tiistai 27. syyskuuta 2022

Geneviève Côté: Sinä ja minä


Kaksi ystävystä viettää päivää maalaamalla. Pian molemmissa herää omituinen tunne, olisinpa sellainen kuin sinä. Ystävykset alkaa miettiä millaista olisi olla sellainen kuin toinen, mutta pienen muuttumisleikin jälkeen on aika todeta, että he ovat kumpikin loistavia juuri sellaisena kuin ovat. 

Sinä ja minä on pieni ja hempeän lempeä kuvakirja perheen pienimmille.
Kirjassa on suuret vaaleansävyiset kuvat, ja hyvin vähän tekstiä. Yhdellä sivulla on yleensä yksi lause, kaikilla ei edes sitä. 

Söpö on minusta hyvä sana kuvaamaan tätä kirjaa ja siinä esiintyvää ystäväkaksikkoa. Kirjassa on tärkeä sanoma siitä, että olemme kaikki erilaisia, mutta se on hyvä asia, ja olemme loistavia juuri sellaisena kuin olemme. Tarina ei kuitenkaan ole monimutkainen tai selittelevä, vaan sopii yksinkertaisuudessaan vaikka ääneen luettavaksi pieneksi saduksi. 


Sinä ja minä, 2009
KVALITI, 2022
Teksti ja kuvat: Geneviève Côté
Suom. Marvi Jalo
Arvostelukappale

perjantai 23. syyskuuta 2022

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

 

Ranskan maaseudulla sudet aiheuttavat pahennusta, pelkoa ja vihaa, kun aiemmin niin sopuisasti ihmisten kanssa eläneet sudet yllättäen alkavat tappaa valtavasti uuhia eri kylissä. Pian kuitenkin ilmenee, että kyseessä olisikin vain yksi murhanhimoinen valtava susi, ja kylässä lähtee liikkeelle huhu ihmissudesta. Kun sitten tapahtuu ensimmäinen hyökkäys, jossa ihminen kuolee, alkaa ihmissusijahti. 
Sutta lähtee etsimään varsin erikoinen kolmikko lampaankuljetusautolla. Matkan varrella joukko saa vielä mukaansa komisario Adamsbergin, joka on seurannut susitilannetta uutisista.
"Camille ihmetteli, miksi santarmi sanoi kaiken kahteen kertaan. Siihen kului paljon aikaa, kun kaiken sanoi kahteen kertaan, helposti vaikka puoli päivää. Kun taas Lawrence, joka lausui vain kolmanneksen yhdestä virkkeestä, säästi suunnattomasti aikaa. Vai hukkasiko hän sen ajan? Asiaa saattoi tietenkin katsoa myös siltä kannalta."s.77
Kuriton mies nurin on toinen osa Adamsberg -dekkarisarjasta.
Hupsista, melkein kymmenen vuotta ehti kulua ennen kuin jatkoin tämän sarjan parissa. Olen tosiaan tämän sarjan ensimmäisen osan lukenut, mutta ei ole varmaan ihme, etten siitä tai sen hahmoista muista juuri mitään tarkkaa, kun olen kirjoittanut kirjasta tänne blogiin vuonna 2013. 
Nyt halusin matkata kirjan parissa Ranskaan, ja muistelin, että tämän sarjan aloitus oli mukavan erikoinen ja viihdyttävä, niinpä viimein päätin jatkaa sarjan lukemista. 

Adamsberg itse on tässä osassa aika pienessä roolissa. Suurempaan osaan pääsivät Camille ja Lawrence, kylässä asuva pariskunta, joista toinen tutkii susia ja toinen päätyy mukaan susijahtiin, sillä hän osaa ajaa kuorma-autoa. Kumpainenkin on varsin persoonallinen. Kirjan parasta antia ovatkin prsoonalliset hahmot, joiden runsaita keskusteluja lukee mieluusti. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, tosin aika nopea.

Siltikään en päässyt nyt oikein nauttimaan tästä kirjasta. Odotin enemmän, sillä ilmeisesti olin kovastikin pitänyt Sinisten ympyröiden miehestä, silloin kymmenen vuotta sitten. 
Kuriton mies nurin omaa kiinnostavan idean, on susia, luontoa ja ihmissusimyytti, mutta silti se tuntui kovin hidastempoiselta ja liiankin kummalliselta, että olisin jaksanut kiinnostua hahmojen elämästä. En usko, että tämä kirja jää mitenkään mieleen, sillä samaistumispintaa ei ole. Myöskin kaipaamani Ranskan matka jäi kaukaiseksi haaveeksi. Ei tätä kirjaa lukiessa tuntunut kovinkaan monesti siltä, että olisin juuri Ranskassa ollut. Paikka olisi voinut olla lähes mikä vain, sillä pääpaino oli ihmisten välisissä dialogeissa, ja hahmojen ajatuksissa. 


Kuriton mies nurin, (L'Homme à l'envers, 1999)
Gummerus, 2007
Suom. Marja Luoma
s.376

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Maami Snellman ja Suvi Pohjonen: Tanssitaan balettia

 

Inkalilja ja petrus odottavat malttamattomina ensimmäistä balettituntiaan. Ensimmäinen tunti tuntuu jännittävän niin lapsia kuin vanhempiakin, mutta kun ohjekirje luetaan vielä kertaalleen huolella ja tanssisalissa odottava opettajakin vaikuttaa ihanan kannustavalta, katoaa jännitys ja tunnista tulee hauska. 
"-Minuakin jännittää, tanssinopettaja hymyilee. -Mutta uskokaa pois, kaikki sujuu taatusti oikein hyvin!"s.14
Tanssitaan balettia on tarinallinen tietokirja, joka tarjoaa kauniisti kuvitetun tarinan uuden harrastuksen aloittamisesta. 

Kirja on hyvä kokonaisuus, sillä vaikka kirjasta saakin monenlaista tietoa baletista, ei se ole liian tietokirjamainen pienen tarinansa ansiosta. Kirja on napakka kokonaisuus, jossa on paljon kuvia. Tekstiä ei ole kovin paljon, ja tarina sopii näin ollen myös perheen nuoremmille. Kirjasta saa kyllä uutta tietoa näin vanhempanakin lukijana, sillä minä kun en baletista etukäteen tiennyt oikeastaan mitään. 
Eikä kirjan lukijan tarvitse haaveilla edes balettiharrastuksesta, tämä on kivaa luettavaa ihan muutenkin. 

Kirjassa kurkistetaan Inkaliljan ja Petruksen tunnelmiin kotona ennen ja jälkeen ensimmäisen balettitunnin, sekä tietysti ensimmäiselle balettitunnille. Lukijalle esitellään harrastukseen tarvittavia varusteita, baletin perusasentoja ja lopuksi hiukan baletin historiaa. 

Pidän kirjan ideasta, ja minusta tällaisia kirjoja voisi hyvin olla muistakin harrastuksista. 


Tanssitaan balettia
KVALITI, 2022
Kuvat ja taitto: Marika Ollikainen
s.40
Arvostelukappale

sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Mervi Heikkilä: Revonpuro

 

Pöllö on Revonpuron varrella asuva villi tyttö, joka nauttii luonnosta, ja rakastaa metsässä asuvia eläimiä. Kun hän saa eräänä päivänä kuulla järkyttävän huhun, että kartanonherra rakennuttaisi valtavaa kultamyllyä, jolla hän aikoisi tuhota koko metsän, on Pöllön aika tehdä jotakin. Pöllö ei varsinaisesti pidä siitä, että "hänen" metsäänsä tepastelee vieraita, mutta kun kaksi nuorta, Hiisku ja Matrus saapuvat, on ehkä aika poiketa omista ennakkoluuloisista ajatuksista.
"Äänettömin jaloin Pöllö lähti juoksemaan metsän halki. Hän ei pelännyt soiden rämiäisten tai luolien kalpeiden riivojen hyökkäyksiä, sillä hän tunsi tämän metsän ja osasi välttää vetiset suot ja pimeät luolat. Revonpuron vartta pitkin polku johti suoraan kotiin."s.11
Revonpuro on Aijalin saaren tarut -sarjan ensimmäinen osa.
Ensimmäinen ajatus kirjan luettuani oli, että tämä sopii loistavasti kaikille Ronja ryövärintyttärestä pitäville. Metsässä juoksenteleva, seikkailuihin päätyvä sisukas tyttö kun tuo Ronjan mieleen. Lisäksi löytyy pahantahtoisia olentoja, joita kannattaa vältellä parhaansa mukaan. Revonpuron varrelle rakentuu kuitenkin aivan omanlaisensa maailma yksityiskohtineen, hahmoineen ja otuksineen. 

Revonpuro on hyvä sarjan aloitus. Kirjassa kulkeva kultamyllyn ympärille punoutuva juoni saadaan päätökseen, mutta monenmoista kiinnostavaa vihjaillaan tulevia osia ajatellen. Kirjassa ehti tapahtua hurjasti kaikkea, joten toimintaa riittää. Pöllö on seikkailunhaluinen, aika jääräpäinen ja sisukas hahmo, joka syöksyy tilanteeseen kuin tilanteeseen hirveästi ajattelematta, joten jännittäviä hetkiä syntyy useita. 

Monien fantasiakirjojen tapaan myös Revonpurossa eletään vanhan ajan tyyliin yksinkertaisessa kotimökissä. Rohdot pakataan nahkaleiliin ja matkat taitetaan jalan tai hevosella. Minulle tämä sopii hyvin, sillä vanhan ajan tunnelma kelpaa aina. 

Toiminnallisen seikkailun, ihanien eläinten ja luonnon lisäksi kirjasta löytyy myös fantasiaelementtejä. On jos jonkinlaista otusta, osa vaarallisia, osa ihan harmittomia. On myös metsänhaltioita ja noitia, joista tässä kirjassa nähtiin pieniä vilauksia, mutta ehkä seuraavissa osissa enemmänkin.


Revonpuro
Karisto, 2018
Kuvitus: Kati Vuorento
Kartta: Mervi Heikkilä
s.206

lauantai 27. elokuuta 2022

Taina Latvala: Venetsialaiset

 

Kolme sisarta saapuu perheen mökille viettämään venetsialaisia. Kesän päättymistä juhlistetaan saunomalla, mutta sitten päätetään lähteä kylän järjestämään juhlaan. Tunnelma ei ole korkealla, sillä kaikilla on omat murheet mielessä, ja mökki tuo mieleen isän. Pikku hiljaa illan ja yön edetessä siskojen salaisuudet paljastuvat.
"He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin."s.157
Säästelin Venetsilaiset -kirjaa juuri tähän ajankohtaan, sillä milloinkas olisi parempi lukea tämän nimistä kirjaa kun venetsilaisten lähestyessä. 

Venetsialaiset on lyhyt, tiheätunnelmainen kirja täynnä salaisuuksia, jotka paljastuvat yksi toisensa jälkeen ja lopussa lukijaa jännittää, mitä nyt sitten tapahtuukaan kun kaikki on saatu ulos, salaisuudet revitty siskoista, niin ettei tiedä onko ilmassa enemmän ahdistusta vai helpotusta.

Juoni kulkee ponnahdellen siskosta toiseen, nykyisyydessä ja menneisyydessä. Sitä on silti helppo seurata. Joka kerta etenkin menneisyydessä vihjataan jotain näistä kirjan suurista salaisuuksista ja etenkin alussa se ärsytti, mutta koska kirjan kieli on sujuvaa, ja lukeminen sen vuoksi mukavaa, unohtui tuo ärsyyntyminen nopeasti. Ja lopultahan ne salaisuudetkin sitten selvisi, joten odottaminen palkittiin, vaikka minusta se onkin turhaa, että joka luvussa pitää tehdä selväksi, että nyt jää jotain suurta kertomatta, joka selviää sitten myöhemmin. 

Kirjan siskokset ovat keskenään hyvin erilaisia. Heidän hahmonsa tuntuivat välillä liiankin kärjistetyiltä, mutta tulipahan sitten ainakin selväksi minkälaisia he ovat. Näin lyhyessä kirjassa olisi toki vaikeaakin saada hienovarasemmilla hahmoilla asiaa samalla lailla selväksi kuin nyt. Joten sanon, että hahmot olivat kirjaan oikein sopivia. 

Hiukan päästiin myös venetsialaistunnelmiin kaiken perhedraaman keskellä. Mökki, järvi, kylän hiljaiset tiet ja juhlat toivat kivasti ajankohdan esiin, vaikka siskosten keskittyminen juhlimisesta herpaantuikin menneiden muisteluun.


Venetsialaiset
Otava, 2018
Kannen maalaus: Rauha Mäkilä, Hardbody, 2015
s.254

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Anneli Kivelä: Valoa ja varjoa Katajamäellä

 

Runo Heinonen ilmestyy Satu-siskonsa luokse Katajamäelle isänsä kanssa. Kyläläiset ihmettelevät heidän oleiluaan, mutta he eivät tiedä, että perheen kenkäkauppa Seinäjoella on mennyt konkurssiin. Nyt Runo etsii elämälleen uutta suuntaa. Runo saa pienen hetken miettiä tulevaisuuttaan, sillä hän saa kesätöitä Myllytuvasta. Pian Runo saa myös paljon seuraa vapaa-ajalleen, sillä sekä Myllytuvassa remontoiva Petteri, että Vuorensolan kartanon Erik haluavat keksiä Runolle tekemistä. Huhumylly onkin heti vauhdissa, sillä Erikin tiedetään tapailevan vastaeronnutta Tanjaa.
"Runo parkkeerasi autonsa Maamiesseurantalon pihaan ja kulki tien yli Päivikin mökille. Miten soma pikkuinen talo, ja ympärillä oleva vehmas piha vanhanaikaisine perennoineen ja sireenipensaineen oli kuin suoraan puutarhakirjasta!"s.75
Valoa ja varjoa Katajamäellä on yhdeksäs osa maalaisromanttisesta Katajamäki -sarjasta.
Tällä kertaa ei esitelty aivan tuntematonta päähenkilöä. Runosta on hieman puhuttu ennenkin, sillä hän on yhden aiemman osan päähenkilön, Sadun sisko. 

Katajamäki toimii jälleen pienenä "pakopaikkana" päähenkilölle, jonka on etsittävä uusi suunta elämälleen. On kiva, ettei päähenkilöllä ollut tällä kertaa mitään super mahtavia taitoja, joiden avulla voi tehdä töitä missä vaan ja elättää itsensä, vaan kyseessä on nainen, joka tarvitsee ihan tavallisen työn. Toki toivoin, että tätä Runon elämän järjestämistä olisi käsitelty hiukan enemmän, mutta sellaiset asiat jäivät kyllä aivan mieskuvioiden jalkoihin. 

Tässä osassa tosin oli kiinnostavammat mieskuviotkin kuin monessa muussa osassa, joten plussaa siitäkin. Loppuratkaisu kun ei tällä kertaa ollut aivan niin ennalta varma, vaan hiukan jännitystä löytyi. Edellisen osan kohdalla valitin, etten ymmärtänyt Estin äksyilyä Samelia kohtaan, mutta tällä kertaa Runon äksyily erästä miestä kohtaan oli huomattavasti ymmärrettävämpää, sillä hänen ihastumisensa oli nähtävissä. (Rakkaudesta se hevonenkin potkii.)
Myös muiden Katajamäkeläisten elämissä tapahtui hurjan paljon kiinnostavia ja tällä kertaa myös surullisia asioita.


Valoa ja varjoa Katajamäellä
Karisto, 2014
s. 243

maanantai 22. elokuuta 2022

Aiden Thomas: Hautausmaan pojat

 

Yadriel on odottanut jo pitkään, että saisi suorittaa rituaalin, joka antaisi hänelle voimat vapauttaa henkiä tuonpuoleiseen. Perheen tavat ovat kuitenkin vanhoilliset, eivätkä he osaa suhtautua Yadrielin sukupuoleen, sillä hän on trans. Niinpä Yadriel päättää suorittaa rituaalin salaa. Rituaalin jälkeen Yadrielin on aika todistaa yhteisölle, että hän on oikea brujo. Siihen aukeaakin loistava tilaisuus kun Yadrielin serkku Miguel yllättäen kuolee. 
Yhdessä serkkunsa Maritzan kanssa Yadriel lähtee etsimään Miguelia, tai tämän ruumista, mutta hän päätyykin kutsumaan vahingossa paikalle aivan väärän hengen. Paikalle ilmestyy raivostuttava Julian, joka ei muista kuolemastaan yhtään mitään. Yadriel ei voi jättää pojan henkeä yksinkään, niinpä hänen on alettava selvittämään Miguelin tapauksen ohella myös Julianin tapausta. 
""Esta es mi sangre, derramada por ti." Yadriel piteli tikaria, avasi suunsa ja painoi terää vasten kieltään, kunnes se rikkoi ihon. Hän vavahti ja kohotti portajen eteensä. Terän reunalla kimmelsi ohut punainen viiva liekkien lämpimässä kajossa."s.21
Hautausmaan pojat on monipuolinen ja jännittävä kirja, jonka miljöönä toimii haustausmaa ja kirkot. Kuolleiden päivä (Día de Muertos) lähestyy. Yhteisö valmistautuu suureen juhlaan täydellä teholla, ja lukija pääsee siinä ohella tutustumaan valmisteluihin ja kuulemaan paljon kiinnostavia yksityiskohtia esimerkiksi ruuasta ja koristeista. Läpi kirjan kulkevat espanjankieliset lausahdukset piristävät ja luovat oikeanlaista tunnelmaa. 

Kirjalla on hyvin kiinnostavat ja joukosta erottuvat aiheet. Latinomytologia suurine juhlineen ja hautausmailla kulkevine haamuineen vie täysin mennessään. Transpäähenkilö, joka yrittää saada sukunsa ja yhteisönsä hyväksymään hänet poikana, ja joka joutuu kuulemaan silti tytöttelyä ja joka suljetaan yhteisön ulkopuolelle vain vanhojen perinteiden takia herättää tunteita. Ärsyttää päähenkilön puolesta, mutta onneksi Yadriel on vahva ja aikoo näyttää kaikille kuka hän on. 

Kirjassa on aika paljon teemoja ja uutta asiaa tulee valtavasti, kun kaikkia niitä käsitellään. Murhamysteeri yrittää siinä ohella kulkea, mutta välillä se jää kaiken muun alle ja unohduksiin. Julianin haamun saavuttua paikalle juoni kiertää hetken mielestäni kehää, kun Julianin piilottelua kuvataan luku toisensa perään hyvin ykistyiskohtaisesti. Hetken ajattelin, että onkohan tämä sittenkään aivan niin hyvä kirja kuin ehtisin kuvitella, mutta sitten juoni taas rysähtää liikkeelle kunnolla, ja olin jälleen aivan koukussa. Kirjan loppupuoli olikin sitten jotain aivan upeaa. Itketti, ihmetytti, pelotti lukea loppuun, kun en uskaltanut edes arvailla, että miten tässä käy.

Kirjasta löytyy monipuolinen kattaus uskottavia hahmoja, joiden joukosta löytyy niin ihmisiä kuin haamujakin, ja tietysti yksi ihana kissa ja pari hellyyttävää koiraa. 
Nuorten elämää kuvataan aidosti kaikkine murheineen ja iloineen. Yadrielin ajatuset ovat toki ainoat joita oikeasti käsitellään, mutta keskutelujen kautta myös Julianin, Maritzan ja muutaman muun hahmot ajatukset pääsevät esiin. Hahmoista ehti kehittyä kirjan aikana lukijalle tärkeitä, ja heistä kaikista lukisi mieluusti lisääkin. Niinpä olin aika innoissani kun selasin Aiden Thomasin Instagramia ja näin julkaisun, jossa hän kertoo kirjoittavansa kirjalle jatkoa. 


Hautausmaan pojat, (Cemetery Boys, 2020)
Karisto, 2021
Suom. Inka Parpola
s.372

keskiviikko 17. elokuuta 2022

Marvi ja Merja Jalo: Sanelman poikaystävä

 

Sanelma Vuoren omistamalla maatilalla kiertää ikävä huhu. Eläimet ovat saaneet kuulla, että Sanelmalla on uusi poikaystävä, joka aikoo päästä eroon heistä kaikista. Kun mies saapuu vierailulle, on aika yhdistää voimat ja näyttää, ettei heitä tai maatilaa niin vain myydä.

Sanelman poikaystävä on lapsille suunnattu hauska kuvakirja, jossa kuvat ovat suuria ja värikkäitä, tekstiä on vähän ja juoni etenee vauhdilla.

Tämän kirjan kolahtaessa postilaatikkoon olin heti aika varma, että tulisin pitämään tästä, sillä maatilalle sijoittuva tarina Elina Jasun kuvittamana kuulostaa erinomaiselta.

Tämä onkin oikein ihastuttava lastenkirja, jonka vauhdikas juoni on maustettu runsaalla huumorilla. Jälleen kerran Elina Jasu on onnistunut tekemään kuvituksen, joka tukee teskstiä täydellisesti, mutta myös kertoo paljon sellaista, mitä tekstissä ei lue. Kun kuvituksesta löytyy näin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, jotka herättävät tarinan eloon, ei niin valtavaa tekstimäärää tarvitakaan. kirjan alusta löytyykin myös kuvat maatilan asukkaista ja heidän nimet, joten on myös helppo tarkistaa esimerkiksi minkä näköinen hevonen kulloinkin puhuu.

Kirjan nimikkohenkilö, Sanelma on hyvin pienessä roolissa, ja maatilan eläimet ottavatkin selkeän päärooliin hoitaessaan ongelmatilannetta. Sanelman poikaystävä sen sijaan ei jää taka-alalle, vaan hänen omahyväinen luonteensa tulee esiin jo aivan ensimmäisiltä sivuilta. Niin inhottava tyyppi onkin kyseessä, että kaikki häneen kohdistuvat eläinten tekemät metkut hymyilyttävät suuresti.


Sanelman poikaystävä
KVALITI, 2022
Kuvitus: Elina Jasu
Arvostelukappale

lauantai 13. elokuuta 2022

S.N. Pires: Rummunvartija

 

Kammottava noitarumpu on mahtavampi kuin koskaan. Rumpu on ehtinyt saada paljon tuhoa ja pahaa aikaiseksi ahneiden noitien käsissä, mutta nyt Tommo ja Pikku-Tihi yrittävät parhaansa kuljettaakseen rummun kauas näiden ulottumattomiin. 
Tommo, Pikku-Tihi ja Surutyttö matkaavat halki kauniin, mutta vaarallisen luonnon, perässään kuikka-noita joukkoineen. Pian kolmikko saa huomata, ettei Kuikka suinkaan ole läheskään pelottavin rumpua havittelevista noidista. 
"Oviseinustalle asetettu rumpu oli lakannut kuiskuttelemasta kotaväelle ja suunnannut huomionsa metsän kaukaisiin kolkkiin. Tommo tunsi uhkan lähestyvän joka suunnalta kuin sakean usvan, jota illan viileys veti suoaukeille auringon laskiessa."s.325
Rummunvartija on pedon sydän -trilogian viimeinen osa.
Jännittäväksi edennyt taistelu mahtavasta rummusta saa arvoisensa ratkaisun tässä trilogian päätösosassa, jossa samalla jännitetään tutuiksi tulleiden hahmojen kohtaloita. Ja jännitettävää todella riittää, sillä tuo pääosassa oleva rumpua vartioiva kolmikko joutuu jos jonkinlaisiin kiperiin tilanteisiin.

Rummunvartija on alusta loppuun täydellisen nautinnollista luettavaa, sillä kirjan kieli on niin kaunista, että aivan jokaiselta sivulta voisi ottaa näytteeksi pätkän tekstiä, joka kuulostaisi niin lumoavan kauniilta, että ainakin minä kiinnostuisin kirjan lukemisesta varmasti. 

Fantasia elementit ovat kirja kirjalta lisääntyneet, ja tässä viimeisessä osassa noidat, taikuus, haltiat ja muut olennot ovat hyvin suuressa osassa. Ensimmäinen osa sarjasta vaikutti vielä enemmän pienin fantasiaelementein maustetulta historialliselta romaanilta, kun taas tämä viimeinen osa oli mielestäni jo aivan täyttä fantasiaa, joka vain sijoittuu menneisiin aikoihin.

Tommon kasvutarinaan olen oikein tyytyväinen. Uskottavaa kehitystä on tapahtunut läpi trilogian, eikä muutokset tapahdu liian helposti. Pääasiassa kirjassa seurataankin Tommon ja Pikku-Tihin ajatuksia ja toimia, mutta silloin tällöin päästään kurkistaaan myös muutaman vihollisnoidan ajatuksiin. Tämä on loistava lisä, sillä on aina kiva tietää edes jonkinlaisia syitä esimerkiksi siihen, miksi nuo viholliset tekevät mitä tekevät tai miksi joku noita on niin paha. 

Kaunis kieli, upea luonto ja jännittävät fantasiaelementit ovat kirjassa parasta. Tommo ja Pikku-Tihi tekevät pitkän matkan ja heidän seikkailuaan lukee mieluusti, vaikka välillä rupesi oikein ärsyttämään, etteivät he tajunneet rummun salaisuutta, vaikka se ainakin omasta mielestäni oli koko ajan aivan selkeästi esillä. 


Rummunvartija
Minerva, 2021
s.387

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Helena Dahlgren: Tähtihevosten kutsu

 

15-vuotiaan Lisa Petersonin isä saa uuden työpaikan mystiseltä Jorvikin saarelta. Lisa muuttaa isänsä kanssa saareen, jonka luonto on upeaa ja hevoset vielä upeampia. Nuorempana Lisa olisi ollut aivan haltioissaan saaren hevosista, mutta nyt hevoset tuovat vain menneisyyden traumat mieleen. Jotakin kummallista saaren hevosissa kyllä on, sillä tallille meno houkuttelee Lisaa kovasti. Viimein hän uskaltautuukin menemään sinne muutaman uuden ystävän suostuttelemana, ja hän kohtaa kauneimman hevosen, jonka hän on koskaan nähnyt. Tähtiloiste sitä paitsi tuntuu pitävän hänestä aivan yhtä paljon kuin hän siitä. Siitä alkaa hurjat tapahtumat, jotka selventävät Lisalle ja hänen uusille ystävilleen yhden asian, he ovat saaren taruissa kerrotut sielunratsastajat joiden tehtävä on suojella Jorvikin tulevaisuus.
"Hevosen vahvaa kehoa peittävät rosoiset arvet. Sen silmät näyttävät kahdelta samealta hiilikokkareelta. Ratsukko kääntyy ja nostaa laukan heti päästyään portin ulkopuolelle. Lisa vajoaa kyykkyyn pyörän viereen ja painaa päänsä polvien väliin. Hän voisi vannoa, että hevosen laajentuneista sieraimista tuprusi savua."s.44
Tähtihevosten kutsu on ensimmäinen osa Sielunratsastajat -hevosfantasiasarjasta. 
Kirjassa esitellään neljä sielunratsastajaa ja heidän hevosensa. Kirjan hevoset eivät ole ihan tavallisia, sillä niillä saattaa olla esimerkiksi sininen harja. Muutenkaan hevosten ja sielunratsastajien arki ei ole ihan tavallisinta, sillä hyvin pian tytöt huomaavat omaavansa jonkinlaisia kykyjä, jotka tulevat esiin heidän ollessa hevostensa kanssa. 

Tähtihevosten kutsu on ihan mielenkiintoista fantasiaa. Paljon ehtii tapahtua, ja tytöille selviää monia salaisuuksia. Ainakaan vielä tyttöjen välinen ystävyys ei ruveinnut erityisesti kukoistamaan, ja osa jäi hiukan ulkopuolisiksi. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että haluaa jatkaa sarjan parissa, sillä itsenäisenä kirjana tämä ei toimi. Kirjan loppupuolella alkoi tapahtua valtavasti kaikkea, ja se kaikki jäi aivan kesken. Eli vaikka paljon salaisuuksia ehti paljastua, varsinainen toimintapuoli ehti vasta alkaa.

Pidin Jorvikin saaresta, sen kauniista maisemista ja mystisistä taruista. Tietysti on myös aina kiva kun kirjassa on hevosia. Hahmoja sen sijaan ei ehditty esitellä kuin hyvin pienesti. Lisa sai eniten tilaa, sillä kirjan juoni kulki suurimmaksi osaksi hänen muuttoaan, menneisyyttään ja arkea kuvaten. Välillä kurkistettiin lyhyesti muiden hahmojen elämään.

Vaikka tämä kirja nyt ei mitenkään erityisiä tunteita minussa herättynyt, eikä sen suuremmin mieleen painunut, jatkoakin varmaan tulee jossain vaiheessa luettua, sillä ihan mielenkiinnolla odotan, kehittyykö tyttöjen välinen ystävyys tiiviimmäksi, ja miten kaikkien käy.


Tähtihevosten kutsu, (Ödesryttarna: Jorvik kallar, 2018)
Tammi, 2020
Suom. Heli Naski
Kansipiirros: Marie Beschorner
s.223

lauantai 30. heinäkuuta 2022

Nicholas Oldland: Reissu joka lässähti

 

Karhu, hirvi ja majava päättävät lähteä mukavalle melontaretkelle. Kaveruksilla on tapana päätyä hieman kinastelemaan, ja niin käy tälläkin kertaa. On vaikea jakaa tehtäviä kanootissa ja siitähän syntyy täysi kaaos. Retki uhkaa päättyä ikävissä tunnelmissa ja riitakin saadaan aikaiseksi, mutta sitten kolmikon on keksittävä yhdessä jokin järkevä ratkaisu.

Reissu joka lässähti kuuluu Sydänmailla -sarjaan.
Sarjassa on ilmestynyt aiemmin kirjoja, joissa esitellään kutakin hahmoa hieman tarkemmin, eli tämän kirjan kolmikosta jokainen on saanut olla aiemmassa kirjassa päähenkilönä. Tällä kertaa kaikilla heillä on yhtä iso rooli. Aiempia osia ei kuitenkaan tarvitse lukea ennen tätä, vaan kaikki tarinat ovat itsenäisiä. Kirja sopii myös perheen pienimmille. Tekstiä on vain vähän ja kuvat ovat suuria.

Tätä kirjaa lukiessa tulee hyvä mieli. Hahmot ovat aivan hulvattomia, ja vauhdikas tarina on muutenkin hauska. Kaveruksilla on keskenään aika erilainen tapa hoitaa kiperät tilanteet, niinpä hauskoja tilanteita syntyy heidän reissullaan aivan huomaamatta. 

Nicholas Oldlandin kuvittamat eläimet ovat ihanan eläväisiä. Ilmeet eläimillä pysyy melkeinpä samoina tilanteesta riippumatta, mutta monipuoliset eleet ja kehonkieli herättävät tarinan eloon. 

Reissu joka lässähti on tarina ystävyydestä. Siitä miten yhteistyöllä asiat sujuvat paljon paremmin, kuin jos kaikki vain pitäisivät oman päänsä. Tarina saa aikaan naurun tyrskähdyksiä niin nuoremmissa, kuin vanhemmissakin lukijoissa. Etenkin kuvituksen kertomat ykistyiskohdat saavat hymyn huulille, sillä kuvitus kertoo tästä retkestä paljon enemmän kuin teksti, joka pysyy tyynen asiallisena läpi kirjan. 


Reissu joka lässähti, (Up the Creek, 2013)
KVALITI, 2022
Suom. Marvi Jalo
Kuvitus: Nicholas Oldland
Arvostelukappale

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Lucinda Riley: Kuun sisar

 

Eläimiä ja luontoa rakastava Tiggy ei epäröi tarttua uuteen työpaikkaan, kun hänelle tarjotaan mahdollisuutta työskennellä Skotlannin ylämailla, upean kartanon mahtavilla tiluksilla. Kylmä ja luminen talvi uudessa työpaikassa tuo mukanaan uusia ystäviä. Hän saa myös kuulla jotakin menneisyydestään. Kun kartanon mailla alkaa olla liikaa draamaa, päättää Tiggy lähteä selvittämään enemmän asioita menneisyydestään. Niinpä matka Espanjaan alkaa ja on aika kuulla tanssin ja taian täyteinen tarina sukulaisista. 
Lucia syntyy romaniyhteisöön Espanjassa vuonna 1912. Tyttö on aivan lapsi vielä, kun huomataan, että hänellä on uskomattomat tanssitaidot. Pian Lucia kiertää ympäriinsä Flamencotaiteilijana, joka haluaa aina vain saavuttaa enemmän.
"Luonnon keskellä tunsin olevani elossa, aistini herkistyivät ja minusta tuntui että kohosin irti maasta ja muutuin osaksi maailmankaikkeutta. Kinnairdissa sisäinen minäni, jonka kätkin ulkomaailmalta, saattoi puhjeta kukkaan ja kasvaa, sillä siellä saisin joka ikinen aamu herätessäni lahjaksi tämän lumotun laakson."s.37
Kuun sisar on viides osa Seitsemän sisarta -sarjasta.
Odotin Tiggyn tarinalta paljon, sillä hän on kuulostanut näiden sisarusten joukosta Tähden lisäksi eniten minua kiinnostavalta. Ainekset minulle mieluisaan kirjaan olikin kasassa. Eläimiä, Skotlannin upea luonto, Espanja, taikavoimat ja sellainen pieni mystisyys kuulostavat kaikki aivan ihanalta, ja viihdyin näiden teemojen parissa loistavasti. 

Kuun sisar ei kuitenkaan yltänyt läheskään samalle tasolle kuin Varjon sisar, joka kertoi Tähden tarinan. Tämä kirja on nimittäin tähän astisten osien joukossa ehdottomasti ennalta-arvattavin. Jotenkin Tiggyn tarina ei myöskään päässyt esiin niin voimakkaasti. Se tuntui jäävän ihan keskenkin. Olisin esimerkiksi mieluusti kuullut lisää Tiggyn voimista. Lucian tarinaan sen sijaan perehdyttiin oikein kunnolla, ja niissä osioissa oli paljon kaikkea, mutta minua ei flamenco ja siihen liittyvät asiat kiinnosta, joten tämän kirjan historiallinenkin osuus oli minulle vähän plaah. 

Kirjassa ehti jälleen tapahtua aika paljon kaikenlaista. Oli dramaattisia käänteitä, kuolemaa, syntymää, iloa, surua, juhlaa, Espanjan sisällisotaakin ehdittiin pienesti käsitellä. Silti minusta parasta kirjassa oli Tiggyn viettämä aika Skotlannissa. Luontoa kuvataan kauniisti, mökissä vietetyt illat kasvisruokien parissa ovat arkisen kotoisia ja Tiggyn ystävyys Calin, sekä Thistle -koiran kanssa niin lämminhenkistä luettavaa. 


Kuun sisar, (The Moon Sister, 2018)
Bazar, 2020
Suom. Hilkka Pekkanen
s.779

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Thomas Taylor: Malamanteri

 

Herbert Sitrus viettää aivan tavanomaista työpäiväänsä Hotelli Nautiluksen löytötavaratoimistossa, kun paikalle pelmahtaa Orvokki Parma. Herbert on toki tottunut siihen, ettei löytötavaroiden oikeaa omistajaa aina ole helppo löytää, mutta vielä vaikeammalta kuulostaa kadonneiden ihmisten löytäminen. Orvokki Parma on saapunut hotellille etsimään kaksitoista vuotta sitten kadonneita vanhempiaan. Hotelli liittyy oleellisesti asiaan, joten Orvokki on päättänyt selvittää asian Herbertin avulla. Lapset alkavat tutkia asiaa ja tempautuvat hurjaan seikkailuun täynnä omituisia asioita, jotka johdattavat heidät hyvin lähelle kuuluisaa merihirviötä, Malamanteria.
"Juuri silloin se kauhea kiljunta kuuluu taas, kaikuu kapeilla kujilla, ja punainen valo välkähtää kokonaan sammuksiin. Hetken näyttää kuin tumma ja piikkinen hahmo kipittäisi tornin seinää ylös - mutta kun räpäytän silmiäni varmistaakseni, etten näe olemattomia, sitä ei enää ole."s.139
Malamanteri aloittaa merenrantakaupunkiin ja sen Aaverannalle sijoittuvan fantasiatrilogian.
Malamanteri on ihastuttavan taianomainen, jännittävä, vauhdikas, hauska, viisas... Täydellinen fantasiakirja, jonka maailma on hyvin rakennettu. 

Pidän fantasiasta, mutta silti niihin tarttuminen on aina jotenkin vaikeaa. Tällaiseen hieman lyhyempään teokseen on kuitenkin helpompi tarttua kuin johonkin valtavaan tiiliskiveen. Ja onneksi tartuin, sillä Malamanteri on ihana kirja, jonka haluaa lukea hetkessä. 

Joulukuinen hyytävän kylmä merenrantakaupunki, jonka sumuisilla kaduilla ja rannoilla kuuluu omituisia ääniä, näkyy häivähdyksiä kylmäävistä olennoista, eikä voi varmaksi sanoa, mikä on totta ja mikä ei, sillä sumuhan saattaa tehdä tepposet, on ehdottomasti oikeanlainen miljöö minulle mieluisaan kirjaan. 

Malamanteri on vauhdilla etenevä tarina, joka esittelee monenlaisia hahmoja, ja mielenkiintoisia paikkoja ja yksityiskohtia. Tarinassa jää vielä paljon selvittämättömiä salaisuuksia trilogian jatko-osille, mutta ei lainkaan häiritsevästi, sillä tämä kirja ei tunnu keskeneräiseltä, tai siltä, että sen lukeminen olisi turhaa ellei aio lukea myös jatko-osia. (Jotka itse aion ehdottomasti lukea)


Malamanteri, (Malamander, 2019)
WSOY, 2020
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuvat: George Ermos ja Thomas Taylor
s.298

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Anneli Kivelä: Outo lintu Katajamäellä

 

Katajamäellä kiinnitetään tällä kertaa huomio Einarin ja Hilkan kotiin. vanhempi pariskunta on päästänyt Vuoksenmäen maatilan rapistumaan vuosien varrella, eikä Einari halua pistää rahaa kiinni oikeastaan mihinkään. Yllättäen tilalle haetaan nuori perijätär. Hilkalla ja Einarilla kun ei ole omia lapsia, tuodaan paikalle Einarin veljentytär Esti. 
Esti ei ole heti innoissaan uudestä perijättären roolistaan, mutta pikku hiljaa hänkin soputuu Katajamäen arkeen, niin kuin kovin moni muu ennen häntä. 
"Estin katse kiersi valoisaa, isoa tupaa. Minun sukuni kädenjäljet ovat kaikkialla näkyvissä. Miksi en siitä huolimatta tunne saapuneeni kotiin?"s.32
Outo lintu Katajamäellä on kahdeksas osa maalaisromanttisesta -Katajamäki sarjasta.
Jälleen matkasin Katajamäelle tuttujen ja uusien hahmojen pariin. Esti saa ihan mukavasti tilaa kirjasta, kun olen valitellut sitä, että päähenkilö tuntuu saavan aina vaan vähemmän tilaa, kun kaikki aika menee yleisesti kyläläisten asioiden puimiseen. 

Minua ärsytti muutama asia tätä lukiessa. En pitänyt siitä, miten muut suhtautuivat Estin pukeutumiseen tai meikkaamattomuuteen, sellainen omituinen arvottaminen, että tämä toinen nainen on paljon parempi ja reippaampi, kun hän laittautuu, ottaisit hänestä mallia -asenne, otti silmään monesti kirjan edetessä. Estin oma käytös ärsytti myös. En oikein saanut käsitystä siitä, miksi hän oli niin ylimielisen oloisena koko ajan Samelin seurassa, ja vähätteli tämän luonnonsuojelu ajatuksia. Toki tällä keinolla on varmaan yritetty tuoda jännitystä siihen, voisiko Estistä ja Samelista tulla pari, mutta ei toiminut minulle. Ärsytti. 

Näistä huolimatta matka Katajamäelle oli jälleen ihan mukava. Kirjalla oli omat kivat maaseutuhetkensä, ja tuttujen hahmojen dramaattisia kuvioita on aina yhtä jännä seurata. Tässä osassa parasta oli mielestäni Einarin ja Hilkan kitkerä parisuhde, mutta heidän asiansa käsiteltiin hyvin nopeasti suurista paljastuksista huolimatta. Tuli vähän sellainen olo, että nyt mainittiin kyllä kirjan kiinnostavimmat paljastukset ihan liian sivulause tyyppisesti. 


Outo lintu Katajamäellä
Karisto, 2013
s.240

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Sara Shepard: Virheetön

 

Arian, Spencerin, Emilyn ja Hannan painajainen jatkuu. Allisonin ruumis on löydetty ja tytöt ovat nyt varmoja, ettei kauheat viestit A:lta ole Allisonilta. Mutta kuka voi tietää heistä niin paljon asioita, jotka vain Allison tiesi? Tytöt tuskailevat päätöksiensä parissa, kun A uhkaa paljastaa heidän salaisuutensa, elleivät he tottele häntä.
""Liian myöhäistä", Emily keskeytti. Hän puristi silmät kiinni. Hän halusi ainoastaan, että kun hän avaisi silmänsä uudestaan, kävisi ilmi, että tämä on ollut pelkkä painajainen. "Tiedän, mitä olet tehnyt.""s.263
Virheetön on toinen osa Valehtelevat viettelijät -sarjasta.
Kun sarjan ensimmäinen osa tuntui lähinnä esittelevän hahmoja ja etenevän verkkaisesti kohti jonkinlaista tarinan alkua, oli tämä toinen osa sitten jo paljon kiinnostavampi. Toimintaa riitti ja kun hahmotkin olivat jo tuttuja, alkoi tarina vauhdilla heti alusta. Nyt tuntuikin siltä, että tarinaan, jonka tämä sarja kertoo, päästiin vasta kunnolla sisään. Ensimmäinen osa oli tähän verrattuna vain sellaista alkulämmittelyä. 

Virheetön on nopeasti etenevää, helppolukuista trillerimäistä draamaa, joka yhdistelee kivasti yllättäviä ja isoja salaisuuksia, sekä niin arkista teinidraamaa. Mukavan tasapainoinen yhdistelmä. Voin sanoa, että nyt jäin koukkuun tähän sarjaan, ja tekee enemmän mieli jatkaa näiden hahmojen parissa, kuin ensimmäisen osan jälkeen. 

Olen katsonut jonkin verran tästä kirjasarjasta tehtyä tv-sarjaa, mutta kyllä tähän kirjaan mahtui huomattavasti enemmän kamalia ja dramaattisia juonenkäänteitä ja ilkeää juonittelua. Sen verran suuria juttuja tässä olikin, että mitenköhän niihin kaikkiin jatko-osiin enää riittääkään tarpeeksi mullistavia käänteitä. Noh, uskon, että vain mielikuvitus on rajana. 


Virheetön, (Flawless, 2007)
Gummerus, 2012
Suom. Paula Takio
s.305

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Hanna Velling: Kirjosieppo

 

Annalla on kiva koti, suloinen Nuppu-tytär, oman alan työpaikka, komea mies ja koirakin. Kunnes mies ilmoittaa joogareissun jälkeen muuttavansa pois ja ottavansa koiran mukaan, työpaikka menee alta ja kotikin remonttiin. Anna on tietysti järkyttynyt. Alkaa omaa elämää koskeva pohdiskelu. Kuinka tästä noustaan? Mutta Anna on teräväpäinen nainen ja elämä rullaa eteenpäin oli tilanne mikä hyvänsä. 
"Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen."s.39
Kirjosieppo on kirja yllättävästä elämänmuutoksesta. Annan elämässä kaikki tuntuu hajoavan kertarysäyksellä, ja olo on toivoton, mutta sitten tietysti asiat alkavat pikku hiljaa selvitä, kunhan ensin puretaan kaikki tunteet ulos.

Kirjan lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan kirjan vauhdilla. Luvut esittelevät pieniä hetkiä Annan elämästä, mutta mukaan mahtuu myös pieniä päiväkirjamerkintöjä ja Annan kirjoittamia tarinoita ystävistä ja näiden rakkaustarinoista. Nämä rakkaustarinat olivat minulle ihan yhdentekeviä, enkä niitä olisi kirjaan kaivannut. Enemmän kiinnosti Annan arkinen elämä. Parasta antia kirjassa olikin kohdat, joissa ihan vaan rehellisesti kuvattiin Annan arkea makaroonilaatikkoresepteineen ja lapsiarkineen. Kun taas nämä rakkaustarinat ja Ansa&Tauno vertaukset tuntuivat irrallisilta ja tarinaan kuulumattomilta höysteiltä.

Kirja oli ihan mukavaa nopeaa luettavaa, mutta jäi aika vaisuksi. Anna kun ei ollut itselleni oikein samaistuttava hahmo, enkä voinut muuta kuin ihmetellä hänen suhdettaan Makeen. Hän on suruissaan erosta, mutta kun lukijana lukee heidän rakkaustarinaansa, sitä ei voi kuin ihmetellä. Olen muutenkin hieman sellaisen perinteisemmän ja arkisemman tarinankerronnan ystävä tällaisissa Chick lit -kirjallisuuteen luokiteltavissa kirjoissa. Tässä kun oli enemmän sellaisia nokkelia huomautuksia elämästä ja juoni eteni pieninä hypähdyksinä sinne tänne, eikä sellaisena yhtenäisenä soljuvana tarinana, jollaisesta enemmän pidän.


Kirjosieppo
Bazar, 2018
s.252

perjantai 24. kesäkuuta 2022

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

 

Pihla ilmoittaa miehelleen olevansa raskaana. Otto ei ota uutista kovin tyynesti, vaan karkaa Intiaan meditoimaan. Pihla on järkyttynyt, hän kuvitteli Oton olevan luotetettava mies. Hän lähtee selvittämään ajatuksiaan pohjoiseen, jossa hänellä on perintömökki. Kevättalvi pohjoisessa, kauan asumattomana olleessa mökissä ei kuitenkaan aivan vastaa kaupunkilaisnaisen odotuksia. Hankaluuksia on siis edessä, mutta onneksi hän on sinnikäs nainen, ja paikalle avuksi eksyy myös useampikin miespuolinen henkilö. 
"Sain kutsuja juhannuksenviettoon masentuneilta äideiltä, Leeviltä ja Arvolta, mutta olin pihauurastuksta ja muusta tapahtuneesta niin väsynyt, että peitin makuuhuoneen ikkunat mummin paksuimmilla vilteillä ja lepäsin huoneen hämärässä keskikesän juhlan yli."s.148
Rakkautta, vahingossa ei kantensa kanssa houkuttele tarttumaan itseensä, mutta kun olen nähnyt kirjailijan kirjoja kehuttavan siellä sun täällä, tarttui tämä kirpparilta matkaan hiukan tylsästä kannesta huolimatta, ja olen hyvin iloinen, että tarttui.

Kirja on juuri minulle sopivaa viihdettä. Maaseutua, hyväntuulista kohellusta, hauskoja tilanteita, itsenäistymistä ja tietysti rakkautta. Juoni etenee kevyen vauhdikkaasti, ja Pihlan elämää on hauska seurata. Vaikka Pihlalla onkin monenlaista vaikeutta edessään, on kirjan tarina alusta loppuun hyväntuulista ja elämäniloa täynnä. Kirjan kieli kulkee kevyesti ja kiinnostavasti eteenpäin. Pihlan tarinaan on helppo uppoutua, eikä sitä halua jättää hetkeksikään.

Niin kuin tällaisissa viihdekirjoissa yleensäkin, on tässäkin ne suurimmat salaisuudet aika helppo arvata ennalta, jos hiukankin miettii, mutta tärkeintähän on matka siihen loppuratkaisuun, ja tällä matkalla riitti mukavan yllättäviä juonenkäänteitä ja ihanan  hymyilyttäviä kohtauksia. 


Rakkautta vahingossa
Tammi, 2013
s.239

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa

 

Azadeh on Afgaanitaustainen, Iranissa pakolaisena kasvanut nainen, joka isänsä kuoltua muutti äidin ja sisarusten kanssa Suomeen. Turvapaikka järjestyi, ja odotukset uudesta elämästä oli suuret. Todellisuus paljastui lähes entistä rajoitetummaksi. Suomessa asuva afgaaniyhteisö vartioi ja yritti päättää kaikista asioista, kuten sopivasta sulhasesta, ja siitä mitä saa tai ei saa tehdä. Kun yhteiskunta ei puuttunut asioihin, oli Azadehin muutettava asioiden kulkua itse. 
"-Sun äiti lyö sua Koraanilla päähän kun kuulee, että kuljet koulussa ilman hijabia, joku lapsista huusi järkyttyneenä."s.103
Kunniaton mutta vapaa on ajatuksia herättävä tositarina vahvasta ja määrätietoisesta naisesta, pakolaisuudesta, ja yhteiskunnasta sen ongelmakohtineen.

Kun kirja kolahti postilaatikkoon ja pitelin sitä ensimmäisen kerran käsissäni tutkaillen, toivoin, ettei kyseessä olisi tietokirjamainen tönkkö kuvaus täynnä saarnaavaa tekstiä pakolaisuudesta. Toive toteutui. Kunniaton mutta vapaa tarjoaa elämää täynnä olevan tarinan, joka on kaikkea muuta kuin tietokirjamainen tai tönkkö. Ei tässä saarnatakaan tai yritetä väkisin tunkea silmiä avaavaa kauheutta sivukaupalla. Ongelmat ja kauheudet tulevat esiin Azadehin elämän ja kokemuksien kautta. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja tyyli tuo Azedehin ajatuksineen ja kokemuksineen hyvin lähelle lukijaa. 

Kirja on sujuvasti etenevä ja koukuttava romaani, joka siinä ohessa herättelee ajatuksia yhteiskuntamme ongelmista.


Kunniaton mutta vapaa
Like, 2022
Valokuvat: Jyri Pitkänen
s.252
Arvostelukappale

torstai 16. kesäkuuta 2022

Katariina Romppainen: Sydämenmuotoinen kesä

 

16-vuotias Lumi ei tiedä mitä tekisi tulevaisuudessa. Valintakoe sosiaali- ja terveysalalle on juuri mennyt aivan pieleen, eikä muita ideoita ole. Edessä oleva kesä tuntuukin hieman ahdistavalta, mutta sitten Lumi saa jotakin aivan uutta ajateltavaa. Hän näkee vintagekaupan ikkunassa upean, juuri hänelle sopivan fiftarimekon. Mekkoa hankkiessaan, Lumi tutustuu kaupassa työskentelevään Eeriin, joka vaikuttaa aivan ihanalta. 
Lumi ei ole mekkoihminen, siksi onkin outoa, kuinka hän mekkoon ihastui. Pukiessaan tuon laadukkkaan vaatteen ylleen, tapahtuu myös jotakin muuta omituista. Lumin on aivan pakko alkaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa kuin huomaamattaan tarinaa, joka sijoittuu vuoteen 1978. Lumi ei edes tiedä mitään tuosta ajasta, mutta tarina ilmestyy kuin tyhjästä. Pelästyneenä Lumi haluaa palauttaa mekon, mutta saakin Eerin innostumaan selvittämään tarinassa seikkailevien tyttöjen tapausta. 
"Lumi tuijotti yllään olevaa mekkoa sovituskopin kolhiintuneesta peilistä. Heikossa valaistuksessa kangas näytti tummemmalta kuin luonnonvalossa, melkein punaruskealta. Koko oli juuri oikea. Mekko istui hänelle täydellisesti."s.6
Sydämenmuotoinen kesä on yhdistelmä realistista kuvausta yläasteen päättäneiden nuorten elämästä, romantiikkaa ja mystistä aikamatkaa 1970-luvun lopulle. 

Kirja on kaunis, helppolukuinen ja toimiva kokonaisuus. Lumi on kiinnostava hahmo, sillä hän ei oikein tiedä mitä tekisi kesän jälkeen, ja muutenkin hän etsii itseään ja omaa paikkaansa, niin kuin moni tuon ikäinen. Onkin mukavaa lukea tarinaa, jossa päähenkilö ei välttämättä omaa kymmeniä mahtavia taitoja, joista valita tuleva ura, tai päämäärä ei ole selvillä. Kirjassa käydään muutaman muunkin hahmon samankaltaisia ajatuksia läpi. Kirjan nuoret hahmot saavat kaikki kuulla muiden odotuksia ja mielipiteitä heitä koskeviin tulevaisuuden suunnitelmiin. Samalla he yrittävät kuitenkin miettiä, mitä he itse haluavat.

Romantiikka on pienessä roolissa. Lumin ihastumisen ja epävarmuuden tunteita kuvataan mukavan uskottavasti, mutta muut kirjan aiheet saavat huomattavasti suuremman tilan. Tämä oli minusta vain hyvä asia. Tuo pieni ihastumisen ja romantiikan vivahdus oli kiva lisä, mutta antoi tarpeeksi tilaa tuolle jännittävälle aikamatkalle 1970-luvulle. 

Nuo kirjan kaksi aikatasoa kulkee sujuvasti rinnakkain, ja kumpaakin lukee mieluusti. Mystiset elementit on ujutettu kirjaan sopivan pieninä määrinä, ja muuten tarina pysyy jännittävän realistisena. 

Kirjan maailmaan on helppo uppotua jo ensimmäiseltä sivulta, jossa pujahdetaan pieneen kivijalkaliikkeeseen ja löydetään tuo kaunis mekko. Tarina siis käynnistyy heti, eikä tylsää ja paikallaan junnaavaa hetkeä ehdi tulla. Sydämenmuotoinen kesä on kaunis nimi kirjalle, mutta ei se ainakaan minulle ollut erityisesti juuri kesäkirja. Kesä hiukan meinaan unohtuu, kun Lumi kirjoittelee sisällä tarinaa tietokoneelle. No, tuo 1970-luvun tarina sentään on hieman enemmän ulkoelämään sijoittuva kesäisempi tarina festareineen ja heinälatoineen. 


Sydämenmuotoinen kesä
KVALITI, 2022
Kansikuva: Michael Kingdom
s.231
Arvostelukappale

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Outi Pakkanen: Naistenkutsut

 

Julkkis influensseri, tunnettu naistenmies Max Luotola on haastateltavana perjantai-illan keskusteluohjelmassa, jota juontaa Manna Mela. 
Omissa kodeissaan ohjelmaa katselee hyvin erilainen joukko naisia; Jutta, Lotta, Netta ja Ditte, kukin tahollaan. Naiset ovat ehkä keskenään erilaisia, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he tuntevat Maxin. Ja jos oikein kaivellaan, heillä kaikilla saattaa olla muutamakin hyvä syy päästää mies päiviltä.
"Hetken kuluttua hän avasi kännykän ja tuijotti tuttua nimeä. Pelkästään sen katsominen toi miehen jotenkin lähemmäksi. Hän ei poistaisi Max Luotolan puhelinnumeroa ikinä."s,59
Naistenkutsut tarjoaa jälleen henkilöhahmopainotteista tarinankerrontaa Pakkasen tuotannolle uskolliseen tyyliin, unohtamatta tietenkään loistavaa miljöökuvausta. Ja jälleen se koukutti minut alusta loppuun. Näihin hahmoihin tutustuu aina niin mieluusti, olivat he sitten mukavia tai eivät, samaistuttavia, tai täysin erilaisia kuin lukija itse. 

Kirjassa alkaa hyvin verkkaiseen tahtiin tapahtumaan yhtikäs mitään mullistavaa, mutta silti tuntuu siltä kuin lukisi hyvinkin jännittävää ja toiminnallista kirjaa. Niin hyvin kirjassa solahdetaan päähenkilöiden arkeen ja ajatuksiin. Kirjan dekkarimainen ja jännittävä tunnelma syntyy pikku hiljaa, kun hahmojen elämästä alkaa paljastua niitä hiukan syvemmälle haudattuja salaisuuksia. 

Naistenkutsut on toimiva kokonaisuus, jonka lukeminen oli hyvin mukavaa. Murha jäi jälleen pienen pieneen rooliin, ja tila annettiin eläville hahmoille. Enemmän pidänkin näitä Pakkasen uusimpia sellaisina tarkkoina, sujuvina ja hyvin kirjoitettuina ihmissuhdekirjoina kuin dekkareina, mutta minulle se sopii vallan mainiosti, sillä näiden tyyli puree minuun, oli näiden kirjojen genre sitten mikä hyvänsä.


Naistenkutsut
Otava, 2020
s.319

torstai 9. kesäkuuta 2022

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Pääkaupunkiseudulla on surmattu nuoria maahanmuuttajamiehiä ampumalla. Tilanne huolestuttaa keskusrikospoliisia, joka näkee tapahtumissa suurkaupunkien jengisotien piirteitä. Niinpä tilanteen haltuun ottamiseksi päätetään perustaa Lähiörauha-työryhmä. Tähän projektiin hakee vetäjäksi kukas muukaan kuin työtön Antti Hautalehto. Avukseen hän saa Göteborgista Suomalais-Irakilaisen Henna Björkin, joka on perehtynyt hyvinkin läheisesti jengiväkivaltaan.
"Hiillos oli kuitenkin herännyt kytemään jo kauan ennen kuin poliisit tiesivät, kuka uhri oli. Liekkeihin se leimahtaisi pimeän tullen. Sinä yönä alkoi tulen aika."s.92
Tulen aika on yhdeksäs osa Antti Hautalehto -dekkarisarjasta.
Tämän kirjan tapahtumat kiinnostivat erityisesti siksi, että edeltävässä osassa juoni jäi mielenkiintoiseen tilanteeseen. Hautalehdolle kun sattui ja tapahtui kaikenlaista. Nyt ollaankin sitten jälleen aivan uusissa työtehtävissä ja paikkakunnallakin, Porvoo nimittäin jää nyt hetkiseksi taakse. 

Tulen aika on vetävästi kirjoitettu dekkari, jossa aiheet on ihan ajankohtaisia. Tämä onkin muuten ensimmäinen lukemani kirja, jonka arjessa näkyy tämä muutama vuotta jyllännyt K-aika. Ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että asiasta sen enempää jauhettaisiin. Kirjan henkilöiden arjessa vain pienistä sivulauseista huomaa, että tätä aikaa eletään. 

Kirja lähti rivakasti käyntiin, ja pian oltiinkin kurkistelemassa Ruotsin ongelmiin. Täytyy sanoa, että ensivaikutelma Hennasta ei ollut hyvä. Minä en yleensä pidä sellaisista liian toimintasankarimaisista hahmoista ja Hennasta todella huokuu sellainen kovamimmi asenne, että hän voisi pystyä mihin tahansa. Vaikutelma ei juurikaan kirjan edetessä parantunut, enkä oikeen pitänyt hänestä missään kohtaa. Toki Hautalehto itsekin välillä on hiukan liiankin pystyväinen sankarihahmo, mutta hänen hahmoa tasapainottaa sellaiset normaalit arkiset asiat, jotka palauttavat hänet vähän lähemmäs maanpintaa.


Tulen aika
Bazar, 2021
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
s.333

tiistai 7. kesäkuuta 2022

Saija Kuusela: Katse

 

Nea Guttorm on irtisanoutunut työstään keskusrikospoliisin profiloijana. Myös vanha koti Oslossa saa jäädä taakse. Nyt on aika uudelle alulle pienessä kylässä Pohjois-Norjassa. Uusi työ ylikonstaapelina enemmän ja vähemmän mukavien työtoverien kanssa vaikuttaa hyvältä ratkaisulta. Mutta kun keskeltä metsää, hyisestä purosta löydetään ruumis, alkaa Nea nähdä asioita, joita muut työtoverit eivät näe. Auttaako kyky Neaa selvittämään rikoksen, vai pahentaako se vain tilannetta ja saa muut entistä epäluuloisemmiksi. 
"Merenpuoleisen seinustan maali oli rapissut ennen aikojaan, mutta Nea ei siitä välittänyt. Vanha puu, kulunut maali ja aallonmurtajan suolan kuorruttamat, pyöreiksi hioutuneet kivet sopivat paikoilleen. Vain hän itse oli jotain uutta, vielä teräväsärmäistä."s.59
Katse on ensimmäinen osa Norjaan sijoittuvasta, Nea Guttormista kertovasta dekkarisarjasta.
Jälleen kerran aloitin uuden dekkarisarjan lukemisen, vaikka noin miljoona muuta on kesken. Mutta eihän tätä voinut olla lukematta, kirja kun kuulostaa juuri minulle sopivalta.

Minä pääsen yleensä dekkarisarjoihin mukaan kunnolla vasta kun olen lukenut edes muutaman osan sarjasta, sillä ensimmäiset osat eivät yleensä vielä tee henkilöitä tutuiksi yms. Mutta Katse oli yllättävän hyvä ensimmäinen osa. Nea tuli hyvin tutuksi, vaikka kirjan kerronta onkin varsinkin hänen menneisyytensä osalta salaperäistä. 

Pidin kirjan tyylistä. Kieli on kaunista, Norjan hyiset merimaisemat upeita, ja juoni on jännittävä. Mahtavaa, että mukaan on laitettu reilusti myös yliluonnollisuutta, joka yhdistettynä arkisiin tilanteisiin tekee kirjasta mukavan omaperäisen. Muutenkin kirjan tarina erottuu kyllä tavallisten dekareiden joukosta. Sen psykologinen ote saa lukijan ajatukset välillä solmuun, kun täytyy miettiä, että mitähän siellä Nean päässä oikeen tapahtuu, vai tapahtuuko se edes päässä vai kenties oikeasti. Muuten kirja olisi ollut aivan loistava, mutta hetkittäin olisin kaivannut hiukan pidempää taukoa Nean toistuvista "kykyjen käytöstä", jotka tuntuivat välillä toistavan itseään ja vievän liikaakin tilaa. Lisäksi kirjan loppu ei ollut ihan minun mieleeni, mutta erilainen se ainakin oli.  

Norja on minua paikkana kiinnostanut jo pidempään. Olikin kiva löytää kirja, joka sijoittuu ihan nykypäivän Norjaan. Heti olikin alettava googlailemaan, mitä nuo Nean suosimat Bacongull -herkut oikein ovatkaan. 


Katse
Tammi, 2021
Kansi: Saana-Reeta Meilahti
s.352

torstai 2. kesäkuuta 2022

Essi Paju: Koskenniskan naisia

 

Aava on onnistunut saamaan elämänsä taas hieman parempaan järjestykseen. Nyt onkin aika keskittyä rakkaisiin hevosiin ja ehkä myös hieman Koskenniskan kartanon isäntään. Aava tosin pelkää sotkeneensa sen kuvion jo kokonaan, mutta pieni toivon kipinä itää yhä. Etenkin kun Petteri pyytää Aavan apua hevosasioissa, ja Aavan on vietettävä siksi aikaa kartanolla.
"Koska Aava oli toiminut epäitsekkäästi ja toisen parasta ajatellen, hänen olisi mielestään kuulunut saada uhrauksistaan palkkio, mutta ilmeisesti universumi ei noudattanut elokuvan logiikkaa, tai jos kaiken takana on jokin korkeampi olento, Hänen käsityksensä oikeudenmukaisuudesta oli melko kummallinen."s.8
Koskenniskan naisia on jatkoa Koskenniskan naapurissa -kirjalle.
Helppolukuista maalaisromantiikka kera hevosten on jälleen tarjolla, kun Aavan tarina jatkuu. Kirja tarjoaakin vastauksia avoimeksi jääneisiin kysymyksiin, mutta kehittelee myös aivan uutta draamaa ja juonikuvioita kirjan henkilöille. 

Pidin tästäkin osasta. Kirja oli helppolukuinen ja eteni vauhdilla. Hevosjuttuja riitti, ja maalaiselämääkin hitusen. Samoihin tunnelmiin tämän kanssa ei kuitenkaan päässyt kuin ensimmäisen osan kanssa. Rakkausdraamaa oli enemmän, ja kirja keskittyi tällä kertaa todella paljon Aavan epävarmoihin tunteisiin niin itseään kuin mahdollista tulevaa parisuhdettakin kohtaan. Välillä koin Aavan mustasukkaisuuden, epävarmuuden ja vähän tossumaisen asenteen ärsyttävänä. 


Koskenniskan naisia
Karisto, 2020
Kansi: Susanne Luomajärvi
s.400

perjantai 27. toukokuuta 2022

Carlos Ruiz Zafón: Usvakaupunki

 

Usvakaupunki koostuu yhdestätoista kertomuksesta. Osa kertomuksista esittelee tuttuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, mutta heidän tarinoistaan löytyy jotakin merkillistä. Gaudí esimerkiksi matkaa New Yorkiin saadakseen Sagrada Familian valmiiksi ja Miguel de Cervandes kirjoittaa pääteostaan. Mukaan mahtuu myös Ruiz Zafónin romaaneista tuttuja henkilöitä. 
"Olen aina kadehtinut sitä, miten helposti jotkut ihmiset unohtavat, aivan kuin menneisyys olisi pelkkä välikausivaate tai vanhat kengät, jotka voi vain hylätä komeron perukoille, jolloin hukattuja askeleita on enää mahdoton kulkea uudestaa."s.13
Carlos Ruiz Zafón on yksi lempikirjailijoistani. Tuulen varjo on yksi mieleenpainuvimmista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Olin surullinen kun Ruiz Zafón kuoli. Tämä novellikokoelma onkin julkaistu postuumisti. Tämä tarjoaa kuitenkin vielä pienen kurkistuksen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle ja Barcelonan synkille kaduille. Joten vaikka en ole kovin suuri novellien ystävä, on tämä silti ollut ilmestymisestään lähtien ehdottomasti luettavien listalla. 

Novellit johdattavat romaaneista tuttuun kolkkoon, synkkään Barcelonaan, jossa ihmisten kohtalot ovat surullisia, ja jossa hahmot ovat rouhean raakoja. Sumuiset, koleat kadut herättävät mielikuvituksen eloon, enkä yhtään ihmettele ratkaisua tuoda osaan kertomuksista hieman mahdottomampiakin asioita, ja pieniä fantasian/kauhun elementtejä.

Itse pidin enemmän niistä kertomuksista, joissa oli täysin keksityt hahmot, ja romaaneista tuttuja hahmoja, mutta toisaalta oli kiintoisaa lukea myös aikansa suurista nimistä, kuten Gaudísta. Etenkin kun näiden todellisten hahmojen tarinoihin oli myös tuotu noita mystisiä fantasia elementtejä. 

Osa kertomuksista oli hyvinkin tunteita herättäviä. Tässä oli taas niin monia karmeita kohtaloita kirjoitettu naisille, että välillä teki oikein pahaa. 


Usvakaupunki, (La Ciudad de Vapor, 2020)
Otava, 2021
Suom. Antero Tiittula
s.172

lauantai 21. toukokuuta 2022

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

 

Diane on elänyt surun keskellä jo vuoden. Elämä ei tunnu enää kiinnostavan. Hän päästää kotiinsa enää parhaan ystävänsä Félixin, joka pitää hänestä huolta. Félix yrittää niin kovasti saada Dianeen eloa, että Diane päättää yllättäen repäistä ja lähteä parantelemaan itseään jonnekin, jossa saa olla rauhassa jopa Félixiltä. Niinpä Diane lähtee Irlantiin, maahan johon hän ei koskaan ennen olisi voinut kuvitella matkustavansa.
Pienen pieni kylä, jossa kaikki ottavat hänet hymyssä suin vastaan tuntuu aika mukavalta. Ainakin siihen asti, että hänen naapurinsa, synkkääkin synkempi ja ilkeän oloinen Edward saapuu. 
"Katsoin peilikuvaani makuuhuoneen kääntöpeilistä. Näytin siltä kuin olisin pukeutunut naamiaisiin, ja kuitenkin löysin kuvasta jälleen vanhan itseni."s.105
Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia on mitä söpöin kirjan nimi, vaikka inhoan kahvia. Niinpä oletin myös tarinan olevan söpö. Siksi olikin aikamoinen järkytys kun heti kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtui aivan kamalia ja sitten oltiinkin varsin masentuneen päähenkilön parissa. 

Tarkoitukseni oli eräänä rauhallisena aamuna vain hieman aloittaa tätä kirjaa, mutta niinhän siinä kävi, että tarina vei minut heti ensi sivuilta lähtien mukaansa ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on nimittäin hyvin koukuttava ja lyhyt, joten sen lukemiseen ei kauan mene, eikä sitä malta jättää keskenkään.

Kovin pitkiä syvällisiä pohdintoja ei kirjassa ole, vaan juoni vetää täydellä vauhdilla eteenpäin. Kirja olikin aivan ihastuttava pieni "hömppäkirja", jota lukiessani itkin pariinkin otteeseen, vaikka sitä tapahtuu todella harvoin kirjoja lukiessani. Nyt kyllä meni muutamat kohtaukset niin tunteisiin, ettei kyyneleiltä vältytty.

Ei tämä kirja varmasti ole mikään maailmaa mullistava ikimuistoinen teos, mutta jotenkin sen tarina ja olemus toi minulle mieleen Twilightit, vaikka tässä ei siis ole mitään yliluonnollista, eikä edes teinirakkautta. Ensinnäkin Edward muistuttaa erästä kaimaansa hyvinkin paljon. Kun tässä kirjassa Edward kulki synkkänä rantoja pitkin tummat hiukset sinne tänne hapsottaen, näin vain mielessäni Twilightin Edwardin, hiukan vanhentuneena, ja inhimillisempänä. :D Lisäksi sateinen Irlanti ja hupparissaan murjottava Diane toivat tuota nuorempana rakastamaani sarjaa mieleen.

Ainoa asia joka kirjassa häiritsi oli tupakointi. Yleensä minua ei ärsytä jos jokin asia maimitaan moneen kertaan, sillä se saattaa kuvata hyvin jotakin hahmoa, mutta näin pieneen kirjaan oli tungettu tupakointia jo ihan liikaa. 


Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, (Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015)
Bazar, 2018
Suom. Kirsi Tanner
s.218

tiistai 17. toukokuuta 2022

Hanna van der Steen: Punapipoinen poika

 

Marli on 15-vuotias, joka on perheensä kanssa asunut pari vuotta ulkomailla. Nyt he palaavat Suomeen. Marli tuntee itsensä ulkopuoliseksi, ja masennus alkaa hiipiä paikalle. Taakse jäänyt elämä, etenkin se yksi niin tärkeä ihminen, tuntuu ikävänä päivittäin. Mutta sitten Marli tapaa puistossa punapipoisen pojan, jonka seura saattaa jopa hiukan helpottaa.

Punapipoinen poika on säeromaani, joka kuvaa nuoren elämässä tapahtuvaa suurta muutosta ja siitä aiheutuvaa pahaa oloa. 

Punapipoinen poika on ensimmäinen lukemani säeromaani. Säeromaaneista on viime aikoina puhuttu aika paljon, ja olenkin ollut kiinnostunut tätä tyyliä testaamaan. Hetki kesti tottua näin erilaiseen tyyliin, mutta pian kirja imaisi mukaansa. Kirja on hyvin nopealukuinen, sillä tekstiähän tällä tyylillä ei niin paljon kerry. 

Paljon asiaa kirjaan mahtuu, vaikka tekstiä ei niin paljon olekaan. Marlin elämään ehditään hypätä tarpeeksi kattavasti, ja kirjassa ehditään käydä läpi monia asioita. Kirja on aika surumielinen, sillä Marlin suru on isosti esillä. Surun tunnetta kuvataan kirjassa uskottavasti, kuin myös kaveripiirejä, sekä nuorten arkea ja juhlaa. Itse pidin eniten siitä miten muutamilla lauseilla voidaan kauniisti kertoa näinkin vaikeista asioista, kuten Marlin aika vaikeasta suhteesta vanhempiinsa, jotka vaativat paljon, kuvittelevat antavansa paljon, mutta ovat oikeasti jossakin hyvin kaukana.

Punapipoinen poika oli hyvä kirja, joka hyvinkin voi innostaa vähemmän lukevia kirjojen pariin. Silti itse kaipasin tätä lukiessa enemmän tekstiä, enkä aivan hullaantunut säeromaanien maailmaan. Jotenkin vain jäi sellainen olo, etten ole nyt romaanilta saanut läheskään tarpeeksi, mutta tämä saattaa korjaantua ihan sillä, että lukisin enemmän säeromaaneja.


Punapipoinen poika
KVALITI, 2022
s.107
Arvostelukappale

torstai 12. toukokuuta 2022

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

 

Kauan tyhjillään ollut Reunamäen talo näkee kesän tullen hieman elämää, sillä perikunta on päättänyt myydä talon, ja nyt on aika hieman ehostaa sitä myyntikuntoon. Maiju saa serkkunsa Hennan kanssa raivausurakan hoitaakseen. Kesä etenee talon pihaa kunnostaen, mutta rentoutumista unohtamatta. Pian Maiju tarttuu myös haitariin, ja soittopuuhissa tutustuu kiinnostavaan mieheenkin. Olisiko aika unohtaa vanhat sydänsurut?
"Iltapäivän aurinko lämmitti Reunamäen pihan takkuista heinikkoa, maasta kohosi kaiken kasvavan väkevä tuoksu. Ruohoa, heinää, niittykukkia, kesän kuivattamaa hiekkamaata. Aitan kupeessa kasvoi villiintyneitä ruusupensaita, joiden aniliininpunaisista nupuista osa oli jo auennut."s.40
Jylhäsalmen sydänkesä on neljäs osa maalaisromanttisesta Jylhäsalmi -sarjasta.
Pidin yli vuoden lukutauon tästä kovasti pitämästäni Jylhäsalmi -sarjasta, mutta nyt houkutti palata sarjan pariin. Sarjan kolmas osa oli mielestäni niin heikko muihin osiin verrattuna, etten aiemmin saanut tartuttua tähän neljänteen. 
Jylhäsalmen sydänkesä oli kuitenkin taas yhtä loistava kuin sarjan ensimmäiset kaksi osaa olivat. 

Jylhäsalmen miljöötä ja henkilöiden arkista olemista kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja kauniisti. Koko aikaa ei paahdeta menemään eteen päin, eikä juoneen kovin suuria ja mullistavia käänteitä mahdu. Ehkei tuo romantiikan osuuskaan ollut erityisen yllättävää, mutta maalaistunnelmaa riittää. 

Paahteinen kesä, savusauna, juhannushäät, haitarimusiikki, hyttyset ja soutaminen täyttävät Maijun arjen, ja tekee kirjasta mitä loistavinta kesälukemista, vaikka kiva tämän tunnelmissa oli olla, vaikka ei aivan kesä vielä olekaan. Pikku hiljaa Maiju tutustuu myös sukunsa historiaan.

Kesäisen romantiikan vastapainoksi kirjassa kurkistellaan 40-luvulle. Venäläinen sotavanki Ivan joutuu töihin suomalaiselle maatilalle, mutta se ei ehkä olekaan niin kamalaa. Nämä kohtaukset tuovat kirjaan hieman tummempaa, syvempää tarinaa, vaikka kyllä kerronta näissäkin osissa pysyy melko kevyenä.

Uusi päähenkilö, Maiju saa tarpeeksi tilaa, eikä aiempien osien henkilöitä tuoda enää liikaa esiin, vaikka heitäkin hieman vilahtelee kirjan sivuilla. Jylhäsalmen sydänkesä on kivan kevyt kokonaisuus, joka tuo romanttisen maaseudun kauniisti esiin. 


Jylhäsalmen sydänkesä
Karisto, 2021
Kannen kuva: Petri Jauhiainen
Kannen suunnittelu: Saana Nyqvist
s.263

lauantai 7. toukokuuta 2022

Maria Kuutti: Alpo, Helmi ja kolmas pyörä

 

Helmi on Alpon paras kaveri. He leikkivät yhdessä hauskoja leikkejä, kuten hienoja juhlia. Yllättäen kesken leikkien, huoneeseen ilmaantuu uusi otus. Mummi on iloinen ja haluaa heti mukaan leikkeihin. Helmistä Mummi vaikuttaa todella mukavalta ja hän on heti valmis ystävystymään uuden tulokkaan kanssa. Alpo tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Miksi tuo uusi tyyppi saa noin vain tulla mukaan leikkeihin, ja unohdetaanko Alpo nyt kokonaan?
"Alpoa jurppii. Mikä oikeus Mummilla on tulla ja pilata kaikki leikit? Miksi hän ei voi uutena vain katsoa ja ottaa opikseen?"
Alpo, Helmi ja kolmas pyörä on lapsille sopiva kuvakirja, jossa Alpo kokee olonsa hetkellisesti ulkopuoliseksi. Kirjan avulla onkin helppo käsitellä lapsen kanssa tätä niin monelle lapselle tuttua tunnetta. itse ainakin muistan hyvin tämän tunteen omasta lapsuudesta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmeisesti jonkinlaiseen lastenhuoneeseen, jossa lelut viettävät keskenään aikaa ja leikkivät. Huoneeseen mahtuu paljon ilmekkäitä leluja, mutta kirjan tarinassa seurataan vain näiden kolmen päähenkilön tarinaa, ja muut lelut ovat vain taustalla ja heidän touhuja voi seurata kuvitusta tutkimalla. Kirjassa on vähän tekstiä suurien värikkäiden kuvien joukossa. Saara Söderlundin kuvista löytyy paljon tutkittavaa. 

Oma suosikkini kirjan kuvista on tämä heti alussa oleva kuva, jossa Alpo ja Helmi ovat pukeutuneet ihaniin juhlamekkoihin ja syövät joulutorttuja. Kuva on lempparini, koska joulutortut herättävät huomioni aina, ja on mahtavaa, että lastenkirjassa myös Alpot voivat pukeutua upeaan kimallemekkoon. Kaikkein parasta mielestäni on, ettei Alpon mekkoon pukeutumista kommentoida mitenkään, vaan se on täysin normaali arkinen asia kirjassa.



Alpo, Helmi ja kolmas pyörä
KVALITI, 2022
Kuvittanut: Saara Söderlund
Arvostelukappale