lauantai 13. elokuuta 2022

S.N. Pires: Rummunvartija

 

Kammottava noitarumpu on mahtavampi kuin koskaan. Rumpu on ehtinyt saada paljon tuhoa ja pahaa aikaiseksi ahneiden noitien käsissä, mutta nyt Tommo ja Pikku-Tihi yrittävät parhaansa kuljettaakseen rummun kauas näiden ulottumattomiin. 
Tommo, Pikku-Tihi ja Surutyttö matkaavat halki kauniin, mutta vaarallisen luonnon, perässään kuikka-noita joukkoineen. Pian kolmikko saa huomata, ettei Kuikka suinkaan ole läheskään pelottavin rumpua havittelevista noidista. 
"Oviseinustalle asetettu rumpu oli lakannut kuiskuttelemasta kotaväelle ja suunnannut huomionsa metsän kaukaisiin kolkkiin. Tommo tunsi uhkan lähestyvän joka suunnalta kuin sakean usvan, jota illan viileys veti suoaukeille auringon laskiessa."s.325
Rummunvartija on pedon sydän -trilogian viimeinen osa.
Jännittäväksi edennyt taistelu mahtavasta rummusta saa arvoisensa ratkaisun tässä trilogian päätösosassa, jossa samalla jännitetään tutuiksi tulleiden hahmojen kohtaloita. Ja jännitettävää todella riittää, sillä tuo pääosassa oleva rumpua vartioiva kolmikko joutuu jos jonkinlaisiin kiperiin tilanteisiin.

Rummunvartija on alusta loppuun täydellisen nautinnollista luettavaa, sillä kirjan kieli on niin kaunista, että aivan jokaiselta sivulta voisi ottaa näytteeksi pätkän tekstiä, joka kuulostaisi niin lumoavan kauniilta, että ainakin minä kiinnostuisin kirjan lukemisesta varmasti. 

Fantasia elementit ovat kirja kirjalta lisääntyneet, ja tässä viimeisessä osassa noidat, taikuus, haltiat ja muut olennot ovat hyvin suuressa osassa. Ensimmäinen osa sarjasta vaikutti vielä enemmän pienin fantasiaelementein maustetulta historialliselta romaanilta, kun taas tämä viimeinen osa oli mielestäni jo aivan täyttä fantasiaa, joka vain sijoittuu menneisiin aikoihin.

Tommon kasvutarinaan olen oikein tyytyväinen. Uskottavaa kehitystä on tapahtunut läpi trilogian, eikä muutokset tapahdu liian helposti. Pääasiassa kirjassa seurataankin Tommon ja Pikku-Tihin ajatuksia ja toimia, mutta silloin tällöin päästään kurkistaaan myös muutaman vihollisnoidan ajatuksiin. Tämä on loistava lisä, sillä on aina kiva tietää edes jonkinlaisia syitä esimerkiksi siihen, miksi nuo viholliset tekevät mitä tekevät tai miksi joku noita on niin paha. 

Kaunis kieli, upea luonto ja jännittävät fantasiaelementit ovat kirjassa parasta. Tommo ja Pikku-Tihi tekevät pitkän matkan ja heidän seikkailuaan lukee mieluusti, vaikka välillä rupesi oikein ärsyttämään, etteivät he tajunneet rummun salaisuutta, vaikka se ainakin omasta mielestäni oli koko ajan aivan selkeästi esillä. 


Rummunvartija
Minerva, 2021
s.387

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Helena Dahlgren: Tähtihevosten kutsu

 

15-vuotiaan Lisa Petersonin isä saa uuden työpaikan mystiseltä Jorvikin saarelta. Lisa muuttaa isänsä kanssa saareen, jonka luonto on upeaa ja hevoset vielä upeampia. Nuorempana Lisa olisi ollut aivan haltioissaan saaren hevosista, mutta nyt hevoset tuovat vain menneisyyden traumat mieleen. Jotakin kummallista saaren hevosissa kyllä on, sillä tallille meno houkuttelee Lisaa kovasti. Viimein hän uskaltautuukin menemään sinne muutaman uuden ystävän suostuttelemana, ja hän kohtaa kauneimman hevosen, jonka hän on koskaan nähnyt. Tähtiloiste sitä paitsi tuntuu pitävän hänestä aivan yhtä paljon kuin hän siitä. Siitä alkaa hurjat tapahtumat, jotka selventävät Lisalle ja hänen uusille ystävilleen yhden asian, he ovat saaren taruissa kerrotut sielunratsastajat joiden tehtävä on suojella Jorvikin tulevaisuus.
"Hevosen vahvaa kehoa peittävät rosoiset arvet. Sen silmät näyttävät kahdelta samealta hiilikokkareelta. Ratsukko kääntyy ja nostaa laukan heti päästyään portin ulkopuolelle. Lisa vajoaa kyykkyyn pyörän viereen ja painaa päänsä polvien väliin. Hän voisi vannoa, että hevosen laajentuneista sieraimista tuprusi savua."s.44
Tähtihevosten kutsu on ensimmäinen osa Sielunratsastajat -hevosfantasiasarjasta. 
Kirjassa esitellään neljä sielunratsastajaa ja heidän hevosensa. Kirjan hevoset eivät ole ihan tavallisia, sillä niillä saattaa olla esimerkiksi sininen harja. Muutenkaan hevosten ja sielunratsastajien arki ei ole ihan tavallisinta, sillä hyvin pian tytöt huomaavat omaavansa jonkinlaisia kykyjä, jotka tulevat esiin heidän ollessa hevostensa kanssa. 

Tähtihevosten kutsu on ihan mielenkiintoista fantasiaa. Paljon ehtii tapahtua, ja tytöille selviää monia salaisuuksia. Ainakaan vielä tyttöjen välinen ystävyys ei ruveinnut erityisesti kukoistamaan, ja osa jäi hiukan ulkopuolisiksi. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että haluaa jatkaa sarjan parissa, sillä itsenäisenä kirjana tämä ei toimi. Kirjan loppupuolella alkoi tapahtua valtavasti kaikkea, ja se kaikki jäi aivan kesken. Eli vaikka paljon salaisuuksia ehti paljastua, varsinainen toimintapuoli ehti vasta alkaa.

Pidin Jorvikin saaresta, sen kauniista maisemista ja mystisistä taruista. Tietysti on myös aina kiva kun kirjassa on hevosia. Hahmoja sen sijaan ei ehditty esitellä kuin hyvin pienesti. Lisa sai eniten tilaa, sillä kirjan juoni kulki suurimmaksi osaksi hänen muuttoaan, menneisyyttään ja arkea kuvaten. Välillä kurkistettiin lyhyesti muiden hahmojen elämään.

Vaikka tämä kirja nyt ei mitenkään erityisiä tunteita minussa herättynyt, eikä sen suuremmin mieleen painunut, jatkoakin varmaan tulee jossain vaiheessa luettua, sillä ihan mielenkiinnolla odotan, kehittyykö tyttöjen välinen ystävyys tiiviimmäksi, ja miten kaikkien käy.


Tähtihevosten kutsu, (Ödesryttarna: Jorvik kallar, 2018)
Tammi, 2020
Suom. Heli Naski
Kansipiirros: Marie Beschorner
s.223

lauantai 30. heinäkuuta 2022

Nicholas Oldland: Reissu joka lässähti

 

Karhu, hirvi ja majava päättävät lähteä mukavalle melontaretkelle. Kaveruksilla on tapana päätyä hieman kinastelemaan, ja niin käy tälläkin kertaa. On vaikea jakaa tehtäviä kanootissa ja siitähän syntyy täysi kaaos. Retki uhkaa päättyä ikävissä tunnelmissa ja riitakin saadaan aikaiseksi, mutta sitten kolmikon on keksittävä yhdessä jokin järkevä ratkaisu.

Reissu joka lässähti kuuluu Sydänmailla -sarjaan.
Sarjassa on ilmestynyt aiemmin kirjoja, joissa esitellään kutakin hahmoa hieman tarkemmin, eli tämän kirjan kolmikosta jokainen on saanut olla aiemmassa kirjassa päähenkilönä. Tällä kertaa kaikilla heillä on yhtä iso rooli. Aiempia osia ei kuitenkaan tarvitse lukea ennen tätä, vaan kaikki tarinat ovat itsenäisiä. Kirja sopii myös perheen pienimmille. Tekstiä on vain vähän ja kuvat ovat suuria.

Tätä kirjaa lukiessa tulee hyvä mieli. Hahmot ovat aivan hulvattomia, ja vauhdikas tarina on muutenkin hauska. Kaveruksilla on keskenään aika erilainen tapa hoitaa kiperät tilanteet, niinpä hauskoja tilanteita syntyy heidän reissullaan aivan huomaamatta. 

Nicholas Oldlandin kuvittamat eläimet ovat ihanan eläväisiä. Ilmeet eläimillä pysyy melkeinpä samoina tilanteesta riippumatta, mutta monipuoliset eleet ja kehonkieli herättävät tarinan eloon. 

Reissu joka lässähti on tarina ystävyydestä. Siitä miten yhteistyöllä asiat sujuvat paljon paremmin, kuin jos kaikki vain pitäisivät oman päänsä. Tarina saa aikaan naurun tyrskähdyksiä niin nuoremmissa, kuin vanhemmissakin lukijoissa. Etenkin kuvituksen kertomat ykistyiskohdat saavat hymyn huulille, sillä kuvitus kertoo tästä retkestä paljon enemmän kuin teksti, joka pysyy tyynen asiallisena läpi kirjan. 


Reissu joka lässähti, (Up the Creek, 2013)
KVALITI, 2022
Suom. Marvi Jalo
Kuvitus: Nicholas Oldland
Arvostelukappale

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Lucinda Riley: Kuun sisar

 

Eläimiä ja luontoa rakastava Tiggy ei epäröi tarttua uuteen työpaikkaan, kun hänelle tarjotaan mahdollisuutta työskennellä Skotlannin ylämailla, upean kartanon mahtavilla tiluksilla. Kylmä ja luminen talvi uudessa työpaikassa tuo mukanaan uusia ystäviä. Hän saa myös kuulla jotakin menneisyydestään. Kun kartanon mailla alkaa olla liikaa draamaa, päättää Tiggy lähteä selvittämään enemmän asioita menneisyydestään. Niinpä matka Espanjaan alkaa ja on aika kuulla tanssin ja taian täyteinen tarina sukulaisista. 
Lucia syntyy romaniyhteisöön Espanjassa vuonna 1912. Tyttö on aivan lapsi vielä, kun huomataan, että hänellä on uskomattomat tanssitaidot. Pian Lucia kiertää ympäriinsä Flamencotaiteilijana, joka haluaa aina vain saavuttaa enemmän.
"Luonnon keskellä tunsin olevani elossa, aistini herkistyivät ja minusta tuntui että kohosin irti maasta ja muutuin osaksi maailmankaikkeutta. Kinnairdissa sisäinen minäni, jonka kätkin ulkomaailmalta, saattoi puhjeta kukkaan ja kasvaa, sillä siellä saisin joka ikinen aamu herätessäni lahjaksi tämän lumotun laakson."s.37
Kuun sisar on viides osa Seitsemän sisarta -sarjasta.
Odotin Tiggyn tarinalta paljon, sillä hän on kuulostanut näiden sisarusten joukosta Tähden lisäksi eniten minua kiinnostavalta. Ainekset minulle mieluisaan kirjaan olikin kasassa. Eläimiä, Skotlannin upea luonto, Espanja, taikavoimat ja sellainen pieni mystisyys kuulostavat kaikki aivan ihanalta, ja viihdyin näiden teemojen parissa loistavasti. 

Kuun sisar ei kuitenkaan yltänyt läheskään samalle tasolle kuin Varjon sisar, joka kertoi Tähden tarinan. Tämä kirja on nimittäin tähän astisten osien joukossa ehdottomasti ennalta-arvattavin. Jotenkin Tiggyn tarina ei myöskään päässyt esiin niin voimakkaasti. Se tuntui jäävän ihan keskenkin. Olisin esimerkiksi mieluusti kuullut lisää Tiggyn voimista. Lucian tarinaan sen sijaan perehdyttiin oikein kunnolla, ja niissä osioissa oli paljon kaikkea, mutta minua ei flamenco ja siihen liittyvät asiat kiinnosta, joten tämän kirjan historiallinenkin osuus oli minulle vähän plaah. 

Kirjassa ehti jälleen tapahtua aika paljon kaikenlaista. Oli dramaattisia käänteitä, kuolemaa, syntymää, iloa, surua, juhlaa, Espanjan sisällisotaakin ehdittiin pienesti käsitellä. Silti minusta parasta kirjassa oli Tiggyn viettämä aika Skotlannissa. Luontoa kuvataan kauniisti, mökissä vietetyt illat kasvisruokien parissa ovat arkisen kotoisia ja Tiggyn ystävyys Calin, sekä Thistle -koiran kanssa niin lämminhenkistä luettavaa. 


Kuun sisar, (The Moon Sister, 2018)
Bazar, 2020
Suom. Hilkka Pekkanen
s.779

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Thomas Taylor: Malamanteri

 

Herbert Sitrus viettää aivan tavanomaista työpäiväänsä Hotelli Nautiluksen löytötavaratoimistossa, kun paikalle pelmahtaa Orvokki Parma. Herbert on toki tottunut siihen, ettei löytötavaroiden oikeaa omistajaa aina ole helppo löytää, mutta vielä vaikeammalta kuulostaa kadonneiden ihmisten löytäminen. Orvokki Parma on saapunut hotellille etsimään kaksitoista vuotta sitten kadonneita vanhempiaan. Hotelli liittyy oleellisesti asiaan, joten Orvokki on päättänyt selvittää asian Herbertin avulla. Lapset alkavat tutkia asiaa ja tempautuvat hurjaan seikkailuun täynnä omituisia asioita, jotka johdattavat heidät hyvin lähelle kuuluisaa merihirviötä, Malamanteria.
"Juuri silloin se kauhea kiljunta kuuluu taas, kaikuu kapeilla kujilla, ja punainen valo välkähtää kokonaan sammuksiin. Hetken näyttää kuin tumma ja piikkinen hahmo kipittäisi tornin seinää ylös - mutta kun räpäytän silmiäni varmistaakseni, etten näe olemattomia, sitä ei enää ole."s.139
Malamanteri aloittaa merenrantakaupunkiin ja sen Aaverannalle sijoittuvan fantasiatrilogian.
Malamanteri on ihastuttavan taianomainen, jännittävä, vauhdikas, hauska, viisas... Täydellinen fantasiakirja, jonka maailma on hyvin rakennettu. 

Pidän fantasiasta, mutta silti niihin tarttuminen on aina jotenkin vaikeaa. Tällaiseen hieman lyhyempään teokseen on kuitenkin helpompi tarttua kuin johonkin valtavaan tiiliskiveen. Ja onneksi tartuin, sillä Malamanteri on ihana kirja, jonka haluaa lukea hetkessä. 

Joulukuinen hyytävän kylmä merenrantakaupunki, jonka sumuisilla kaduilla ja rannoilla kuuluu omituisia ääniä, näkyy häivähdyksiä kylmäävistä olennoista, eikä voi varmaksi sanoa, mikä on totta ja mikä ei, sillä sumuhan saattaa tehdä tepposet, on ehdottomasti oikeanlainen miljöö minulle mieluisaan kirjaan. 

Malamanteri on vauhdilla etenevä tarina, joka esittelee monenlaisia hahmoja, ja mielenkiintoisia paikkoja ja yksityiskohtia. Tarinassa jää vielä paljon selvittämättömiä salaisuuksia trilogian jatko-osille, mutta ei lainkaan häiritsevästi, sillä tämä kirja ei tunnu keskeneräiseltä, tai siltä, että sen lukeminen olisi turhaa ellei aio lukea myös jatko-osia. (Jotka itse aion ehdottomasti lukea)


Malamanteri, (Malamander, 2019)
WSOY, 2020
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuvat: George Ermos ja Thomas Taylor
s.298

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Anneli Kivelä: Outo lintu Katajamäellä

 

Katajamäellä kiinnitetään tällä kertaa huomio Einarin ja Hilkan kotiin. vanhempi pariskunta on päästänyt Vuoksenmäen maatilan rapistumaan vuosien varrella, eikä Einari halua pistää rahaa kiinni oikeastaan mihinkään. Yllättäen tilalle haetaan nuori perijätär. Hilkalla ja Einarilla kun ei ole omia lapsia, tuodaan paikalle Einarin veljentytär Esti. 
Esti ei ole heti innoissaan uudestä perijättären roolistaan, mutta pikku hiljaa hänkin soputuu Katajamäen arkeen, niin kuin kovin moni muu ennen häntä. 
"Estin katse kiersi valoisaa, isoa tupaa. Minun sukuni kädenjäljet ovat kaikkialla näkyvissä. Miksi en siitä huolimatta tunne saapuneeni kotiin?"s.32
Outo lintu Katajamäellä on kahdeksas osa maalaisromanttisesta -Katajamäki sarjasta.
Jälleen matkasin Katajamäelle tuttujen ja uusien hahmojen pariin. Esti saa ihan mukavasti tilaa kirjasta, kun olen valitellut sitä, että päähenkilö tuntuu saavan aina vaan vähemmän tilaa, kun kaikki aika menee yleisesti kyläläisten asioiden puimiseen. 

Minua ärsytti muutama asia tätä lukiessa. En pitänyt siitä, miten muut suhtautuivat Estin pukeutumiseen tai meikkaamattomuuteen, sellainen omituinen arvottaminen, että tämä toinen nainen on paljon parempi ja reippaampi, kun hän laittautuu, ottaisit hänestä mallia -asenne, otti silmään monesti kirjan edetessä. Estin oma käytös ärsytti myös. En oikein saanut käsitystä siitä, miksi hän oli niin ylimielisen oloisena koko ajan Samelin seurassa, ja vähätteli tämän luonnonsuojelu ajatuksia. Toki tällä keinolla on varmaan yritetty tuoda jännitystä siihen, voisiko Estistä ja Samelista tulla pari, mutta ei toiminut minulle. Ärsytti. 

Näistä huolimatta matka Katajamäelle oli jälleen ihan mukava. Kirjalla oli omat kivat maaseutuhetkensä, ja tuttujen hahmojen dramaattisia kuvioita on aina yhtä jännä seurata. Tässä osassa parasta oli mielestäni Einarin ja Hilkan kitkerä parisuhde, mutta heidän asiansa käsiteltiin hyvin nopeasti suurista paljastuksista huolimatta. Tuli vähän sellainen olo, että nyt mainittiin kyllä kirjan kiinnostavimmat paljastukset ihan liian sivulause tyyppisesti. 


Outo lintu Katajamäellä
Karisto, 2013
s.240

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Sara Shepard: Virheetön

 

Arian, Spencerin, Emilyn ja Hannan painajainen jatkuu. Allisonin ruumis on löydetty ja tytöt ovat nyt varmoja, ettei kauheat viestit A:lta ole Allisonilta. Mutta kuka voi tietää heistä niin paljon asioita, jotka vain Allison tiesi? Tytöt tuskailevat päätöksiensä parissa, kun A uhkaa paljastaa heidän salaisuutensa, elleivät he tottele häntä.
""Liian myöhäistä", Emily keskeytti. Hän puristi silmät kiinni. Hän halusi ainoastaan, että kun hän avaisi silmänsä uudestaan, kävisi ilmi, että tämä on ollut pelkkä painajainen. "Tiedän, mitä olet tehnyt.""s.263
Virheetön on toinen osa Valehtelevat viettelijät -sarjasta.
Kun sarjan ensimmäinen osa tuntui lähinnä esittelevän hahmoja ja etenevän verkkaisesti kohti jonkinlaista tarinan alkua, oli tämä toinen osa sitten jo paljon kiinnostavampi. Toimintaa riitti ja kun hahmotkin olivat jo tuttuja, alkoi tarina vauhdilla heti alusta. Nyt tuntuikin siltä, että tarinaan, jonka tämä sarja kertoo, päästiin vasta kunnolla sisään. Ensimmäinen osa oli tähän verrattuna vain sellaista alkulämmittelyä. 

Virheetön on nopeasti etenevää, helppolukuista trillerimäistä draamaa, joka yhdistelee kivasti yllättäviä ja isoja salaisuuksia, sekä niin arkista teinidraamaa. Mukavan tasapainoinen yhdistelmä. Voin sanoa, että nyt jäin koukkuun tähän sarjaan, ja tekee enemmän mieli jatkaa näiden hahmojen parissa, kuin ensimmäisen osan jälkeen. 

Olen katsonut jonkin verran tästä kirjasarjasta tehtyä tv-sarjaa, mutta kyllä tähän kirjaan mahtui huomattavasti enemmän kamalia ja dramaattisia juonenkäänteitä ja ilkeää juonittelua. Sen verran suuria juttuja tässä olikin, että mitenköhän niihin kaikkiin jatko-osiin enää riittääkään tarpeeksi mullistavia käänteitä. Noh, uskon, että vain mielikuvitus on rajana. 


Virheetön, (Flawless, 2007)
Gummerus, 2012
Suom. Paula Takio
s.305