keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Marvi Jalo: Pipo Pippuri oopperassa

 

Pipo Pippurin elämässä puhaltaa uudet tuulet. Hän on muuttanut, sillä eräs ihminen on adoptoinut hänet. Kaiken lisäksi naapuriin muuttaa aivan ihastuttava tyttökissa, johon Pippuri ihastuu heti. Pippuri aloittaa tytön hurmaamisen, ja pian he pääsevätkin oikeille treffeille, joista ei seikkailua puutu. He nimittäin matkaavat kaupunkiin katsomaan oopperaa, josta Pippuri on viime aikoina kiinnostunut erityisen paljon. 
"Pippuri kapusi uudelleen omenapuuhun ja asettui tyynylle istumaan. Toden totta, kyllä nyt kelpasi esiintyä. Ääni kohosi sydäntäraastavan tunnelmallisesti, kun Pippuri aloitti taas laulamisen. Ikkuna avautui uudelleen. Onneksi isännän viskaama saapas ei osunut laulajaan, joka hutkytti lanteitaan kuin tuskankouraisuissa."s.9
Pipo Pippuri oopperassa on kolmas osa Pipo Pippuri -lastenkirjasarjasta.
Tähän asti ilmestyneistä Pipo Pippuri -kirjoista tämä kolmas oli oma suosikkini. Tarina oli alusta loppuun kissamaisen vauhdikasta ja hauskaa menoa. 

Tähän asti Pippuri on oikeastaan seikkaillut vain eläinten parissa, tavannut erilaisia lajeja, ja oppinut, että erilaiset eläimet voivat hyvin olla ystäviä keskenään, vaikka ennakkoluulot ovatkin suuria. Tällä kertaa Pippurin seurassa tutuksi tullut hiiri, Ranttalix ei päässyt mukaan tarinaan lainkaan, vaan Pippuri seikkaili aivan uusissa maisemissa. Pippuri asui nyt ihmisten luona, kummasteli heidän käytöstä, ja tutustui uusiin kissoihin. Myös yksi ihastuttava poni esiteltiin. 

Pipo Pippuri oopperassa kuvaa niin tekstillään, kuin kauniin hempeillä kuvillaankin kissan elämää hauskasti. Vaikka tarinaan mahtuu paljon mielikuvituksellisisa tapahtumia, kuten kissojen pukeutumista ja oopperaa, löytyy sen alta paljon tuttuja kissamaisia elementtejä, jotka ihminenkin voi kissojen elämää seuraamalla tunnistaa. Hauskinta kirjassa onkin ihmisten ja eläinten välinen suhde. Pippuri kun pohtii kirjassa välillä sitä, miten ihmiset nyt taas ymmärsivät tilanteen aivan väärin. 




Pipo Pippuri oopperassa
KVALITI, 2022
Kuvitus: Salli Parikka Wahlberg
s.40
Arvostelukappale

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Mari Jungstedt: Viimeisen lampun loisteessa

 

kaksi poikaa viettää syyslomaa Gotlannissa. He lähtevät pyöräretkelle, eivätkä palaa. Komisario Anders Knutas kollegoineen aloittaa etsinnät. Aika kuluu, eikä poikia tunnu löytyvän millään. Anders ja Karin tuskailevat etsintöjen parissa, mutta joutuvat samalla miettimään omaa mutkikasta elämäntilannetta. Kun pojat viimein löytyvät, on aika käynnistää murhatutkimus.
"Veronika nousi pöydästä ja meni seisomaan ikkunan viereen ja alkoi tuijottaa ulos pimeään. Seinäkello näytti kolmea, ja pojat olivat edelleen kateissa jossain tuolla kylmän ja sateisen syysyön pimeydessä."s.36
Viimeisen lampun loisteessa on 16. osa Gotlanti -dekkarisarjasta.
Tämän sarjan pariin on kyllä vuosi toisensa jälkeen yhtä mukava palata. Tämäkin osa lunasti kaikki odotukset. Karinin ja Andersin elämässä tapahtuu koko ajan hurjan paljon, ja heidän elämää on kiinnostava seurata. Etenkin kun heillä on edessään isojen päätösten teko. Toki muidenkin hahmojen elämä kiinnostaa, mutta tällä kertaa toimittaja Johan Berg vaimonsa kanssa olivat hyvin pienessä roolissa. Näissä dekkareissa minulle tärkeämpää onkin tuttujen hahmojen kuulumiset kuin varsinainen juoni, eli murhat ja niiden ratkomiset. 

Viimeisen lampun loisteessa on kevyt, mutta jännittävä dekkari, jossa toimintaa, draamaa ja surullisia kohtauksia riittää. Nykypäivän tutkimuksien ohella käydään välillä kurkistamassa menneeseen, muinaisaarteista kiinnostuneen henkilön elämään.

Lapset rikosten uhrina tuo kirjaan väkisinkin surullisen vireen, mutta rikoksilla ei mässäillä Jungstedtin kirjoissa, ja kun kirjassa on niin paljon muutakin mietittävää, ei tämä rikos jäänyt mieltä painamaan tai tehnyt juonesta liian raskasta.


Viimeisen lampun loisteessa, (När den sista lampan lyser, 2021)
Otava, 2021
Suom. Katja Salmi
s.320

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Elizabeth Warren: Tytöt pystyvät mihin vain!

 

Peppi on kyllästynyt kuulemaan mitä hän voi tai ei voi tehdä. Miksi hän ei voisi tehdä putkitöitä tai olla vaikka isona presidentti? Ihmiset tuntuvat kuitenkin sanelevan tytölle, mitä hänen kuuluu tehdä ja mitkä asiat sopivat vain pojille. Onneksi Pepin äiti päättää viedä Pepin katsomaan suurta vaalitilaisuutta, jossa presidentiksi pyrkivä Elisabeth esiintyy. Peppi saa tapaamisesta runsaasti rohkeutta. Hän päättää, että voi tehdä aivan mitä haluaa, vaikka muut sanoisivat mitä.

Tytöt pystyvät mihin vain! on nimensä mukaisesti kirja siitä, ettei ole väliä onko tyttö vai poika tehdäkseen itselleen mieluisia asioita. 

Kirja sopii perheen pienimmille. Tekstiä on jokaisella sivulla vain muutamia lauseita. Kuvat ovat suuria ja värikkäitä, niin kuin Pepin tarinakin. Peppi on iloinen ja rohkea tyttö, jonka innokkuudesta uusia asioita kohtaan on mukava lukea. Tämän kirjan avulla voi jo pienillekin lapsille kertoa siitä, että omia unelmia kannattaa seurata, vaikka välillä saattaa kuulla kommentteja siitä, miten omat unelmat eivät muka sopisi juuri hänelle. Kirja kannustaa tasa-arvoon, ja on siksi tärkeä. Päällimäisenä minulle jäi kuitenkin kirjasta mieleen Pepin rohkeus ja ystävällisyys. Omat unelmat voi saavuttaa myös hyväntahtoisesti, toisia kunnioittaen. Hyvä Peppi!


Tytöt pystyvät mihin vain! (Pinkie Promises, 2021)
KVALITI, 2022
Suom. Marvi Jalo
Kuvittanut: Charlene Chua
Arvostelukappale

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

 

Keskikesän yöttömänä yönä kaikki 16-vuotiaat tytöt osallistuvat riittiin, jossa heille selviää mihin kehään he kuuluvat. Yhdessä ystäviensä kanssa Kainu jännittää mihin kehään hän päätyisi, äitiyden, ruuan, käsityäläisyyden, emännyyden ja laulajan kehät häämöttävät edessä, kauempana siintää viisi tietiän kehää. Kun Kainu pian huomaa seisovansa keskimmäisessä kehässä, joka on varattu kaikkein voimallisimmalle tietiälle on edessä suuri elämänmuutos. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin on löydetty kymmenennen kehän tietiä, jota odottaakin hyvin suuri ja vaarallinen tehtävä.
"Kun Tietiä löi rummustaan kumauksen, Kainu otti ensimmäisen askelen ja tunsi toisten tekevän vierellään samoin. Siitä hetkestä eteenpäin katosi kaikki ulkopuolinen. Oli vain neulasmaton tuntu jalkapohjissa, ilman viileys iholla ja kehon liike askelissa, jotka olivat hänelle tuttuakin tutummat ja kuitenkin juuri tällä hetkellä uudet. Oli vain kehät ja hänen matkansa niiden halki."s.9
Myrskynsilmä on muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka kertoo Kainun sekä fyysisesti, että henkisesti rankasta matkasta kohti tulevaisuutta tietiänä. 

Kansikuvan susi, linna, vuoret ja kaikki luontoaiheiset yksityiskohdat lupailivat minulle mieluista tarinaa. Kirja tarjoaa kauniisti kirjoitetun tarinan täynnä luontoa, taianomaisuutta ja seikkailua. Pidin kovasti Luttisen tavasta kuvailla asioita. Kaikkea kuvaillaan juuri sopivasti. Pienet yksityiskohdat siellä täällä herättävät tarinan eloon, mutta liian pikkutarkkaan kuvailuun ei ruveta, vaikka kyseessä onkin fantasiamaailma. Minua välillä esimerkiksi epäilyttää tarttua massiiviseen fantasiaromaaniin siinä pelossa, että kirja on täynnä pikkutarkkaa historian sun muun sellaisen kuvailua, mutta tässä kirjassa asiat esitetään selkeästi, ilman kymmenien sivujen jaarittelua. 

Välillä kerronta oli verkkaisempaa, kun välillä taas edettiin vauhdilla eteen päin. Etenkin lopun tapahtumat etenivät vauhdikkaasti. Tarinaan mahtuu monipuolisesti toimintaa, tunteiden läpi käymistä, oman paikkansa etsimistä, taikuutta ja myös ripaus romantiikkaa, mutta se ei saa suurta roolia.

Kainu on uskottavan aito aikuisuuteen siirtyvä tyttö. Hänessä on vielä hieman lapsellisia piirteitä, epävarmuutta ja uhmaa, mutta myös syvällisempiä ajatuksia kumpuaa jo jostakin mielen perukoilta. 

Pidin Myrskynsilmästä. Etenkin koko luonnonläheisestä miljööstä, tiätiöiden voimaeläimistä, yrttien tuoksusta, jonka voi lähes itse haistaa kirjaa lukiessa, ja tosiaan siitä hyvin rakennetusta fantasiamaailmasta, jonka jokaista asiaa ei tarvitse selittää puhki, mutta joka silti piirtyy selkeästi lukijan mieleen.


Myrskynsilmä
WSOY, 2020
Kansi: Riikka Turkulainen
s.397

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Eppu Nuotio: Elämänlanka

 

Eläkkeellä oleva Ellen Lähde nautiskelee lähestyvästä keväästä Berliinissä. Hän on lähtenyt talovahdiksi poikansa luo, ja ehtii nautiskella niin kahviloista, museoista, kuumasta miesystävästä, kuin myös jännittävästä draamasta, joka johdattaa hänet tutkimaan jo kolmatta rikosmysteeriä. 
Berliinissä aikaansa viettää nimittäin myös kuuluisa käsikirjoittaja-ohjaaja Johannes, yhdessä vaimonsa ja ex-vaimonsa kanssa. Ellen saa vihiä omituisesta rikoksesta, joka koettelee heitä, ja niin Ellenin mielenkiinto on viimeistään napattu.
"Ellen nauttii illallisen kaikessa rauhassa ja sulattelee kokemaansa. Elokuva oli Ellenistä todellinen parisuhteen läpivalaisu, se kaivoi esiin rakkauden juuret ja paljasti kolmiodraaman kaikki osapuolet niin järisyttävän rehellisesti, että heistä jokaisesta saattoi tunnistaa palan itseään."s.16
Elämänlanka on kolmas osa lempeän kevyestä Ellen Lähde -dekkarisarjasta. 
Okei, tällä kertaa en kyllä miellä tätä kolmatta osaa enää edes dekkariksi. Onhan tässä jotakin mysteerien tutkimista ja välillä jännittäväksikin muuttuvaa draamaa, mutta enimmäkseen keskitytään Ellenin ja muiden hahmojen elämään. 

En odottanutkaan erityistä dekkarimeininkiä tähän kirjaan tarttuessani, joten en pettynyt. Kirja tarjosi juuri sitä mitä odotin ja halusinkin, eli leppoisan arkista draamaa, jossa ihastuttavat hahmot elävät elämäänsä, ja saavat siihen hiukan jännitystä tutkimalla kiinnostavia rikoksia. 

Pidän kovasti Nuotion tyylistä kirjoittaa. Teksti on menevää ja tuo tunnelman ja miljöön loistavasti esiin. Ruokaa, kukkia, parisuhteita, kulttuuria ja ystävyyttä löytyy runsaasti, ja kestääkin aikansa ennen kuin mistään rikosmysteerin kaltaisesta aletaan edes vihjailla. Tässä sarjassa tämä tyyli toimii, sillä on mukavaa tutustua hahmoihin kunnolla, ennen kuin kenestäkään aletaan leipoa kirjan pahista.

Ellen lähde on edelleen ihastuttava päähenkilö. Aktiivinen, elämästään nauttiva eläkeläisrouva on todella joukosta erottuva. Puutarhanhoito on Ellenille tärkeää, joten siitäkin kirjassa puhuttiin, vaikkei se nyt niin suuressa roolissa ehkä ollutkaan. Ellen ei itse tällä kertaa juurikaan Turussa viihtynyt, joten lähes kaikki kirjan tapahtumat sijoittuivat Berliiniin. Tämä hiukan harmitti. Itse nimittäin pidän tässä sarjassa enemmän siitä, että liikutaan Turussa, mutta olihan tuo Berliinikin kiinnostava paikka.

Lue myös: Myrkkykeiso ja Anopinhammas.


Elämänlanka
Otava, 2020
Kannen suunnittelu: Piia Aho
s.285

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Zoe Sugg ja Amy McCulloch: Siivenisku

 

Uudet ystävykset Audrey ja Ivey jatkavat salaista selvitystyötään. Onko mystinen harakkaseura oikeasti olemassa? Mihin Lolan murhaa selvittänyt Clover on kadonnut? Uusia kysymyksiä herää koko ajan, kun taas mikään ei tunnu selviävän. Tytöt eivät luota poliisin apuun, joten he päätyvät syvälle pelottavien ja jopa vaarallisten asioiden tutkimiseen. Eikä aikaa ole hukattavaksi, sillä koko Illumen Hallin tulevaisuus on uhattuna. 
"Sänky näyttää todella houkuttelevalta. Tuntuu kuin olisin jäänyt rekan alle. Voisin ryömiä peiton alle ja nukkua tuntikausia. Minun on kuitenkin pakko löytää Audrey ja varmistaa, että kuulen mitä poliiseilla on sanottavaa."s.23
Siivenisku on toinen osa kaksiosaisesta The Magpie Society -sarjasta.
Illumen Hallin sisäoppilaitokseen sijoittuvan sarjan ensimmäinen osa ei aivan vakuuttanut minua, vaikka se olikin mukavan letkeää ja helppoa luettavaa. Hahmot jäivät silloin pinnallisiksi ja hiukan tylsiksi, mutta tämä toinen osa olikin sitten jo enemmän minun mieleeni. Hahmoihin olisin tosin edelleen kaivannut enemmän syvyyttä.

Siivenisku on nopeasti etenevää, salaisuuksien täyteistä toimintaa, joka onnistuu esittelemään Illumen Hallin huomattavasti mystisempänä paikkana, kuin miltä se ensimmäisessä osassa tuntui. Juonittelua mahtuu juoneen runsaasti, eikä kirjan edetessä tiedä kehen vois luottaa. Moni vaikuttaa epäilyttävältä, tai sitten niin herttaiselta, että sekin epäilyttää. Omat epäilykseni lopun ratkaisusta menivät kuitenkin päin mäntyä, ja loppu oli onnistuneen yllätyksellinen. 

Siivenisku yhdistää mukavasti perinteisen salaperäisen mysteerin nykyaikasiin menetelmiin. Sisäoppilaitos, hylätyt rakennukset, pölyiset käytävät, salahuoneet ja vanhat lahot puut tuovat kirjaan kivan synkän tunnelman, mutta sitä tasopainottaa nykyaikaiset kännyköiden jäljitysohjelmat, valvontakamerat ja kulkukortit. 

Kirja kulkee taas vuorotellen Iveyn ja Audreyn näkökulmilla. Mutta niin kuin sanoin, minusta kirjat hahmot kaipaisivat hiukan lisää syvyyttä. Kyllä heidän ajatuksiinsa ehkä hiukan enemmän päästiin kuin ensimmäisessä osassa, mutta ehkä heistä jäi vähän liian stereotyyppinen kuva. Toinen kun on rikas diiva, joka oppii lempeyttä muita kohtaan, ja toinen köyhempi super ahkera opiskelija. Eihän tuo asetelma haittaa minua muuten, mutta minusta hahmoista pitäisi löytyä jotain muutakin, jotain joka rikkoisi tuon niin arvattavan kaavan.


Siivenisku, (The Magpie Society: Two Is for Joy, 2021)
WSOY, 2021
Suom. Inka Parpola
s.345

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Deborah Moggach: Tulppaanikuume

 

Eletään 1630-luvun Hollannissa. Taide ja tulppaanit innostavat ihmisiä. Cornelis Sandvoort on varakas kauppias, joka menetti aikoinaan perheensä. Nyt vanhemmalla iällä hän on löytänyt uuden onnen. Isänsä menettänyt kaunis Sophia perheineen kaipasi kipeästi rahaa. Niinpä Cornelis vei tytön vihille ja pelasti samalla tämän muun perheen ahdingosta. 
Cornelis päättää ikuistaa onnensa kankaalle, ja palkkaa Jan van Loosin, taitavan muotokuvamaalarin työhön. Mutta kun Jan astelee heidän kotiinsa, on Sophian sydän oitis täynnä rakkautta tuota miestä kohtaan.
"Jan Van Loos ei maalaa vanhan miehen suuta. Hän maalaa Sophian huulia. Hän sekoittaa paletissa vaaleanpunaista väriä - okraa, harmaata ja karmiinia - ja levittää maalin hellästi kankaalle."s.41
Taidetta ja kukkia, mikä ihastuttava aihe kirjaan. Pidän yleensä kirjoista, jotka kertovat taiteilijoista, joten tämä kuulosti hyvältä. Mitään muuta en kirjasta sitten etukäteen tiennytkään, joten sen ihmeempiä odotuksia ei ollut. 

Kirjassa on monia kertojia, jotka vaihtelevat luvuttain. Tämä tuo kirjaan kivan monipuolista näkökulmaa siitä, mitä oikein tapahtuu ja miltä se kenestäkin tuntuu. 

Tulppaanikuume on kauniisti kirjoittetu, monipuolinen ja yllättävä tarina. Pidin kirjan kuvailevan kauniista kielestä, joka toi eteeni 1630-luvun Amsterdamin, maalaustaiteen ja ne niin mahtavat tulppaanit. Kirjan alun perusteella odotin tasaisen varmasti etenevää tarinaa, jossa on vain hiukan draamaa, mutta aika pian sain huomata, että tapahtumia onkin paljon enemmän ja juoni huomattavasti dramaattisempi kuin uskoinkaan. Juonenkäänteet ovat kaikessa karmeudessaan välillä jopa naurattavan hauskoja. 

Tätä kirjaa lukiessani sain jälleen huomata, että välillä kannattaa tarttua niihin itselleen hiukan tuntemattomampiinkin kirjoihin, jotka sattuvat vastaan, jos aihe kiinnostaa, sillä joukosta voi löytyä tällaisia helmiä. 


Tulppaanikuume, (Tulip Fever, 1999)
WSOY, 2000
Suom. Irmeli Ruuska
Päällyksen kuva: Jan Vermeer -Kirjettä lukeva tyttö, 1659
s.297