S.N. Pires: Rummunvartija

 

Kammottava noitarumpu on mahtavampi kuin koskaan. Rumpu on ehtinyt saada paljon tuhoa ja pahaa aikaiseksi ahneiden noitien käsissä, mutta nyt Tommo ja Pikku-Tihi yrittävät parhaansa kuljettaakseen rummun kauas näiden ulottumattomiin. 

Tommo, Pikku-Tihi ja Surutyttö matkaavat halki kauniin, mutta vaarallisen luonnon, perässään kuikka-noita joukkoineen. Pian kolmikko saa huomata, ettei Kuikka suinkaan ole läheskään pelottavin rumpua havittelevista noidista. 

"Oviseinustalle asetettu rumpu oli lakannut kuiskuttelemasta kotaväelle ja suunnannut huomionsa metsän kaukaisiin kolkkiin. Tommo tunsi uhkan lähestyvän joka suunnalta kuin sakean usvan, jota illan viileys veti suoaukeille auringon laskiessa."s.325

Rummunvartija on pedon sydän -trilogian viimeinen osa.

Jännittäväksi edennyt taistelu mahtavasta rummusta saa arvoisensa ratkaisun tässä trilogian päätösosassa, jossa samalla jännitetään tutuiksi tulleiden hahmojen kohtaloita. Ja jännitettävää todella riittää, sillä tuo pääosassa oleva rumpua vartioiva kolmikko joutuu jos jonkinlaisiin kiperiin tilanteisiin.

Rummunvartija on alusta loppuun täydellisen nautinnollista luettavaa, sillä kirjan kieli on niin kaunista, että aivan jokaiselta sivulta voisi ottaa näytteeksi pätkän tekstiä, joka kuulostaisi niin lumoavan kauniilta, että ainakin minä kiinnostuisin kirjan lukemisesta varmasti. 

Fantasia elementit ovat kirja kirjalta lisääntyneet, ja tässä viimeisessä osassa noidat, taikuus, haltiat ja muut olennot ovat hyvin suuressa osassa. Ensimmäinen osa sarjasta vaikutti vielä enemmän pienin fantasiaelementein maustetulta historialliselta romaanilta, kun taas tämä viimeinen osa oli mielestäni jo aivan täyttä fantasiaa, joka vain sijoittuu menneisiin aikoihin.

Tommon kasvutarinaan olen oikein tyytyväinen. Uskottavaa kehitystä on tapahtunut läpi trilogian, eikä muutokset tapahdu liian helposti. Pääasiassa kirjassa seurataankin Tommon ja Pikku-Tihin ajatuksia ja toimia, mutta silloin tällöin päästään kurkistaaan myös muutaman vihollisnoidan ajatuksiin. Tämä on loistava lisä, sillä on aina kiva tietää edes jonkinlaisia syitä esimerkiksi siihen, miksi nuo viholliset tekevät mitä tekevät tai miksi joku noita on niin paha. 

Kaunis kieli, upea luonto ja jännittävät fantasiaelementit ovat kirjassa parasta. Tommo ja Pikku-Tihi tekevät pitkän matkan ja heidän seikkailuaan lukee mieluusti, vaikka välillä rupesi oikein ärsyttämään, etteivät he tajunneet rummun salaisuutta, vaikka se ainakin omasta mielestäni oli koko ajan aivan selkeästi esillä. 

Rummunvartija

Minerva, 2021

s.387

S.N. Pires: Yökulkija

 

Kauheiden tapahtumien jälkeen Tommo on karkoitettu Tollen suvusta ja ajettu pois näiden asuinpaikasta. Yksin kulkiessaan hän antaa viimein tilaa susihaltialle, joka on hänen vierellään kulkenut jo kauan.

Lovinoita Lokka perheineen vaeltaa myös kauas suvun asuinpaikalta. Lokka on kuolemaisillaan ja ilmoittaa perheelleen, että Tommon on saatava voimakas sotarumpu itselleen ja huolehdittava, ettei kukaan tee sillä mitään pahaa. Lokan tytär Pikku-Tihi lähtee etsimään Tommoa. Hän tarvitsee itsekin apua, sillä rummun lisäksi vihollisnoita vei mukanaan myös Pikku-Tihin tyttären.

"Pikku-Tihi nousi notkuville jaloilleen ja kohotti veristä puukkoaan. Hän oli iskenyt sen Koukon lihaan heidän kohdatessaan ensimmäisen kerran. Hän voisi tehdä sen uudelleen. Sitten hän muisti, ettei enää ollut lihaa ja luita, mihin iskeä."s.31

Yökulkija on Pedon sydän -trilogian toinen osa.

Ensimmäisestä osasta tuttu Tollen suku on jätetty taakse, mutta kiinnostavimmat hahmot ovat kerätty mukaan tähän tarinaan. Pikku-Tihi ja Surutyttö saivat jopa suuremman osan ja sehän sopi minulle mainiosti, sillä he ovat lempihahmojani. Tommostakin jopa välillä pidin, mutta vain välillä. Suurimmaksi osaksi hänen asenteensa edelleen ärsytti. Hän on kuitenkin kaikessa itsekkyydessään ja itsesäälissään loistava vastakohta upealle, rohkealle ja vahvalle Pikku-Tihille. Kaikki kun ei mitenkään voi olla täydellisiä. Nyt mukana on kiinnostavaa särmää. Lisäksi lukijalle esitellään aivan uudet seudut, kansat ja elintavat. 

Hyytävän kylmissä talvimaisemissa kulkee noitia, haltioita ja tavallisia ihmisiä. Maisemat ovat upeat, mutta olosuhteet karut. Sotaisa tunnelma siivittää tarinaa, jonka juoni on vauhdikas ja täynnä hirvittäviä, surullisia tapahtumia. Tunnelmointia ja verkkaista pohdintaa ei mahtunut mukaan läheskään niin paljon kuin ensimmäiseen osaan, sillä hahmoilla oli monenlaista tehtävää. 

Teksti on kauniin kuvailevaa. Maisemat ja hahmot heräävät eloon ja kirjan maailmaan on helppo solahtaa. Ankarat sääolosuhteet, karut ja surulliset tapahtumat ja hahmot kaikkine hyvine ja huonoine puolineen tekevät kirjasta täydellisen kokonaisuuden. 

Tämän fantasiasarjan maailma sopii juuri minulle. Se on niin aidonoloinen, tuttu, mutta silti jännittävä, historiallinen ja täynnä luontoa, loitsuja ja noitia. Odotan innolla millaisen päätöksen trilogia saa. 

Lue myös: Karhunkiertäjä

Yökulkija

Minerva, 2020

s.357

S.N. Pires: Karhunkiertäjä

Tommo yrittää saada arvostusta keinolla millä hyvänsä. Häntä vieroksutaan ja kutsutaan susipojaksi, eikä kukaan halua häntä tyttäriensä lähelle. On aivan sama mitä upeaa Tommo tekee, Tollen suku ei häntä hyväksy. Lapsena Tommo löydettiin suden viereltä, eikä peto tehnyt lapselle mitään pahaa. Niimpä Tollen suku ei usko, että Tommo on ihminen ollenkaan. Lovinoita Lokka uskoo kuitenkin, että Tommossa on jotakin, jonka takia tämän oli säästyttävä, joten suku kasvatti lapsen pitkin hampain. Nyt Tommo on mies, joka aikoo hankkia mielestään ansaitsemansa arvostuksen.
Samaan aikaan Lokka itse menettää sukunsa arvostusta, sillä hänen sotaisa luontonsa kuohuu, ja rumpunsa kanssa hän aiheuttaa sekasortoa.

"Henki salpaantui sydämenlyönnin ajaksi, ja maailma kutistui suden kekälesilmiin. Tommo katsoi petoa, ja se katsoi häntä." s.56

Karhunkiertäjä on Pedon sydän -trilogian ensimmäinen osa.
Karhunkiertäjä sijoittuu tuhansien vuosien taakse noitien ja haltioiden maahan. Jo heti ensimmäisessä luvussa päästään seuraamaan Lokan noitataitoja, mutta kirjan edetessä tutustutaan myös lyhyesti muihin noitiin, Lokan vihollisiin. Kirjan noidat ovatkin omaperäisiä ja kiinnostavia. En ole samanlaisiin törmännyt muissa kirjoissa.

Karhunkiertäjä on kaunis kirja, vaikka sen henkilöhahmot ovat ilkeitä ja itsekkäitä. Tommosta ei ole helppo pitää, vaikka hänen itsekkyydelle on selkeä syy. Tosin ei kirjan muutkaan hahmot ole erityisen mukavia. Omat suosikkini olivat ehdottomasti Pikku-Tihi ja hänen Surutyttönsä. Onneksi heidänkin tarinansa ilmeisesti jatkuu trilogian seuraavassa osassa.

Pidin erityisesti kirjan kauniista, verkkaisesta kielestä, joka kuvaili upeaa luontoa, eläimiä ja noitia uskottavasti. Juoni ei ole nopeaa tapahtumien tykitystä, vaan Tommon ajatuksiin ja arkeen tutustutaan rauhassa. Tommon näyt ja kokemukset luovat pahaenteistä odotuksen tunnetta, jota vahvistaa Lokan rummutuksen pauhu. Lopulta tapahtuu kamalia, ja tarina saa aivan uuden suunnan seuraavaa osaa ajatellen.

Kirjan lopusta löytyy sanasto, jonka avulla kirjassa vilahtelevat jumalat, jumalattaret, vaatetus ja porosanat selitetään. Sieltä löytyi monta itselleni vierasta sanaa, sillä en ole usein tainnut lukea kirjoja, joiden historiallinen kuvaus sijoittuisi näin lappiin. Kodassa asustelevat poroja kasvattavat Tollelaiset ovat tästäkin syystä erityisen mielenkiintoisia.


Karhunkiertäjä
Minerva, 2018
s.268