Tove Jansson: Muumit -Sarjakuvaklassikot I

Muumit -sarjakuvaklassikot I sisältää neljä Tove Janssonin alkuperäistä Muumi -sarjakuvaa. Kirja sisältää sarjakuvat Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari.

Näistä sarjakuvista ainoastaan Muumiperhe Rivieralla oli minulle entuudestaan tuttu tarina, sillä olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Kirjan sarjakuvista omiksi suosikeikseni nousivat Muumiperhe ja Yksinäinen saari. Näissä kahdessa oli eniten hauskoja kohtauksia, yhtenäiset tarinat ja seikkailua. Vähiten pidin kirjan ensimmäisestä sarjakuvasta, Muumipeikosta, sillä se ei ollut tarinana kovinkaan yhtenäinen. Tarina koostui lähinnä pienemmistä tapahtumista, jotka eivät edes liittyneet suuremmin toisiinsa. Oli tässäkin sarjakuvassa silti paljon hauskoja kohtauksia.

Muumisarjakuvat ovat kauniita. Ne ovat täynnä yksityiskohtia ja niiden kuvia voisi tutkailla hyvinkin pitkään. Kauniiden kuvien lisäksi sarjakuvien tarinat ovat hauskoja. Ne tuovat kaikkien muumihahmojen aidot puolet esiin. Näitä alkuperäisiä sarjakuvia kun ei ole sensuroitu ja muumit ovat juuri sitä mitä haluavat. Nipsu on ahne, eikä kaikkein luotettavin ystävä, Niiskuneiti melko pinnallinen, Muumipeikko ei aina maailman fiksuin, Muumipappa usein ryypiskelemässä ja kaipaamassa etäisyyttä tavalliseen perhe-elämään. Myös muista hahmoista löytyy omat puolensa ja hahmoja näissä sarjakuvissa riittääkin. Kekseliäitä ja monipuolisia hahmoja putoilee jokaisessa sarjakuvassa mukaan tarinaan.

Muumisarjakuvat kestävät aikaa ja niiden kuvitukseen ja tarinoihin voi palata monesti uudestaan, sillä ne kestävät kyllä monet lukukerrat.

Varmasti monen Pikku-Myy fanin kannalta näissä ensimmäisissä sarjakuvissa haittana on se, ettei hän näissä esiinny, mutta minua tämä ei haittaa. Omat suosikkini kun on Nuuskamuikkunen, Muumipappa ja Muumimamma.


Muumit -sarjakuvaklassikot I, (The Complete Tove Jansson Comic Strip, 2006)
Ruotsinkieliset alkuteokset: Mumintrollet I ja Mumintrollet II
Suom. Anita Salmivuori
s. 95

Zoe Sugg: Girl Online omillaan

Penny ja Noah ovat vain ystäviä. Pennyn on aika yrittää tavoitella unelmiaan itsenäisesti, ja myös Noahilla on omat murheet läpi käytävänään. Noah onkin kadonnut kaikkien läheistensä ulottumattomiin, eikä Penny saa häneen yhteyttä. Penny yrittää keskittyä valokuvaukseen, Elliotin murheisiin ja uusiin ystäviinsä, mutta silti Noah pyörii hänen mielessään turhan ahkeraan. Kun Penny sitten tapaa super söpön Callumin, joka on kiinnostunut hänestä, on aika päättää pystyykö hän jatkamaan elämäänsä ilman Noahia.

Girl Online omillaan on kolmas osa Girl Online -sarjasta.
Miten koukkuun voikaan jäädä sarjaan, vaikka sen päähenkilöt ovat melkein kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Tämä koko sarja on vaan niin aito, eläväinen ja täynnä loistavia hahmoja ja tapahtumia. Ei tästä voi olla pitämättä, mutta harmikseni tämä sarja taitaa nyt olla tässä. En ole ainakaan kuullut tai nähnyt missään juttua, että tätä enää jatkettaisiin.

Kirja oli täynnä upeita syysmaisemia, ystävyyttä ja aitoja henkilöitä. Lisäksi oli ripaus nippelitietoa (koska Elliot...), juhlia ja juonittelua.

Kaksi kirjan suurinta yllätystä, ei tullut lainkaan yllätyksenä, vaan ne oli varsin helppo arvata etukäteen, mutta onneksi muutamat pienemmät tapahtumat tulivat täysin yllätyksenä. Tapahtumia oli tarpeeksi, ja ne oli jälleen kuvailtu niin koukuttavasti, että kirja oli luettava lähes yhdellä kertaa, niin kuin aiemmatkin osat.

Henkilöt ovat kasvaneet ja kehittyneet sarjan aikana kohti aikuisuutta ja unelmiaan. Tällaisesta kehityksestä pidän kovasti nuortenkirjoissa, ja tässä sarjassa kirjailija on onnistunut oikein hyvin viemään hahmojaan uskottavasti läpi kasvun ja kehityksen. Lempihahmoni Pynny ja Elliot olivat molemmat isoissa rooleissa (Penny tietysti, koska on päähenkilö sarjassa), mutta harmikseni Pennyn veli käväisi tällä kertaa vain vilaukselta kirjassa. Noh, en minä häntä kirjan lukuhetkellä ehtinyt erityisemmin kaivata, koska olin niin keskittynyt kaikkeen siihen mitä kirjassa tapahtui.

Lue myös: Girl Online ja Girl Online kiertueella


Girl Online omillaan, (Girl Online Going Solo, 2016)
WSOY, 2018
Suom. Inka Parpola
s. 392

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Anna Fekete on paennut Suomeen jo lapsena. Nyt hän on aikuinen ja aloittamassa uutta työtä Pohjoissuomalaisessa kaupungissa rikostutkijana. Työt eivät ala rauhallisesti, sillä heti Anna joutuu tutkimaan murhaa. Lenkkipolulta löydetään haulikolla ammuttu nainen. Eikä kestä kauaa, kun jo toinen ruumis löydetään. Annan ei ole helppo astua uuteen työpaikkaansa, sillä hänen työparinsa on rasistinen, ilkeitä mielipiteitä heittelevä Esko, joka hankaloittaa Annan työtä tahallaan. Murhien lisäksi poliisi saa yhteydenoton kurdityttö Dijarilta, joka tuntuu pelkäävän perhettään. Anna ottaa tytön pelon hyvin vakavasti ja alkaa selvittää tapausta kollegoidensa vastahakoisuudesta huolimatta.

Kolibri aloittaa rikostutkija Anna Feketestä kertovan dekkarisarjan.
Kolibrissa ehtii tapahtua paljon. Murhia on monta, ja niihin liittyy mielenkiintoisia johtolankoja. Lisäksi Dijarin tapaus kulkee mukana läpi kirjan. Näiden kahden pääteeman lisäksi kirjaan on mahdutettu monen hahmon yksityiselämää, ja kaikenlaisia pienenpiä tapahtumia. Tylsää ei siis kirjaa lukiessa tule. Muutaman pienemmän tapauksen olisi jopa voinut unohtaa, sillä kaikelle ei aivan tarpeeksi suurta huomiota pystytty antamaan ja jotkin pienet tapaukset tuntuivat tämän takia liian nopeilta ja turhilta.

Pidin kirjan juonesta. Sekä murhien, että Dijarin kohtalon ratkaisut yllättivät. Dijarin tarina tekikin kirjasta entistä mielenkiintoisemman, sillä hänen tarinansa esitellään hänen itsensä kertomana ja se poikkeaa kirjan muusta tyylistä suuresti. Lisäksi Dijar tuo Anna Feketestä heti kiinnostavia puolia esiin.

Kiinnostavista juonikuvioistaan ja yllättävistä ratkaisuista huolimatta Kolibri ei saa minulta pelkkää kiitosta. Kirja on synkkä. Liian synkkä minun makuuni. Henkilöt voivat huonosti joko henkisesti tai fyysisesti. Kirjassa ryypätään, ollaan krapulassa, harmitellaan Suomen syksyä ja sen kauheita kelejä, syödään huonosti, tupakoidaan liikaa, työpaikkakiusataan, ollaan rasistisia, ja tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Eipä tule mieleen montaa iloista kohtausta. Kolibri ei ole hyvänmielenkirja, mutta aina voi toivoa, että seuraavassa osassa henkilöt saisivat edes hiukan iloa elämään tai, että kirjan yleinen ilmapiiri olisi hitusen positiivisempi. En toki kaipaa pelkkää iloista "kukkaketo" meininkiä, mutta sellaista tasapainoa kaipaan, että olisi sekä iloa, että surua.


Kolibri
Otava, 2013
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
s. 381

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Komisario Antti Hautalehto on jälleen parantelemassa haavojaan viimeisimpien hirveiden tapahtumien jäljiltä, mutta töihin on taas palattava. Tavallista arkista poliisityötä ei riitä kauaa, ennen kuin poliiseille alkaa kantautua tietoa siististi kaivetuista haudoista, joita löytyy ympäriinsä. Ruumiita haudoissa ei ole, mutta jokin tarkoitus niillä kai on oltava, pähkäilee Hautalehto, kunnes viimeisestä haudasta löytyy viimein myös ruumis. Poliisit ovat ymmällään erikoisesta ruumiista, eikä edes henkilöllisyys ota selvitäkseen. Kunnes kuvaan astuu todistajia, yksi kerrallaan. kaikki heistä tuntuu tietävän asiasta paljon, mutta he kertovat tietojaan hyvin säästellen. Pikkuhiljaa jäljet alkavat johtaa entiselle mielisairaalan rakennukselle. Rakennus 31 lähettyvillä, ja sisätiloissa tuntuu olevan liikettä huomattavasti enemmän, kuin pitäisi.

Rakennus 31 on kolmas osa Antti Hautalehto -sarjasta.
Oli pakko palata Hautalehdon seuraan jo nyt, sillä vauhdikkaat ja hauskat tapahtumat houkuttelivat. Hautalehto ja kumppanit tarjoavat hulvattomia tilanteita keskellä kauhistuttavia murhatutkimuksia ja muita kieroja ja sekopäisiä ongelmia. Ja jälleen sain nausreskella tilanteille, johon Hautalehto onnistuu itsensä ja ympärillään olevat saamaan.

Kaikkien hauskojen ja vauhdikkaiden tilanteiden keskeltä löytyy myös kekseliäs ja mielenkiintoinen kuolemantapaus, jollaiseen ei jokaisessa dekkarissa törmää. Vaikka ei tuota kirjan kuolemantapaustakaan osannut kovin vakavasti ottaa, ja siihenkin liittyvät tapahtumat useimmiten naurattivat. Erittäin hauska, vetävä ja vauhdikas kirja siis kyseessä.

Lisää mielenkiintoa tarjosi Hautalehdon oma elämä, joka oli jälleen aika solmussa, toisen osan tapahtumien jäjiltä. (joita en tässä spoilaa) Nyt kolme osaa sarjaa luettuani voin todeta, ettei muut kirjan hahmot ole vieläkään tulleet erityisen läheisiksi, vaikka he ovatkin mukana Hautalehdon jutuissa. He pysyvät koko ajan enemmän taustalla. Mutta ei haittaa. Hautalehto on heistä selkeästi kiinnostavin. Enkä osaa kaivata lisää muiden hahmojen sooloilua.


Lue myös: Operaatio Troijalainen, ja Julma.


Rakennus 31
Bazar, 2014
s. 335
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Eletään keskiaikaa 1200-luvun Suomessa. Margareeta on naimisissa valitsemansa komean miehen kanssa, jonka hänen isänsä, Teinperin herra Ulf Stark hyväksyi, vaikkei mielellään. Eräänä päivänä ryöväri käy Margareetan kimppuun, ja raiskauksesta saa alkunsa pieni punatukkainen tyttö Eira. Margareetan mies ei tyttöä aio omanaan pitää, ja hän tekeekin asian hyvin selväksi. Onneksi Ulf Stark pitää huolta tytöstä, joka erikoisen ulkonäkönsä lisäksi joutuu kantamaan toisenkin valtavan taakan. Eira on näkijä. Ilvesten suvun perijä, joka pystyy matkaamaan unissa ja parantamaan.
Mitä vanhemmaksi Eira kasvaa, sitä vaikeammaksi hänen elämänsä käy. Pian on mahdotonta asua Teinperissä ja naimisiinkin pitäisi mennä. Entistäkin hankalammaksi tilanteen tekee Eiran rakkaus sukulaistaan kohtaan. Voiko hänen sydämensä ikinä suostua rakastamaan hänelle valittua pelottavaa miestä, kun hän näkee vain kasvinveljensä Rikhardin, joka tuo mieleen kodin.

Romantiikkaa ja petosta, taistelua ja taikaa, lupaa kirjan takakansi, ja kaikkea luvattua myös löytyy kirjasta runsaasti. Kaipasin tähän väliin historiallista romaania ja hyllyssäni on jo pidempään odottanut muutama Kristiina Vuoren romaani, joten päätin aloittaa tästä hänen esikoisestaan, joka onnistui tehtävässään niin hyvin, että varmasti luen myös muita Vuoren kirjoja.

Sain kirjalta kaipaamani annoksen historiaa. Kirjassa esitellään runsaasti 1200-lukua tapoineen ja tapahtumineen. Kirjassa eletään aikaa jolloin kristinusko on jo saapunut Suomeen, mutta vanhat uskomukset ja Jumalat ovat edelleen tiukasti ihmisten arjessa ja rutiineissa mukana. Iso osa kirjan juonesta punoutuukin tämän aiheen ympärille tavalla tai toisella. Pidän kovasti kirjoista, joissa puhutaan entisaikojen uskomuksista ja Jumalista, ja tässä kirjassa niistäkin puhuttiin aika paljon. Sen lisäksi oman viehätyksensä kirjaan toi Eiran taidot. Pieni ripaus taikuutta ei tee tästä kirjasta yhtään epäuskottavaa. Taikuus istuu juoneen hyvin. Se sopii entisaikojen Suomeen, jossa metsät ovat valtavia ja mystisiä paikkoja, täynnä salaisuuksia ja vaaroja.

Vaikka tämä kirja on melko pitkä, ei tässä minusta ole liikaa sivuja. Välillä juonen vauhti hiukan hidastuu ja pysähdytään johonkin tilanteeseen pidemmäksi ajaksi, kun välillä taas juoni etenee hyvinkin vauhdikkaasti. Kirjan runsas henkilöstö, monet vuodet ja tapahtumat, tarvitsevat paljon tilaa, ja nyt niillä oli sitä riittävästi. Mukaan oli vielä saatu mahtumaan tarpeeksi historiallista tietoa ja ajankuvaa.

Kirjan runsaasta henkilöstöstä löytyy monenlaista ihmistä. Päähenkilö Eira oli kiinnostava henkilö, vaikka hänen sinisilmäinen rakkautensa Rikhardia kohtaan välillä ärsyttikin. Tosin tälläiset epätäydelliset hahmot tuntuvat aidommilta, kuin jos Eira olisi osannut tehdä aina juuri oikean ratkaisun ja olla aina kunnollinen ja tunnollinen.

Kirjan luettuani olin vähän hämmentynyt. Vuori ei ollutkaan kirjoittanut aivan perinteistä arvattavaa loppuratkaisua, vaan lopun juonenkäänteet yllättivät minut täysin.


Näkijän tytär
Tammi, 2012
Kansi: Markko Taina
s. 569

Veronica Roth: Kapinallinen

Tris elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka eroaa suuresti nykyisestä. Ihmiset on jaettu viiteen eri osastoon, rehteihin, sopuisiin, vaatimattomiin, uskaliaisiin ja teräviin. He asuvat aidatussa Chicagossa ja pitävät huolta omista osastoistaan huolehtien omista asioistaan ja tehtävistään. Jokin on kuitenkin muuttunut. Osastojen välille on syntynyt erimielisyyksiä, jotka johtavat asukkaat taistelemaan. Pian osa osastoista on aivan sekaisin ja tuhottu, eikä kukaan tunnu olevan turvassa. Tris ja Neljä päättävät selvittää, mitä Terävät piilottelevat, ja miksi he haluavat taistella sen eteen.

Kapinallinen on Outolintu -trilogian toinen osa.
Ensimmäisen osan lukemisesta oli jo vierähtänyt niin pitkä aika, että oli pakko lukea kirjan viimeinen luku, ennen tämän toisen osan aloittamista. Tätä muistelua ei välttämättä olisi edes tarvinnut tehdä, sillä Kapinallinen kertasi ensimmäisen osan tapahtumat aika mukavasti. Tarina jatkuu muutenkin heti siitä mihin viimeksi jäätiin, ja tarina alkaa vauhdilla jo ensimmäisessä luvussa.

Vauhtia, seikkailua, taisteluita, juonittelua, hitusen rakkautta ja paljon epäluotettavia tyyppejä, niistä ja monesta muusta elementistä koostuu tämä kirja. Lisäksi juonen taustalla on mielenkiintoinen dystopia asetelma. Mitä maailmassa on tapahtunut? Miksi asukkaat on jaettu osastoihin? ja miksi he joutuvat asumaan aidatulla alueella, eristettynä muusta maailmasta? Näihin asioihin ei saatu vastausta vielä tässä toisessakaan osassa, vaikka pikkuhiljaa asiaa aletaan paljastamaan. Paljastus tapahtuu kuitenkin hitaasti ja mullistavimmat salaisuudet on varmasti jätetty viimeiseen osaan.

Tässä trilogiassa on paljon kiinnostavia elementtejä, eikä tylsää hetkeä ehdi tulla, sillä sarja on vauhdikas, oikea toimintapläjäys. Silti en saa tästä otetta. Kirjaa on kiva lukea, mutta se ei koukuta niin kuin monet muut. Niinä hetkinä kun en lukenut tätä kirjaa, en tuntenut minkäänlaista tarvetta palata kirjan pariin. Eikä tämä ole kirja jonka haluaisin välttämättä lukea yhdeltä istumalta, jotta saisin tietää kaiken heti nyt. Henkilöt jäävät kaukaisiksi, enkä tunne kiinnostusta heistä ketään kohtaan. Sen sijaan maailma ja mitä sille on tapahtunut kiinnostaa, ja toivon, että viimeisessä osassa sille annetaan tarpeeksi mielenkiintoinen tarina, sillä muuten tämän trilogian lukeminen tuntuu hieman turhalta...

Lue myös: Outolintu


Kapinallinen, (Insurgent, 2013)
Otava, 2014
Suom. Outi Järvinen
s. 383

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Anna Ukkonen saapuu Jylhäsalmelle kesän lopussa. Suunnitelmissa on viettää upea syksy ja talvi maalaismaisemissa poikaystävän kanssa. Anna on vuokrannut koko loppuvuodeksi Haapa-ahon talon, joka on kaunis omakotitalo. Piha on täynnä marjoja ja kasviksia ja puitteet täydelliselle oleskelulle rakkaan kainalossa eivät voisi olla paremmat. Ikävä vain, ettei poikaystävän saapuminen tunnu käyvän ihan suunnitelmien mukaan. Onneksi naapurit, niin mukavat, kuin hieman ärhäkämmätkin, pitävät Annan kiireisenä.

Jylhäsalmella salamoi on toinen osa maalaisromanttisesta Jylhäsalmi -sarjasta.
Aluksi ajattelin jättää tämän kirjan ensi kesän kesäkirjaksi, mutta en malttanut. Piti päästä jo takaisin Jylhäsalmelle, sen kauniisiin maisemiin, ja tunnelmallisiin iltoihin. Ja en olisi voinut valita paremmin, sillä tämähän sopikin tähän syksyn alkuun täydellisesti. Kirja jatkaa tarinaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi, mutta eri päähenkilön parissa, joten kirjan tarina sijoittuu juuri elo-syyskuuhun. Nyt onkin siis loistava ajankohta lukea tätä kirjaa.

kirjasta löytyy kaikki tarpeellinen kevyttä viihdettä kaipaavalle. Romantiikkaa, mustasukkaisuutta, jännitystä, vauhtia, ja tunnelmaa. Kun tapahtumat vielä sijoitetaan upeisiin maisemiin Jylhäsalmen maaseudulle, ja kuljetetaan tarinaa eteenpäin sujuvilla dialogeilla ja aidoilla kuvauksilla on edessä hyväntuulinen maaseutukirja.

Kirjan rakkaustarina ei varmasti yllätä montaa lukijaa, mutta se on aivan yhdentekevää, sillä rymisevät syysmyrskyt ja juonen nopea tahti koukuttavat.

Kirjassa nähdään vilaus myös ensimmäisen osan päähenkilöstä, mutta hänen asioistaan ei enää puhuta. Myös moni muu ensimmäisestä osasta tuttu henkilö vilahtaa kirjan sivuilla, mutta pääasiassa juoni kuuluu nyt uusille hahmoille. Tätä sarjaa pystyykin näin ollen lukemaan järjestyksestä välittämättä.

Lue myös: Sydämenasioita Jylhäsalmella


Jylhäsalmella salamoi
Karisto, 2018
Kannen suunnittelu: Saana Nyqvist
Kannen kuva: Petri Jauhiainen
s. 197