Katinka Sarjanoja: Karhuneito

 

Hopeapajun Sigri-neito saa viimein juhlia häitä valitsemansa miehen kanssa. Häähumua häiritsee ainoastaan kaukaa kantautuvat synkät uutiset. Vallalliset kuuluu saaneen joukkonsa järjestykseen, he haluavat vallata Savusälvän. 

Vuodet kuluu ja uhka lähestyy, mutta Savusälvässä tehdään kaikki mahdollinen hyvän puolustuksen takaamiseksi. 

"Tytön silmät olivat siniset kuin keskiyön taivas. Rowan muisti Étainen joskus sanoneen niin hänen omista silmistään, ja tunsi hengessään piston, kun vanha taisteluhaava olisi muistuttanut olemassaolostaan."s.146

Katinka Sarjanojan Karhuneito on toinen osa kelttihenkisestä fantasiatrilogiasta. 

Eipä minulle kyllä vieläkään tästä trilogiasta tule mieleen fantasia, mutta uskotaan nyt sitten kun takakannessa niin lukee. Kirjassa on siis näkijöitä, loitsuja ja muuta sellaista vanhan kansan uskomuksiin liittyvää, joita itse en miellä niinkään fantasiaksi. 

Oli genre sitten mitä hyvänsä, pidin tästä toisestakin osasta. Savusälvän asukkaiden elämää seurataan useiden vuosien ajan. Tarinaa kerrotaan monen henkilön näkökulmasta, eikä kirjalla ole sellaista selkeää päähenkilöä. Savusälvän kartanoiden herrojen, rouvien ja neitojen nimiä luetellaan niin paljon, että usein on mietittävä, että kukas tämä nyt sitten olikaan? Siksi kirjan alku ei vielä temmannut minua mukaansa, vaan kesti hetken, että pääsin tarinaan sisään. Sitten se olikin taas menoa. Kun hahmot tulivat jälleen tutuiksi, jännitin, iloitsin ja surin heidän kanssaa. Eikä Sarjanoja päästä hahmojaan helpolla, sen voin luvata. Tuli itkettyä useampaankin kertaan tätä lukiessa. 

Karhuneito alkaa melko verkkaisesti, kuvaten Savusälvän elämää ja arkea. Ihmiset kasvavat, saavat lapsia ja ihan vaan elävät elämäänsä. Uusi uskonto on virallisesti tullut myös Savusälpään, mutta vanhat uskomukset istuvat tiukassa, eikä kukaan oikein uskalla näkijöiden sanoja jättää huomiotta vieläkään. Näkijöiden sanomisista tuleekin mukavasti jännitystä tuleviin tapahtumiin. Toteutuvatko ne kaikki? Kenties viimeisessä osassa? Kirjan loppupuoli onkin sitten nopeatempoisempaa sotaisaa toimintaa.

Karhuneito

Karisto, 2020

Kannen suunnittelu: Laura Noponen

s.445

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro saa uransa kannalta kiinnostavan tehtävän. Hänet lähetetään virka-avuksi Skotkantiin, pieneen Kyle of Lochalsin kylään. Erään linnan rantakivikosta löydetään suomalainen muotiopiskelija, jonka kuoleman tutkintaan kaivataan apua.

Tuuli alkaa hoitaa tehtäväänsä varmoin ottein, vaikka kaikki eivät ota häntä avosylin vastaan. Pienen kylän asukkaat ovat näennäisesti ystävällisiä, mutta pinann allla kuohuu, eivätkä kaikki ole iloisia ulkopuolisen poliisin puuttumisesta asioihin. Jutusta tulee äkkiä entistä monimutkaisempi kun myös suomalaisen linnan pihamaalta löydetään ruumis. 

"-Hän makasi siellä rannassa. Katsoin ensin, että joku lippu tai riepu olisi rantautunut veden mukana, mutta sitten näin valkoista ihoa, ja vaaleat pitkät hiukset kelluivat pinnalla. Se oli ihan epätodellinen näky, ihan kuin nukke."s.79

Linnan varjossa aloittaa Tuuli Purosta kertovan dekkarisarjan.

Tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Skotlantiin, mutta osittain myös Suomeen, Raaseporiin. 

Kirja on mielestäni oikein toimiva dekkari. Juoni etenee rauhallisesti seuraten tutkinnan arkisia tapahtumia ja poliisien mietteitä, mutta mukaan mahtuu myös paljon muuta kuin varsinainen tutkinta. Kirjassa käsitellään esimerkiksi liikaturismin haittoja. Lukija saakin kokea kauniiden maisemien lisäksi vakituisten asukkaiden huolen tuon luonnon säilymisestä. Ajatuksia herätellään, mutta ei lainkaan saarnaavaan äänensävyyn. Asia sopii kirjaan ja tulee esiin osana toimivaa juonta.

Erityisesti pidän kirjan henkilöistä, joita löytyy monenlaisia. Pienet yksityiskohdat, arkiset askareet ja toimiva dialogi herättävät hahmot eloon ja tekevät heistä kaikista uskottavia. Osasta samaistuttavia, osasta kiukkua herättäviä. Luen mielelläni lisää Tuulista ja tämän kollegoista. Toinen lempijuttuni oli se, että uhriin tutustuttiin niin hyvin. Hänet esitellään kirjassa takaumien kautta. Usein dekkarit tuntuvat keskittyvän niin vahvasti poliiseihin ja rikollisiin tai muiden mielipiteisiin uhrista, mutta tässä kirjassa uhri pääsee itse ääneen. Minusta tämä ratkaisu oli loistava, vaikka se saikin aikaan surullisia tunteita, sillä Emilia oli yksi suosikkihahmoistani.

Omat lennokkaat arvaukeni syyllisestä menivät aivan metsään, ja juoni onnistui yllättämään. Syyllisen toimet tuntuivat hiukan ylimitoitetuilta, sillä uhriin keskittyvä kirja tarjosi lopussa melkoisella pikakelauksella esitetyt perustelut  syyllisen mielenmaisemasta ja syistä. 

Linnan varjossa

Myllylahti, 2026

s.336

Tatu Kokko: Minä, Ajuma

 

Mainos/kirja saatu kirjailijalta.

Ajuma pakenee veljensä kanssa Keniasta kun heidän kotikylänsä tuhotaan. He odottavat tuolta Pohjoiselta turvapaikaltaan paljon. Paratiisin kuva silmissään he kestävät raskaan matkan. Perille päästyään he saavat huomata, ettei uusi koti olekaan se mielikuvan turvallinen paikka, jossa aloittaa alusta. Heiltä kielletään lähes kaikki. Raskaat päivät seuraavat toisiaan, mutta Ajuma yrittää pitää toivoa yllä.

"Paastopäivänä saimme vain vettä. Se muistutti meitä siitä, kuinka hyvin asiamme olivat. Olisin kyllä muistanut ilmankin, että tavallisesti saimme kolme puuroannosta päivässä ja lihasoppaa sunnuntaisin."s.99

Tatu Kokon Minä, Ajuma aloittaa Pohjola 2056 -dystopiatrilogian.

Kirja on dystopiatarina tulevaisuuden Suomesta, jossa kantaväestönä itseään pitävät ihmiset ovat ottaneet vallan ja alistaneet muut, kuten suomenruotsalaiset tarkkaan vartioiduksi työvoimaksi, joilla ei ole mitään oikeuksia. 

Kirjan dystooppinen maailma avautuu hiljalleen lukijalle kirjan edetessä. Asioita selviää vain sen verran mitä Ajuma pystyy työnsä ohella kuulemaan tai näkemään. Niinpä lukijalle jää epäselväksi mitä kuohuntaa tuon maailman kulisseissa oikeastaan tapahtuu, sillä saamme vain pienen pieniä maistiaisia ja vihjailuja. Selväksi kuitenkin käy, että jotain suurta on tapahtumassa. Siitä saamme ehkä kuulla lisää tulevissa osissa. Ainakin tämä osa jätti jälkeensä liudan kysymyksiä.

Ajuma on hyvin rakennettu hahmo, jossa on särmää. Kenian juuret pysyvät hänen mukanaan läpi kirjan, vaikka niitä yritetään kovasti kitkeä pois. Pienet yksityiskohdat menneisyydestä tuovat juoneen ja Ajuman hahmoon syvyyttä. 

Kirjan maailma on julma ja ajatuksia herättävä. Kamalia asioita tapahtuu tasaiseen tahtiin. Kantaväestön ja heidän "orjiensa" olojen eroavaisuuksia korostetaan, eikä tämä kaikki todellakaan ole helpointa luettavaa vaikeiden aiheidensa takia. Suurimmaksi osaksi juoni etenee rauhallisesti kuvaillen Ajuman elämää uudessa maassa. Siinä sitä kuvailtavaa riittääkin, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka juonenkäänteet keskittyvätkin lähinnä Ajuman arkeen ja vasta aivan kirjan lopussa saa isomman vihjeen siitä mitä on meneillään isommassa mittakaavassa. 

Tämä on oikein sujuva dystopia. Harmikseni kirja on minulle dystopiaa aivan kansiaan myöten, sillä en toivo näkeväni näitä "kannen suunnittelussa on hyödynnetty tekoälyä" -merkintöjä etenkään kotimaisissa kirjoissa. En sen tarkemmin tiedä, mihin ja miksi sitä on käytetty, mutta tällaiset merkinnät saattavat vaikuttaa jopa omaan ostopäätökseen kirjakaupassa.

Minä, Ajuma

ICASOS, 2026

Kansi: T.P. Kekäläinen (Kannen suunnittelussa hyödynnetty tekoälyä)

s.288

Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita

 

Tervetuloa kurkistamaan Cortesin ja Valentin perheiden tuttujen hahmojen uusimpia kuulumisia. Stella ei usko, että asiat voisivat oikeasta olla hyvin, tai ainakaan hän ei usko, että ne ovat hyvin kauaa. Hortensen ensimmäinen muotinäytös lähestyy ja hän aikoo menestyä. Junior riutuu rakkaudesta ja haluaa uusia ystäviä. Tom kokee ensirakkauden. Ja niin edelleen. Monenlaista on meneillään monella hahmolla.

"Täytyy olla tarkkana, että onnistuu elämässä ja perheasioissa. Kaikki on kiinni yksityiskohdista, äänensävyistä. Missään ei saa hutiloida, missään ei saa antaa periksi. Ei pidä ajatella, että kyllä se siitä, ummistaa silmiä vain siksi että on laista tai ei tiedä mitä haluaa taikka pelkää."s.594

Katherine Pancolin Aina ei tapahdu surullisia asioita jatkaa Pancolin kahdesta aiemmin ilmestyneestä trilogiasta tuttujen hahmojen tarinaa. 

Tämä tiiliskivi tarjoaa sivukaupalla sujuvasti etenevää tarinaa, jossa kummallisuuksia riittää. Juonenkäänteet ovat kaikessa epäuskottavuudessaan hulvattomia, mutta silti niin vakavia ja todellisia kirjan hahmoille. Kirja on kevyttä luettavaa välillä vilahtelevista rankoista aiheistaan huolimatta. Sivut kääntyvät helposti. Tarina on mielikuvituksellinen ja täynnä hahmojen sisäistä mielenmaisemaa. Jokainen kirjan hahmo on upea ja omaperäinen kokonaisuus. 

Kirjan hahmot ovat tulleet jo hyvin tutuiksi aiemmissa osissa ja odotin innolla uutta kurkistusta heidän kuulumisiinsa. Huomaan kuitenkin, ettei tämä sarja herätä enää kovin suurta kiinnostusta, sillä jo Mimmit -trilogiassa pääpaino siirtyi Stella Valentin ja hänen perheensä elämään, kun taas Cortesit saavat vähemmän tilaa kirja kirjalta. Ilmeisesti heidän tarinansa alkaa olla jo taputeltu, mikä on minun kannaltani harmi, sillä heidän tarina on ollut minulle huomattavasti kiinnostavampi kuin Stellan. En tiedä tuleeko näistä hahmoista enää uusia kirjoja, mutta en itse niitä enää sen suuremmin odota tai kaipaa.

Aina ei tapahdu surullisia asioita, (Trois baisers, 2017)

Bazar, 2019

Suom. Lotta Toivanen

s.847

Anna Breitholtz Monsén: Salaisuuksien ranta

 

Lina Lantz, pahasti traumatisoitunut entinen poliisi ja henkivartija lähtee Sandingeen, sillä hän on perinyt sieltä vanhan talon. Lina aikoo hoitaa taloasiat nopeasti pois alta ja palata takaisin kotiinsa, mutta yllätyksekseen tuo pieni merenrantakaupunki, kissahotellina toiminut talo, isoisän seura, sekä muuan vanha katoamistapaus saavat hänet voimaan paremmin kuin aikoihin. Lina päättääkin jäädä ainakin toistaiseksi. Samalla hän avaa kaivatun kissahotellit ovet jälleen suloisille asiakkaille.

"Linan oli vaikea kääntää katsettaan papereista. Hän olisi halunnut ryhtyä heti lukemaan niitä. Ristiriitaiset tunteet surisivat hänen päässään. Hän vilkaisi Maddea, joka oli ottanut kahvikupit esille ja mursi suklaata pieniksi palasiksi. Mitä hittoa äsken oli tapahtunut? Linahan oli vannonut ottavansa iisisti tänä kesänä."s.197

Anna Breitholtz Monsénin Salaisuuksien ranta aloittaa Lina Lantz -dekkarisarjan.

Tarinaa kulkee kahdessa aikatasossa. Nykypäivänä nähdään Linan tutkimusten, sekä arkielämän sujumista, ja kurkistellaan nopein vilauksin myös syyllisen mielenmaisemaan. Välillä taas palataan vuoteen 1988. Silloin katosi 16-vuotias Peter, jonka katoamista Lina päätyy tutkimaan. Takaumissa palataan aikaan hetkeä ennen Peterin katoamista.

Linalla on paljon ikäviä tapahtumia käsiteltävänään, eikä hän muutenkaan ole mikään maailman hyväntuulisin ihminen. Myös Peterin arki on täynnä synkkiä tapahtumia. Näiden päähenkilöiden tilanteiden takia, ei kirja ole ihan niin leppoisa hyvän mielen dekkari kuin voisi olettaa pieneen rantakaupungiin ja kissahotelliin sijoittuvalta kirjalta. Kissat, Madde ja Linan vallaton isoisä kyllä keventävät päähenkilöiden luomaa synkkää tunnelmaa mukavasti. 

Rikosjuoni etenee verkkaisesti tarjoten monenlaista syöttiä lukijalle siitä, kuka syyllinen voisi olla. Omaan makuuni välillä liiankin hitaasti ja polveilevasti, mutta kirjan monipuoliset tapahtumat pitivät mielenkiinnon silti yllä. Itsehän en ole traumatisoituneiden ja kärsivien dekkaripäähenkilöiden suurin fani, mutta tässä kirjassa vastapainoksi löytyykin sitten oikein riemukkaita hahmoja. Sitä paitsi pidän siitä, että Linankin kohdalla näämme mahdollisuuksia iloisempaan elämään. Jatko-osa menee lukulistalle.

Salaisuuksien ranta, (Stranden, 2021)

Minerva kustannus, 2023

Suom. Jänis Louhivuori

s.414

Harper Crowley: Like a Bad Penny

 

Meredith Brady kuvaa kummitusjuttuja nettiin tuhansille seuraajille. Hän on hyvin tarkka siitä, että ottaa tutkittavakseen vain aitoja kummitusjuttuja. Netti kun on pullollaan lavastettuja kummituksia. Meredithin kummitustiimi saa hyvinkin uskottavan vinkin MacIverin kartanossa kuljeskelevasta kummituksesta, joten tiimi pakkaa auton ja lähtee matkaan. 

Perillä heitä odottaa kuvauksiin täydellisesti sopiva hylätty kartano. Harmi vain, ettei kaikki halua kummitustiimiä paikalle kuvaamaan.

"We follow Jess up the rickety front porch steps. The old wood creaks under our feet, and I instinctively stay to one side since the middle sags the most."s.32

Like a Bad Penny aloittaa Brady Paranormal Investigations -sarjan. 

McIverin kartano on ollut hylättynä jo vuosia. Kun perheen äiti katosi, jätettiin kartano oman onnensa nojaan. Nyt perheen tytär on varma, että hänen äitinsä kummittelee kartanossa. Asetelma kuulostaa täydelliseltä, ja ajoittain myös oli sitä. 

Kirja yhdistelee mukavasti kummitusryhmän jäsenten elämää arkisine ongelmineen, kummitusjuttuja ja nopeatempoista toimintaa, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Näistä elementeistä koostuu nopealukuinen mysteeritarina.

Sellaista mystistä, hieman pelottavaa kummistusmateriaalia jäin kaipaamaan kirjaan enemmän. Loppujen lopuksi kun itse kummittelua kirjassa kuvataan hyvin vähän. Pääpaino pysyy ihmissuhteissa, joissa riittääkin puitavaa. Mystinen tunnelma pysyy myös kaukana, kun Meredith seurueineen hoitaa hommat melkoisen suorasanaisesti ja toimeliaasti. 

Kirja oli välillä hyvin mutkat suoriksi vetävä ja nopeasti etenevä tarina, jonka mysteeri ratkesi kaiken toiminnan keskellä vauhdilla tarjoamatta mitään maailmaa mullistavia oivalluksia. Viihdyin silti näiden tyyppien parissa mainiosti ja aion lukea seuraavankin osan. 

Like a Bad Penny

Kindle Direct Publishing, 2019

s.167

Pia Tervo: Ruth

 

Ruth on asunut sirkuksessa lapsesta asti. Ihmiset maksavat mielellään siitä, että saavat nähdä maailman karvaisimman naisen, mutta Ruthille se ei ole helppoa. Ihmisten katseet ja nauru seuraavat häntä kaikkialle. Ulkonäkönsä takia hän joutuu sietämään kammottavaa sirkuksen johtajaa, joka pitää häntä ja kaikkia muitakin työntekijöitään omaisuutenaan, jolle voi tehdä mitä tahansa. Mutta mitä muutakaan Ruth voi tehdä? 

"Telttaan äkkiä laskeutunutta hiljaisuutta olisi voinut koskettaa. Väki katseli toisiaan utelias ilme kasvoillaan. Joseph iski hampaansa kovettuneeseen leipään ja hörppäsi kuumaa vettä, jonka seassa oli teenlehtiä."s.51

Ruth on 1800-luvun loppupuolen Skotlantiin sijoittuva tarina. 

Vain hieman yli satasivuinen kirja tarjoaa pienen kurkistuksen kiertävän sirkuksen julmaan ja rankkaan arkeen hieman ennen kuin ulkonäöltään poikkeavien ihmisten käyttö sirkuksissa kielletään. 

Nopealukuisessa kirjassa nähdään Ruthin arkea sirkuksessa, mutta kuullaan myös hänen tunteistaan ja ajatuksistaan omaa elämäänsä kohtaan. Eikö ulkonäöltään poikkeava ihminen saisi unelmoida tavallisesta elämästä ja rakkaudesta hyvän miehen rinnalla? Johtajalla on Ruthin varalle aivan toisenlaiset suunnitelmat. Kirja onkin myös rakkaustarina, joka saa hieman jännitystä johtajan kierojen suunnitelmien takia. 

Kirja oli minulle sellainen "ihan kiva" välipala. Lukeminen sujui sutjakkaan, mutta tarina jäi melko pintapuoliseksi raapaisuksi. En ehtinyt uppoutua maailmaan tai sen hahmoihin missään kohtaa niin hyvin, että edes rankimmat kohtaukset olisivat herättäneet sen suurempia tunteita.

Ruth

Reuna, 2018

Kansi: Nea Kandelin

Taitto: Paula Heiäng

s.121