lauantai 23. kesäkuuta 2018

Tove Jansson: Kesäkirja


Kesäkirja kertoo kesäisistä päivistä, pienistä tapahtumista, elämästä saarella, merestä, luonnosta, perheestä, ystävyydestä, vanhuudesta, nuoruudesta jne. Kesäkirja ei keskity vain yhteen tiettyyn kesään, vaan se koostuu kesäisistä tapahtumista ja päivistä monien vuosien varrelta.
Pääosissa kirjassa kesiä viettää isoäiti ja Sophia-tyttö. Sophian isä asuu mökissä myös, mutta hän vilahtelee kirjassa harvoin. Tämä kolmikko palaa aina kesäksi saareen, pieneen mökkiin, jossa vieraita käy vain harvoin.

Kesäkirjassa jokainen luku on pieni, mutta ihana kesäinen tarina. Aiheet eivät ole suuren suuria, eikä elämää mullistavia, mutta Jansson on kirjoittanut niin osuvasti ja aidosti, että Kesäkirja on nimensä ansainnut. Tässä on malliesimerkki siitä, ettei kirjan aiheiden tarvitse olla monimutkaisia, vaan pienistä elämän yksityiskohdista voi saada aikaan näin upean kirjan.

Isoäidin ja Sophian yhteiselosta ja keskusteluista välittyy, kuinka paljon he toisistaan pitävät ja välittävät, mutta myös aidosti, se kuinka välillä kaikki kaipaavat myös pientä yksinäistä hengähdystaukoa. Isoäiti onkin upea hahmo, joka jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa kirjan luettuakin. Isoäiti heittäytyy lapsen maailmaan ilman ongelmia, vaikka vanhuus painaa jo jalkoja.

Nyt on kirjan lukemiselle juuri sopiva ajankohta, kun kesääkin on vielä paljon jäljellä. Suosittelen Kesäkirjaa aivan kaikille. Se on tunnelmallinen, kaunis, aito, ja sen tarinat antavat lukijalle paljon ajatuksia. Vaikka Janssonin Muumi -kirjat ovat upeita, on tätä kirjaa vaikea päihittää ja se nouseekin yhdeksi suosikiksini Janssonin tuotannosta. Onneksi minulla on vielä monta Janssonin kirjaa lukematta.


Kesäkirja, (Sommarboken, 1972)
WSOY
Suom. Kristiina Kivivuori
s. 154
Kannen kuva: Tove Jansson

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Enni Mustonen: Lapsenpiika


Ida Eriksson joutuu jättämään hyvästit vanhoille tutuilleen ja työpaikalleen Topeliuksen taloudessa. Hän on saanut uuden pestin Helsingistä. Idan on määrä toimia lapsenpiikana kahdelle nuorelle tytölle ja pian syntyvälle kolmannelle lapselle Sibeliuksen taloudessa. Työn alkaessa Ida huomaa vastuunsa olevan kuitenkin tätä suurempi ja pian hän tekeekin ruuat ja siivoaa lapsenhoidon ohella. Isäntäperhe ei ole kovin hyvä antamaan vapaata ja Ida tekee töitä päivästä toiseen. Vähäiset vapaat eivät kuitenkaan estä pientä romanssia syntymästä Idan ja tämän lapsuuden ihastuksen välille.

Lapsenpiika on toinen osa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta.
Lapsenpiika on Idan tarina, niin kuin ensimmäinen osa Paimentyttökin oli, mutta silti lukija pääsee sopivasti kurkistamaan myös isäntäperheen eloon ja rutiineihin. Tällä kertaa Ida pääsi katselemaan kansallissäveltäjä Sibeliuksen arkea.

Kirja alkaa vuodesta 1898 ja päättyy vuonna 1900. Idan pesti alkaa Helsingissä, mutta hän muuttaa perheen mukana Keravalle. Sibeliuksen perheen lisäksi kirjasta löytyy monia muita henkilöitä, joiden elämää on mukava seurata. Kirjan henkilöt ovat varallisuudeltaan erilaisia ja näin lukija pääsee kurkistamaan hyvinkin erilaisiin elinoloihin.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja avaa lukijalle taidokkaasti menneiden vuosien tapoja, elämää ja arkirutiineja. Runsaasta arkirutiinien kuvailusta huolimatta kirja ei ole yksitoikkoinen, vaan näitä arkisia kohtauksia lukee mielenkiinnolla. Lapsenpiika on mukavan erilainen Paimentyttöön verrattuna, toistoa ei siis tarvitse pelätä.

Tämänkin kirjan lopussa lupaillaan jo hieman tulevaa, sillä Sibeliuksen perhe on päättänyt lähteä Italiaan ja Idan pesti on jälleen loppumassa.


Lue Myös: Paimentyttö


Lapsenpiika
Otava, 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 368

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Johan Theorin: Hämärän hetki


1970-luvun alussa Jens katoaa Pohjois-Öölannissa jättämättä jälkeensä yhtäkään johtolankaa. Poliisit, perhe ja vapaaehtoiset etsivät pikkupoikaa kaikkialta, mutta pojasta ei näy jälkeäkään. Niimpä poliisit toteavat pojan varmasti kävelleen sankassa sumussa merelle ja hukkuneen. Pojan äiti Julia ei usko tätä teoriaa, eikä pääse yli poikansa katoamisesta.
kaksikymmenta vuotta myöhemmin Julia saa soiton Öölannista. Hänen isänsä Gerlof pyytää tätä palaamaan Öölantiin, sillä hän on saanut pienen vihjeen Jensistä ja 70-luvun tapahtumista, jotka hän nyt haluaa yhdessä Julian kanssa selvittää.

Hämärän hetki on taidokkaasti kirjoitettu. Nykypäivä ja menneisyys kulkevat sulavasti rinnakkain läpi kirjan. Eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson on minulle aiemmin tuttu hahmo Theorinin Yömyrsky kirjasta. Yömyrsky tekikin minuun suuren vaikutuksen, kun sen aikaisemmin luin, joten odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat suuret. Osan odotuksista tämä Hämärän hetki lunastikin. Aivan yhtä upea tämä ei kuitenkaan ollut. Hämärän hetki on hieman tavanomaisempi ja arkisempi tarina kuin Yömyrsky, jossa kummituksista puhuttiin paljon. Hämärän hetkessäkin onneksi oli kuitenkin omat kummituksensa, sillä ne sopivat näihin maisemiin erinomaisesti.

Hämärän hetki on jännittävä ja loppuratkaisu yllättävä. Tapahtumat sijoittuvat Öölantiin pieneen Stenvikin kylään ja sitä ympäröiville nummille, jossa pieni Jens poikakin katosi sumuun. Tälläisten hiljaisiin ja salaperäisiin saaristomaisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on lähes aina mukavaa ja niin oli tälläkin kertaa. Pienessä kylässä ei asu montaa asukasta ja näin aikaan saatiin taas jännittävä salaisuuksien ja tarinoiden täyteinen tapaus.


Hämärän hetki, (Skumtimmen, 2007)
Tammi
Suom. Outi Menna
Ulkoasu: Anders Carpelan
s. 429

torstai 14. kesäkuuta 2018

Timo Sandberg: Yövieras


Lahtelaisten vaivana on yöllinen murtautuja, joka vie heiltä arvoesineitä ja rahaa heidän nukkuessa. Törkeä tunkeilija halutaan mahdollisimman nopeasti kiinni, sillä turvattomuuden tunne leviää ympäri Lahtea.
Kerrostalon rappukäytävästä löydetään kuollut nuori nainen ja komisario Heittola kollegoineen on hukkua töihin. Johtolankoja on aluksi vaikea löytää, mutta pikkuhiljaa monet poliiseja mietityttävät asiat alkavat ratketa. Poliisilaitos saa myös uuden ylikomisarion, Pauliina Karjusaaren. Osalla henkilökunnasta on toki asiasta sanottavaa, vaikka he eivät naista edes tunne.

Yövieras on yhdeksäs osa Komisario Heittola -sarjasta.
Heittolan yksityiselämä heittelehtii niin paljon tässä Yövieraassa, ettei murhaan oikein ehdi keskittyäkkään, ennen kuin asia on selvitetty. Nuoren naisen murha on tässä muutenkin lopulta aika pienessä roolissa, sillä suuremman osan vie yölliset murtokeikat, huumeet ja autosta kadonnut mies, joka jätti jälkeensä vain muutaman johtolangan.

Sandberg luo rikolliselle jälleen taustan. Lukijalle tarjotaan syy siihen, miksi syyllinen tekee mitä tekee. Tämä on hyvä idea, mutta minusta alkaa tuntumaan, että syy on aika usein sama. En nyt millään saa päähäni mistä syistä juuri Sandbergin aiemmissa kirjoissa syyllinen tekee mitä tekee, mutta myös esim. Mari Jungstedt käyttää tätä samaa tekniikkaa ja tämä syy, että nuorena tapahtui sitä ja tätä alkaa olemaan loppuun kulunut.

Tällä kertaa huumeiden lisäksi Sandberg kritisoi kirjassaan säästötoimia jotka koskevat poliiseja ja näiden työtä. Myös muut tämän päivän ongelmat ovat läsnä kirjassa, kuten homeiset rakennukset ja sisäilma ongelmat, jotka alkavat varmasti olemaan kaikille tuttuja asioita julkisista rakennuksista, joista jokainen tuntuu joutuvan vuorollaan pois käytöstä.


Yövieras
Karisto, 2015
s. 322
Kannen kuva: Heli Metsla/Vastavalo

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono


Rei Shimura saa kiinnostavan ja kannattavan työtarjouksen. Häntä pyydetään matkustamaan Washingtoniin maineikkaiseen aasialaisen taiteen museoon. Museossa hän saisi pitää luennon japanilaisista kimonoista, joista museo kokoaa näyttelyn.
Rei tarttuu tarjoukseen ja onkin pian lentokoneessa mukanaan mittaamattoman arvokkaat kimonot, jotka hän on lupautanut kuljettamaan museoon tullessaan.
Rei saapuu kotimaahansa täynnä odotusta, mutta tuttuun tapaan asiat eivät mene niin kuin niiden olisi tarkoitus ja yksi Rein kuljettamista kimonoista varastetaan. Kimonoa etsiessään vastaan tulee Reille tuttu henkilö, kuolleena. kuolleella naisella on mukanaan Rein passi, mutta ei kimonoa. Rei uppoutuu niin syvälle kimonon etsinnöissä, että on pian itsekin vaarassa.

Rei Shimura ja morsiuskimono on Rei Shimura -sarjan viides osa.
Rei Shimura ja morsiuskimono, ei yltänyt ihan niin korkealle, kuin aiemmat osat, mutta tämäkin oli hyvä. Tällä kertaa lukijalle esiteltiin Kimonot ja niiden maailmaa. Tapahtumat sijoittuivat Washingtoniin, joka vei osan tämän sarjan hohdosta mennessään, sillä tämän sarjan vetonaula on mielestäni juurikin tuo Japani. Vaikka japanilainen kulttuuri oli edelleen vahvasti läsnä, toivon Rein palaavan pikaisesti takaisin Japaniin murhiensa pariin.

Antiikkia, kulttuuria ja murhaa suuremmassa roolissa taisi tällä kertaa olla Rein yksityiselämä, etenkin vaikea rakkauselämä, jonka Rei saikin melkoiseen solmuun tämän kirjan aikana. Itse olin Rein rakkauselämää kiinnostuneempi Rein perheeseestä, joka esiteltiin viimein kunnolla. Melkoiset vanhemmat Reillä onkin ja heihin tutustui oikein mielellään.

Murha kulki juonessa mukana, vaikka ei suuressa roolissa, eikä edes kovin mielenkiintoisena.

Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitusRei Shimura ja ikebana-mestari, ja Rei Shimura ja tappava manga.


Rei Shimura ja morsiuskimono, (The Bride`s Kimono, 2001)
Gummerus, 2004
Suom. Titta Leppämäki
Päällys: Sami Saramäki
s. 445

torstai 7. kesäkuuta 2018

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi


Mikael (Enkeli) löytää kerrostalon pihalta nuoren peikon. Hän salakuljettaa peikon kotiinsa ja nimeää tämän Pessiksi. Pessi ei tunnu olevan kunnossa ja Mikael pähkäilee yhdessä naapurin postimyyntivaimon kanssa olennon ruokintaa.
Mikael kiintyy peikkoon vahvasti ja yrittää piilotella rakasta otustaan kaikilta läheisiltään. Piilottelu ei onnistu menestyksekkäästi ja pian Mikael on suurissa ongelmissa laittoman villieläimensä kanssa.

Ennen päivänlaskua ei voi on voittanut Finlandia -palkinnon vuonna 2001.
Pidin kirjan ideasta ja aloitin sen lukemisen suurin odotuksin, sillä takakansi lupailee tarinaa, josta voisin pitää kovastikin. Fantasian ja realismin yhdistäminen on hyvä idea, mutta tässä kirjassa oli mielestäni liian vähän fantasiaa. Tarinat peikoista oli saatu suureen rooliin, mutta siitä huolimatta kirjasta puuttui kaikki mystisyys ja tarumaisuus. Odotin siis enemmän fantasian täyteistä peikkotarinaa, mutta sainkin realistisen kuvauksen miehestä ja tämän ihmissuhdeongelmista.

Parasta kirjassa oli mielestäni naapurin Palomita ja hänen surullinen ja karu tarina, jolle olisin toivonut suurempaa roolia ja selkeämpää päätöstä, vaikka hyvin tämänkin tarinan perusteella voi kuvitella, miten naiselle käy.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokainen on nimetty Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleen sanoilla. Itse kirjan nimi Ennen päivänlaskua ei voi ja kaikkien viiden osan nimet lupailevat kaunista ja tarunomaista tarinaa, mutta ei kannata antaa niiden hämätä, sillä kansien välistä löytyy karu ja realistinen tarina, jonka juonesta on kauneutta vaikea löytää. Tähän nopealukuiseen kirjaan on helppo tarttua, vaikka epäilyttäisikin pitääkö tälläisen fantasian ja realismin yhteentörmäyksestä.


Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi, 2000
s. 268

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Agatha Christie: Tuijottava katse


Kaunis ja menestynyt filmitähti Marina Gregg muuttaa miehensä kanssa pieneen St Mary Meadin kylään. Pian pariskunnan ostamassa talossa pidetään suuret juhlat. Marina toimii säteilevänä emäntänä ja toivottaa vieraita tervetulleiksi, kunnes hänen katseensa jähmettyy. Marinan omituinen käytös ei kestä kauaa, mutta monet ehtivät huomata pienen omituisuuden. Juhlat päättyvät ikävästi, kun yksi vieraista kuolee yllättäen. Kylässä asuva vanha neiti Marple pääsee selvittämään juttua, apunaan tuttu poliisimies Dermot Craddock.

Kohdalleni on tainnut Tuijottavaa katsetta ennen osua vain yksi neiti Marple kirja, (Salaperäiset rukiinjyvät) enkä silloin innostunut neiti Marplen roolista kirjassa. Neiti ei silloi nimittäin ollut kuin pienessä mitättömässä roolissa, ennen kuin tuli ja paukautti tiedon syyllisestä kaikkien tietoon. Siitä lähtien olen vältellyt Marple kirjoja, mutta nyt päädyin lukemaan tämän Tuijottavan katseen.

Tuijottava katse olikin sitten oikein mainio kirja ja neiti Marplekin sai vakuutettua minut loistavuudellaan. Tällä kertaa Marple nimittäin sai tarpeeksi suuren roolin, ennen kuin kertoi kuka murhaaja on. Neiti Marplella oli hieman vaikeuksia terveytensä takia osallistua varsinaiseen kenttätyöhön, mutta nokkelana vanhana neitinä hän onnistui juorujen perusteella selvittämään tapauksen nopeammin kuin poliisit. Tuijottavan katseen luettuani minun ei enää tarvitse vältellä näitä neiti Marple kirjoja, vaan voin rohkeasti tarttua myös näihin.

Kirja eteni nopeasti ja Christie oli kuvaillut juhlat, joista lähes jokaista vierasta pystyi epäilemään ja minä keksinkin mitä kummallisimpia teorioita (jotka eivät missään nimessä osuneet oikeaan), ennen kuin Christie paljasti oman mielikuvituksellisen ratkaisunsa.


Tuijottava katse, (The Mirror Crack`d from Side to Side, 1962)
WSOY, 1965
Suom. Raija Hermala
Suomennoksen tarkistanut: Hannes Korpi-Anttila
s. 249