Fred Vargas: Kuriton mies nurin

 

Ranskan maaseudulla sudet aiheuttavat pahennusta, pelkoa ja vihaa, kun aiemmin niin sopuisasti ihmisten kanssa eläneet sudet yllättäen alkavat tappaa valtavasti uuhia eri kylissä. Pian kuitenkin ilmenee, että kyseessä olisikin vain yksi murhanhimoinen valtava susi, ja kylässä lähtee liikkeelle huhu ihmissudesta. Kun sitten tapahtuu ensimmäinen hyökkäys, jossa ihminen kuolee, alkaa ihmissusijahti. 

Sutta lähtee etsimään varsin erikoinen kolmikko lampaankuljetusautolla. Matkan varrella joukko saa vielä mukaansa komisario Adamsbergin, joka on seurannut susitilannetta uutisista.

"Camille ihmetteli, miksi santarmi sanoi kaiken kahteen kertaan. Siihen kului paljon aikaa, kun kaiken sanoi kahteen kertaan, helposti vaikka puoli päivää. Kun taas Lawrence, joka lausui vain kolmanneksen yhdestä virkkeestä, säästi suunnattomasti aikaa. Vai hukkasiko hän sen ajan? Asiaa saattoi tietenkin katsoa myös siltä kannalta."s.77

Kuriton mies nurin on toinen osa Adamsberg -dekkarisarjasta.

Hupsista, melkein kymmenen vuotta ehti kulua ennen kuin jatkoin tämän sarjan parissa. Olen tosiaan tämän sarjan ensimmäisen osan lukenut, mutta ei ole varmaan ihme, etten siitä tai sen hahmoista muista juuri mitään tarkkaa, kun olen kirjoittanut kirjasta tänne blogiin vuonna 2013. 

Nyt halusin matkata kirjan parissa Ranskaan, ja muistelin, että tämän sarjan aloitus oli mukavan erikoinen ja viihdyttävä, niinpä viimein päätin jatkaa sarjan lukemista. 

Adamsberg itse on tässä osassa aika pienessä roolissa. Suurempaan osaan pääsivät Camille ja Lawrence, kylässä asuva pariskunta, joista toinen tutkii susia ja toinen päätyy mukaan susijahtiin, sillä hän osaa ajaa kuorma-autoa. Kumpainenkin on varsin persoonallinen. Kirjan parasta antia ovatkin prsoonalliset hahmot, joiden runsaita keskusteluja lukee mieluusti. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, tosin aika nopea.

Siltikään en päässyt nyt oikein nauttimaan tästä kirjasta. Odotin enemmän, sillä ilmeisesti olin kovastikin pitänyt Sinisten ympyröiden miehestä, silloin kymmenen vuotta sitten. 

Kuriton mies nurin omaa kiinnostavan idean, on susia, luontoa ja ihmissusimyytti, mutta silti se tuntui kovin hidastempoiselta ja liiankin kummalliselta, että olisin jaksanut kiinnostua hahmojen elämästä. En usko, että tämä kirja jää mitenkään mieleen, sillä samaistumispintaa ei ole. Myöskin kaipaamani Ranskan matka jäi kaukaiseksi haaveeksi. Ei tätä kirjaa lukiessa tuntunut kovinkaan monesti siltä, että olisin juuri Ranskassa ollut. Paikka olisi voinut olla lähes mikä vain, sillä pääpaino oli ihmisten välisissä dialogeissa, ja hahmojen ajatuksissa. 

Kuriton mies nurin, (L'Homme à l'envers, 1999)

Gummerus, 2007

Suom. Marja Luoma

s.376

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

 

Diane on elänyt surun keskellä jo vuoden. Elämä ei tunnu enää kiinnostavan. Hän päästää kotiinsa enää parhaan ystävänsä Félixin, joka pitää hänestä huolta. Félix yrittää niin kovasti saada Dianeen eloa, että Diane päättää yllättäen repäistä ja lähteä parantelemaan itseään jonnekin, jossa saa olla rauhassa jopa Félixiltä. Niinpä Diane lähtee Irlantiin, maahan johon hän ei koskaan ennen olisi voinut kuvitella matkustavansa.

Pienen pieni kylä, jossa kaikki ottavat hänet hymyssä suin vastaan tuntuu aika mukavalta. Ainakin siihen asti, että hänen naapurinsa, synkkääkin synkempi ja ilkeän oloinen Edward saapuu. 

"Katsoin peilikuvaani makuuhuoneen kääntöpeilistä. Näytin siltä kuin olisin pukeutunut naamiaisiin, ja kuitenkin löysin kuvasta jälleen vanhan itseni."s.105

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia on mitä söpöin kirjan nimi, vaikka inhoan kahvia. Niinpä oletin myös tarinan olevan söpö. Siksi olikin aikamoinen järkytys kun heti kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtui aivan kamalia ja sitten oltiinkin varsin masentuneen päähenkilön parissa. 

Tarkoitukseni oli eräänä rauhallisena aamuna vain hieman aloittaa tätä kirjaa, mutta niinhän siinä kävi, että tarina vei minut heti ensi sivuilta lähtien mukaansa ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on nimittäin hyvin koukuttava ja lyhyt, joten sen lukemiseen ei kauan mene, eikä sitä malta jättää keskenkään.

Kovin pitkiä syvällisiä pohdintoja ei kirjassa ole, vaan juoni vetää täydellä vauhdilla eteenpäin. Kirja olikin aivan ihastuttava pieni "hömppäkirja", jota lukiessani itkin pariinkin otteeseen, vaikka sitä tapahtuu todella harvoin kirjoja lukiessani. Nyt kyllä meni muutamat kohtaukset niin tunteisiin, ettei kyyneleiltä vältytty.

Ei tämä kirja varmasti ole mikään maailmaa mullistava ikimuistoinen teos, mutta jotenkin sen tarina ja olemus toi minulle mieleen Twilightit, vaikka tässä ei siis ole mitään yliluonnollista, eikä edes teinirakkautta. Ensinnäkin Edward muistuttaa erästä kaimaansa hyvinkin paljon. Kun tässä kirjassa Edward kulki synkkänä rantoja pitkin tummat hiukset sinne tänne hapsottaen, näin vain mielessäni Twilightin Edwardin, hiukan vanhentuneena, ja inhimillisempänä. :D Lisäksi sateinen Irlanti ja hupparissaan murjottava Diane toivat tuota nuorempana rakastamaani sarjaa mieleen.

Ainoa asia joka kirjassa häiritsi oli tupakointi. Yleensä minua ei ärsytä jos jokin asia maimitaan moneen kertaan, sillä se saattaa kuvata hyvin jotakin hahmoa, mutta näin pieneen kirjaan oli tungettu tupakointia jo ihan liikaa. 

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, (Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015)

Bazar, 2018

Suom. Kirsi Tanner

s.218

Francoise Sagan: Myrskyn silmässä

 

Notaari Nicolas Lomont elelee 1830-luvun Ranskan maaseudulla. Elämä on suhteellisen rauhallista, kunnes erääseen kauan tyhjillään olleeseen linnaan saapuu sen omistaja. Aatelisnainen Flora de Margelasse saa heti saavuttuaan monen miehen huomion, mutta tämä ei tunnu kiinnostuvan kenestäkään. 

Myös Nicolas huomaa naisen heti, ja rakastuu tähän palavasti. Hänkään ei saa vastakaikua, mutta Flora sentään ystävystyy hänen kanssaan. Tästä alkaa ystävyys, jossa Nicolas kärvistelee rakkauden tuskissaan. Mutta mitä tapahtuukaan, kun kuvaan astelee talonpoika, runoilija Gildas, jonka Flora yllättäen huomaa muunakin kuin ystävänään?

"Totta totisesti, kun luen kirjoittamaani uudelleen ja näen, miten kirjalliset havitteluni ovat edistäneet luontaista typeryyttäni ja mitä ne ovat sille tehneet, millaisella sanahelinällä kynäni mielellään koristelee tekstin, tunnen äkkiä olevani täynnä suvaitsevaisuutta niitä kirjailijoita kohtaan, joita olen niin pilkannut koko elämäni ajan."s.73

Notaari Nicolas Lomont kirjoittaa vanhana miehenä nuoruutensa muistoja. Hän kertoo noista kesistä, jotka hän sai viettää rakastamansa Floran ystävänä. Tarina on täynnä yksipuolisen rakkauden tuskaa ja siinä kärvistelyä. Onnekseni sentään välillä tehdään jotakin muutakin, kuten ratsastetaan ympäri maaseutua tai pidetään tanssiaisia. 

Kirjan juoni on kiinnostava ja 1830-luvun Ranska upea miljöö, mutta Nicolas on varsin ärsyttävä päähenkilö, sillä hän eksyy tarinassaan hyvin usein harhateille. Hän säälii itseään ja jaarittelee pitkästi turhista asioista, kun minä olisin vain halunnut kuulla mitä jännittävää esim. juhlissa seuraavaksi tapahtui. 

Välillä kirja olikin vauhdikkaasti etenevää kiinnostavaa tarinaa, kun välillä taas puuduttavaa ja monimutkaista pohdiskelua. Siksi tunnelma kirjan luettuani oli hieman ristiriitainen. Pidinkö vai en? osittain pidin ja osittain taas en. Etenkin kirjan loppu oli vauhdikas, ja salaisuudet alkoivat paljastua. Pidinkin tarinasta, mutta voi kunpa tuon Nicolaksen jaaristtelut vain olisi supistettu lähes olemattomiin, niin olisin pitänyt tästä paljon enemmän. Nyt nuo välihöpinät vain latistivat tunnelmaa. 

Myrskyn silmässä, (Un orage immoile, 1983)

Koko Kansan Kirjakerho Oy, 1984

Suom. Irmeli Sallamo

Kansi: Osmo Omenamäki

s.206

Katherine Pancol: Mimmit 1

Ranskalaisnaiset valloittavat maailmaa kukin omassa sopessaan. Kirjan monien hahmojen mukana päästään Ranskan kaupunkeihin, sekä maaseudulle, New Yorkiin ja Lontooseen. Vilauksina nähdään myös muutama muu paikka. Rakkaus, unelmat ja niiden saavuttaminen, sekä monimutkaiset perhesuhteet täyttävät kirjan henkilöiden elämät. Onneksi kaikilla on joku johon turvautua, sillä tukea nämä naiset välillä kaipaavat elämässään.

Mimmit 1 on ensimmäinen osa Pancolin Mimmit -trilogiasta.
Kirjassa päästään kuulemaan Pancolin aiemmasta trilogiasta tuttujen hahmojen kuulumisia. Etenkin Hortensen kuulumisia odotin innolla ja niitä kuultiinkin heti kirjan alussa, mutta aika lyhyesti. Vanhat tutut eivät saaneet kovin paljon tilaa tästä kirjasta, sillä nyt on uusien hahmojen aika. Alkuun päähenkilö Stella ei vaikuttanut lainkaan kiinnostavalta. Onneksi asia muuttui nopeasti, sillä lähes koko kirja on varattu hänen elämästään kertoville osuuksille. Stellan elämästä alkaakin paljastua hurjia ja kamalia asioita ja juoni muuttuu nopeasti synkäksi ja aiheeltaan raskaaksi. Kovinkaan paljon ei aiheesta voi kertoa paljastamatta kirjan salaisuuksia, joten kerron vain, että aihe on rankka ja se on vahvan naisen selviytymistarina. Mutta niinhän nämä Pancolin kirjat taitavat muutenkin olla täynnä vahvoja naisia, joiden on selvittävä hirveistä asioista.

Alkukankeudesta huolimatta jäin koukkuun Stellan tarinaan, joka jäi pelottavaan kohtaan. Vielä taitaa olla aika paljon selvittämättä. Sitä paitsi, kirjassa selvisi taas niin kutkuttavia asioita myös vanhoihin tuttuihin liittyen, että tapahtumia riittää varmasti myös kahteen seuraavaan osaan.

Lue myös: Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.


Mimmit 1, (Muchachas, 2014)
Bazar, 2014
Suom. Lotta Toivanen
Kansi: Satu Kontinen
s. 360

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Kirjakauppias Laurent Letellier löytää hylätyn käsilaukun. Laukusta puuttuu rahat ja henkilöllisyyspaperit, mutta muuten se on täynnä tavaraa. Laurent päättelee laukun olevan varastettu ja hylätty sitten. Laurent päätyy tutkimaan laukun sisältöä ja pian hän on täysin mysteerinaisen pauloissa. Hän haluaa selvittää kuka nainen on. Hänen kuvitelmissaan nainen on upea, hauska ja mielenkiintoinen. Ainakin laukun sisältö antaa sellaisen vaikutelman. Laurent aloittaa tutkimustyöt naisen löytämiseksi, apunaan vain laukun sisältö.

Punaisen muistikirjan nainen on pieni ja kaunis tarina, joka on loistavasti kirjoitettu. Kaikki oleellinen mahtuu tähän kirjaan ja tunnelmaan pääsee loistavasti. Minusta kirja on hyvin samantyylinen, kuin Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa, josta pidin myös erittäin paljon. Kirjoja yhdistää lyhyen ja ytimekkään tarinan lisäksi päähenkilöinä toimivat miehet, jotka etsivät tuntematonta naista, apunaan vain pieniä vihjeitä antavat tavarat.

Kirjassa on toki rakkaustarina, joka ei ole yllättävä, mutta matka sen rakkauden luokse onkin tässä pääasia ja upeasti kirjoitettuna ja kiehtovine tapahtumineen kirja on kaunis. Kirjassa vietetään aikaa kirjakaupassa, puhutaan kirjoista ja kirjailijoista ja istutaan herkuttemassa kahviloissa.

Ytimekäs kirjoitustyyli tulee esiin parhaiten dialogeissa, joille ei ole annettu tilaa omilla riveillä, vaan ne on upotettu muun tekstin joukkoon, eikä todellakaan jokaisen puheenvuoron jälkeen kerrota, miltä puhuja puhuessaan näyttää tai kuulostaa. Siitä huolimatta puhujat on helppo kuvitella mielessään kaiken sen perusteella, mitä kirjassa heistä on jo kerrottu.


Punaisen muistikirjan nainen, (La Femme au carnet rouge, 2014)
WSOY, 2015
Suom. Lotta Toivanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 190

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Guylain työskentelee kirjojen kierrätyslaitoksessa. Hän vihaa työtään ja kirjoja tuhoavaa konetta, jonka nimikin on uhkaava Zerstor 500. Joka päivä Guylain kärsii joutuessaan käynnistämään koneen ja syöttämään sille uututtaan hohtavat kirjat. Hänen pieni salainen harrastuksensa kuitenkin helpottaa oloa. Hän saa kerättyä joka päivä muutaman koneen säästämän ehjän kirjan sivun mukaansa. Näitä yksittäisiä sivuja mies sitten lukee jokaisena aamuna, kello 6.27 läjtevässä junassa.
Eräänä päivänä junassa vakiopaikalleen istuessaan Guylain löytää junaan unohtuneen muistitikun. Hän vie sen kotiinsa ja tutkii tiedostot. Löydöstä alkaakin Guylainin elämässä uusi aika, sillä hän rakastuu muistitikun omistajaan ja päättää löytää naisen, joka niin kauniisti kirjoittaa.

Ensimmäisenä tämän kirjan luettuani on vain ihmeteltävä, miten näin pieneen kirjaan mahtuu näin monta hurmaavaa ja kekseliästä hahmoa. Kirjassa ei edes ehditä kertoa hahmoista paljoa, mutta silti heidät kaikki pystyy kuvittelemaan eteensä omituisine harrastuksineen ja erilaisine luonteineen. Paljon hahmoista jää myös kertomatta, lukijan itsensä pääteltäväksi. Edes päähenkilö Guylainin elämäntapoja ei selitellä. Asiat todetaan ja sitten ne jätetään rauhaan ja lukijan ihmeteltäviksi. Miksi Guylain tekee työtä jota inhoaa tai ostaa aina samanlaisen kultakalan? En tiedä, mutta se ei haittaa, sillä se on osa Guylainia. Kirjassa asiat siis ovat juuri niin kuin ne on, ilman selittelyä, eikä tarina silti vaikuta millään tavalla keskeneräiseltä.

Kirja kertoo kirjoista, kirjoittamisesta, lukemisesta ja ihmisistä, joita nämä asiat yhdistävät. Eli tämä ihana tarina kirjoista pitäville. Tarina on kirjoitettu lyhyesti ja kauniisti. Itse unohdin kyllä välillä juonen ihmetellessäni kirjan loistavia hahmoja. Loppujen lopuksi varsinainen juoni, jossa Guylain etsii muistitikun omistavaa naista, on aika pienessä osassa kirjaa ja kaikki muu puskee enemmän päälle. Zerstor 500, Giuseppen keräilykohde ja vanhainkodissa vietetyt lukuhetket veivät voiton tuosta etsintä tehtävästä, vaikka lopussa siitäkin tuli viimein tärkeä ja kaunis osa kirjaa. Muistitikun sisältö tosin oli heti löydyttyään suuressa osassa kirjaa ja pidin kovasti näistäkin tarinoista.

Lukija aamujunassa on ihana pieni kirja, jota voisin suositella kaikille. Uskoisin sen hahmojen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Etenkin Guylainin, Giuseppen ja Yvon Grimbertin.


Lukija aamujunassa, (Le Liseur du 6h27, 2014)
Tammi, 2015
Suom. Kira Poutanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 189

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on jatkoa kirjoille Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi.
Joséphine joutuu jälleen nousemaan ylös vaikean elämänvaiheen jälkeen, eikä se suju helposti. Ystävät yrittävät patistaa häntä tarttumaan taas elämään kiinni, rakastettu lähettää lahjoja ja lapset pulmailevat omien murheidensa kanssa. Joséphinen on vaikea luottaa itseensä. Hän ei nää itseään kirjailijana, rakastettuna eikä oikein minään muunakaan. 
Joséphinen selvittäessä tietä onneen kirjassa myös muut tutut hahmot pääsevät ääneen kukin oman tilanteensa kanssa. 

Aiempien osien tyyliin myös Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on täynnä arjen yksityiskohtia ja kerrontaa elämästä. Runsas hahmovalikoima ja pieninä pätkinä kerrotut kohtaukset luovat kirjaan tv-sarjamaisen tyylin. Pancolin kerronta on selkeää ja täynnä pieniä huomioita elämästä.

Minua hieman ihmetytti kirjan edetessä se, ettei siitä tuntunut löytyvän lainkaan sellaista koko kirjan läpi kulkevaa pääjuonta. Aiemmissa osissa Joséphine on jonkin tapauksen myötä tullut päähahmoksi kirjaan, mutta tässä hän vaikutti jäävän jopa muutaman hahmon varjoon. Etenkin Hortense ja Gary nousivat aika paljon esiin. Kirja olisi mielestäni kaivannut jonkin punaisen langan ollakseen hieman selkeämpi ja ryhdikkäämpi. Nyt kirja rönsyili ja asiat vain kulkivat sivujuonina eteenpäin. Punaisen langan puuttumisesta huolimatta kirjaa oli mukava lukea. Joséphinen kirjailijan elämästä olisin voinut lukea enemmänkin. Muista hahmoista kerrottiin riittävästi. 

Tämä sivujuonien täyteinen tiiliskivi on nopeaa luettavaa, mutta en suosittele lukemaan tämän sarjan kirjoja peräkkäin. Yksikin osa tästä sarjasta on jo aika täyteläinen, enkä itse ainakaan jaksaisi pitää mielenkiintoa yllä kaikkien kolmen osan ajan kerrallaan. Onneksi minulla näiden kirjojen välillä on pitkät tauot, eikä näin ollen minkäänlaista "ähkyä" tullut. Lähes kaikki hahmot kuitenkin ovat pysyneet muistissa pitkistä lukutauoista huolimatta ja ne loput unohtuneet palaavat mieleen nopeasti.


Lue myös: Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, (Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Bazar, 2013
Suom. Lotta Toivanen
s. 921

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame

Pariisin Notre-Damen tarina on varmasti monelle tuttu Disneyn elokuvana, mutta kirja poikkeaa siitä erittäin paljon. Odotinkin tämän kirjan lukemista mielenkiinnolla, sillä Esmeralda on yksi suosikkini Disneyn hahmoista. Tämän kirjan luettuani en hänestä hahmona enää niinkään pidä, sillä hän ei loppujenlopuksi ollut yhtään sellainen, kuin olen aina kuvitellut.

Pariisin Notre-Dame nimensä mukaisesti sijoittuu Notre-Damen katedraaliin ja sen lähiympäristöön, vuonna 1482. Keskeisimpinä hahmoina pyörivät arkkidiagoni Claude Frollo, kyttyräselkäinen, yksisilmäinen Quasimodo, kapteeni Febus, sekä tietysti hurmaava Esmeralda. Toki kirjassa esiintyy myös joukko muita hahmoja, mutta tässä nyt muutama heistä, joiden kautta kirjaan luodaan draamaa ja juonenkäänteitä.

Pariisin Notre-Dame on klassikko, jonka olen jo pidempään aikonut lukea, mutta joka nyt sen luettuani olikin pieni pettymys. En nimittäin voi väittää nauttineeni kaikista hetkistä kirjan parissa. Oli mielenkiintoista lukea alkuperäinen versio tästä ja saada selville minkälaisia hahmot kirjassa olivat. Tarina oli myös surullinen ja ajoittain kaunis. Itse tarinassa ei siis ollut mitään vikaa. Minulla vain tökki kovasti vastaan erittäin pitkäksi venyneet "jaarittelut." Olen lukenut monia kirjoja, joissa ympäristön ja rakennusten esittelyt ovat pitkiä ja monisanaisia ja pidän yleensä sellaisesta kerronnasta, mutta tässä kirjassa sellaisten kohtausten yli lukeminen tuntui välillä vaivalloiselta.
Surumielinen ja synkkä tarina jäi näin muun kerronnan varjoon, eikä mielestäni päässyt yhtään niin hyvin esiin, kuin olisin toivonut.


Pariisin Notre-Dame, (Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
Suom. Huugo Jalkanen
s. 523
Päällys: Björn Landström

Laurent Gaude: Montepuccion aurinko

Kuumana elokuun päivänä vuonna 1875 Luciano Mascalzone palaa kotikyläänsä Montepuccioon. Luciano on katkera vietettyään vankilassa viimeiset viisitoista vuotta. Määrätietoisena hän kulkee pienen kylän läpi aasinsa selässä ainoana tarkoituksenaan kohdata nainen, jota hän on niin monesti ajatellut vuosien aikana. Filomena Biscotti on nainen, jonka hän aikoo ottaa omakseen ennen kuolemaansa, jonka hän tietää saapuvan pian. Tästä kohtaamisesta syntyy Scortan suvun ensimmäinen jäsen, Rocco. Rocco jatkaa sukuaan ja Scortat ovat pian pienessä kylässä pelättyjä, mutta myös kyläläisten hyljeksimiä.

Pieni Montepuccion kylä tuntuu pysyvän täysin samanlaisena, pysähtyneenä, vaikka uudet sukupolvet syntyvät, elävät ja kuolevat pois. Oliivit kypsyvät paahtavassa auringossa ja tupakka myy hyvin. Scortat kamppailevat lähtemisen halun kanssa. Halu poistua jonnekkin aivan muualle on kova, mutta siitä huolimatta kylä pitää heitä otteessaan.

Montepuccion aurinko on kaunis kuvaus perheestä, joka pitää yhtä tilanteessa, kuin tilanteessa. Minusta kirja oli kauniisti kirjoitettu. Yksinkertainen, mutta kaunis kieli teki kirjasta helppolukuisen ja aidon. Italia oli läsnä kokoajan, vaikka pääasiassa kirjassa kerrottiin kokoajan Scortan suvusta.

Kyläläisten hyljeksintä näkyi taustalla. Kyläläisten esittely jätettiin hyvin pieneen rooliin kirjassa. Tämä teki heistä lukijalle kasvottomia ja etäisiä. Se sopi tähän kirjaan, sillä sellaisia he Scortan sukua kohtaan olivat.


Montepuccion aurinko, (Le soleil des Scorta, 2004)
Bazar, 2006
Ensimmäinen painos ilmestyi nimellä Kirottu suku
Suom. Anna-Maija Viitanen
s. 267

Patrick Modiano: Villa Triste

Victor Chmara on tullut Ranskaan pieneen kylpyläkaupunkiin muistelemaan kahdentoista vuoden takaisia aikoja. Hän kulkee kaupungissa yrittäen palauttaa mieleen henkilöitä ja paikkoja. Hän muistelee Yvonnea, kaunista näyttelijätärtä, jonka kanssa joskus suunnitteli yhteistä tulevaisuutta.

Villa Tristen kansikuva on kaunis ja nimi vielä kauniimpi. Niimpä päätin tarttua tähän Nobel palkitun kirjailijan teokseen suurin odotuksin. Odotin kaunista kuvailmaa pikkukaupungista ja salaperäisiä kiinnostavia kohtauksia, mutta täytyy sanoa, että tämä kirja ei antanut minulle niitä eikä mitään muutakaan. Pettymys oli suuri. En saanut otetta yhdestäkään salaisuudesta, eikä kirja temmannut mukaansa. Victorin salaisuudet jäivät minulle kaukaisiksi, eikä niiden selvittäminen herättänyt edes kiinnostusta.

Kirja on jo oikeastaan unohtunut mielestäni, sillä siinä ei tapahtunut mitään, mistä olisin saanut kiinni. Hyvä puoli kirjassa oli sen lyhyys, sillä sain sen luettua melko nopeasti loppuun.

Yvonne saattoi olla kiinnostava hahmo, mutta hänkin jäi aika kaukaiseksi, niin kuin kaikki muukin tässä kirjassa. En tiedä ajattelinko jotenkin väärin tätä kirjaa lukiessa. Olisiko tästä ehkä voinut saada jotain irti? kätkeytyykö kansien väliin kuitenkin tarina, josta olisin voinut pitää? Sitä en tiedä ja Modiano saa nyt unohtua ainakin toistaiseksi lukulistaltani, vaikka hänen muillakin kirjoilla on kauniit nimet jotka houkuttelevat lukemaan.

Tosin jos jollain on tietoa, että ne muut kirjat olisivat täysin eri tyylisiä ja mahtavia kirjoja, voisin harkita Modianon lukemista joskus myöhemmin uudestaan. :D


Villa Triste, (Villa Triste, 1975)
WSOY
Suom. Jorma Kapari
s.189
Päällys: Martti Ruokonen