Matti Remes: Tappotanssi

 

Ruben Waara on saapunut helteiseen Hankoon tapaamaan sinne muuttanutta tytärtään. Mukavat kesäpäivät muuttuvat kuitenkin nopeasti leppoisista kamaliksi, kun rannalta löydetään ruumis. Ruben joutuu tietysti keskelle kaikkea tätä ja löytääkin itsensä pian tutkimasta tapausta. 

"Lintu lauloi ikkunan edessä olevassa puussa, Waara ei tunnistanut sitä. Hän mietti kuinka monta ihmistä huoneessa oli yöpynyt vuosien varrella. Minkälaisia he olivat olleet ja mitä tehneet? Rakastaneet, pettäneet, jättäneet?"s.21

Tappotanssi aloittaa Hankoon sijoittuvan Ruben Waara -dekkarisarjan.

Minun matkani Ruben Waaran kanssa on kestänyt jo yli kymmenen vuotta. Jo ennen blogia luin muutamia tämän sarjan kirjoja ja pidin niistä. Sitten ne jäi. Melkeen viisi vuotta sitten palasin taas Rubenin matkassa Hankoon ja luin Regatan, josta en liiemmin innostunut. Nyt päätin kuitenkin lukea mistä kaikki alkoi, eli viimeinkin sarjan ensimmäisen osan. Nyt minäkin tiedän mistä menneistä tapahtumista noissa jatko-osissa on niin kovasti vihjailtu.

Ei tämä Tappotanssi minua vienyt mennessään. Hanko on kaunis paikka, mutta ei pääse minusta oikein oikeuksiinsa tässä kirjassa. Kuvailua on aika vähän, ja dialogia paljon. Tämä oli sellainen perus dekkari, jonka murhaaja on unohtunut jo seuraavana päivänä. Niin minulle käy suunnilleen kaikkien dekkareiden kanssa, muutaaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tästä kirjasta vaan harmillisesti ei taida jäädä mitään muutakaan mieleen. Ihan mukavahan tätä oli lukea, eikä sivujakaan ole liikaa, joten asiaa ei pitkitetä, mutta mitään erikoista tai mieleenpainuvaa ei ole tarjolla. Rubenkaan ei ole suosikkihahmoni, eikä hänen elämänsä herätä minussa suurta kiinnostusta.

Ruben ehtii häärätä kirjan aikana kaikenlaista. On naisia ja tappeluita. Hän tunkee itsensä niin syvälle tutkimuksiin, että juoni muuttuu välillä aikamoiseksi toimintaseikkailuksi. Monesti mies on lähellä kuollakin, mutta matka jatkuu. Jotenkin Rubenista tulee mieleen Markku Ropposen kirjoista tuttu Kuhala.

Tappotanssi

Tammi, 2003

Kansi: Markko Taina

s.256

Eva Frantz: Tästä pelistä pois

 

Vanhempi konstaapeli Anna Glad on uuden elämänvaiheen kynnyksellä, sillä äitiysloma lähestyy. Viimeiset työkuukaudet ovat täynnä tehtävää. Anna saa tutkittavakseen parikin omituista tapausta. Kaupunkiin suunnitellaan uutta upeaa pyörätietä, mutta hankkeen edessä seisoo erakoitunut Börje Bohman, joka ei aio väistyä talostaan. Kun mies sitten katoaa, alkaa näyttää siltä, ettei tämä ole lähtenyt vapaaehtoisesti. Samaan aikaan eräs äiti kurkkaa lastenvaunuihinsa ja huomaa jotakin kamalaa. 

"Hän oli aina yrittänyt olla avoin uusille ideoille ja suhtautua myönteisesti kaikkeen, joka antaisi kaupungille nostetta. Mutta kun hän katsoi taas jääkiekkotähti Samuel Lindbergin kammottavaa asumusta, hän tunsi suupieltensä kääntyvän alaspäin."s.29

Tästä pelistä pois on kolmas osa Anna Glad -dekkarisarjasta.

Tämä on kyllä aivan loistava dekkarisarja, yksi lemppareistani. Tässä on kaikkea mitä dekkarilta toivon. Sujuvaa, arkista kieltä, Paljon hahmojen arkielämää ja draamaa, sekä tietysti koukuttavia rikoksia, mutta ei liikaa poliisityön kuvausta. 

Olin koukussa ensimmäiseltä sivulta lähtien, enkä olisi halunnut keskeyttää lukemista lainkaan. Kaikilla hahmoilla on jälleen monenlaista meneillään ihan arkielämässä, näitä juttuja oli kiinnostava seurata, mutta myös rikokset olivat jänniä. Tässä kirjassa rikokset selviävät sopivan pikkuhiljaa. Lukijalle tarjotaan paljon vihjeitä, ja huhhu miten paljon ehtisinkin arvailemaan ja jännittämään, että näinkö tässä nyt käy. Silti jännitys pysyi loppuun asti, vaikka monenlaista olikin ehtinyt jo arvailla. Kaikkein parasta on, että lukijalle viljellään vihjeitä myös sellaisesta jääkiekkoilijan yksityiselämään liittyvästä draamasta, joka ei varsinaisesti edes paljastu, mutta lukija voi sitten itse pohtia, että oliskohan nyt näin päässyt käymään...

Ihan pienen pientä moittimisen aihetta toki löytyy, sillä minua on alkanut jo aikoja sitten kyllästyttää dekkareiden toistuva tapa, jossa loppuratkaisuun haetaan jännitystä, sillä että poliisi tunkee itsensä väkisin vaaralliseen tilanteeseen, yleensä yksin, ilman puhelinta ym... Toki se johtaa jännittävään tilanteeseen, mutta silti se keino alkaa toistaa itseään. 

Tästä pelistä pois, (För han var redan dö, 2020)

S&S, 2020

Suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Kansi: Emma Strömberg

s.383

Merja Jalo: Terapiatalli Ponimaa -Poika nimeltä Toni

 

Vuosi sitten Varpu joutui hevosonnettomuuteen. Viimein hän päättää palata kesyttömän Titanin luo ja ratsastaa tällä, mutta ei, homma ei suju, sillä pelko on yhä läsnä. Tapahtumat ovat jättäneet jälkensä. Varpusta tuntuu etteivät läheiset ymmärrä hänen pelkoaan. On sentään joku, johon Varpu voi tuntea samaistuvansa. Naapurin poika Toni. Tonilla on Aspergerin oireyhtymä ja tätä pidetään siksi outona. Varpu päätyy auttamaan Tonia, kun Toni pääsee ensimmäistä kertaa terapiatallille.

"Hän ajattelee hiekkakakkuja tekevää pientä poikaa. Toni on erilainen. Mutta niin on hänkin."s.45

Poika nimeltä Toni on Terapiatalli Ponimaa -sarjan toinen osa. 

Kirja on helppolukuinen kirja, joka sopii mielestäni jo itse lukeville ala-asteikäisille hevosfaneille. Kirja tarjoaa noin 60 sivuisen selkeän tarinan, jossa lukijalle esitellään Aspergerin oireyhtymää hevostarinan kautta. Kiva idea tuoda erilaisuutta nuoren lukijan tietoisuuteen tällä tavalla. Ehkä se voi auttaa nuoria lukijoita ymmärtämään, miksi kaikki ihmiset eivät ole samalaisia. 

Aspergerin oireyhtymää kirjassa esitellään ja selitetään niin, että lukija saa siitä sopivasti tietoa, eikä asiasta tarvitse tietää etukäteen mitään, mutta sen sijaan kirjan hevososuutta ei selitellä. Tuleekin sellainen tunne, että lukijan oletetaan tietävän hevosista jo yhtä sun toista. Jos hevosharrastuksista ei tiedä etukäteen, voi hevoskatrilli ja pohkeenväistöt olla sanastoa, joka ei lukijalle kerro yhtikäs mitään. 

Poika nimeltä Toni

KVALITI, 2023

Kuvat: Eeva Tötterström

s.56

Arvostelukappale

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia

 

Leo Lennox päättää lähteä Skotlannista ja upeasta sukulinnasta Suomeen. Hänen isänsä on kadonnut, ilmesesti murhattu, ja Helsingissä sijaitseva antiikkiliike on jäänyt ilman omistajaa. Leo jää Suomeen, muuttaa antiikkiliikkeen ideaa hieman, alkaen myymään enimmäkseen julkkiksiin liittyvää keräilytavaraa, kuten näyttelijöiden käyttämiä lakanoita sun muuta. 

Yllättäen Leo saa huutokaupattavakseen upean rubiinein koristellun muumumammanuken. Sellaisen arvotavaran hallussapito alkaa tuntua vaaralliselta, sillä liikeessä ei ole ollut erityisen rauhallista. Kaiken lisäksi Leon eno katoaa Skotlannissa. 

"Uudistuneen liikkeen avajaisia ei erityisesti mainostettu, Leo oli päättänyt aloittaa matalalla profiililla ja varovasti. Hänellä ei ollut pakottavaa tarvetta kehittää yleisöryntäystä avajaispäiväksi - eikä oikein haluakaan."s.38    

Kolme punaista rubiinia on dekkari, joka tarjoaa kurkistuksen antiikkiliikkeiden maailmaan. 

Aluksi olin hyvin vakuuttunut, että pidän tästä kirjasta. Taidetta, keräilyä, antiikkia ja pieni putiiikki. Siihen lisättynä jännitystä ja selvittämätön murha, mikä voisi mennä pieleen? No niin moni asia meni, ettei kirja lopulta ollut juurikaan minun makuuni. 

Pidin kyllä kaikesta keräilykulttuuriin liittyvästä höpinästä kirjassa, mutta muuten kirja oli kaukana minun tyylistä. Hahmot ovat rikkaita, ja sen näkee ja kuulee kirjassa koko ajan. Raha liikkuu ja siitä puhutaan paljon. Suurin osa hahmoista on ärsyttäviä, mutta mukaan mahtui myös ihan mukavia tyyppeja, kuten Sylvia. Mutta minulle ei tullut uskottavaa, tai mitenkään samaistuttavaa oloa missään vaiheessa, sillä kaikki hahmot kuvailtiin hyvin pinnallisesti, vaikka heillä olikin näkyviä omia ominaisuuksia. Heihin ei siltikään päässyt tutustumaan juuri lainkaan. 

Dekkariosuuteen onkin tungettu hurjasti kaikkea. On murhaa, kidnappausta, taidehuijauksia, ryöstöjä ja kiristystä. Poliisityötä ei kuvata. Yleensä minusta on kiva kun sitä ei liikaa kuvata, mutta nyt poliisien työskentely oli lähinnä noloa. Ei uskottavaa lainkaan. Poliisit kuvataan tämän "hienon" taideporukan keskellä kuin jonain hompsuisena kaverina. Rikoksien selvittely kulki tönkösti, ja lopuksi oli kauheat selittelyt, sillä johonkinhan ratkaisu oli kirjoitettava. 

Kirjan lopussa tosiaan asiat selvisivät, mutta jätettiin mahdollisuus myös jatkolle. Itse en tosin kaipaa jatkoa näiden ihmisten parissa. 

Kolme punaista rubiinia

Aula & Co, 2019

Kansi: Jussi Kaakinen

s.371

Amanda Vaara: Yösähköä

 

Venla on ehtinyt asttua kunnolla taloksi kotiinsa, mutta kaikkea uutta ja jännittävää uusi elämä heittelee eteen lähes päivittäin. Tylsää hetkeä ei majataloa pyörittävän Venlan elämässä tunnu olevan, sillä jos hän ei itse aloita jotakin uutta mielenkiintoista, kuten videoiden tekemistä nettiin, tulee draamaa jostain muualta. Jörn on osasyy moneen draamaan, mutta osansa antaa myös naapurin Ilona uuden rakkaansa kanssa, lapset ja muutamat muutkin vanhat ja uudet tuttavat. 

"Venla lisäsi vielä yhden pienen halon ja jäi katselemaan tulen loimotusta. Tuli valaisi ja lämmitti, ja hämäryys tuntui nyt vain kodikkaalta. Vihaisuus oli sulanut kokonaan pois. Venla sytytti lempikynttilänsä, se oli kauniin raidallinen, monivärinen."s.17

Yösähköä on toinen osa Venlasta kertavasta Majatalo Villa Venla -sarjasta.

Ensimmäisen osan tapaan tämäkin on nopealukuista viihdettä, jossa tapahtuu hurjasti kaikkea. Kirja jatkuu selvästi ensimmäisen kirjan tapahtumista, joten nämä eivät toimi hyvin itsenäisenä lukemisena, vaan kannattaa lukea järjestyksessä.

Kirja on sellaista mukavaa kevyttä luettavaa, mutta oikeastaan kun miettii näin jälkikäteen niin kellään ei mennyt kovinkaan hyvin, joten kirja ei ole se kaikkein hyvän tuulisin. Kaikilla hahmoilla on omat vaikeutensa, mutta tapahtumaa on niin hurjan paljon, ettei mitään asiaa käsitellä sen kauemmin. Paljon jää myös täysin avoimeksi, ja selviää varmaan sitten tulevissa osissa. 

Pidin tästäkin osasta, ja jatkan Venlan elämän seuraamista mieluusti, vaikka Venlan Jörn ihastus pyörikin edelleen mukana läpi kirjan. Hänestä en pidä. Romantiikkakin saa kirjassa osansa draamasta, eikä siis hahmoja päästetä helpolla edes ihastustensa kanssa. 

Kaiken draaman keskellä ehditään kuitenkin sopivasti kuvata myös pieniä arkisia yksityiskohtia, jotka minulle ovat tärkeitä. Suurimmaksi osaksi paahdetaan tosin täysillä eteenpäin draamasta toiseen. 

Yösähköä

Karisto, 2018

Kansi: Terhi Ekebom

s.242

Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

 

Laura on freelance-toimittaja, joka matkaa Jylhäsalmelle lehtijuttua tekemään. Tosin juhannusjuhlat joista hän on juttua tekemässä ovat ohi kun hän pääsee paikalle. Jutun hän aikoo silti tehdä. Monien sattumusten kautta Laura päätyy jäämään Jylhäsalmelle jutun tekoon pidemmäksi aikaa. Hän asustelee ihanassa pikkumökissä ja tutustuu monenlaisiin ihmisiin. Mutta kuka kumma vainoaa hänen äitinsä vanhaa ystävää, pankinjohtaja Saria? Jylhäsalmi ei yllättäen tunnukaan kaikista enää niin leppoisalta paikalta. 

"Aallokko välkkyi paisteessa, selältä kävi raikas järvituuli. Lossin kyydissä oli nykyaikaisia autoja ja Sarin polkupyörä oli tietysti moderni, silti hän saattoi kuvitella polkupyörällä kulkijoiden samalla tavoin saapuneen lossin kuljetettavaksi jo monia kymmeniä vuosia sitten."s.150

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella on maalaisromanttisen Jylhäsalmi -sarjan viides itsenäinen osa. 

Näin keväällä on ihana palata Jylhäsalmelle ja sen tuttujen ja uusien henkilöiden pariin. 

Kirjassa on runsaasti romantiikkaa, hitusen jännittäviä tilanteita ja valtavasti maalaiselämää. Vaikka kirjassa ehtii sattua ja tapahtua monenlaisia jännittäviäkin tilanteita, on kirja silti pääosin rauhallista luettavaa, jossa asioita kuvaillaan pitkään ja tarkasti tunnelmoiden. Maalaiskylän tunnelmaan näiden kirjojen kautta pääsy onkin taattu. Suosittelenkin sarjaa etenkin niille jotka viihtyvät kauniiden yksityiskohtien parissa, eivätkä säikähdä jos muutamaan sivuun ei varsinaisesti edetä mihinkään juonellisesti. 

Lauran toimittaja persoona on tuotu hauskasti esiin kirjassa. Hän kun pähkäilee kaikesta näkemästään ja kuulemastaan jutun aiheita ja pyörittelee päässään sopivia otsikoita tilanteeseen kuin tilanteeseen. Lauran ohella kirjassa seurataan pankinjohtaja Saria, joka on saanut osakseen karmivia pelotteluja. Sarin osio tuokin kirjaan mukavasti jännitystä. Romantiikka näissä kirjoissa on melkeenpä aina hyvin ennalta-arvattavaa, eikä minulle mitenkään tärkeässä osassa. Minä kun pidän eniten maaseudun tunnelmasta ja kirjan arkisista asioista. 

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Karisto, 2021

Kannen kuva: Petri Jauhiainen

Kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

s.269

Katherine Pancol: Mimmit 3

 

Gary ja Hortense lähtevät Eurooppaan, kumpikin omiin toimiinsa, Gary Skotlantiin ja Hortense Ranskaan. Hortense tekee valtavasti töitä, Gary sen sijaan kutsuu Galypson Skotlantiin. 

Stella on kyllästynyt isäänsä, jonka valta tuntuu ulottuvan aivan liian pitkälle ja pitävän kaikki otteessaan. 

"Hän hakkaa korkeita ruohoja raivatakseen itselleen tien. Nokkoset vihlaisevat reisiä, yöpaidan helma tarttuu karhunvatukoihin ja se täytyy irrottaa. Adrian on tullut, on tullut. Tänä iltana he nukkuvat yhdessä, hallitsevat aikaa, täyttävät sen, moninkertaistavat sen."s.128

Mimmit 3 on nimensä mukaisesti Mimmit -trilogian kolmas osa.

Katherine Pancol on tarinankertojana loistava. Hän johdattaa lukijan näiden kaikkien hahmojen elämään ja tarinaan hyvin kiinnostavasti. Hän tarjoaa kauheita, kauniita, herkkiä, surullisia, iloisia ja etenkin innostavia hetkiä, jotka herättävät paljon ajatuksia, mutta tarjoaa samalla eläväisen tarinan täynnä aitoja tunteita. Nämä kirjat luettuaan tuntee tuntevansa jokaisen hahmon kuin oman ystävänsä.

Tässä kolmannessa osassa palattiin taas Stellan tarinan pariin ja saatiin se arvoiseensa päätökseen. Myös muiden tuttujen hahmojen elämää seurattiin, mutta paljon jäi edelleen kiinnostamaan, joten innolla odotan heidän tarinoilleen jatkoa, jota ilmeisesti on jälleen tarjolla tämän trilogian jälkeen ilmestyneessä Aina ei tapahdu surullisia asioita -kirjassa. 

Kirja on jälleen täynnä polveilevaa tarinaa elämästä. Näissä kirjoissahan ei tunnu olevan mitään tarkkaa juonikaavaa jota kirja seuraisi, vaan todellakin tarina kulkee polveilevasti eteenpäin heitellen sinne tänne suurempia tapahtumia. Nautinkin suuresti joka hetkestä, vaikka Stella ei hahmona olekaan oma suosikkini, voi johtua siitä, ettei häneen oltu ennen tätä trilogiaa tutustuttu lainkaan ja muut kirjan hahmot tuntuvat niin paljon tutummilta ja siksi kiinnostavimmilta. Jälleen oma suosikkini olikin Hortense muotinsa parissa.

Mimmit 3, (Muchachas 3, 2014)

Bazar, 2015

Suom. Pirkko Biström

s.539