lauantai 28. joulukuuta 2019
Annukka Kiuru: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä
Tonttu Toljanteri on tonttu, joka asuu Korvatunturilla. Hän paketoi lahjoja, ja toimittaa paljon muitakin asioita pukille ja muorille. Toljanteri on niin vikkelä ja avulias tonttu, että hän joutuu usein kaikenlaisiin omituisiin tilanteisiin. Korvatunturilla eletään vuoden kiireisintä aikaa, sillä joulukuu on alkanut. Monia uusia tonttuja palkataan vaativiin tehtäviin, ja jopa Toljanteri saa hieman erilaisen tehtävän kuin yleensä. Kaiken kiireen keskellä ehditään kuitenkin myös herkuttelemaan, leikkimään ja tutustumaan uusiin mielenkiintosiin tonttuihin.
Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on joulukalenterikirja, jossa on 24 pientä tarinaa. Jokaiselle päivälle on oma seikkailu, mutta kirjan läpi kulkee myös muutama isompi kokonaisuus, joista paljastetaan asioita pikkuhiljaa päivien edetessä. Kirjassa on Sirkku Linnean kaunis ja värikäs kuvitus. Jokaisesta tarinasta löytyy yksi iso sivun kokoinen kuva ja sen lisäksi jotakin pienempää.
Toljanteri on ihana pieni tonttu, vaikka hän onkin jo yli 200-vuotias. Hänen seikkailuista ja toilailuista on hauska lukea. Hänen luonteensa tulee hyvin esille kirjan tarinoissa, niin kuin muidenkin hahmojen. Tarinat ovat sopivan pituisia ja koukuttavia, joten pienemmätkin lapset saattavat jaksaa kuunnella näitä. Kuvia tosin ei ole joka sivulla, joten jos lapsesi pitää vain kirjoista joissa on runsaasti kuvia ja vähemmän tekstiä, ei tämä välttämättä ole sopiva.
Tätä kirjaa lukiessa pääsi hyvin joulun tunnelmaan mukaan näin vähän vanhempanakin lukijana. Jouluiset seikkailut, hauskat tontut ja talviset maisemat veivät ajatukset korvatunturille. Tätä lukiessa alkaa myös tekemään mieli joulutorttuja ja pipareita, joten niitä on hyvä varata kaappiin ennen kirjan aloittamista...
Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä
Minerva, 2016
Kuvitus: Sirkku Linnea
s. 161
torstai 26. joulukuuta 2019
Juha Mäntylä: Joulukalenteri -Pukin pimeä puoli
Pukin pimeä puoli on joulukalenterikirja, joka sisältää 24 tarinaa. 19 kirjailijaa on saanut tehtäväkseen kirjoittaa tarinan, jossa saa pukin ja tonttujen pimeä puoli näkyä. Kirjailijoina tässä kirjassa ovat Marja Aarnipuro, Henry Aho, Kari Hanhisuanto, Susanna Harle, Mika Hentunen, Tanja Kaarlela, Tom Kalima, Jussi Kokkonen, Liinu Lähde, Harri Itván Mäki, Reijo Mäki, Juha Mäntylä, Jasu Rinneoja, Shimo Suntila, Roland Tônisson, Tarmo Vakkala, Marja-Liisa Vilhunen, Tuuli Vuorma ja Helena Väisänen.
Nämä joulukalenterit ovat aivan ihania. Joka vuosi näistä löytyy monenlaisia tarinoita. Tältä kirjalta odotin eniten Tuuli Vuorman tarinaa, sillä olen hänen Roistoakatemia -kirjojen suuri fani. Eikä minun onneksi tarvinnut odottaa turhaan, sillä hänen tariannsa oli yksi parhaista. Näiden tarinoiden parissa on mukava viettää joulukuuta, kun joka päivä saa lukea yhden tarinan. Tämä sopii varmaan myös heille, jotka ei muuten pidä novellikokoelmista, sillä yksi pieni tarina päivässä on juuri sopivasti.
Huono päivä: Kepeä tarina miehestä, jolla meni hermot.
Pukkijahti jouluyössä: Kieltolaki ja pölhöt poliisit, hauska.
Joulu 2018: Minun makuuni liian lyhyt. Minitarina tonttupajan sisällissodasta.
Ellan elämäkerta: Tarinasta saatu kiinnostava, hyvin kirjoitettu.
Lehmipojan joulu: En ideana pidä siitä, että kirjasta irrotetaan pieni pätkä johonkin kokoelmaan, mutta tätä tarinaa lukiessa ei huomaa lainkaan, että se on pala isompaa kokonaisuutta. Toimii.
Joulumörkö: Tähän mennessä kirjan paras tarina. Joulun tunnelma tulee esiin, vaikka päähenkilö inhoaa joulua. Tarina on myös jännittävä ja mielenkiintoinen.
Joulupukki palauttaa järjestyksen:Tässä tarinassa joulupukki on aito, mutta tarinaa on kehitelty mielikuvituksella ja pukilla on myös omat huonot puolensa.
Hau hau hauskaa joulua: Tässäpä aika kostonhimoinen pukki. Tosin kirjasta löytyy niin ääliö henkilö, että en yhtään ihmettele pukin kostonhalua.
Joulu Kyytönperällä: Surullinen tarina, jossa ripaus joulua. Nykypäivän vanhustenhoito esillä.
Pukki Hirmumyrskyssä: Toimintapläjäys, tulee aika äijämäinen fiilis. Ei oikein minun tyylinen joulutarina.
Jaska joulupukkina: Lisää toimintaa heti edellisen perään. Tässä tosin vähän talvisempi tunnelma.
Pukin vauhdikas reki:Hyvin suunniteltu tarina, jossa yksityiskohtia tarpeeksi.
Pettymyksiä sovituskopissa: Olisin halunnut ymmärtää tästä enemmän, tuli vähän hölmö olo.
Soutajat: Tästä sai jo huomattavasti enemmän irti, kuin edeltäjästä. Kaunis tarina, jonka tapahtumia ja tarkoitusta, jokainen voi pohtia itse, sillä ei tässäkään liikaa selitelty.
Pakkasukko versus joulupukki: Sitten mennään taas arkisempaan tarinaan, jossa oli hyvin suunniteltu ja menevä tarina.
Ihannehoitaja: Tässä on käytetty mielikuvitusta. Hauska, vaikka murhan tapahtumat oli helposti arvattavissa.
Tuotantolinja 13: Hyvin suunniteltu. Yksityiskohtia, jotka aukeavat vasta, kun on lukenut koko tarinan. Mielikuvituksellinen ja hauskakin. Loppu yllätti.
Tarina Pentti -nimisestä miehestä:Hmm... Hiukan niin kuin kolme pientä possua. :D
Viron Toomas:Tässä taas kostotarina, jonka kostonhimoa en yhtään ihmettele.
Pukki: Kirjan yksi roisimmista tarinoista.
Tontut: Aika säälittävä tonttujoukko tässä tarinassa. Hyvin kirjoitettu ja suunniteltu.
Oikea pukki VS. jultomten: Tämä vakoilu/toiminta kertomus ei taas ollut minua varten. Tuntui siltä, ettei tarina oikein lähde käyntiin.
Viimeinen rekiretki: Tässä tarinassa on vauhtia ja hyvin etenevä juoni.
Kaupungin tuhmin tyttö: Jouluaattoon hyvin sopiva tarina. Tykkäsin.
Pukin pimeä puoli
Reuna, 2018
Toim. Juha Mäntylä
s.318
maanantai 23. joulukuuta 2019
Marko Hautala: Setä Alfredin evankeliumi
On jouluaatto, ja vieraat ovat saapumassa joulunviettoon. Setä Alfred päättää viihdyttää lapsia ja kertoa heille tarinan eräästä joulusta, jolloin hän oli lapsi. Alfred ja hänen pikkuveljensä olivat päättäneet tienata hieman rahaa työskentelemällä joulupukkeina. Työläiskaupunginosa Brändön hämärillä kujilla he kuitenkin näkevät jotakin kammottavaa, joka ei hevillä poistu mielestä.
Setä Alfredin evankeliumi on lyhyt joulutarina, joka sopii hyvin aikuiseen makuun. Sain e-kirjan Haamu kustantamolta, mutta päätin kuitenkin itse ostaa kirjan vielä äänikirjana. En ole ikinä kuunnellut yhtään äänikirjaa, sillä kuunnelmat ovat enemmän minun juttuni, mutta tästä oli hyvä aloittaa, sillä tämä ei kuunneltuna kestä, kuin noin puoli tuntia. Ensimmäinen äänikirjakokemus oli hyvä. Lukija (Anssi Rantamäki) oli juuri sopiva tarinaan.
Tähän lyhyeen kauhutarinaan on saatu mahtumaan tarpeeksi kaikkea. Liian veriseksi meno ei mene missään vaiheessa, vaikka mahdollisuuksia olisi. Siksi tälläinen herkempikin lukija voi tätä lukea/kuunnella. Tarinassa on mukavasti yksityiskohtia, jotka tekevät hahmoista aitoja. Myös hauskuutta löytyy ja moneen kertaan tätä kuunnellessa nousi hymy huulille.
Suosittelen tätä kuunneltavaksi jouluaattona, kun mahdolliset lapset ovat jo nukkumassa. Tämän voi sitten aikuisessa seurassa pistää pyörimään ja kuunnella yhdessä tai yksin tunnelmoiden, ja miettiä mitä kaikkea sitä vielä illan aikana ehtiikään tapahtua...
Setä Alfredin evankeliumi
Haamu, 2019
Äänikirja, (Elisa kirja) kesto 28min
Lukija: Anssi Rantamäki
lauantai 21. joulukuuta 2019
Gabriella Ullberg Westin: Yksinäinen perhonen
Hudiksvallin pikkukaupunki saa ylleen lumipeitteen, kun lumimyrsky riehuu jouluaattona. Kuuluisan jalkapalloilija Måns Pedersenin vaimo Henna, odottaa lapsien kanssa miestään kotiin. Månsin on tarkoitus saapua joulupukkina lasten iloksi, mutta kun joulupukki viimein saapuu, ei se olekaan Måns. Joulupukilla on pahat aikeet, eikä perhe selviä joulusta ennallaan. Henna murhataan.
Murhaa alkaa selvittää juuri kaupunkiin takaisin muuttanut Johan Rokka, muutaman muun poliisin kanssa.
Yksinäinen perhonen on ensimmäinen osa murha Hudiksvallissa -dekkarisarjasta.
Joulu lähestyy ja tämä kirja vaikutti olevan juuri sopiva tähän hetkeen. Murha tapahtuu jouluaattona ja lunta sataa, mutta muuten kirjassa ei joulusta juuri puhuta. Kirjan hahmot eivät taida olla erityisen jouluihmisiä. Edessä onkin jälleen joukko dekkarihahmoja, joilla on paljon ongelmia, salaisuuksia ja suurimman osan ajasta synkkä mieli.
Yksinäinen perhonen on hyvä dekkari. Se on koukuttava ja nopealukuinen. Hahmojen elämästä paljastetaan sopivasti asioita, jopa sellaisia, että kiinnostus sarjan jatkoa kohtaan herää. Johan Rokka ja Janna Weissmann tuovat sarjaan varmasti vielä paljon järisyttäviä salaisuuksia, tapahtumia ja draamaa. Murhaajakin pysyi hyvin salassa. Juonen koukerot jalkapallon ja ravin parissa pitivät mielenkiintoa yllä, sillä ne toivat kuvioon paljon murhaajaehdokkaita.
Yksi haittapuoli kirjassa tosin oli. Pikkutarkkoja seksikohtauksia oli aivan liikaa ja ne tuntuivat turhilta. Muutamalla niistä oli ihan ymmärrettävä paikkansa, mutta sitten niitä vain tuli lisää ja niiden kuvailu tuntui vain pitenevän. Osa seksikohtauksista tuntui keskeyttävän luontevan juonen kulunkin, kun yhtäkkiä piti ruveta muistelemaan jotakin kauan sitten tapahtunutta panoa, tai Johan Rokan oli yksinkertaisesti pakko saada... Tämä nyt kuitenkin oli pieni murhe muuten hyvässä kirjassa.
Yksinäinen perhonen, (Ensamfjäril, 2014)
HarperCollins Nordic, 2016
Suom. Pirjo Lintuniemi
Kannen suunnittelu: Renee Lundvall
s. 415
torstai 19. joulukuuta 2019
Charles Dickens: Jouluaatto
Herra Scrooge on hyvin rikas liikemies, mutta hän on saita ja kärttyinen, eikä tee juuri muuta kuin töitä. Vapaa-ajallaan hän menee kylmään kotiinsa ja syö vaatimatonta ruokaa. Iloja ei Scroogen elämässä siis juuri ole, eikä hän suostu viettämään edes joulua, sillä sehän vasta on turhaa. Iloisille joulutervehdyksillekin mies vain tuhahtelee, ja sihteerikin saa vain vaivoin pitää yhden vapaapäivän joulun kunniaksi.
Yöllä ennen joulua Scrooge kokee jotakin käsittämätöntä. Hänen luokseen saapuu haamu, joka ilmoittaa, että Scrooge tulee tapaamaan kolme haamua, joilla on hänelle jotakin näytettävää. Niimpä kaikki kolme haamua vuorotellen näyttävät Scroogelle haluamansa. Ensimmäisenä hän näkee menneiden joulujen haamun, sitten nykyisen joulun haamun ja lopuksi tulevien joulujen haamun. Kokemuksensa jälkeen Scrooge ei voi muuta, kuin muuttaa asennettaan.
Jouluaatto on klassikkoteos, jonka juonen moni tietää, vaikka ei olisi kirjaa lukenutkaan. Itsellenikin tarina on tuttu elokuvien muodossa, mutta nyt luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa.
Jouluaatto on upea pieni kertomus, jolla on paljon sanottavaa. Jouluinen tunnelma leijailee läpi kirjan, vaikka Scrooge ei aluksi ole lainkaan jouluihminen. Scroogen luona on kylmää ja ankeaa, mutta tunnelma lämpenee mitä pidemmälle kirja etenee. Lopuksi palataan jälleen synkkiin tunnelmiin viimeisen haamun kanssa, mutta toki joulun kunniaksi Scrooge pääsee tuosta synkkyydestä vielä eroon ja saa mahdollisuuden muuttua.
Jouluaatto on kirja jota lukemalla on helppo päästä jouluisiin tunnelmiin. Se muistuttaa hyvästä tahdosta ja antamisen riemusta. Se kertoo täysistä ruokapöydistä, mutta muistuttaa myös heistä, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa edes ruokaa, tai nukkua lämpimässä.
Mielestäni tämä oli kaunis tarina ja pidin tästä vanhasta suomennoksesta, joka tässä minun kirjassani on. Se toi mukaan vanhanajan tunnelmaa entisestään.
Jouluaatto, (A Christmas Carol, 1843)
Perhekirjat Oy
Suom. Waldemar Churberg
Ensimmäisen kerran julkaistu Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878
s. 200
maanantai 16. joulukuuta 2019
Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
Nikolas elää puunhakkaaja isänsä kanssa hyvin pienessä mökissä. He elävät vaatimattomasti, ilman ylellisyyksiä. Nikolas on kuitenkin onnellinen, vaikka hän omistaa vain puisen reen ja nauriista kaiverretun nuken. Eräänä päivänä Nikolaksen elämästä tulee kuitenkin surullista. Isä päättää lähteä etsimään tonttuvaaraa, jotta saisi tienattua heille rahaa. Nikolas joutuu jäämään mökkiin kamalan tätinsä kanssa, sillä hänen äiti on kuollut jo aikaisemmin. Nikolas sinnittelee tädin kanssa samassa mökissä, kunnes koittaa päivä, jolloin isän olisi pitänyt palata. Nikolas karkaa ja lähtee itse etsimään Tonttuvaaraa ja isäänsä. Retkestä tulee pitkä ja vaarallinen ja Nikolas joutuu kokemaan monia hirveitä asioita.
Poika nimeltä Joulu on ollut lukulistallani pitkään, sillä kirjan jouluinen juoni kuulostaa mahtavalta.
Odotukseni kirjalta olivat jotain aivan muuta, mitä se lopulta tarjosi. Luulin aloittavani tunnelmallisen, iloisen joulutarinan, mutta vaikka kirjassa toki oli myös iloa ja hauskuutta, oli siinä melko synkkä ja surullinen vire. Välillä hirveimpiä kohtauksia lukiessani ajattelin, että ei tämä välttämättä ole kovin iloista joululukemista esimerkiksi pienille lapsille. Mutta minä tykkäsin.
Kirja eteni sujuvasti, herätti ajatuksia, ja siinä on todella kaunis kuvitus, jota voisi tuijotella pidempäänkin. Surullisia kohtauksia ei jääty vatvomaan pitkiksi ajoiksi. Henkilöt oli hyvin suunniteltuja, niin kuin koko kirja muutenkin.
Poika nimeltä Joulu kertoo tarinan siitä, miten joulupukista tuli joulupukki, ja tarinasta löytyy helposti paljon tuttuja juttuja, joita joulupukilta odottaakin. Aivan uusi tarina ei siis ole, vaan mukana on paljon juttuja, joita joulupukista ja hänen poroistaan jo on kerrottu. Itse en edes haluaisi tarinaa, jossa näitä tuttuja juttuja ei olisi, sillä kyllähän joulupukin on oltava juuri sellainen, kuin hän on.
Poika nimeltä Joulu, (A Boy Called Christmas, 2015
Aula & Co, 2016
Kuvittanut: Chris Mould
Suom. Sarianna Silvonen
s. 267
perjantai 13. joulukuuta 2019
Maria Lang: Kahdeksastoista Lucia-neito
Joulukuun 13. päivänä Luciat ja tiernapojat heräävät lähes yöllä ja aloittavat kierroksensa. He herättävät ihmisiä laulullaan ja tarjoavat kahvia, glögiä ja lusseleipiä. Monet saavat nauttia tästä ihanasta yllätyksestä. Myös Palmin pariskunta saa makuuhuoneeseensa glögiä tarjoilevan Lucian, mutta heidän neitonsa on jostain syystä hyvin hiljainen. Ilman lauluja tämä tarjoaa tarjottavansa ja lähtee. Lucian tarjoama glögi maistuu vain rouva Palmille, joka pian glögin juotuaan kuolee.
Hätääntynyt herra Palm soittaa rikoskomisario Christer Wijkille ja tämä saapuu selvittämään kummallista murhaa. Mutta kuinka hän voi löytää kadonneen Lucia-neidon kaikkien Lucioiden joukosta.
Luin kuusi vuotta sitten yhden Maria Langin kirjan, enkä ollut erityisen vaikuttunut. (Kuoleman aaria) Nyt kuitenkin halusin yrittää uudestaan. Tämä kirja kun sopii niin hyvin tähän joulun aikaan. Ja niinhän siinä kävi, että pidin tästä kirjasta kovasti.
Kahdeksastoista Lucia-neito on lyhyt ja nopea kirja, mutta se ehtii silti kertoa kaiken oleellisen. Kirjassa on sopivasti epäiltyjä, kuulusteluja ja hahmojen elämää. Lucian päivästä kerrotaan aika paljon ja kiinnostavasti. En ole koskaan viettänyt Lucian päivää, ja nämä perinteet ja jotkin tavat olivat täysin uusia juttuja minulle.
Christer Wijk tarkkailee, kuuntelee ja ottaa koppeja kaikesta mitä näkee ja kuulee. Niistä tiedon murusista hän sitten kokoaa yhteen ratkaisun, jonka kertoo hämmentyneille epäillyille. Toki Christerilläkin on apulainen, jotta hänenkään ei tarvitse yksin venyä joka paikkaan. Rikosetsivä Palle Davidsen on myös ahkerana kuuntelemassa epäiltyjä, jopa vapaa-aikanaan. Ei näistä päähenkilöistä kauheasti ehditty kertoa yksityiskohtia, mutta kiinnostavilta tyypeiltä vaikuttavat.
Kahdeksastoista Lucia-neito, (Vitklädd med ljus i hår, 1967)
Gummerus, 1968
Suom. Elsemaj Hurmerinta
s. 183
maanantai 9. joulukuuta 2019
Joulutarinoita ja kylmiä väreitä
Joulutarinoita ja kylmiä väreitä on kokoelma rikoskirjailijoiden novelleja. Kirjasta löytyy Leena Lehtolaisen, Viktor Arnar Ingólfssonin, Anne B. Ragden, Arne Dahlin, Leif Davidsenin, Anna Janssonin, Håkan Nesserin, Fredrik Skagenin, Jostein Gaarderin, Åke Edwardsonin ja Jørn Rielin novellit.
Joulukuun kunniaksi jouluisia novelleja. Välillä luen novelleja, vaikka ne eivät minua miellytä samalla tavalla, kuin romaanit. Tästä kokoelmasta löytyikin monen tyylisiä ja hyvin erilaisia novelleja, ja kirja oli ihan viihdyttävä. Erityisen jouluinen tunnelma ei kirjaa lukiessa tule, vaikka suurin osa tarinoista sijoittuu joulun aikaan.
Valkoinen prinssi: Tämä on kirjan ainoa suomalainen novelli. Novelli on ihan hyvä, ei mitenkään mieleenpainuva. Novellissa päähenkilöinä on kaksi kirjailijaa, jotka ovat olleet samoissa juhlissa. Toinen kirjailijoista väittää toisen raiskanneen hänet, ja poliisit alkavat selvittää asiaa.
Joulukuusen ryöstö: Tämä oli todella lyhyt, mutta hauska novelli. Loppu yllättää.
Yksi pistooli sinne tai tänne: Rikollinen itse on kertojana tässä tarinassa, jossa hän toteuttaa rikoksen ja kertoo vähän miksi sen tekee. Tämäkin oli aika perus, ei mitään suuria ajatuksia herättävä novelli.
Delta: Ehdottomasti kummallisin novelli tässä kokoelmassa. Loppu jätetään avoimeksi, lukijan itse pääteltäväksi, että mitähän kaikkea tässä nyt olikaan takana.
Joulukortti menneisyydestä: Tässä novellissa oli mukava arkinen tunnelma. Tarina itse oli ihan kiinnostava, mutta ei mitenkään kylmiä väreitä aiheuttava.
Joulusinkku: Pariskunta eroaa ja nainen päättää hankkia seuraa ja viettää lomaa ystävänsä kanssa. Pian naisesta alkaa tuntua, että joku haluaa hänestä eroon. Juoni on hyvä ja jännittävä.
Shit happens: Tämä on myös hauska novelli. Yksi kirjan parhaista, vaikka loppu oli helppo arvata aikaisessa vaiheessa.
Mustaa magiaa: Tässä novellissa on onnistuttu vangitsemaan aito tunnelma. Tarinaan on saatu uskottavia hahmoja ja mielenkiintoisia käänteitä. Loppu on hauska.
15. joulukuuta: Tämä novelli oli minusta kirjan huonoin. En päässyt mukaan tarinaan, ja se tuntui irralliselta ja keskeneräiseltä.
Jääkausi: Tämä novelli on selkeästi dekkarimaisin. Tässä selvitetään monimutkaista murhaa, kun ojasta löydetään naisen ruumis, jolla ei ole päätä.
Jouluhanhi: Tämä on yksi parhaista novelleista, tässä kirjassa. Juoni on hauska ja yllätyksellinen. Tunnelma on kaunis ja se on saatu vangittua kirjaan loistavasti.
Joulutarinoita ja kylmiä väreitä
Helmi kustannus, 2006
Suom. Juha Peura, Veera Kaski, Katriina Savolainen ja Martti Puukko
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s.194
torstai 5. joulukuuta 2019
Agatha Christie: Simeon Leen testamentti
Simeon Lee on vanha ja sairas mies. Hän on miljonääri, joka elää talossaan yhden poikansa ja tämän vaimon kanssa. Palvelijoita on toki talossa myös yllin kyllin. Simeon päättää järjestää unohtumattoman joulun ja kutsuu koko perheen koolle. Tätä hän ei toki tee hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen aikaan eripuraa ja ollakseen ilkeä. Perheen lapset eivät nimittäin tule erityisen hyvin toimeen keskenään ja lisäksi Simeon on kutsunut joulun viettoon myös kuolleen tyttärensä lapsen, jolle hän tuntuu antavan arvoa enemmän, kuin omille pojilleen. Joulusta tuleekin kamala, sillä Simeon haukkuu kaikki lapsensa ja vielä kuolleen vaimonsakin. Lopulta Simeon murhataan, eikä syyllistä ole helppo löytää, sillä kaikilla olisi ollut hyvä motiivi.
Ajattelin Simeon Leen tastamentin sopivan hyvin tähän joulun odotukseen, sillä kirjan nimi englanniksi on Hercule Poirot's Christmas. Hercule Poirot tosiaan tuleekin joulunsa viettämään talossa, mutta ei lainkaan jouluisissa tunnelmissa. Hän keskittyy täysin murhan selvittämiseen. Muutenkaan jouluperinteet eivät kirjassa näy, sillä koristeet ja herkutkin on jätetty kaappiin kamalan murhan takia.
Kirja etenee lähinnä keskustelujen kautta. Poirot saa paljon selville kuuntelemalla ja tarkkailemalla. Kirjan juoneen onkin saatu mahtumaan valtavasti perhedraamaa ja yllätyksiä. Henkilöt ovat täynnä salaisuuksia ja valheita, ja kirjan lukeminen etenee vauhdikkaasti, kun odottaa, koska kaikki paljastuu.
Kaikki hahmot olivat aika epäilyttäviä, mutta loppuratkaisu oli silti erittäin yllättävä ja kekseliäs. Yksi parhaista kirjan loppuratkaisuista pitkään aikaan.
Simeon Leen testamentti, (Hercule Poirot's Christmas, 1938)
WSOY
Suom. Helena Luho
s. 290
sunnuntai 1. joulukuuta 2019
Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Kylmä syli on neljäs osa Antti Hautalehto -sarjasta.
Antti Hautalehto paneutuu jälleen rikoksien pyörteisiin vauhdilla ja omalla tavallaan. Hän ei kaihda käyttää asettaan, eikä nyrkkejään, vaikka hänen tapansa saavatkin pomon kiehumaan kiukusta, eikä papereita kaikesta tapahtuneesta ole helppo tehdä. Onneksi hänellä on luotettavat työtoverit ja avuliaita ystäviä, jotka onnistuvat auttamaan hänet kiperistäkin tilanteista.
Kirjan juoni oli jälleen kiinnostava, vaikka lukija tällä kertaa tiesi aika paljon enemmän tapauksesta, kuin poliisit. Murhaajan ajatuksia kerrotaan nimittäin aikaisessa vaiheessa runsaasti, ja heti alussa lukija saa nähdä, mitä kadonneelle uhrille tapahtuu. Vauhdikas takaa-ajo, sekä hauskat ja surulliset kohtaukset vievät tarinaa eteenpäin koukuttavasti.
Huumoria ja hauskoja tilanteita löytyi tälläkin kertaa runsaasti, vaikka kirjassa olikin surullinen vire erään tapahtuman tähden. Hautalehdon yksityiselämää puitiin myös sopivasti, ja loppuratkaisu oli toimiva ja ainakin minulle mieluinen. Hautalehdon tulevaisuus jätettiin jälleen kiinnostavaan tilanteeseen, joten seuraavaa osaa ei malta kauaa lukujonossa pitää.
Lue myös: Operaatio Troijalainen, Julma ja Rakennus 31
Kylmä syli
Bazar, 2015
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
s.317
perjantai 29. marraskuuta 2019
Timo Sandberg: Himon varjo
Komisario Heittolaa ja hänen kollegoitaan työllistää moni tapaus. Vastaanottokeskuksesta on kadonnut nuori tyttö, ja työntekijät vakuuttavat, ettei tämä olisi lähtenyt vapaaehtoisesti, vanhustentaloista on tullut ilmoituksia seksuaalirikoksista ja sitten on eräs hyvin epäselvä raiskaus. Poliisit ajavat ympäriinsä, haastattelevat paljon ihmisiä, mutta siltikään tapaukset eivät ota selvitäkseen. Kun sitten Tarun tytär katoaa, alkaa kaikki tapaukset selvitä.
Himon varjo on kymmenes osa Komisario Heittola -sarjasta.
Himon varjossa keskitytään tällä kertaa rikoksiin enemmän, kuin poliisien yksityiselämään. Toki Heittolan ja Tarun elämää seurataan edelleen tiiviisti, mutta tilaa jätetään kunnolla myös rikoksille. Rikoksia mahtuukin juoneen monia ja hahmojakin on mielestäni enemmän kuin yleensä. Kirjan juonessa oli monta haaraa, mutta tarinassa pysyi silti hyvin kärryillä. Arvailuja siitä, kuka liittyy mihinkin rikokseen ehtii tehdä monia, mutta silti aivan kaikki rikokset eivät säilyneet yllätyksinä, vaan ne pystyi melko helposti arvaamaan.
Kirjan juoneen mahtuu paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja raiskauksia, joten jos et halua lukea kirjoja, joissa näistä aiheista puhutaan paljon, suosittelen jättämään tämän kirjan lukematta. Naisiin kohdistuvan väkivallan lisäksi suurena teemana oli maahanmuutto. Rasismia ja ennakkoluuloja kirjassa ei käsitelty mitenkään erityisen tuoreella otteella. Aihe tuntuu olevan monessa kirjassa samaan tapaan käsitelty.
Pidin tässä kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kaikkea aivan kamalaa tapahtuu ja poliisit haluaisivat selvittää kaiken ja saada syylliset kärsimään, heistä ei silti tehdä liiotellun sankarillisia. Toki juonen mielenkiinnon takia poliisit venyttävät sääntöjä ja rynnivät välillä typerästi yksinään paikalle, mutta siitä huolimatta, he eivät saa kaikkia kärsimään teoistaan. Muutama liian kiireinen poliisi kun ei voi tehdä kaikkea, eikä he voi mitään vanhenneille rikoksille. Tälläinen tuo uskottavuutta juoneen.
Himon varjo
Karisto, 2017
s. 325
tiistai 26. marraskuuta 2019
Paula Havaste: Maan vihat
Kertellä, Larrilan emännällä, on edessään vaikea ja pelottava matka kohti tuntematonta. Kertte on saanut pelastettua Larrin hengen, mutta vain suostumalla naiseksi Arimolle. Niimpä Kertte lähtee Arimon matkaan, kauas meren taa, aivan Tokholmiin asti. Kertte kohtaa matkalla vastoinkäymisiä ja näkee paljon uutta, mutta mikään matkalla koettu ei vedä vertoja kaikelle sille, mitä hän näkee ja kokee Tokholmissa. Arimo vie Kerten kotiinsa. Saari on täynnä asutuksia, eikä edes metsään pääse halutessaan. Asukkaat eivät puhu Kerten kieltä, ja Arimon ema ei Kertteä kotiinsa halua. Päivä päivältä asiat hankaloituvat ja pian Kerten olisi luovuttava omasta uskostaan ja tehtävä asioita, joihin hän ei iki maailmassa suostuisi. Niimpä Kerten on tehtävä vaikea päätös tulevaisuuttaan koskien.
Maan vihat on toinen osa Vihat -sarjasta.
Maan vihat johdattaa lukijan 1100-luvulle, ja jatkaa Kerten tarinaa siitä, mihin se Tuulen vihat -kirjassa jäi.
Tässä kirjassa ei edetty niin vauhdikkaasti, kuin ensimmäisessä osassa. Kirjassa kyllä kerrottiin muutamasta vuodesta, mutta tahti oli silti melko verkkainen. Tapahtumiakaan ei ollut läheskään niin paljon, joten tyyliltään tämä oli huomattavasti edeltäjäänsä hitaampi, mutta ei missään tapauksessa tylsällä tavalla hidas. Kerten elämään ja historiallisiin yksityiskohtiin uppouduttiin kunnolla. Kylien ja tupien tapoja esiteltiin tarkasti, ja kaikista mielenkiintoisista yksityiskohdista sai nautiskella kaikessa rauhassa.
Maan vihoissa mielenkiintoisinta oli mielestäni lukea kristinuskon vaikutuksista 1100-luvun ihmisiin. Ihmisillä kun oli jo omat Jumalat, joihin he uskoivat, ja sitten pitäisi ruveta kumartelemaan aivan uutta Jumalaa ja tottelemaan kummallisia käskyjä. Pidinkin valtavasti Kerten asenteesta, sillä hän ei ole valmis unohtamaan mistä on tullut ja mihin uskoo. Kirjasta löytyykin jälleen runsaasti loitsuja, jotka tulevat vielä paremmin esille, kuin ensimmäisessä osassa. Nyt on mukana myös jännitystä, sillä tälläisia loitsuja ja noitajuttuja kun ei enää katsota hyvällä.
Kerten vaikea elämä ei ainakaan helpottunut Maan vihoissa, ja kirja jäikin hyvin kiinnostavaan kohtaukseen, joka antaa hiukan viitteitä jo seuraavan osan tapahtumista. Kertellä on edessään varmasti vielä paljon kauheuksia, mutta tämän kirjan muutamat hirvittävät hahmot toivottavasti jäävät pysyvästi taakse, sillä heitä ei tule ikävä.
Lue myös:Tuulen vihat
Maan vihat
Gummerus, 2015
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 450
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
Outi Pakkanen: Linna
Anna Laine matkaa Savonlinnan oopperajuhliin ystävänsä kanssa. Juhlissa he törmäävät myös muihin tuttuihin. Entisiä luokkakavereita tuntuu olevan juhlissa enemmänkin. Pian he istuvat iltaa kokoonpanolla, joka ei ole kaikkien mieleen. Mustasukkaisuutta on ilmassa, eikä ilmeisesti aivan syyttä. Muutaman kuukauden päästä yksi juhlijoista on kuollut, murhattu. Anna Laine päättää hiukan tutkia tilannetta, sillä hän on sitä mieltä, että murhaaja löytyy oopperajuhlien porukasta.
Linna tarjoaa tunnelmia Savonlinnasta ja Helsingistä. Tarjolla on paljon ympäristön kuvausta, ruokaa ja tutustumista ihmisiin. Tällainen tarkka ja kaunis kuvaus onkin aina ollut ihan parasta Pakkasen kirjoissa. Mutta mikä minua tällä kertaa erityisesti miellyttää on se, että tällä kertaa mukaan oli laitettu myös murha. Viimeksi Pakkasta lukiessani jouduin hieman harmistumaan, sillä kirjaa markkinoitiin dekkarina, jota se ei mielestäni ollut, mutta tätä voi jo sanoa dekkariksi.
Kirjassa on paljon hahmoja, ja heihin kaikkiin ehditään tutustua, sillä kirjassa kuvataan arkisia kohtauksia taidokkaasti. Kaikilla on omat murheet, huolet ja ilot, joita lukijalle paljastetaan tarpeeksi. Monenlaista draamaa kirjassa ehditäänkin käsitellä. Myös Anna Laine on mukana oikein kunnolla ja hänen elämässäänkin on meneillään monta suurta asiaa. Osa kirjan hahmoista oli tuttuja aikaisemmasta kirjasta, jossa hahmot viettivät luokkakokousta. (Tarjoilija pyyhkikää taulu) Tuon kirjan lukemisesta on kuitenkin vierähtänyt jo niin monta vuotta, että kaikki nuo luokkakokouksen vieraat tuntuivat täysin uusilta tuttavuuksilta.
Murha tapahtuu vasta kirjan loppupuolella, eikä sillä ehditä vaivata päätä pitkään. Loppu ei ole perinteisin, mutta se ei silti säväyttänyt. Kaikki kävi ehkä turhan helposti ja nopeasti. Poliisitkin käväisivät kirjassa, ja heidän tutkintaansa vilautettiin pikaisesti, mutta kaikilla muilla tuntuu olevan paljon enemmän tietoa asiasta.
Linna
Otava, 2018
s. 303
torstai 21. marraskuuta 2019
Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa
Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet kirjan kaikille niille, jotka haaveilevat siitä, että voisivat tehdä työkseen juuri sitä mistä pitää. Molemmilla kirjoittajista on paljon kokemusta unelmahommien tekemisestä, ja he ovatkin varmasti juuri oikeat ihmiset kirjoittamaan tälläisen kirjan.
Minä olen kova unelmoimaan ja haaveilen ties kuinka monesta upeasta ammatista, joten tämä kirja oli pakko päästä lukemaan. Tiesin jo etukäteen, että tämä herättää valtavasti ajatuksia ja niin se myös teki. Kirja on nimittäin täynnä tarinoita luovista ja upeista ammateista, joiden parissa työskentely antaa varmasti paljon. Se on myös loistava muistutus siitä, kuinka paljon työelämä on muuttunut vuosien varrella, ja kuinka ihmisillä on mahdollisuus tehdä työtä, jollaista ei ollut olemassakaan vielä hetki sitten. Kirja ei kuitenkaan anna liian ruusuista kuvaa. Siinä muistutetaan, että myös unelmahommissa, joutuu välillä tekemään myös niitä töitä jotka eivät kiinnosta. Unelmatyön saadakseen pitää myös tehdä valtavasti töitä.
Kirja antaa paljon ideoita, se kannustaa tarttumaan omiin haaveisiin ja toteuttamaan ne. Siinä mielessä kirja onkin oikein mainio. Mielestäni sen parasta antia oli mielenkiintoiset haastattelut ja ajateltavaa osuudet, jotka antavat vinkkejä suunnitteluun.
Aluksi Sadun ja Hannen tarina oli myös hyvin kiinnostava, mutta loppua kohden alkoi hiukan puuduttaa. Välillä tuntui, että joitakin aiheita pyöriteltiin liian kauan, ja jopa toisteltiin kirjan edetessä. Tilaa olisikin voinut antaa haastatteluille jopa enemmän. Jokaisesta luvusta kuitenkin löytyi jotakin kiinnostavaa. Kirjan loputtua pää pursuaakin monenlaisia ajatuksia. Uskon todella, että tästä kirjasta voi olla apua monelle sellaiselle, jolla on ideoita, mutta jotka vielä kaipaavat vähän kannustusta tarttua toimeen. Liikaa yhdeltä kirjalta ei kuitenkaan kannata odottaa, se ei tee työtä kenenkään puolesta, eikä voi nostaa ketään unelmahommien mestariksi.
Unelmahommissa -Tee itsellesi työ siitä mistä pidät
WSOY, 2017
s. 351
tiistai 19. marraskuuta 2019
Reijo Mäki: Tolvana
Yksityisetsivä Jussi Vares on saanut varakkaalta toimeksiantajalta monta suhteellisen helppoa tarkkailukeikkaa. Rahaa tulee siis melko kivuttomasti ja vapaa-aikaa jää myös naisille, sekä kaljoitteluun. Vares ei vaan voi arvata millaiset kuviot hänen viattomien tutkimuksiensa takana pyörii, ja ellei ole tarkkana voi käydä pahasti.
Kaikenlaiset hämärät ja vaaralliset tyypit nimittäin tekevät aivan omia tutkimuksiaan, eivätkä he epäröi käyttää raakoja keinoja tietojen hankkimiseksi.
Tolvana on kolmaskymmenes Vares -dekkari.
Olen aiemmin lukenut muutamia Vares -dekkareita. Osan jo ennen blogin aloittamista, mutta en ole niitä lukenut järjestyksessä, koska näissä sillä ei mielestäni ole niin väliä. Vares kun toki viettää omaa elämäänsä, mutta se elämä on sen verran paikoillaan junnaavaa, ettei ole väliä mikä kirja on kyseessä. Vareksella kun yleensä kuitenkin on eri nainen, eikä mitään suuria paljastuksia aiemmista kirjoista kerrota. Monen vuoden varekset onkin taas jäänyt lukematta, mutta nyt päätin pitkästä aikaa lukea yhden ja päätin aloittaa tästä uusimmasta.
Jussi Vares ei ole hahmo, josta olisi helppo pitää. Eikä näissä kirjoissa muitakaan erityisen miellyttäviä hahmoja vilahtele. Tämän takia en lue Vareksia usein. Tiedän kyllästyväni tälläiseen ryyppy, krapula, huonovitsi teemaan hyvin nopeasti. Harvoin luettuina Varekset kuitenkin uppoavat minuun varsin hyvin, sillä dekkareina nämä ovat kekseliäitä ja yleensä näistä löytyy lopusta jokin kiva koukku, joka yhdistyy jollakin tavalla kirjan aiempiin tapahtumiin. Eikä tälläkään kertaa tarvinnut jäädä ilman lopun ahaa-elämystä.
Ei tämä kolmaskymmenes vares -dekkari paras ollut. Ei lähellekään. Vares nimittäin putosi itse pääjuonesta pois ja välillä tuntui, ettei hän edes ole kirjan päähenkilö. Hän oli jossain sivussa, juomassa kaljaa ja pohtimassa naiskuvioitaan, mutta pääjuoni kulki aivan muiden henkilöiden varassa. Siksi olikin pitkään epäselvää, mikä tässä nyt edes oli pääjuoni. Lisäksi juonia ja henkilöitä oli sen verran paljon, että kokonaisuus oli aika sekava.
Tolvana
Otava, 2019
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 460
keskiviikko 13. marraskuuta 2019
Elly Griffiths: Januksen kivi
Arkeologi Ruth Galloway vedetään jälleen mukaan kauhistuttavaan rikostutkintaan, kun Norwichilaisen talon purkutyömaalta löydetään lasten luita. Kyseessä saattaa olla muinaisten roomalaisten hautaama uhrilahja, sillä luut löytyvät kynnyksen alta, mutta Ruthista näyttää siltä, että hauta on huomattavasti uudempi. Paikalla on ennen toiminut lastenkoti, herääkin heti epäilys, kuuluvatko luut jollekin sen entisistä asukkaista. Ruthin iloksi ja kauhuksi, komisario Harry Nelson saapuu tutkimaan tapausta. Ruth pitää Nelsonin seurasta, mutta nyt hänellä on salaisuus, jonka hän pelkää paljastuvan.
Januksen kivi on toinen osa Ruth Galloway -sarjasta.
Januksen kivi on helppolukuinen dekkari, josta löytyy runsaasti mielenkiintoista juttua historiasta, sekä hahmojen yksityiselämästä. Se jatkaa Ruth Gallowayn tarinaa muutaman kuukauden päästä, siitä mihin ensimmäinen osa Risteyskohdat sen jätti. En nyt vieläkään mitenkään hullaantunut kirjan hahmoihin, mutta pidin silti kirjasta. En saanut tarpeeksi otetta Ruthista ja Nelsonista. Kaipaan edelleen heidän arkeensa joitakin sellaisia yksityiskohtia ja asioita, jotka muovaisivat heidät persoonallisemmiksi.
Januksen kivi on juoneltaan hyvin samanlainen, kuin Risteyskohdat. Kaivauksilta löydetään jälleen lapsen luita, Ruthin ja Nelsonin välillä on selvää jännitettä, Ruth sekaantuu tutkintaa enemmän kuin olisi hyväksi ja on loppuhuipennuksessa mukana vähintään yhtä vaarallisesti, kuin viimeksikin. Ruthin uusi elämäntilanne ja uudet hahmot tuovat kirjaan kuitenkin tarpeeksi vaihtelua.
Roomalaisen mytologian jumalat putkahtelevat esiin tiuhaan tahtiin kirjan sivulla, etenkin pienissä päiväkirjamerkinnöissä, jotka paljastavat hitusen murhaajan ajatuksia kirjan edetessä. Vain muutamasta jumalasta kerrotaan enemmän lukijalle, kuten Januksesta ja Terminuksesta. Sen sijaan päiväkirjamerkinnöissä esiintyvistä jumalista ei kerrota oikeastaan mitään. Minusta näin on hyvä, sillä jumalat ovat tärkeässä roolissa kirjassa, mutta liiallinen selitys voisi jo pilata juonen sujuvan kulun.
Lue myös: Risteyskohdat
Januksen kivi, (The Janus Stone, 2010)
Tammi, 2017
Suom. Anna Lönnroth
Kansi: Markko Taina
s. 335
tiistai 5. marraskuuta 2019
Anne Salovaara: Näin piirretään kuu
Minerva on 28-vuotias äidinkielen opettaja, joka on eronnut vuosi sitten. Ystävät yrittävät löytää hänelle uuden miehen, ja esittelevätkin hänet monelle. Minerva ei kuitenkaan tunne kipinöintiä näiden miesten kanssa. Mutta kun Minervan tunteet viimein heräävät erästä miestä kohtaan, on edessä vaikea tilanne. Mies nimittäin on hänen oppilaansa Jaakko. Voisiko heidän suhteensa toimia, vaikka lähtöasetelma kuulostaa mahdottomalta?
Aloitin tämän kirjan lukemisen tässä eräänä iltana tarkoituksenani lukea siitä muutama sivu. Pian huomasin lukeneeni siitä puolet. Heti seuraavana aamuna oli herättävä ajoissa lukemaan loput. Näin piirretään kuu on nopeasti luettava, napakka tarina.
Näin piirretään kuu on kirja opettajan ja oppilaan välisestä rakkaudesta. Tässä aiheessa myös pysytään aika tiukasti, eikä kirjan juoni lähde rönsyilemään monenlaisiin sivujuoniin. Kirjassa ei ole mitään ylimääräistä, ei tylsiä kohtauksia, eikä turhaa jaarittelua. Silti kirjaan on saatu paljon arkisia kohtauksia, jotka tekevät hahmoista aitoja. Teksti on arkista, kaunista ja hyvin koukuttavaa. Lukija sysätään hahmojen arkeen vauhdilla. Alussa ei ole pitkiä esittelyjä, vaan hahmoihin tutustutaan kirjan edetessä, heidän normaali arkirutiiniensa kautta. Mitään ei myöskään jäädä pohtimaan, vaan tapahtumat rullaavat vauhdikkaasti eteenpäin.
Kirjan hahmoista on helppo pitää. Minerva ja Jaakko on pari, jonka toivoo saavuttavan onnellisen lopun. Kirjassa heidän suhdettaan toki kauhistellaan, mutta itse en osannut, sillä en vain nähnyt siinä mitään pahaa. Minerva ja Jaakko ovat molemmat aikuisia ja fiksujakin vielä. Odotin loppua suurella jännityksellä, sillä en yhtään osannut arvata millaisen päätöksen Minerva ja Jaakko saisivat. En loppuratkaisusta nyt paljasta muuta kuin sen, että se yllätti.
Näin piirretään kuu
Atrain&Nord, 2019
Kansi: Hannele Harald
s. 223
Arvostelukappale
lauantai 2. marraskuuta 2019
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Richard Papen koittaa onneaan ja hakee kalliiseen kouluun, jonne yllätyksekseen pääsee apurahalla opiskelemaan. Richard joutuu asettumaan rikkaiden opiskelijoiden joukkoon lähes rahattomana, mutta hänen onneaan se ei latista, sillä hänellä on edessään monien mahdollisuuksien koulu.
Richard haluaa jatkaa kreikan opiskelua, mutta uudessa koulussa se ei käykään niin helposti. Kreikan opettaja on omituinen tyyppi, joka ei halua kuin muutaman valitsemansa oppilaan, ja paikat ovat jo täynnä. Jollakin tavalla Richard kuitenkin onnistuu pääsemään viiden oppilaan sisäpiiriin ja näin ollen myös kuudenneksi oppilaaksi Julianin tunneille.
Richardin elämä täyttyy klassisten kielten opiskelusta ja muiden oppilaiden seurasta. Pian hän saa myös huomata, että sisäpiiriin pääsy tarkoittaa, että hän on mukana eräässä karmivassa tapauksessa. Hänelle selviää, että muut oppilaat ovat syyllistyneet tappoon tehdessään eräänlaista kokeilua. Richard pitää suunsa kiinni tapahtuneesta, mutta tulee vedetyksi entistä enemmän ongelmiin, kun yksi sisäpiiriläisistä näyttää murtumisen merkkejä.
Noniin, viimein jopa minä sain luettua tämän teoksen, jota niin monet ovat hehkuttaneet ja lempikirjakseen valinneet. Odotukset olivat ristiriitaiset. Ajattelin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun sitä niin kehutaan, ja toisaalta vähän pelotti, että jospa sitten en pidäkään tästä lainkaan ja edessäni on yli seitsemänsataa sivua tylsyyttä.
Tällä kertaa jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä todellisuutta. Jumalat juhlivat öisin ei vakuuttanut, ei innostanut, eikä tarjonnut minulle juuri mitään mistä pitäisin. En pidä lainkaan siitä, että kirjan alussa jo tiedetään suurin tapahtuma, joka kirjassa tulee tapahtumaan. Ja tässä kirjassa jo ensimmäisellä sivulla kerrotaan, kuka tulee kuolemaan ja missä. Muutenkaan tapahtumat eivät jaksaneet pitää jännitystä yllä, sillä niiden välissä oli pitkiä jaaritteluja ja tylsiä hetkiä. Huomattavasti lyhyemmässäkin kirjassa olisi ehtinyt varmaan nämä kaikki tapahtumat ja tunnetilat saada aikaiseksi. Pidän itse paljon vauhdikkaammista kirjoista.
Suurin syy siihen miksi en tästä pitänyt oli alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden käytön määrä. Lisäksi sellainen ankea tunnelma, ja ainainen ahdistus, joka puski tätä kirjaa lukiessa esiin lähes jokaisella sivulla, ei vaan yksinkertaisesti ole minun juttuni lainkaan.
Vaikka en löytänyt kirjasta mielenkiintoisia aiheita, enkä oikein mitään johon samaistua, oli kirjassa sentään muutamia hyviä kohtia ja kiinnostavia henkilöitä, joten täyttä tylsistymistä, ei koko kirjan luku ollut. Henry ja Julian olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden arkea seurasi mielellään. Henryn hahmo oli muutenkin kirjan jännittävin elementti, sillä hänestä ei oikein ottanut selvää ja tuntui kokoajan siltä, että hänellä on paljon salaisuuksia.
Jos minun nyt pitäisi kertoa mistä tämä kirja oikeastaan kertoo, en sanoisi, että se oli jännityskertomus tai murhatarina, vaan kertomus kuudesta onnettomasta nuoresta opiskelijasta, jotka olisivat kaivanneet apua ja tukea. Vaikka he kaikki olivat aikuisia iältään, oli heillä mielestäni edelleen tarve saada joku aikuisempi pitämään huolta. Sitäpaitsi etenkin Richard vaikutti hyvin masentuneelta.
Jumalat juhlivat öisin oli niin kaukana sellaisesta kirjasta, jonka lukemisesta nautin, että taidan suosiolla jättää lukematta muut Tarttin kirjat, vaikka Tiklin lukeminen on myös houkutellut jo monta vuotta.
Jumalat juhlivat öisin, (The Secret History, 1992)
WSOY, 1993
Suom. Eva Siikarla
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 745
torstai 31. lokakuuta 2019
Halloween -lukuhaaste
Lokakuu on ollut halloween -lukuhaasteen aikaa. Yöpöydän kirjat -blogin Niina järjesti tämän hauskan haasteen, joka sopi mainiosti syksyn synkkiin keleihin. Luin haasteeseen kahdeksan kirjaa, yhdeksäs ei ehtinyt mukaan haasteeseen.
Kiitos Niinalle hyvin järjestetystä haasteesta. Osallistuin siihen ensimmäistä kertaa, mutta ensi vuonna mieluusti uudestaan, jos tämä silloinkin järjestetään.
Minun kohdallani haaste oli melko vampyyri painotteinen, sillä neljä noista kahdeksasta kirjasta kertoi vampyyreista.
Kirjat joissa esiintyi vampyyri:
Charlaine Harris: Veren voima
Stephenie Meyer: Uusikuu
Terhi Tarkiainen: Pure mua
Justin Somper: Vampiraatit -Kirottujen laiva
Muista lukemistani kirjoista löytyi aika sekalaisesti kaikenlaisia olentoja ja syksyisiä tapahtumia.
Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri
Kirjassa seikkailee Valitut, jotka ovat joukko lukiolaisia tyttöjä. Tytöt saavat tietää olevansa noitia, joiden on pelastettava kaupunki demoneilta.
Mia Vänskä: Saattaja
Kauhukirja, jonka arkiseen tunnelmaa sekoittuu kauheuksia. Päähenkilö on saattaja, jonka tehtävä on saattaa eksyneet kuolleet perille.
Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Kauniin syksyisiin maisemiin sijoittuva dekkari.
Laura Gallego García: Herääminen -Idhunin kronikat II
Fantasiakirja, jossa seikkailee paljon erilaisia fantasiahahmoja Idhun nimisellä planeetalla.
maanantai 28. lokakuuta 2019
Laura Gallego García: Herääminen -Idhunin kronikat II
Idhunin -planeetta on velho Ashran Nekromantin hallinnassa. Vastarinnan jäsenet ovat nyt päässeet planeetalle ja taistelu Nekromantin hirmuhallintoa vastaan voi alkaa. Idhunin asukkaat ovat innoissaan ja toiveikkaita, sillä juuri näin profetia on ennustanut. Yksisarvinen, lohikäärme ja shek yhdessä pelastamassa planeettaa. Asukkaat joutuvat kuitenkin odottamaan, sillä kolmikolla on ensin omat murheet hoidettavanaan. Jack ei osaa vielä muuttua lohikäärmeeksi, Victoria ei tiedä kumpaa poikaa hän rakastaa enemmän, ja Christian pelkää shekin sisällään kuolevan.
Herääminen on toinen osa Idhunin kronikoista.
Toisessa osassa päästään tutustumaan enemmän jo Idhunin planeettaan, joka ensimmäisessä osassa oli hyvin pienesti mukana. Planeetta tuokin kirjaan niin paljon uutta asiaa, ettei kaikkia nimiä ja paikkoja muistaisi kirjan luettuaan millään. Tai ainakaan minä en muista enää yhdenkään maagisen tornin, tai kuun nimeä, joita vilahteli tekstissä mielestäni tiuhaan. Olen kyllä melko kokematon tälläisten fantasiakirjojen suhteen, jossa aivan kaikki on keksittyä, pleneetasta ja auringoista lähtien. Myös fantasiaolentoja esiteltiin paljon lisää, ja Idhunin maasta niitä löytyykin varsin monipuolinen valikoima.
Kirja alkaa hyvin vauhdikkaasti, ja jo ensimmäisen sadan sivun aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että melkein hengästyttää. Taisteluja, rakkautta, petosta, jopa amputaatio. Tämä vauhti on ihan suotavaa, sillä tilaa jää nyt hiukan vähemmän kolmiotraaman tunteiden käsittelyyn, vaikka kyllä sitä edelleen oli paljon.
Pidin tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä. Tämä johtuu juuri tuosta tapahtumien ja vauhdin määrästä, ja siitä, ettei ihan jokaista taistelukohtaustakin oltu enää täytetty pohtimalla taistelijoiden välisiä tunteita. Tätä oli edelleen myös taistelukohtauksissa, mutta nyt sentään muistettiin kertoa vähän muustakin. Kolmiotraamaa tuntuu löytyvän vähän jokaisesta tämän tyylisestä kirjasta, mutta tässä se tunkee esille mielestäni vähän liikaa.
Kirjan loppu oli karmaiseva. Tarina jäikin niin jännittävään kohtaan, että joskus on luettava myös kolmas osa tietääkseeni miten tarina jatkuu, vaikka toki minulla on vahva tunne siitä, että tämä lopetus kumoutuu jotenkin. Sitä en tiedä miten, mutta jotenkin se käy...
Lue myös: Vastarinta
Herääminen -Idhunin kronikat II, (Memorias de Idhún II -Tríada. Libro 1: Despertar, 2005)
Bazar, 2011
Suom. Satu Ekman
s.362
torstai 24. lokakuuta 2019
Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Quebecin lähellä on pikkukylä Three Pines, jonka asukkaat tuntevat toisensa ja yhteishenki on vahvaa. Kiitospäivän aamuna kyläläiset saavat järkyttäviä uutisia. Eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään metsästä kuolleena. Metsästyskausi on käynnissä ja kaikkien olettamus on, että Jane Neal on ammuttu vahingossa nuolella, joka oli tarkoitettu peuralle. Jane Neal on kaikkien mielestä upea ja kiltti ihminen, jolle kukaan ei olisi voinut haluta pahaa. Rikoskomisario Armand Gamache on myös valmis uskomaan metsästystapaturmaan, mutta tutkittuaan juttua hetken, alkaa hänellä valjeta, että kyseessä on murha, ei tapaturma.
Kuolema kiitospäivänä on ensimmäinen osa Three Pines -sarjasta.
Kuolema kiitospäivänä on ihastuttava dekkari, joka tutustuttaa lukijan kauniiseen pikkukylään ja loistaviin hahmoihin. Se tarjoaa kodikasta tunnelmaa, hyvää ruokaa, monipuolisia hahmoja ja paljon epäiltyjä. Armand Gamachen tutkintatyyli tuo kirjaan myös oman leppoisen tunnelman. Hän kiertelee ja katselee, kuuntelee ja tarkkailee, ja lopulta arvaa monien kyläläisten salaisuudet. Gamache onkin varsin mukava tuttavuus, sillä vaikka hän tarkkaavaisesti saa selville synkkiäkin salaisuuksia, ei hän ole ilkeä, vaan lempeällä tuttavallisella tyylillään saa monet asukkaat puhumaan ja auttamaan tutkinnassa. Niimpä tässä dekkarissa murhaa selvittää poliisien lisäksi myös kyläläiset itse.
Murhaa selvitellessä lukijalle esitellään kaunista kylää ja sen ympäristöä. Eletään kaunista, värikästä syksyä. Kylän lämminhenkisessä bistrossa istutaan usein syömässä, juomassa ja juoruamassa. Toki kirjaan mahtuu myös hahmoja, joiden sanailu ei aina ole mukavaa ja ystävällistä. Etenkin runoilija Ruth puhuu usein suunsa puhtaaksi. Välillä ilkeäksikin muuttuvasta sanailusta huolimatta kyläläiset pitävät kuitenkin yhtä ja huolehtivat toisistaan.
Tämän sarjan lukemista jatkan erittäin mielelläni. Kaiken kauniin ja tunnelmallisen kerronnan keskeltä en osannut arvata edes murhaajaa, joten tämä onnistui pitämään jännityksenkin yllä loppuun saakka.
Kuolema kiitospäivänä, (Still Life, 2005)
Bazar, 2019
Julkaistu aiemmin nimellä Naivistin kuolema (WSOY, 2008)
Suom. Raimo Salminen
Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä
s. 367
sunnuntai 20. lokakuuta 2019
Justin Somper: Vampiraatit -Kirottujen laiva
Grace ja Connor ovat kaksoissirarukset, joiden elämä on oikein mukavaa, kunnes heidän rakas isänsä kuolee. He jäävät orvoiksi ja menettävät koko omaisuutensa. Kaksoset yritetään majoittaa orpokotiin, mutta he päättävätkin valita täysin toisen suunnan. kaksoset karkaavat merelle, jossa he joutuvat hyvin pian suuriin vaikeuksiin myrskyn yllättäessä. Kaksoset joutuvat siinä rytäkässä eroon toisistaan. Connor pelastetaan merirosvojen laivaan, jossa hänet otetaan iloisin mielin miehistöön, kun taas Grace päätyy tarunhohtoiselle, hirvittävälle vampiraattien laivalle. Tuon aluksen miehistö on hereillä vain öisin, eivätkä heistä kaikki halua hyvää nuorelle ihmistytölle.
Kirottujen laiva on ensimmäinen osa Vampiraatit -sarjasta.
Tämä kirja oli pakko napata kirpparilta mukaan, koska pidän merirosvotarinoista, sekä vampyyreista. Kirja lupaili siis tuplasti hyvää, sillä se kertoo merirosvoista, jotka ovat vampyyreja.
Kirottujen laiva sijoittuu vuoteen 2505. En tiedä miksi kirjaan on valittu juuri tuo vuosi, sillä se ei näy juonessa millään tavalla. Tarina vaikuttaa kuuluvan vanhaan aikaan merirosvoineen, miekkoineen ja kynttilöineen. Ainoa poikkeus on kaksoset jotka kulkevat huppareissa. Vuosiluvun olisikin voinut suosiolla jättää mainitsematta, siitä kun tulee tällä hetkellä vain ihmettelyn aihe, jolla ei tarinan kannalta ole mitään merkitystä.
Kirja oli tarinaltaan hyvä. Se vuorotteli Connorin ja Gracen välillä, joten molemmille laivoille päästiin tasapuolisesti. Itse pidin enemmän Connorin tarinasta, sillä vaikka Grace esittelyn mukaan on se viisaampi kaksonen, käyttäytyi Connor mielestäni paljon järkevämmin, kuin malttamaton ja uhkarohkea Grace. Lisäksi Connorin merirosvolaivalla oli mielenkiintoisia merimiehiä, jotka vaikuttivat paremmin suunnitelluilta ja kiinnostavammilta, kuin vampiraatit, joiden esittely jäi pieneen osaan. Connor myös kasvaa ja kehittyy tarinan aikana hurjasti ja hänen tunteensa tulevat selvemmin esille. Connorin osioista löytyy myös huumoria ja seikkailuja.
Kirjan lähestyessä loppuaan pelästyin, ettei tilanne ehdi selvitä tämän kirjan aikana ollenkaan. Olin hitusen huolissani, sillä ei minulla ole tämän jatko-osaa. Mutta onneksi viimeisillä sivuilla tapahtui käänne ja tarina lähti hirmuisella vauhdilla eteenpäin selvittäen tarpeeksi asioita. Toki myös salaisuuksia jäi muiden osien paljastettavaksi. Loppuratkaisulle ei tosiaan ole uhrattu montaa sivua ja kaikki käy niin nopeasti, että kirjan muu juoni on huomattavasti parempi, kuin tämä nopea lopetus.
Vampiraatit -Kirottujen laiva, (Vampirates -Demons of the Ocean, 2005)
Gummerus, 2007
Suom. Antti Autio
Kansi: Jussi Kaakinen
s. 315
torstai 17. lokakuuta 2019
Mia Vänskä: Saattaja
Eron jälkeen Lilja päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja muuttaa takaisin lapsuutensa kotiin, joka on sopivasti juuri tullut myyntiin. Talon edelliset asukkaat ovat muuttaneet häiritsevän nopeasti pois juuri remontoidusta talostaan. Asia ihmetyttää Liljaa vain hetken, sillä pian hän toivoo, ettei olisi itsekään palannut taloon. Kellarissa nimittäin tapahtuu outoja. Valot vilkkuvat ja lattialle ilmestyy vesilammikko, vaikka talossa ei tunnu olevan vikaa. Pian Lilja alkaa näkemään kummallisia unia ja muistamaan pelottavia asioita lapsuudestaan. Eikä aikaakaan, kun alkaa jo tapahtua kamaluuksia myös hänen ympärillään. Jotenkin kaikki liittyy Liljaan, jonka on selvitettävä miten ja mitä hän voi tehdä pelastaakseen lähimmäisensä.
Saattaja on Mia Vänskän esikoisromaani. Olen aiemmin lukenut Vänskän Mustan kuun ja pidin sen arkisesta kerronnasta ja tunnelmasta. Samaa uskottavaa, aitoa ja arkista tunnelmaa oli myös tämä kirja. Teksti kulkee koruttomasti ja on sujuvaa. Henkilöt ovat aitoja ja heidän väliset dialogit ja kohtaukset samoin. Painostava kauhutunnelma onnistuu saavuttamaan lukijan loistavasti tällä tyylillä, eikä siihen vaadita mitään erikoisia kikkailuja.
Kauhu hiipii Saattajaan vauhdilla hyvin aikaisessa vaiheessa kirjaa. Siitä se lähtee kasvamaan pikkuhiljaa kohti lopun vauhdikkaita tapahtumia. Kauhutunnelmaa kirjaan luo tilannne, jossa ei tiedä kehen voi luottaa. Tuntuu siltä, kuin kauheudet eivät pysyisi aivan niille tarkoitetuissa raameissaan. Ei ole vain yksi kauhuntäyteinen kellari, vaan jokin tuntuu leijailevan kaikkien hahmojen ympärillä, ottaen uhrikseen kenet vaan täyttäen tämän pahuudella.
Arkinen kuvaus, myyttiset elementit, painostava tunnelma ja perheväkivalta, niin fyysinen, kuin henkinenkin, luovat kirjaan niin mielenkiintoisen juonen, että en tästä keksi mitään pahaa sanottavaa. Tämä on myös juuri sopivan pituinen, eikä juonta ole väkisin pitkitetty. Kauhuelementeiltään pidin tästä jopa enemmän, kuin Mustasta kuusta.
Saattaja
Atena, 2011
s.308
Kansi: Jussi S. Karjalainen
sunnuntai 13. lokakuuta 2019
Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri
Engelsfors on pikkukaupunki Ruotsissa. Kaupunki on synkkä, rähjäinen ja täynnä työttömyyttä. Ostoskeskus on lähes autio, eikä kukaan vaivaudu enää edes vaihtamaan sen lamppuja. Koulu kaupungissa sentään on, mutta pian sekin on täynnä synkkyyttä, sillä koulun vessasta löydetään yksi oppilaista kuolleena. Kuolemaa pidetään selvänä itsemurhana, eikä tapausta tutkita sen enempää.
Eräänä yönä, verikuun aikaan, kuudelle lukiolaistytölle selviää karmiva totuus. Kuolema ei ollut itsemurha, ja sama hirmuinen kohtalo saattaa olla edessä myös heille.
Tytöillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta silti heidän tulisi pitää yhtä. Heidän pitäisi pelastaa maailma, sillä he ovat Valittuja. Heidän on estettävä pahuuden pääsy Engelsforsiin, mutta onko jo liian myöhäistä?
Piiri aloittaa Engelsfors -trilogian.
Ajattelin kirjan alussa, että nyt päähenkilöitä on aivan liikaa, sillä kirjassa seurataan kuuden päähenkilön elämää. Minoo, Linnéa, Rebecka, Vanessa, Ida ja Anna-Karin ovat kaikki tavallaan kirjan päähenkilöitä. Heidän elämäänsä ja arkea seurataan vuorotellen lyhyinä pätkinä. Kirjan edetessä tosin kohtaukset sijoittuvat enemmän ja enemmän tilanteisiin, joissa he kaikki ovat paikalla. Jostain syystä Idan yksityiselämää ei käsitellä lainkaan, vaan hän on mukana ainoastaan yhteisissä kohtauksissa. Häntä pidetään hiukan erillään muusta porukasta ja hänestä saadaan paljastuksia aika harvakseltaan. Kaikki tytöt ovat keskenään hyvin erilaisia, ja kirja viekin lukijan monenlaisiin tilanteisiin päähenkilöiden kautta. Kun tyttöihin tutustuttiin enemmän, en enää ajatellut, että heitä olisi liikaa. Kaikki toivat kirjaan jotakin uutta, ja heillä kaikilla oli oma paikkansa ja tarkoituksensa.
Kirjan juoni ei etene kovin vauhdikkaasti. Välillä kuvaillaan pitkään tyttöjen elämää ilman, että varsinainen juoni kulkisi mihinkään. Pidin kuitenkin tyttöjen arkea sen verran mielenkiintoisena, ettei kirjan lukeminen ollut tylsää edes silloin, kun pahuutta vastaan taistelu oli tauolla. Eniten minua jännitti kirjaa lukiessani päähenkilöiden kohtalot. Kirjailijat aloittivat niin vauhdikkaasti päähenkilöiden tappamisen, että pelkäsin koko kirjan ajan, että kuka on seuraava. Karmiviksi tarkoitetut noituuskohtaukset sen sijaan eivät saaneen aikaan kylmiäväreitä, vaikka tuolit leijailivat, tummat hahmot ilmestyivät sinne tänne ja monia epäilyttäviä hahmoja esiteltiin.
Oma suosikkini hahmoista oli ehdottomasti Minoo, sillä hän tuli läheisimmäksi kirjaharrastuksensa kanssa. Muutenkin minulle jäi sellainen tunne, että hän oli eniten kirjan päähenkilö, vaikka toki kaikkia muita esiteltiin ainakin lähes yhtä paljon.
En tiedä mitä odottaa seuraavalta osalta. Toivottavasti tyttöjen elämistä keksitään tarpeeksi mielenkiintoisia asioita, sillä jos juoni etenee yhtä hitaasti, kaipaan tarpeeksi toimintaa edes päähenkilöiden elämissä, jotta kiinnostus riittää lukea trilogia loppuun.
Piiri, (Cirkeln, 2011)
Basam Books, 2012
Suom. Riie Heikkilä
Kansi: Pär Åhlander
Kannen kuvitus: Kim W. Andersson
s. 574
torstai 10. lokakuuta 2019
Terhi Tarkiainen: Pure mua
Anna täyttää 30, ja löytää kotoaan vanhempiensa lähettämän syntymäpäivälahjan. Hänen talossaan nököttää valtava häkki, jonka sisällä on vampyyri. Anna ei voi uskoa näkemäänsä. Hänellä ei ollut hajuakaan vampyyrien olemassaolosta, eikä hän missään tapauksessa sellaista halua. Vanhemmat sen sijaan ovat ehdottomasti sitä mieltä, että Annan on saatava vampyyri harjoitustarkoituksiin. Hänellä kun ei vieläkään ole miestä. Äidin mielestä vampyyri onkin mitä oivallisin seksikumppani harjoitteluun.
Anna alkaa heti selvittää, minne Vladin voi palauttaa, mutta kennelin osoitetta ei niin vain saadakaan. Lisäksi Annan valtaa halu pelastaa kaltoinkohdeltu otus. Eihän toiselle ihmiselle voi tehdä mitä vain, vaikka tämä olisi kuollut, eihän?
Pure mua kiinnitti huomioni heti kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Entisenä vampyyrifanina, kiinnostukseni herää edelleen tällaisen kirjan tullessa vastaan. Muutenkin Suomeen sijoittuva vampyyritarina oli pakko päästä lukemaan.
Tämä onkin oikein onnistunut vampyyrikirja. Kirja on hauska, mutta samalla tavallaan kantaaottava. Välillä kirja sai hihittämään, etenkin loppu, joka oli yksinkertaisesti niin kaheli. Välillä taas se sai ajattelemaan vakavampia asioita, kuten ihmisten pahuutta ja ilmastonmuutosta. Siinä on myös pieniä mielenkiintoisia sivujuonia. Etenkin Annan gradu, vuoden 1918 punakapinasta toi kirjaan mielenkiintoista lisämaustetta.
Pidin Annan hahmosta. Hän ajattelee paljon maailmaa ja tasa-arvoa, ja yrittää muutenkin elää kunnollisesti. Hänen elämänsä on kuitenkin aika solmussa. Gradu on ollut kesken ties kuinka kauan, ja välit vanhempiin, sekä ystäviin ovat kiusalliset. Hänellä on loistavia ajatuksia, mutta niiden toteutus ei aina luonnistu. Hän onkin sympaattinen, kaikkine piirteineen.
Tarkiaisen esikoisteos on onnistunut. Pure mua on hyvin kirjoitettu, nokkela ja hauska. Juoni etenee hyvin, eikä tarina ole liian siirappinen, eikä ennalta-arvattava. Lisäksi kirja tarjoaa jotakin aivan uutta vampyyrikirjojen joukkoon.
Pure mua
Tammi, 2018
Päällys: Mika Tuominen
s. 403
tiistai 8. lokakuuta 2019
Stephenie Meyer: Uusikuu
Bella Swan ei halua viettää syntymäpäiviään. Hän täyttää 18, mutta hänen poikaystävänsä Edward on ikuisesti 17-vuotias. Bella yrittää suostutella Edwardin muuttamaan hänetkin vampyyriksi, sillä hän ei osaa kuvitella mitään muuta niin ihanaa kuin ikuinen elämä Edwardin kanssa. Hänen ruusunpunaiset suunnitelmansa kuitenkin muuttuvat hyvin nopeasti mustiksi, kun hänelle järjestetään syntymäpäiväjuhlat Culleneiden luona. Bella viiltää itselleen haavan lahjapaperilla, eivätkä kaikki hänen juhlavieraistaan osaa suhtautua asiaan kevyesti. Edward ottaa tapahtuneen hyvin raskaasti ja tekee päätöksen, joka muuttaa hänen ja Bellan elämän.
Uusikuu on Houkutus -sarjan toinen osa.
Fanitin nuorempana suuresti Houkutusta ja luin kirjan moneen kertaan. Nämä sarjan muut osat jäivät yhteen lukukertaan, vaikka elokuvina näitä on tullut katsottua senkin edestä. Nyt oli aika tarttua tähän toiseen osaan uudelleen. Minua ihmetyttää, että miksi en lukenut tätä kirjaa yhtä usein, kuin Houkutusta. Tämähän oli hyvä. Nauttisin Uudenkuun uudelleen lukemisesta jopa enemmän, kuin Houkutuksen.
En ole koskaan pitänyt Jacobista, mutta nyt hän vaikutti jotenkin todella mukavalta. Bellan ja Jacobin välinen ystävyys välittyy aitona lukijalle, ja tunnelma reservaatissa on upea. En osannut kaivata Edwardia yhtään kirjaa lukiessa, vaikka nuorempana vähäiset Edward kohtaukset taisivat olla syy siihen miksi en ikinä lukenut tätä kirjaa uudelleen.
Uusikuu on huomattavasti synkempi, kuin Houkutus. Bella kärsii pahasta masennuksesta ja kulkee pitkään kuin sumussa, mutta Jacobin läheisyys tuo kirjaan pikkuhiljaa pieniä ilon hetkiä. Jacobin kautta sarjaan tuodaan tässä osassa muutenkin eniten uusia asioita, sillä heidän heimostaan paljastetaan suuri salaisuus, jota on toki pohjustettu jo ensimmäisessä osassa.
Edwardin poissaolo ei poista kirjan vampyyriteemaa, vaan se kulkee edelleen vahvasti mukana. Heidän maailmastaan esitellään uusia mielenkiintoisia asioita. Kirjassa kuullaan vampyyrien säännöistä, joita ei ole kovin paljon, sekä tutustutaan Voltureihin, jotka huolehtivat, että kaikki vampyyrit noudattavat sääntöjä. Nämä tyypit eivät tosin ole mukavia, eikä rauhanomaisia, vaan tuntuvat enemmän ajavan vain omaa etuaan.
Minusta on loistavaa, että Bella erotettiin hetkeksi Edwardista. Hän joutuu toimimaan hivenen itsenäisemmin, vaikka kaikki hänen tekemisensä tapahtuu Edwardia ajatellen ja hänen takiaan. On silti mukava lukea kirja, jossa Bella selviytyy itse, ilman Edwardin jatkuvaa läsnäoloa. Nyt odotankin innolla mitä pidän sarjan seuraavasta osasta, sillä senkin olen lukenut vain kertaalleen vuosia sitten.
Lue myös: Houkutus
Uusikuu, (New Moon, 2006)
WSOY, 2007
Suom. Tiina Ohinmaa
Päällyksen suunnittelu: Gail Doobinin/Sami Saramäki
s. 455
lauantai 5. lokakuuta 2019
Charlaine Harris: Veren voima
Sookie Stackhouse asuu Bon Tempsin pikkukaupungissa. Hän työskentelee tarjoilijana ja tapaa siksi kaupungin asukkaita päivittäin. Entistä paremmin hän on kaupungin asioista tietoinen omituisen kykynsä takia. Sookie kuulee ihmisten ajatuksia, vaikka ei haluaisi.
Eräänä iltana Sookien toive toteutuu. Baariin astelee komea mies, jonka ajatuksista Sookie ei pysty kuulemaan yhtikäs mitään. Kaiken lisäksi mies on vampyyri. Sookie on toivonut kohtaavansa tälläisen siitä lähtien, kun vampyyrit paljastivat olemassaolonsa ihmisille.
Kaupunkilaisten kauhuksi, heti vampyyrin saavuttua, alkaa tapahtua murhia. Kun ensimmäinen nainen löydetään kuristettuna, hampaanjäljet kaulassaan, on moni asukas varma uuden vampyyrin osallisuudesta.
Veren voima on ensimmäinen osa Sookie Stackhouse -sarjasta.
Aloitin tämän sarjan lukemisen noin kahdeksan vuotta sitten. Silloin olin aivan koukussa vampyyreihin. Olen tämän kirjan lukenut ennen blogin aloittamista ja nyt syksyn pimeiden iltojen kunniaksi päätin aloittaa sarjan alusta. Muutenkin jo pidempään on tehnyt mieli lukea kirjoja, joissa seikkailee vampyyrit, kummitukset, ihmissudet ja muut örkit. Nyt kun vielä osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen, ei ole mitään syytä, miksi en kaivaisi esiin kummistus, kauhu ja vampyyrikirjoja.
Odotukset eivät olleet korkealla kun aloitin tämän kirjan. Pidin tästä nuorena paljon, mutta koska innostukseni lopahti kesken sarjan lukemista, enkä ole koskaan lukenut tätä sarjaa loppuun asti, oletin ettei tämä välttämättä enää nappaa. Mutta yllätyin positiivisesti. Kirja olikin hauska, ei mikään totinen rakkaustarina.
Veren voima on kevyttä viihdettä. Synkkiä aiheita löytyy, mutta niihin ei paljon huomiota kiinnitetä. Jos joku kuolee, voi hyvin kiljaista kauhusta ja jatkaa sitten elämää, sillä komean vampyyrin ajatteleminen vie kyllä ajatukset pois julmasti murhatuista läheisistä. Murhat, juonittelut, salaisuudet, seksi ja kateelliset ihmiset vievät juonta eteenpäin vauhdilla.
Tapahtumat sijoittuvat pikkukaupunkiin, jonka asukkaat ovat ennakkoluuloisia ja aika pahantahtoisiakin. Sookie kuulee heidän ajatuksensa ja joutuu näin ollen kuuntelemaan heidän ilkeilyjään, jotka usein kohdistuvat häneen itseensä. Kaupunkilaisilla on kyllä itse kullakin sen verran valtaisia ongelmia ja salaisuuksia, ettei heillä luulisi olla varaa tuomita Sookieta... Kirjan esittelemät vampyyrit juovat keinoverta, ainakin osa heistä, mutta he ovat verenhimoisia ja ilkeitä. Bon Tempsiin saapunut Bill tosin yrittää elää ihmisten keskuudessa ja käyttäytyä hyvin, mutta Sookie onnistuu silti törmäämään myös huomattavasti ikävempiin yksilöihin.
Kirja on vauhdikas, paljon ehtii tapahtua ja monia hahmoja esitellään, mutta se on silti vasta pieni alku, joka sarjan edetessä kasvaa valtavasti. Luulen, että palaan muistelemaan tätä sarjaa vielä lisää, sillä pieni kipinä sarjan jatkamiselle heräsi.
Veren voima, (Dead Until Dark, 2001)
Gummerus, 2010
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo
s.336
torstai 3. lokakuuta 2019
Isabelle Holland: Musta enkeli
Kovan yrittämisen jälkeen lehtinainen Kit Maitland pääsee sisään suureen Rivercrestin kartanoon. Hänet on palkattu tekemään juttu kartanosta, jonka kirkko nykyään omistaa. Talossa asuu kuitenkin myös yksi entisen omistajasuvun jäsenistä, eikä hän halua ketään tekemään juttua talosta. Kitistä kuitenkin tuntuu, ettei talossa asuva mies ole ainoa syy siihen, miksi häntä ei haluta taloon.
Taloon päästyään myös Kit toivoo, ettei olisi ikinä sinne päässyt, sillä talossa odottaa tapettu mies. Pian Kit on poliisien pääepäilty ja roistojen tappoyritysten kohde. Hänen on pakko alkaa selvittää talon salaisuuksia oman turvallisuutensa ja mielenkiintonsa takia.
Sain Mustasta enkelistä täysin väärän kuvan lukemalla sen takakannen. Luulin kirjan olevan jonkinlainen mystinen kartanotarina kummituksineen ja salaisuuksineen, mutta sainkin aika perus dekkarin, jossa lehtinainen selvittää tappoa ja menneisyytensä salaisuuksia. Kirja oli silti ihan hyvä. Etenkin kissat, niiden omituinen käytös ja erikoiset ilmestymiset rakensivat tarinaan juonikuviota, joka sai mielikuvituksen lentämään.
Suurin osa kirjasta koostuu keskusteluista, joita Kit käy muiden kirjan hahmojen kanssa. Asioita kerrataan paljon. Jos Kit kohtaa uuden ihmisen, jolle tapahtumat on selitettävä, ei kohtausta ohiteta yksinkertaisesti kertomalla, että Kit kertasi asian tälle, vaan asia kerrotaan oikeasti kokonaan uudestaan. Näin tapahtui aika monesti. Kirja on lyhyt ja koska kertausta on keskustelujen muodossa paljon, ei tarinaan mahdu kovin paljoa varsinaista toimintaa. Silti kirjaa ei tehnyt mieli jättää kesken. Teksti on sujuvaa ja pitkiä dialogeja lukee mielellään. Välillä tuli sellainen olo, että luki kuunnelmaa. Toki ympäristöä ja ihmisiä kuvailtiin jonkin verran, ja Kitin omia ajatuksiakin mahtui mukaan.
Loppuratkaisu ei enää erityisemmin yllättänyt, sillä sitä oli jo aika lailla pohjusteltu.
Musta enkeli, (Flight of the Archangel, 1985)
Tammi, 1987
Suom. Lea Karvonen
Päällys: Kaarina Hanström
s. 266
maanantai 30. syyskuuta 2019
Timo Sandberg: Mustamäki
Lahden Metelimäeltä löydetään ruumis. Otso Kekki lähtee paikalle kollegoidensa kanssa. Muut ovat valmiita pistämään murhan pirtiporukan tappelun piikkiin, mutta Kekki epäilee jotakin aivan muuta. Pian löytyy jo toinen ruumis, ja Kekin epäilyt kasvavat. Kekki yrittää tosissaan selvittää tapausta, mutta kun murhaan aletaan yhdistää suojeluskuntalaisia, halutaan Kekki pois tutkimuksista. Eletään 1920-luvun alkua. Kansalaissota on kaikkien ajatuksissa, ja vaikuttaa moneen tekemiseen.
Mustamäki on ensimmäinen osa Otso Kekistä kertovasta Mustamäki -sarjasta.
Timo Sandberg on mielestäni yksi parhaista dekkakirjailijoista. Pidän kovasti hänen Komisario Heittola -sarjasta, joka sijoittuu nykypäivään. Siksi odotukseni olivat korkealla, kun aloitin tämän sarjan. Mustamäki on vahva aloitus sarjalle ja pidin tästä vähintään yhtä paljon, kuin Komisario Heittola -kirjoista.
Mustamäki esittelee kansalaissodan jälkeistä elämää Lahdessa. Ajankuva tulee esiin vahvasti. Sota on ohi, mutta edelleen on väliä oliko punainen vai valkoinen. Kieltolaki on määrätty, mutta monet hukuttavat pahat muistot edelleen viinaan. Pirtua salakuljetetaan ja tappeluita on paljon. Poliisi on voimaton, heillä kun ei ole edes autoa.
Murhat eivät nouse kirjassa päärooliin, vaan tärkeämpää on ajankuva ja henkilöt. Kirja on surullinen, paikoin myös ilkeä ja raaka. Arkinen, sujuva ja helppolukuinen teksti vievät juonta kuitenkin niin kevyesti eteenpäin, ettei aihe tunnu lainkaan liian raskaalta kauheuksistaan huolimatta. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja heidän arkeensa palaa mielellään uudestaan. Loppuratkaisukin oli mukavan yllättävä. Tämän kirjan kautta on helppo päästä 1920-luvulle, ja minä jatkankin tietämykseni kerryttämistä tämän sarjan parissa jo lähiaikoina.
Mustamäki
Karisto, 2013
Päällys: Markko Taina
s. 295
keskiviikko 25. syyskuuta 2019
Miikko Oikkonen ja Tiina Raevaara: Ihon alla
Lääkäriksi opiskeleva Sofia elää rankkaa aikaa. Hän yrittää yhdistää opiskelun ja työnteon, mutta sen lisäksi hänen yksityiselämässään kuohuu. Isä on vaarassa joutua vankilaan laittomuuksista joita on tehnyt auttaakseen potilaitaan.
Sofia on väsynyt, mutta lähtee silti ystävänsä kanssa baariin, jossa hän tutustuu kiinnostavaan mieheen, Henri Vaartamaan. Heidän iltansa päättyy ikävästi, sillä Henri joutuu vakavaan onnettomuuteen. Matkalla sairaalaan alkaa tapahtua kummia. Henri viedään tutkimussairaalaan, jossa Sofian isä työskentelee, eikä kukaan tunnu haluavan Sofiaa Henrin lähelle. Sofia alkaa epäillä, että tutkimussairaalassa on menossa jotakin hämärää, ja hänen isänsä vastuussa siitä.
Ihon alla on biotieteen maailmaan sijoittuva lääketieteellinen jännitystarina. Näin sanoo kirjan takakansi, enkä väitä vastaan. Kirja on tehty televisiossa esitetyn draamasarjan pohjalta. En ole kyseistä ohjelmaa katsonut, joten kaikki kirjan tapahtumat olivat minulle täysin uutta juttua.
Ihon alla koostuu mukavan pienistä pätkistä, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin monen henkilön näkökulmasta. Eniten seurattiin kuitenkin Sofiaa, jonka ympärille koko tarina kaikkine salaisuuksineen tuntuu kietoutuvan. Vaikka lukijalle on hyvin aikaisessa vaiheessa selvää, että kaikki jotenkin liittyy sofiaan, on kirjassa luvassa paljon yllätyksellisiä tapahtumia, joita ei osaa ennalta arvata.
Biotieteestä en tiedä yhtikäs mitään, enkä myöskään tiedä, kuinka paljon nykyään pystytään tekemään asioita, joita kirjassa tehtiin kyseisen aihepiirin puitteissa, mutta uskottavasti kaikki asiat oli kirjassa kuvattu, olivat ne sitten kuinka keksittyjä tahansa. Myös erilaisia sairauksia, joista en osasta ollut koskaan kuullutkaan, vilahteli tiheään tahtiin, koska ympäristönä nyt sattuu toimimaan tutkimussairaala ja henkilöstö on joko lääkäreitä, tai potilaita. Mitään tylsää flunssanhoitoa kirja ei kuitenkaan tarjoa, vaan sairaudet ovat mielenkiintoisia ja harvinaisia. Lukijan ei tarvitse tietää yhtään mitään kirjan aiheista, sillä tämä toimii vallan mainiosti muutenkin.
Kirja tarjoaa sopivasti jännittävää salaisuuksien täyteistä arkea, harvinaisia sairauksia ja pelottaviakin biotiedekokeiluja. Juoni kulkee sujuvasti, ja kirjan parissa viihtyi alusta loppuun. Mielestäni oikein hyvä kirja siis.
Ihon alla
Gummerus, 2016
s.419
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Ilkka Auer: Kymnaasi
Sofia on orpo, ja joutuu elämään kauhistuttavissa oloissa. Hänen elämänsä on kamalaa. Eräänä yönä hän päättää muuttaa elämänsä suuntaa pysyvästi, mutta oudot käänteet muuttavat hänen suunnitelmansa ja hän päätyy sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille tarjoaa hänelle turvapaikan. Sofian on mahdollista aloittaa uusi elämä ilman kiusaamista ja väkivaltaa, ympärillään ystäviä, jotka välittävät hänestä.
Pian Sofia huomaa, ettei edes hänen uudessa turvapaikassaan kaikki ole hyvin. Pahuus vaanii nurkan takana ja yrittää tuhota Kymnaasin ja sen erityislaatuiset oppilaat. Sofia päättää yrittää kaikkensa pelastaakseen itselleen tärkeiksi tulleet ystävänsä, vaikka se veisi hengen.
Tartuin innolla ja suurin odotuksin tähän Ilkka Auerin uuteen romaaniin. Viime vuonna lukemani Domowik teki niin suuren vaikutuksen ihanine jouluisine tunnelmineen. Kymnaasin mukana päästiin kesäisiin tunnelmiin ja juhannuksen viettoon. Tällä kertaa ei ehditty jäädä kovin pitkiksi ajoiksi ihastelemaan tuoksuja, makuja ja näkymiä, sillä juoni oli vauhdikas. Kuvailevaa tekstiä vauhdikkaiden tapahtumien välissä oli kuitenkin tarpeeksi, jotta mieleen muodostui selvä kuva Kymnaasista, sen ympäristöstä ja asukkaista.
Kymnaasissa esitellään mielikuvituksellinen paikka, jossa lähes kaikki on mahdollista. Eipä ole esimerkiksi yhtään mahdotonta, että saliin astelee kummitus tai, että herättyään voi rapsuttaa jalkopäässä nukkuvaa supikoiraa. Kummallisia asioita avataan lukijalle mielestäni tarpeeksi, vaikka aivan kaikkia pikkujuttuja ei selitetä puhki. Tarina on täynnä kekseliäitä yksityiskohtia ja mahtavia hahmoja. Nautinkin Kymnaasin lukemisesta paljon, ja lähtisin oitis tutustumaan Kymnaasin sisäoppilaitokseen, jos se olisi mahdollista. (En tosin ihan jokaisen oven taakse kurkistaisi...)
Juonikuvioita ja yksityiskohtia oli kuitenkin niin paljon, että niistä olisi riittänyt pidempäänkin kirjaan. Välillä vauhti kiihtyi niin hurjaksi, että valtavia juonikuvioita käsiteltiin muutaman rivin huomioina. Ehkä siis aivan kaikkia ideoita hurjista tapahtumista ei olisi tarvinnut laittaa tähän samaan kirjaan, jos ne eivät kuitenkaan saa ansaitsemaansa sivutilaa ja huomiota. Esimerkiksi jokunen kuolema, uuden hahmon esittely ja kiperä läheltä piti tilanne oli niin nopeasti ohi, että ihmetytti. Toisaalta vauhdikas ja menevä teksti sai minut kääntämään kirjasta sivun toisensa perään.
Kymnaasi, Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille
Haamu, 2019
Kannen kuvat: Ilkka Auer
s. 302
Arvostelukappale
torstai 19. syyskuuta 2019
Tove Jansson: Muumit -Sarjakuvaklassikot I
Muumit -sarjakuvaklassikot I sisältää neljä Tove Janssonin alkuperäistä Muumi -sarjakuvaa. Kirja sisältää sarjakuvat Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari.
Näistä sarjakuvista ainoastaan Muumiperhe Rivieralla oli minulle entuudestaan tuttu tarina, sillä olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Kirjan sarjakuvista omiksi suosikeikseni nousivat Muumiperhe ja Yksinäinen saari. Näissä kahdessa oli eniten hauskoja kohtauksia, yhtenäiset tarinat ja seikkailua. Vähiten pidin kirjan ensimmäisestä sarjakuvasta, Muumipeikosta, sillä se ei ollut tarinana kovinkaan yhtenäinen. Tarina koostui lähinnä pienemmistä tapahtumista, jotka eivät edes liittyneet suuremmin toisiinsa. Oli tässäkin sarjakuvassa silti paljon hauskoja kohtauksia.
Muumisarjakuvat ovat kauniita. Ne ovat täynnä yksityiskohtia ja niiden kuvia voisi tutkailla hyvinkin pitkään. Kauniiden kuvien lisäksi sarjakuvien tarinat ovat hauskoja. Ne tuovat kaikkien muumihahmojen aidot puolet esiin. Näitä alkuperäisiä sarjakuvia kun ei ole sensuroitu ja muumit ovat juuri sitä mitä haluavat. Nipsu on ahne, eikä kaikkein luotettavin ystävä, Niiskuneiti melko pinnallinen, Muumipeikko ei aina maailman fiksuin, Muumipappa usein ryypiskelemässä ja kaipaamassa etäisyyttä tavalliseen perhe-elämään. Myös muista hahmoista löytyy omat puolensa ja hahmoja näissä sarjakuvissa riittääkin. Kekseliäitä ja monipuolisia hahmoja putoilee jokaisessa sarjakuvassa mukaan tarinaan.
Muumisarjakuvat kestävät aikaa ja niiden kuvitukseen ja tarinoihin voi palata monesti uudestaan, sillä ne kestävät kyllä monet lukukerrat.
Varmasti monen Pikku-Myy fanin kannalta näissä ensimmäisissä sarjakuvissa haittana on se, ettei hän näissä esiinny, mutta minua tämä ei haittaa. Omat suosikkini kun on Nuuskamuikkunen, Muumipappa ja Muumimamma.
Muumit -sarjakuvaklassikot I, (The Complete Tove Jansson Comic Strip, 2006)
Ruotsinkieliset alkuteokset: Mumintrollet I ja Mumintrollet II
Suom. Anita Salmivuori
s. 95
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)