lauantai 11. elokuuta 2018

Richard Brautigan: Kartanon peto


Eletään vuotta 1902. Greer ja Cameron ovat palkkatappajia, jotka ovat palanneet Havajilta epäonnistuneen keikan jälkeen ja nauttivat olostaan ilotalossa. Kesken iloisten leikkien heidät noutaa töihin nuori intiaani, Taikatyttö nimeltään. Miehet suostuvat tytön mukaan ja he lähtevät kolmestaan kohti lumen ympäröimää kartanoa, jossa heitä odottaa eräs neiti Hawkline. Taikatytöllä ja neiti Hawklinella on miehille tappotyö, joka poikkeaa tavallisista. Miesten on määrä surmata talon alla jääluolissa mellastava peto, joka häiritsee talon asukkaiden työskentelyä.

Kartanon peto on kauhuromanttinen lännenromaani. Varmasti ensimmäinen tämän genren kirja, jonka minä olen lukenut. Vietinkin hauskan päivän Kartanon pedon parissa, enkä olisi malttanut jättää tätä hetkeksikään odottamaan. Jokaisen luvun jälkeen on aloitettava uusi, sillä tämä kirja pitää otteessaan. Juonessa voi tapahtua lähes mitä vain, eikä lukija ihmettele yhtään. Kaikki vähintäänkin kummalliset kohtaukset kuuluvat tähän kirjaan kuin nenä päähän. Kirja olikin hykerryttävän hauska kaikessa kummallisuudessaan.

Kartanon peto koostuu lyhyistä luvuista, joiden kieli on mielikuvituksellista, lennokasta, huumorintajuista ja hieman ronskia. Tämä ei jää viimeiseksi Brautiganin kirjaksi, jonka minä luen, sillä minusta tuli fani, heti. Suosittelen aloittamaan tämän lukemisen ilman ennakkoluuloja. Kirja tarjoaa paljon yksityiskohtia, jotka tuovat hymyn lukijan huulille, eikä tämän lukemiseen kannata asennoitua vakavasti.


Kartanon peto, (The Hawkline Monster, 1974)
Otava, 1977
Suom. Jarkko Laine
s. 188

keskiviikko 8. elokuuta 2018

John Verdon: Sokkoleikki


Kuuluisan psykiatrin vaimo löydetään kuolleena lukitusta pihavajasta kesken hääjuhlien. Kaikki vaikuttaa selvältä, murhaaja vain on enää löydettävä, sillä tämä on kadonnut. Kaikki todisteet viittaavat meksikolaiseen puutarhuriin, joka ei pitänyt Jillian Perrystä.
Tapus junnaa paikoillaan, kun poliisit eivät löydä kadonnutta puutarhuria. Eläkkeellä olevaan Dave Gurneyyn otetaan jälleen yhteyttä ja vaikka Dave on päättänyt pysyä maaseudun rauhassa, on parsapenkkien hoitoon vaikea keskittyä, kun edessä olisi jännittävä ja monimutkainen arvoitus. Dave ei lopulta pysty pitämään näppejään erossa tapauksesta ja on pian täysin rinnoin mukana selvittämässä omituisia tapahtumia, joille ei tunnu löytyvän järkeviä selityksiä.

Sokkoleikki on toinen osa Dave Gurney -sarjasta.
Sokkoleikki on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä. Nopean ratkaisun nälkäisille, en tätä suosittele, sillä kirjassa pohdiskellaan ja selvitellään tapausta perinpohjaisesti. Hitaammasta temmosta huolimatta mielenkiinto tapausta kohtaan pysyy koko kirjan ajan, sillä Verdon on kehitellyt monimutkaisen murhan, jonka pienet johtolangat mietityttävät lukijaa.

Sokkoleikki ei edistänyt Gurneyn perhe-elämää juuri lainkaan. Pohdinnat olivat samankaltaisia kuin ensimmäisessä osassa, ja paljon uutta ei Gurneystä tai tämän perheestä selvinnytkään, vaikka odotin niin tapahtuvan. Gurneyn vaimon tarkkanäköiset huomautukset tosin olivat lähes kadonneet, sillä vaimo ei puuttunut tällä kertaa innokkaasti tutkintaan.

Sokkoleikin murhatapukset ovat raakoja ja verisiä, mutta Verdon ei mässäile kirjassaan näillä asioilla. Tapuksien kuvittelu jätetäänkin lukijan omaksi tehtäväksi. Sen sijaan luontoa, poliisityötä ja ihmisiä kuvaillaan tarkasti. Jokainen hahmo onkin hyvin suunniteltu ja eläväinen. Keskustelut ovat hauskoja ja niitä lukee mielellään.

Lue myös: Numeropeli


Sokkoleikki, (Shut Your Eyes Tight, 2011)
Gummerus, 2012
Suom. Marja Luoma
s. 671
Kannen Suunnittelu: Tuomo Parikka

lauantai 4. elokuuta 2018

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


Guylain työskentelee kirjojen kierrätyslaitoksessa. Hän vihaa työtään ja kirjoja tuhoavaa konetta, jonka nimikin on uhkaava Zerstor 500. Joka päivä Guylain kärsii joutuessaan käynnistämään koneen ja syöttämään sille uututtaan hohtavat kirjat. Hänen pieni salainen harrastuksensa kuitenkin helpottaa oloa. Hän saa kerättyä joka päivä muutaman koneen säästämän ehjän kirjan sivun mukaansa. Näitä yksittäisiä sivuja mies sitten lukee jokaisena aamuna, kello 6.27 läjtevässä junassa.
Eräänä päivänä junassa vakiopaikalleen istuessaan Guylain löytää junaan unohtuneen muistitikun. Hän vie sen kotiinsa ja tutkii tiedostot. Löydöstä alkaakin Guylainin elämässä uusi aika, sillä hän rakastuu muistitikun omistajaan ja päättää löytää naisen, joka niin kauniisti kirjoittaa.

Ensimmäisenä tämän kirjan luettuani on vain ihmeteltävä, miten näin pieneen kirjaan mahtuu näin monta hurmaavaa ja kekseliästä hahmoa. Kirjassa ei edes ehditä kertoa hahmoista paljoa, mutta silti heidät kaikki pystyy kuvittelemaan eteensä omituisine harrastuksineen ja erilaisine luonteineen. Paljon hahmoista jää myös kertomatta, lukijan itsensä pääteltäväksi. Edes päähenkilö Guylainin elämäntapoja ei selitellä. Asiat todetaan ja sitten ne jätetään rauhaan ja lukijan ihmeteltäviksi. Miksi Guylain tekee työtä jota inhoaa tai ostaa aina samanlaisen kultakalan? En tiedä, mutta se ei haittaa, sillä se on osa Guylainia. Kirjassa asiat siis ovat juuri niin kuin ne on, ilman selittelyä, eikä tarina silti vaikuta millään tavalla keskeneräiseltä.

Kirja kertoo kirjoista, kirjoittamisesta, lukemisesta ja ihmisistä, joita nämä asiat yhdistävät. Eli tämä ihana tarina kirjoista pitäville. Tarina on kirjoitettu lyhyesti ja kauniisti. Itse unohdin kyllä välillä juonen ihmetellessäni kirjan loistavia hahmoja. Loppujen lopuksi varsinainen juoni, jossa Guylain etsii muistitikun omistavaa naista, on aika pienessä osassa kirjaa ja kaikki muu puskee enemmän päälle. Zerstor 500, Giuseppen keräilykohde ja vanhainkodissa vietetyt lukuhetket veivät voiton tuosta etsintä tehtävästä, vaikka lopussa siitäkin tuli viimein tärkeä ja kaunis osa kirjaa. Muistitikun sisältö tosin oli heti löydyttyään suuressa osassa kirjaa ja pidin kovasti näistäkin tarinoista.

Lukija aamujunassa on ihana pieni kirja, jota voisin suositella kaikille. Uskoisin sen hahmojen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Etenkin Guylainin, Giuseppen ja Yvon Grimbertin.


Lukija aamujunassa, (Le Liseur du 6h27, 2014)
Tammi, 2015
Suom. Kira Poutanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 189

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Elizabeth Kostova: "Historiantutkija"


16 -vuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta kirjan, joka herättää hänen mielenkiintonsa. Kirjan välissä on kirjeitä, joita tytön on aivan pakko hitusen kurkata. Kirjeet ovat pelottavia. Niissä pahoitellaan lukijan kohtaloa. Tyttö haluaa kuulla isältään vastauksia salaperäisestä kirjasta ja kirjeistä, mutta isä on välttelevä.
Viimein isä aloittaa kertomuksensa ja paljastaa salaisuuden kadonneesta professori Rossista. Isän kertomistahti on hidas ja vaikka tytär saa ison palan kertomuksesta tietoonsa isänsä kertomana, voi aika käydä vähiin vaarallisten tarinoiden edetessä.
Tytär on pian keskellä pelottavia tarinoita 1400- luvulla eläneestä Draculasta, nykyään verta janoavasta paholaisesta, joka saastuttaa ihmisiä, etenkin eteviä historiantutkijoita. Tytär päätyy vaaralliselle matkalle uuden ystävänsä kanssa. He seuraavat isän jalanjälkiä etsien Draculan viimeistä leposijaa.

Kirjassa eletään vuotta 1972 ja isä ja tytär kulkevat ympäri Eurooppaa isän diplomaatti työn saattamina. Kirja koostuu lähes kokonaan kirjeistä, jotka eivät vaikuta kirjeiltä sitten laisinkaan. Suurimman osan ajasta en edes muistanut niiden olevan kirjeitä. Tämä johtuu vain pikkutarkoista esittelyistä, mikä ei yleensä kirjeille ole kovin tavanomaista.

Kirjassa matkustetaan paljon ja eri maiden esittely onkin iso osa tätä kirjaa. Turkki, Unkari, Romania ja moni muu maa pääsevät esiin ja kaikkia ehditään kuvailemaan paljon, sillä onhan tässä kirjassa sivujakin riittävästi. Kirjassa seikkaillaan vampyyrien jäljillä ja vähän niitä metsästetäänkin, mutta mitään pelottavaa ei kirjassa ole. Ei siis kauhua vaan enemmänkin historiallista seikkailua. Historiaa tästä sitten löytyykin. Jos epäilet, ettei maiden historia jaksa innostaa, en suosittele tarttumaan tähän, sillä välillä tuntui jopa vampyyriteema unohtuvan historian taakse.

Kirja eteni siinä mielessä aika hitaasti, että historiaa tosiaan jäätiin esittelemään pitkiksikin ajoiksi, mutta uusia juonen kannalta tärkeitä asioita paljastui kuitenkin tasaiseen tahtiin. Pidinkö kirjasta? Osittain kyllä ja osittain en. Historia oli milenkiintoista, kirjoitusasukin hyvä ja vanhojen kirjojen perässä juokseminen upeissa kirjastoissa aina koukuttavaa. Kirjevalinta oli ehkä väärä ja tytär ei ollut millään tavalla milenkiintoinen hahmo. Lopuksi vielä ne vampyyrit, ei tässä kirjasta niistä mitään uutta sanottavaa tainnut olla.


"Historiantutkija", (The Historian, 2005)
WSOY, 2005
Suom. Arto Schroderus
s. 845
Päällys: Sanna Sorsa

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Sotilaan tarina


Suti ja Tiltu ovat nuoria naisenalkuja, jotka puntaroivat elämää ja sen mahdollisuuksia. Heitä yhdistää rakkaus teatteriin ja näyttelemiseen.

Olen Härkös fani ja yleensä hänen tuotannostaan pidän kovasti ihan Häräntappoaseesta alkaen, mutta Sotilaan tarina, ei oikein napannut. Pidin kohdista, joissa Suti kertoi tarinaa laaksosta, jonka asukkaat ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Laaksossa asuvat kaikki kelvottomista leikkikaluista, spitaalisiin enkeleihin. Myös laakson asukkaat työskentelevät teatterin parissa. Näitä tarinoita odotin aina Sutista ja Tiltusta lukiessani, sillä heidän tarina oli kirjassa se joka ei iskenyt. Laakson tapahtumat ja asukkaat olivat mielikuvituksellisia ja tarina oli loistava pakokeino Sutin ja Tiltun hitusen ankeasta elämästä.

Suti ja Tiltu ovat kovin kärsiviä. Elämä tuntuu olevan yhtä kärsimystä, mutta niin myös teatteri. En vain saanut missään kohtaa otetta näistä hahmoista, sillä tämä kärsimyksen määrä oli liikaa. Kirjaa lukiessa teki mieli huutaa hahmoille, että tekisivät sitten jotain muuta jos se kerran on noin kamalaa. Teatterimaailma on minulle tuttua vain katsojan näkökulmasta, joten en tiedä millaista luomisen tuskaa näyttelijät läpikäyvät, mutta tämän kirjan perusteella hirveätä.

Sotilaan tarina on hyvin erilainen kuin muu Härkösen tuotanto, joten vaikka tästä kirjasta ei pitäisi, ei kannata koko Härkösen tuotantoa hylätä.


Sotilaan tarina
Otava, 1986
Päällys: Hannu Taina
s. 285

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella


Dokumenttiohjaaja Salome Virtaa pyydetään tekemään elokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Maalauksen luonnoksia on löytynyt ja niistä käy ilmi paljon muutakin, kuin vain taulun suunnittelua. Salome suostuu tehtävään, sillä Nainen parvekkeella on hänelle itselleen merkityksellinen taulu. Salome saa selvitettyä kenellä taulu tällä hetkellä on ja alkaa vilkkaan sähköpostiyhteydenpidon omistajan kanssa.
Luonnoksien ja taulun kanssa on kuitenkin ongelmia, sillä kummankaan haltiat eivät ole innokkaita esittelemään niitä Salomelle. Salome ei luovuta, sillä hänellä on projektissa mukana omat sukulaissalaisuutensa, joihin hän toivoisi selvyyttä.

Nainen parvekkeella on ensimmäinen osa Salome Virta -sarjasta.
Nainen parvekkeella ei ehkä dekkarina vakuuta, mutta muuten se on loistava kirja. Lähes koko kirja on sähköpostimuotoon kirjoitettu. Salome Virta ja Nainen parvekkeella -taulun omistaja Joenmaa pitävät tiivistä yhteyttä ja heidän sähköpostiensa kautta lähes koko kirja muodostuu. Nykypäivän ääneen pääsee kuitenkin myös Joenmaan poika ja menneisyyden kerronnasta huolehtii madame Mullins, joka kertoo elämästä 1880 -luvun Pariisissa.

Minkäänlaiset murhat ja niiden selvittely, ei tässä kirjassa esiinny, kuin aivan pienen hetken. Tämä kirja sopii siis mainiosti myös niille, jotka eivät kaipaa dekkaria luettavaksi. Sen sijaan kirjasta löytyy vetävä juoni, taidetta ja loistava tarina siitä, minkälainen Edelfeltin elämä Pariisissa taulun maalaamisen aikoihin olisi voinut olla.

Sähköpostien muodostama kerronta toimi tässä hyvin. Pikkuhiljaa Salome ja Joenmaa tulivat toisilleen tutuiksi ja heidän keskustelunsa veivät tarinaa eteenpäin yhtä hyvin, kuin mikä tahansa muukin kerrontatyyli. Kaksikko kertoi toisilleen elävästi näkemiään ja kuulemiaan asioita ja näin myös lukijalle muodostui elävä kuva ympäristöstä ja kaikesta oleellisesta.

Salome Virta -sarjaa haluan ehdottomasti lukea lisää, sillä tämä taidemaailmaan sijoittuvan sarjan aloitus toimi oikein hyvin.


Nainen parvekkeella
Bazar, 2016
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 299

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt


Muumipappa päättää kirjoittaa muistelman nuoruudestaan. Kuinka löytölasten kodista karanneesta seikkailijasta oikein tulikaan rauhallinen perheenisä. Muumipappa muistelee nuoruutensa hurjia seikkailuja, jotka hän koki yhdessä Fredriksonin, Hosulin, Juksun ja monen muun kanssa. Muumipappa kertoo myös kuinka hän tapasi Muumimamman.

Muumien tunnelmalliseen laaksoon on aina ihana palata. Myös tällä kertaa, vaikka Muumipapan urotyöt kertovatkin muumipapan nuoruudesta ja seikkailuista muissa maisemissa. Lähes aina kun saan muumikirjan luettua, päätän että tämäpä onkin yksi parhaista muumikirjoista. Niin tein myös tällä kertaa, sillä onhan tämä aivan loistava seikkailun täyteinen kirja. Luulen, että päätän kaikkien muumikirjojen olevan parhaita. Kaikki muumikirjat ovat ihan omalaisiaan ja niissä kaikissa selviää jotakin uutta mielenkiintoista muumeista.

Muumipapan urotyöt esitteli nuoren papan lisäksi Nipsun ja Nuuskamuikkusen vanhemmat, Hosulin, Sosulin, Juksun ja Mymmelin tyttären. Kirja viliseekin sivujen täydeltä hauskoja ja omaperäisiä hahmoja, jotka pääsevät mukavasti kuvituksessakin mukaan tarinaan.

Jo kirjan esinäytös tempaisee mukaansa ihanaan tarinaan. Voiko olla pitämättä näistä hahmoista jotka sutkauttelevat hauskoja juttuja ja ovat niin täydellisen aitoja rommitoteja juodessaan ja kipeäkiukkuineen. Entäpä Nipsu ja Nuuskamuikkunen, jotka kärttävät Muumipapalta enemmän tietoa vanhemmistaan, kun Muumipappa mieluiten keskittyisi ihan vain omiin hurjiin seikkailuihinsa. Muumipapan muistelmat ja niiden välissä olevat pienet nykyhetken kuvaukset Muumilaaksosta tekevät kirjasta kokonaisuuden, jonka lukemista ei kannata jättää väliin.


Muumipapan urotyöt, (Muminpappans bravader, 1950)
WSOY, 1968
Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen
Kuvitus: Tove Jansson
s. 158