Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

 

Kauan tyhjillään ollut Reunamäen talo näkee kesän tullen hieman elämää, sillä perikunta on päättänyt myydä talon, ja nyt on aika hieman ehostaa sitä myyntikuntoon. Maiju saa serkkunsa Hennan kanssa raivausurakan hoitaakseen. Kesä etenee talon pihaa kunnostaen, mutta rentoutumista unohtamatta. Pian Maiju tarttuu myös haitariin, ja soittopuuhissa tutustuu kiinnostavaan mieheenkin. Olisiko aika unohtaa vanhat sydänsurut?

"Iltapäivän aurinko lämmitti Reunamäen pihan takkuista heinikkoa, maasta kohosi kaiken kasvavan väkevä tuoksu. Ruohoa, heinää, niittykukkia, kesän kuivattamaa hiekkamaata. Aitan kupeessa kasvoi villiintyneitä ruusupensaita, joiden aniliininpunaisista nupuista osa oli jo auennut."s.40

Jylhäsalmen sydänkesä on neljäs osa maalaisromanttisesta Jylhäsalmi -sarjasta.

Pidin yli vuoden lukutauon tästä kovasti pitämästäni Jylhäsalmi -sarjasta, mutta nyt houkutti palata sarjan pariin. Sarjan kolmas osa oli mielestäni niin heikko muihin osiin verrattuna, etten aiemmin saanut tartuttua tähän neljänteen. 

Jylhäsalmen sydänkesä oli kuitenkin taas yhtä loistava kuin sarjan ensimmäiset kaksi osaa olivat. 

Jylhäsalmen miljöötä ja henkilöiden arkista olemista kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja kauniisti. Koko aikaa ei paahdeta menemään eteen päin, eikä juoneen kovin suuria ja mullistavia käänteitä mahdu. Ehkei tuo romantiikan osuuskaan ollut erityisen yllättävää, mutta maalaistunnelmaa riittää. 

Paahteinen kesä, savusauna, juhannushäät, haitarimusiikki, hyttyset ja soutaminen täyttävät Maijun arjen, ja tekee kirjasta mitä loistavinta kesälukemista, vaikka kiva tämän tunnelmissa oli olla, vaikka ei aivan kesä vielä olekaan. Pikku hiljaa Maiju tutustuu myös sukunsa historiaan.

Kesäisen romantiikan vastapainoksi kirjassa kurkistellaan 40-luvulle. Venäläinen sotavanki Ivan joutuu töihin suomalaiselle maatilalle, mutta se ei ehkä olekaan niin kamalaa. Nämä kohtaukset tuovat kirjaan hieman tummempaa, syvempää tarinaa, vaikka kyllä kerronta näissäkin osissa pysyy melko kevyenä.

Uusi päähenkilö, Maiju saa tarpeeksi tilaa, eikä aiempien osien henkilöitä tuoda enää liikaa esiin, vaikka heitäkin hieman vilahtelee kirjan sivuilla. Jylhäsalmen sydänkesä on kivan kevyt kokonaisuus, joka tuo romanttisen maaseudun kauniisti esiin. 

Jylhäsalmen sydänkesä

Karisto, 2021

Kannen kuva: Petri Jauhiainen

Kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

s.263

Maria Kuutti: Alpo, Helmi ja kolmas pyörä

 

Helmi on Alpon paras kaveri. He leikkivät yhdessä hauskoja leikkejä, kuten hienoja juhlia. Yllättäen kesken leikkien, huoneeseen ilmaantuu uusi otus. Mummi on iloinen ja haluaa heti mukaan leikkeihin. Helmistä Mummi vaikuttaa todella mukavalta ja hän on heti valmis ystävystymään uuden tulokkaan kanssa. Alpo tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Miksi tuo uusi tyyppi saa noin vain tulla mukaan leikkeihin, ja unohdetaanko Alpo nyt kokonaan?

"Alpoa jurppii. Mikä oikeus Mummilla on tulla ja pilata kaikki leikit? Miksi hän ei voi uutena vain katsoa ja ottaa opikseen?"

Alpo, Helmi ja kolmas pyörä on lapsille sopiva kuvakirja, jossa Alpo kokee olonsa hetkellisesti ulkopuoliseksi. Kirjan avulla onkin helppo käsitellä lapsen kanssa tätä niin monelle lapselle tuttua tunnetta. itse ainakin muistan hyvin tämän tunteen omasta lapsuudesta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmeisesti jonkinlaiseen lastenhuoneeseen, jossa lelut viettävät keskenään aikaa ja leikkivät. Huoneeseen mahtuu paljon ilmekkäitä leluja, mutta kirjan tarinassa seurataan vain näiden kolmen päähenkilön tarinaa, ja muut lelut ovat vain taustalla ja heidän touhuja voi seurata kuvitusta tutkimalla. Kirjassa on vähän tekstiä suurien värikkäiden kuvien joukossa. Saara Söderlundin kuvista löytyy paljon tutkittavaa. 

Oma suosikkini kirjan kuvista on tämä heti alussa oleva kuva, jossa Alpo ja Helmi ovat pukeutuneet ihaniin juhlamekkoihin ja syövät joulutorttuja. Kuva on lempparini, koska joulutortut herättävät huomioni aina, ja on mahtavaa, että lastenkirjassa myös Alpot voivat pukeutua upeaan kimallemekkoon. Kaikkein parasta mielestäni on, ettei Alpon mekkoon pukeutumista kommentoida mitenkään, vaan se on täysin normaali arkinen asia kirjassa.

Alpo, Helmi ja kolmas pyörä

KVALITI, 2022

Kuvittanut: Saara Söderlund

Arvostelukappale

Katariina Vuori: Kasvun paikka

 

Silvia on jo vuosia hoitanut kotia ja lapsia miehen käydessä töissä. Lapset ovat jo koulussa, mutta silti Silvia suorittaa tietyt tarkat rutiinit, ne kaikki jotka hänen odotetaan hoitavan. Kyllästyminen alkaa kuitenkin nostaa päätään. Hän kaipaa vapautta, omia asioita, jotka ovat vain häntä varten. 

Silvia löytää yllättäen uuden harrastuksen, joka alkaa yhdestä pienestä huonekasvista. Pikku hiljaa harrastus kasvaa ja vie päivä päivältä enemmän tilaa, aikaa ja rahaa. Viherkasvit tuntuvat pian lähes tärkeämmiltä kuin oma aviomies.

"Keitin kaksi kuppia kahvia ja menin istumaan kasvin viereen. Aina kun otin kulauksen omasta kupistani, lorautin kasvillekin vähän viileällä vedellä laimennettua kahvia sille kaatamastani toisesta kupista."s.103

Kasvun paikka on kirja huonekasveista ja aikuisesta naisesta, joka haluaa löytää jälleen itsensä, eikä olla enää se kotiaskeraiden pariin jumahtanut  tyyppi. 

Voitin kirjan Otavan järjestämästä arvonnasta, ja hetken pohdin mahtaako kirja tarjota minulle erityisen kiinnostavaa lukukokemusta, sillä en omista yhtäkään huonekasvia, en ymmärrä niistä mitään, enkä osaisi edes nimetä yhtään kasvia. Mutta voin heti kertoa, että pelko oli turha. Kirja on mainiota, hauskaa viihdettä, ripauksella vakavampaa pohdintaa ja pyristelyä irti arjen puuduttavista kahleista. 

Silvian seurassa viihtyi loistavasti. Hän on aivan hulvaton hahmo kaikkine tempauksineen, mutta kirja pysyy silti uskottavuuden puolella, eikä mene yliampuvaksi komediaksi. Naurahdin monesti ääneen kirjaa lukiessa. Silviassa on mielestäni hyvällä tavalla paljon samaa, kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaaja -kirjojen Beckyssä. 

Kasviharrastus tuotiin esiin niin hauskasti, että siitä luki mieluusti tällainenkin lukija, joka ei huonekasveista ole kiinnostunut lainkaan. Samalla saattoi jopa jotakin pientä oppiakin kasveista, aivan huomaamatta. 

Kasvun paikka

Otava, 2022

s.333

Marvi Jalo: Pipo Pippuri oopperassa

 

Pipo Pippurin elämässä puhaltaa uudet tuulet. Hän on muuttanut, sillä eräs ihminen on adoptoinut hänet. Kaiken lisäksi naapuriin muuttaa aivan ihastuttava tyttökissa, johon Pippuri ihastuu heti. Pippuri aloittaa tytön hurmaamisen, ja pian he pääsevätkin oikeille treffeille, joista ei seikkailua puutu. He nimittäin matkaavat kaupunkiin katsomaan oopperaa, josta Pippuri on viime aikoina kiinnostunut erityisen paljon. 

"Pippuri kapusi uudelleen omenapuuhun ja asettui tyynylle istumaan. Toden totta, kyllä nyt kelpasi esiintyä. Ääni kohosi sydäntäraastavan tunnelmallisesti, kun Pippuri aloitti taas laulamisen. Ikkuna avautui uudelleen. Onneksi isännän viskaama saapas ei osunut laulajaan, joka hutkytti lanteitaan kuin tuskankouraisuissa."s.9

Pipo Pippuri oopperassa on kolmas osa Pipo Pippuri -lastenkirjasarjasta.

Tähän asti ilmestyneistä Pipo Pippuri -kirjoista tämä kolmas oli oma suosikkini. Tarina oli alusta loppuun kissamaisen vauhdikasta ja hauskaa menoa. 

Tähän asti Pippuri on oikeastaan seikkaillut vain eläinten parissa, tavannut erilaisia lajeja, ja oppinut, että erilaiset eläimet voivat hyvin olla ystäviä keskenään, vaikka ennakkoluulot ovatkin suuria. Tällä kertaa Pippurin seurassa tutuksi tullut hiiri, Ranttalix ei päässyt mukaan tarinaan lainkaan, vaan Pippuri seikkaili aivan uusissa maisemissa. Pippuri asui nyt ihmisten luona, kummasteli heidän käytöstä, ja tutustui uusiin kissoihin. Myös yksi ihastuttava poni esiteltiin. 

Pipo Pippuri oopperassa kuvaa niin tekstillään, kuin kauniin hempeillä kuvillaankin kissan elämää hauskasti. Vaikka tarinaan mahtuu paljon mielikuvituksellisisa tapahtumia, kuten kissojen pukeutumista ja oopperaa, löytyy sen alta paljon tuttuja kissamaisia elementtejä, jotka ihminenkin voi kissojen elämää seuraamalla tunnistaa. Hauskinta kirjassa onkin ihmisten ja eläinten välinen suhde. Pippuri kun pohtii kirjassa välillä sitä, miten ihmiset nyt taas ymmärsivät tilanteen aivan väärin. 

Lue myös: Pipo Pippuri ja Ranttalix ja Pipo Pippuri ja Iiro ilkimys. 

Pipo Pippuri oopperassa

KVALITI, 2022

Kuvitus: Salli Parikka Wahlberg

s.40

Arvostelukappale

Mari Jungstedt: Viimeisen lampun loisteessa

 

kaksi poikaa viettää syyslomaa Gotlannissa. He lähtevät pyöräretkelle, eivätkä palaa. Komisario Anders Knutas kollegoineen aloittaa etsinnät. Aika kuluu, eikä poikia tunnu löytyvän millään. Anders ja Karin tuskailevat etsintöjen parissa, mutta joutuvat samalla miettimään omaa mutkikasta elämäntilannetta. Kun pojat viimein löytyvät, on aika käynnistää murhatutkimus.

"Veronika nousi pöydästä ja meni seisomaan ikkunan viereen ja alkoi tuijottaa ulos pimeään. Seinäkello näytti kolmea, ja pojat olivat edelleen kateissa jossain tuolla kylmän ja sateisen syysyön pimeydessä."s.36

Viimeisen lampun loisteessa on 16. osa Gotlanti -dekkarisarjasta.

Tämän sarjan pariin on kyllä vuosi toisensa jälkeen yhtä mukava palata. Tämäkin osa lunasti kaikki odotukset. Karinin ja Andersin elämässä tapahtuu koko ajan hurjan paljon, ja heidän elämää on kiinnostava seurata. Etenkin kun heillä on edessään isojen päätösten teko. Toki muidenkin hahmojen elämä kiinnostaa, mutta tällä kertaa toimittaja Johan Berg vaimonsa kanssa olivat hyvin pienessä roolissa. Näissä dekkareissa minulle tärkeämpää onkin tuttujen hahmojen kuulumiset kuin varsinainen juoni, eli murhat ja niiden ratkomiset. 

Viimeisen lampun loisteessa on kevyt, mutta jännittävä dekkari, jossa toimintaa, draamaa ja surullisia kohtauksia riittää. Nykypäivän tutkimuksien ohella käydään välillä kurkistamassa menneeseen, muinaisaarteista kiinnostuneen henkilön elämään.

Lapset rikosten uhrina tuo kirjaan väkisinkin surullisen vireen, mutta rikoksilla ei mässäillä Jungstedtin kirjoissa, ja kun kirjassa on niin paljon muutakin mietittävää, ei tämä rikos jäänyt mieltä painamaan tai tehnyt juonesta liian raskasta.

Viimeisen lampun loisteessa, (När den sista lampan lyser, 2021)

Otava, 2021

Suom. Katja Salmi

s.320

Elizabeth Warren: Tytöt pystyvät mihin vain!

 

Peppi on kyllästynyt kuulemaan mitä hän voi tai ei voi tehdä. Miksi hän ei voisi tehdä putkitöitä tai olla vaikka isona presidentti? Ihmiset tuntuvat kuitenkin sanelevan tytölle, mitä hänen kuuluu tehdä ja mitkä asiat sopivat vain pojille. Onneksi Pepin äiti päättää viedä Pepin katsomaan suurta vaalitilaisuutta, jossa presidentiksi pyrkivä Elisabeth esiintyy. Peppi saa tapaamisesta runsaasti rohkeutta. Hän päättää, että voi tehdä aivan mitä haluaa, vaikka muut sanoisivat mitä.

Tytöt pystyvät mihin vain! on nimensä mukaisesti kirja siitä, ettei ole väliä onko tyttö vai poika tehdäkseen itselleen mieluisia asioita. 

Kirja sopii perheen pienimmille. Tekstiä on jokaisella sivulla vain muutamia lauseita. Kuvat ovat suuria ja värikkäitä, niin kuin Pepin tarinakin. Peppi on iloinen ja rohkea tyttö, jonka innokkuudesta uusia asioita kohtaan on mukava lukea. Tämän kirjan avulla voi jo pienillekin lapsille kertoa siitä, että omia unelmia kannattaa seurata, vaikka välillä saattaa kuulla kommentteja siitä, miten omat unelmat eivät muka sopisi juuri hänelle. Kirja kannustaa tasa-arvoon, ja on siksi tärkeä. Päällimäisenä minulle jäi kuitenkin kirjasta mieleen Pepin rohkeus ja ystävällisyys. Omat unelmat voi saavuttaa myös hyväntahtoisesti, toisia kunnioittaen. Hyvä Peppi!

Tytöt pystyvät mihin vain! (Pinkie Promises, 2021)

KVALITI, 2022

Suom. Marvi Jalo

Kuvittanut: Charlene Chua

Arvostelukappale

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

 

Keskikesän yöttömänä yönä kaikki 16-vuotiaat tytöt osallistuvat riittiin, jossa heille selviää mihin kehään he kuuluvat. Yhdessä ystäviensä kanssa Kainu jännittää mihin kehään hän päätyisi, äitiyden, ruuan, käsityäläisyyden, emännyyden ja laulajan kehät häämöttävät edessä, kauempana siintää viisi tietiän kehää. Kun Kainu pian huomaa seisovansa keskimmäisessä kehässä, joka on varattu kaikkein voimallisimmalle tietiälle on edessä suuri elämänmuutos. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin on löydetty kymmenennen kehän tietiä, jota odottaakin hyvin suuri ja vaarallinen tehtävä.

"Kun Tietiä löi rummustaan kumauksen, Kainu otti ensimmäisen askelen ja tunsi toisten tekevän vierellään samoin. Siitä hetkestä eteenpäin katosi kaikki ulkopuolinen. Oli vain neulasmaton tuntu jalkapohjissa, ilman viileys iholla ja kehon liike askelissa, jotka olivat hänelle tuttuakin tutummat ja kuitenkin juuri tällä hetkellä uudet. Oli vain kehät ja hänen matkansa niiden halki."s.9

Myrskynsilmä on muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka kertoo Kainun sekä fyysisesti, että henkisesti rankasta matkasta kohti tulevaisuutta tietiänä. 

Kansikuvan susi, linna, vuoret ja kaikki luontoaiheiset yksityiskohdat lupailivat minulle mieluista tarinaa. Kirja tarjoaa kauniisti kirjoitetun tarinan täynnä luontoa, taianomaisuutta ja seikkailua. Pidin kovasti Luttisen tavasta kuvailla asioita. Kaikkea kuvaillaan juuri sopivasti. Pienet yksityiskohdat siellä täällä herättävät tarinan eloon, mutta liian pikkutarkkaan kuvailuun ei ruveta, vaikka kyseessä onkin fantasiamaailma. Minua välillä esimerkiksi epäilyttää tarttua massiiviseen fantasiaromaaniin siinä pelossa, että kirja on täynnä pikkutarkkaa historian sun muun sellaisen kuvailua, mutta tässä kirjassa asiat esitetään selkeästi, ilman kymmenien sivujen jaarittelua. 

Välillä kerronta oli verkkaisempaa, kun välillä taas edettiin vauhdilla eteen päin. Etenkin lopun tapahtumat etenivät vauhdikkaasti. Tarinaan mahtuu monipuolisesti toimintaa, tunteiden läpi käymistä, oman paikkansa etsimistä, taikuutta ja myös ripaus romantiikkaa, mutta se ei saa suurta roolia.

Kainu on uskottavan aito aikuisuuteen siirtyvä tyttö. Hänessä on vielä hieman lapsellisia piirteitä, epävarmuutta ja uhmaa, mutta myös syvällisempiä ajatuksia kumpuaa jo jostakin mielen perukoilta. 

Pidin Myrskynsilmästä. Etenkin koko luonnonläheisestä miljööstä, tiätiöiden voimaeläimistä, yrttien tuoksusta, jonka voi lähes itse haistaa kirjaa lukiessa, ja tosiaan siitä hyvin rakennetusta fantasiamaailmasta, jonka jokaista asiaa ei tarvitse selittää puhki, mutta joka silti piirtyy selkeästi lukijan mieleen.

Myrskynsilmä

WSOY, 2020

Kansi: Riikka Turkulainen

s.397