keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle


Kirjailija Manuel Ortigosa viimeistelee uusinta kirjaansa, kun hänelle ilmoitetaan, että hänen aviomiehensä Álvaro on joutunut onnettomuuteen ja menehtynyt. Manuelille tulee järkytyksenä aviomiehensä kuolemn lisäksi se, että Álvaro menehtyi aivan muualla, kuin missä hänen oli tarkoitus sillä hetkellä olla. Pian Manuelille selviää, että hänen miehensä on rikas markiisi, joka omistaa lukuisia yrityksiä ja suuren määrän maata. Manuel on loukkaantunut miehensä viettämästä kaksoiselämästä ja haluaa palata mitä pikimmiten omaan kotiinsa unohtaen petollisen miehensä, mutta visiitti Álvaron kotiseudulla venyy, sillä juuri eläkkeelle jääneellä poliisilla on hänelle kerrottavaa.

Odotin kovasti Tämän kaiken minä annan sinulle -kirjan lukemista, sillä Dolores Redondon aiemmat kirjat ovat olleet minun mieleeni. Tämän kaiken minä annan sinulle oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja, mutta ei silti yltänyt läheskään Baskimaan murhat -trilogian tasolle. Tämä kirja toimii kuitenkin loistavasti, jos siltä ei odota aiemmista kirjoista tuttua mystisyyttä.

Kirja on aika pitkä tälläiseksi dekkarityyliseksi kirjaksi, joten nopeasti etenevää toivoville en suosittele. Redondo jää maalailemaan välillä pitkiksikin ajoiksi tunteita ja näkymiä, yleensä tunteita. Muñiz de Dávilan perheen salaisuudet ja monipuoliset perheenjäsenet pitävät joka tapauksessa lukijan hyvin otteessaan. Loppuratkaisu paljastuu pikkuhiljaa ja lukija ehtii arvailemaan läpi kirjan monenlaisia vaihtoehtoja onnettomuusyön tapahtumille.

Sukudraamaa kirjassa riittää loppuun saakka, sillä Muñiz de Dávilan perhe on ehtinyt vuosien saatossa piilottaa yhden jos toisenkin salaisuuden, eikä ne ole pienimmästä päästä. Katkeruutta, syytöksiä, salaisuuksia, epäilyksiä ja runsaasti intohimoisia tunteita on siis luvassa, jos päätät lukea tämän kirjan. Eikä Muñiz de Dávilan perhe ole edes ainoa, joiden salaisuuksia kirjassa käsitellään, joten enemmänkin on luvassa. Välillä rauhoitutaan ja poiketaan viiniviljelmillä tutkailemassa miten viiniä valmistetaan ja toki nautitaan muutama lasillinen siinä sivussa. 


Tämän kaiken minä annan sinulle, (Todo esto te daré, 2016)
Gummerus, 2018
Suom. Sari Selander
s.698

torstai 6. joulukuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki


Anita täyttää viisikymmentä ja haluaa syntymäpäiväjuhlissaan tietää, kuka hänen ystävistään auttaisi häntä kuolemaan. Hämmentyneet ystävät eivät halua moisesta asiasta keskustella. Jossakin vaiheessa heidän on kuitenkin pakko, sillä Anita on masentunut. Elämä ei houkuttele, mutta kuolema sen sijaan on mielessä lähes kaiken aikaa. Kirjoittaminen pelottaa ja uusi kirja pitäisi viimein aloittaa.

Valomerkkiä aloittaessani ajattelin sen olevan turhan synkkä, sillä aiheena tosiaan toimii masentunut kirjailija. Kirja ei kuitenkaan ollutkaan liian synkkä, vaikka se käsittelee masennusta ja siinä ryypätään, haudotaan itsemurhia ja kyseenalaistetaan elämää. Valomerkki on sujuvasti, runsain dialogein kirjoitettu. Anitan kirjailijan elämää seuraa mielenkiinnolla ja hänen pointtejaan elämästä on mukava lukea. Anita on uskottava hahmo ja nuo  pienet yksityiskohdat, joilla hänen elämäänsä kuvataan luo lukijan eteen hahmon, jonka elämään  ja ajatuksiin helppo samaistua.

Pidin siis Anitasta, aidon tuntuisesta kerronnasta, yksityiskohdista ja sujuvasta tekstistä. Kirjasta löytyi kuitenkin myös asioita, joista en pitänyt, vaikka tämä ei olekaan varsinaisesti kirjailijan syytä, sillä nämä asiat keskittyvät lähinnä hahmoihin. En vain erityisemmin pitänyt Vellusta, vaikka hänkin melkein ehti saada minut puolelleen ennen kirjan loppua. Iiroa inhosin, mutta hänkin tuntui olevan välttämätön osa kirjaa. Kirjan loppu ei ollut minulle mieleinen. Koko kirjan ajan kestänyt masennus ja ahdistus, sai minusta turhan nopeasti hoidetun lopun.

Valomerkki kertoo tärkeästä aiheesta ja herättelee toivottavasti ihmisiä tajuamaan masennuksen todellisuutta. Siihen kun ei aina vaadita huonosti menevää elämää. Anitallakin menee hyvin, mutta niimpä vain siitä huolimatta sairastuu.


Valomerkki
Otava, 2017
Kannen suunnittelu: Kirsti Maula
s. 252

lauantai 1. joulukuuta 2018

James Bowen: Bobin joulu


James Bowenin elämään on tullut katukatti Bobin mukana paljon hyvää ja elämänlaatu on korjaantunut suuresti vuosien saatossa. Tässä kirjassa hän kuitenkin muistelee vuoden 2010 joulua, jolloin rahaa ei ollut edes sähköön tai lämmitykseen. Työpäiviä kadullakin oli peruttava liian kylmien ilmojen takia ja rahaa oli vaikea hankkia.

Bobin joulussa kerrotaan James Bowenin aikaisemmista jouluista ja kuinka hän on niitä viettänyt, ja siitä kuinka joulu ei ole hänelle erityisen iloinen juhla. Bob kissa kuitenkin tuo Jamesin elämään joulun sellaisena, että hänkin pystyy nauttimaan tästä perhejuhlasta.

Bobin joulu on nopea ja ihan hyvä kirja, vaikka loppujenlopuksi tässä kerrottiin kaksikon joulusta erittäin lyhyesti. Kirjassa kuvailtiin enemmänkin joulun odotusta ja Jamesin menneitä jouluja, joihin Bob ei kuulunut. Yllätyinkin siitä kuinka pienessä roolissa Bob tässä oli. Toki hänet mainitaan lähes jokaisessa kohtauksessa jollakin huomautuksella, mutta välillä ne jäävät kaiken muun varjoon.  Onneksi välillä kerrottiin vain Bobin tememisistä, sillä hän oli se minua kiinnostava hahmo tässä kirjassa.

Bobin joulu on ajatuksia herättävä ja realistinen kirja. Vaikeudet ja tunteet tulevat selvästi esiin tarinassa. Lopulta James ja Bob saivatkin iloisen joulumielen niin itselleen, kuin monelle muullekin. Kirja myös muistuttaa ja antaa ideoita siihen, miten voi toisille antaa joulumieltä, vaikka rahaa ei oli tuhlattavaksi. Joulun kun ei ole pakko aina olla niin kaupallinen, hyvän mielen voi saada pelkällä yhdessäololla.


Bobin joulu, (A Gift from Bob, 2014)
WSOY, 2016
Suom. Kimmo Paukku
s. 159

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Joanne Harris: Persikoiden aikaan


Vianne Rocher perheineen on pysynyt jo kauan poissa Lansquenetistä, mutta kun Vianne saa kirjeen kuolleelta ystävältään, on hänen palattava. Vianne lähtee matkaan tyttäriensä Anoukin ja Rosetten kanssa. Roux jää vahtimaan heidän kotinaan toimivaa asuntovenettä.
Vianne huomaa pian paluunsa jälkeen, että hänen apuaan tosiaan tarvitaan. Hänen entinen vihamiehensä Reynaudkin tuntuu kaivanneen häntä paikalle. Kylä on suistumassa sotaan. Se on jakautunut kahteen puoleen. Alkuperäiset kyläläiset ja uudet asukkaat, pieni muslimiyhteisö, eivät meinaa enää tulla toimeen niin kuin ennen. Mutta mikä on muuttunut ja ajanut yhteisöt kauaksi toisistaa. Voiko yhteisöjen välisen vihan todella synnyttää yksi ja ainoa nainen.

Persikoiden aikaan on jatkoa Pienelle suklaapuodille ja Karamellikengille.
Kirjan kertojaääninä toimivat Vianne ja Francis Reynaud, jotka palasivatkin nopeasti takaisin mieleen, vaikka Karamellikenkien lukemisesta onkin päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin. Itseasiassa koko pienen suklaapuodin tunnelma, henkilöt ja maisemat palasivat nopeasti mieleen, kun luki hieman kirjaa eteenpäin. Francis on kyllä muuttunut melkoisesti, siitä äksystä ja kaavoihin kangistuneesta miehestä, huomattavasti leppoisampaan ja sympaattisempaan suuntaan. Toki myös Viannen lapset ovat muuttuneet iän myötä. Vianne sen sijaan on edelleen tuulen vietävissä.

Persikoiden aikaan tarjosi paljon makuja, tuoksuja ja värejä. Suklaa vain ei tullut niin suuresti esiin, vaikka tämä edelleen on samaista Suklaa -sarjaa, kuin aiemmatkin osat. Tuoksujen ja makujen kuvailu keskittyi lähinnä persikoihin ja ruokaan. Mukavaa vaihtelua.

Juoni koostui perheiden ja kylän ongelmista ja salailusta. Viannen noitapiirrettä ei harmillisesti edelleenkään käsitelty, kuin aivan pieninä huomautuksina siellä täällä. Käsittääkseni tämä kirja on Suklaa -sarjan viimeinen osa, joten tämän enempää ei Viannen noitapiirteestä sitten saadakkaan tietää. Ei Vianne varsinaisesti muutenkaan saa elämälleen kirjoissa mitään pysyvältä tuntuvaa loppua ja jääkin lukijan itsensä pääteltäväksi mihin Vianne seuraavaksi ryhtyy. Tunnelmallinen ja tapahtumien täyteinen kirja tämä taas oli.

Lue myös: Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät.


Persikoiden aikaan, (Peaches for Monsieur le Cure, 2012)
Otava, 2013
Suom. Satu Leveelahti
s. 409

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Pirunkuru


Poliisi Juhani Vuontisjärven eläkepäivät lähestyvät, mutta vielä hän joutuu selvittämään henkirikoksia. Pirunkurusta löydetään ruumis ja epäilyt heräävät nopeasti, sillä kuolema ei vaikuta luonnolliselta. Etelästä Lappiin muuttanut Krisse on saanut paikallislehdestä harjoittelupaikan ja päätyy tekemään juttuja suunnitellusta kaivoksen avaamisesta, joka toisi paikkakunnalle satoja uusia työpaikkoja. Moni ei tunnu kaivosta vastutavan, mutta lopulta Krisse saa kaivettua esiin eriäviä mielipiteitä. Pian tapahtuu toinen murha ja poliisi on ymmällään, miten murhat voisivat liittyä toisiinsa.

Pirunkuru on Ollikaisen Lappiin sijoittuvan dekkaritrilogian viimeinen osa.
Päätösosa tuo mukanaan arvatenkin monelle asialle pisteen. Krissen pitää päättää mitä elämällään tekisi, Vuontisjärvi odottaa eläkepäiviään ja moni muukin aiemmista osista tuttu hahmo pääsee mukaan viimeisiin tapahtumiin.

Pirunkuru oli aiempien osien tapaan vetävästi ja hyvin kirjoitettu. Rakenne oli samankaltainen ja trilogia onkin yhtenäinen kokonaisuus. En suosittelekkaan lukemaan näitä väärässä järjestyksessä, sillä varsinkin Krissen elämästä paljastuu turhan paljon suuria asioita, jotka pilaisivat sitten aika paljon jännitystä muista osista.

Kirjan loppu oli yllättävä ja muutenkin tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen oli hyvät. Toivottavasti Ollikainen kirjottaisi tulevaisuudessa vielä muitakin kirjoja, sillä tähän tyyliin kirjoitetut kirjat lukisin ainakin mielelläni.

Lue myös: Veripailakat ja Vesiraukka.

Pirunkuru
Like, 2015
s. 223

torstai 22. marraskuuta 2018

Stephenie Meyer: Houkutus


Bella Swan muuttaa isänsä luokse Forksiin. Sateinen kaupunki eroaa hänen entisestä asuinpaikastaa, kuin yö ja päivä. Bella ei edes pidä sateesta, mutta muutto isän luo on ainoa oikea ratkaisu.
Bella aloittaa opiskelun uudessa lukiossa ja tapaa salaperäisen Edwardin. Edward vaikuttaa niin erilaiselta, kuin muut, että Bella kiinnostuu tästä suunnattomasti. Jotakin hyvin vetovoimaista nuoressa miehessä on. Kun Edwardkin tuntuu kiinnostuneen Bellasta, roihahtaa parin välille valittömästi suuria tunteita. Bellalla on vain hivenen sulateltavaa uudessa poikaystävässään, sillä tämä on vampyyri.

Houkutus on tullut luettua yläasteikäisenä moneen kertaan. Minulle Twilight oli se hirmuisen fanituksen kohde. Nyt vuosia myöhemmin päätin palata ensimmäisen osan pariin uudestaan.

On hiukan vaikea kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on itselleni monella tavalla tärkeä, sillä en pysty tästä kovin tasapuolista arvostelua kirjoittamaan. Houkutuksen lukeminen oli paluu monien hyvien lukuhetkien muistoihin. Toki huomaan nyt näin vuosien päästä kirjaan palatessani, että juoni ei kaikenaikaa ole maailman uskottavin. Rakastuminen tapahtuu nopeasti ja tunteet tuntuvat olevan välillä liioiteltuja.

Niin hyvä mieli tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuli, ettei tuollaiset liioitellut tunteet häirinneet yhtään. Forksin auringoton ja sateinen sää, kaikkialle yltävä vihreys ja hiljaiset kadut piirtyivät taas kerran eteeni. Bellan kömpelö, liikuntaa vihaava hahmo, oli edelleen sympaattinen. Joskus hän oli hyvää vertaistukea yläastetta käyvälle liikuntatuntien vihaajalle.

Houkutuksen tulen lukemaan elämäni aikana varmasti moneen kertaan, sillä se taitaa olla minulle se sarjan aloitus, joka Harry Potter ja viisasten kivi on monelle muulle. Houkutukseen voi muuten vallan mainiosti tutustua vanhempanakin, jollei kammoksu hivenen epäuskottavaa rakkaustarinaa, joka vaikuttaa paikoitellen hyvinkin siirappiselta.


Houkutus, (Twilight, 2005)
WSOY, 2005
Suom. Tiina Ohinmaa
s. 349

tiistai 20. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Vesiraukka


Helsingissä asuva Krisse on palannut ystävänsä Eerikan kanssa Lappiin. Aikaa heidän viimeisestä matkastaan on kulunut lähes kaksi vuotta ja Krisse on palannut Lappiin mukanaan yllätys miehelle, jonka kohtasi viime reissulla. Kaapo on oppinut ensimmäisen sanansa ja olisi aika paljastaa lapsen isälle lapsen olemassaolosta.
Matka muuttuu pian aivan toisenlaiseksi, kuin Krissen ja Eerikan suunnitelmissa se oli. Mökkien lähistöltä löytyy jälleen ruumis ja kaikki vanhat tutut tuntuvat taas olevan sotkeutunut asiaan. Nuoren tytön murha järkyttäisi jo kyläläisiä tarpeeksi, mutta murhat eivät ole vielä ohi ja yksi jos toinenkin joutuu vielä vaaraan.

Vesiraukka on toinen osa Milla Ollikaisen Lappiin sijoittuvasta -dekkarisarjasta.
Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, mutta tämä toinen oli silti parempi. sarjassa vilahtelee paljon hahmoja, sekä pysyviä, että vain kirjakohtaisia. Nyt kun pysyvät hahmot olivat jo tuttuja, oli lukeminen mukavampaa. Enää ei tullut sellaista ensimmäisen osan sekavuutta vastaan ja sukulaissuhteissakin pysyi paremmin selvillä.

Kirjassa kulkee mukana vanhemmasta ajasta kertovia kohtauksia, jotka myös tässä osassa olivat selkeämpiä, kuin aiemmassa. Vesiraukka oli siis kaikinpuolin selkeämpi kirja, kuin Veripailakat. Jollakin tavalla jopa murhissakin tuntui olevan enemmän järkeä ja uskottavammat syyt. Oli myös todella hienoa, että kirjan nimeäkin sivuuttiin juonessa. Näillä kirjoilla on niin mielenkiintoiset nimet, että tuntuisi ikävältä joutua etsimään selitystä netin syövereistä.

Krisse oli toiveeni mukaan muuttunut aika tavalla, mutta pienine lipsahduksineen hän ei vieläkään ollut minun suosikkihahmoni. En vain pidä ryyppäävistä ja itsesäälissä kierivistä hahmoista. Tekisi mieli kiljua, että ryhdistäydy nyt jo!

Vesiraukka loppui antaen pientä vihjettä tulevasta kirjasta ja Krissen tilanteesta. Kolmaskin osa odottelee tuolla jo hyllyssä, joten myös se tulee pian luettua. On tämä niin koukuttava sarja ja haluan tietää miten Krissen käy.

Lue myös: Veripailakat.


Vesiraukka
Like, 2014
s.253