Gena Showalter: Yön kirous

 

Budapestissä on vanha linna, jonka asukkaat herättävät ihmisissä paljon keskusteluja. Keitä nämä erikoiset miehet ovat? Enkeleitäkö? 

Linnan asukkaat itse tietävät olevansa kaukana enkeleistä, he ovat manalan valtiaita. Jokaisessa heissä asuu kammottava demoni. 

Maddox kantaa sisällään Väkivaltaa, niinpä hän ei ole erityisen turvallista seuraa kenellekään, etenkään itseään huomattavasti heikommalle ihmiselle. Mutta kun linnaan päätyy eräs hyvin kiinnostava nainen, Ashlyn, on Maddoxin pakko hillitä demoninsa. 

"Ashlyn oli saanut selville, että jotkut paikallisista todella pitivät kukkulan laella asuvia miehiä demoneina. Suurin osa kuitenkin piti heitä enkeleinä, jotka pysyttelivät omissa oloissaan lukuun ottamatta yhtä tiettyä, jolla oli kaupungissa melkoinen naistenmiehen maine."s.31

Yön kirous on ensimmäinen osa paranormaalista romanttisesta Manalan valtiaat -sarjasta.

Tämän kirjan aihe kuulosti hyvältä. Vanhat kreikkalaiset jumalat kiinnostavat, samoin demoneita vartioivat sotilaat. Linna Budapestissä kuulosti myös erityisen houkuttelevalta. Ainekset oikein kiinnostavaan kirjaan oli siis tarjolla. Harmi vaan ettei toteutus osunut nyt kyllä omaan makuuni lainkaan.

Kirjan rakkausdraama pilasi minulta koko lukukokemuksen. Ashlynin ja Maddoxin rakkaustarina on epäuskottava ja tylsä. Minuun ei iske tällainen "ei yhtään mistään oikeasta syystä kumpuava palava rakkaus". Minua myös ärsytti suuresti, kun kirjassa alettiin viimein puhua kiinnostavimmista aiheista, demoneista, jumalien sodista tai ylipäätään mistään vakavammasta, niin ne hetket oli sitten pakko jättää lyhyeen, sillä täytyihän sitä nyt hiukan puhua taas siitä kuinka paljon Ashlyn ja Maddox haluavat toisiaan, vaikka päällä olisi kuinka kammottava tilanne tahansa.

Ainoa asia mitä jäin ihmettelemään kirjan luettuani oli, että miksi minä luin tämän loppuun asti? Tarina jäi kesken, jatko-osissa demonien ja jumalien draama jatkuisi, mutta vaikka se kiinnostaisikin minua, niin hyvin suurella todennäköisyydellä ärsyyntyisin vain seuraavan demonin epäuskottavan rakkaustarinan kimpussa.

Yön kirous, (The Darkest Night, 2008)

Förlaget Harlequin AB, 2011

Suom. Eeva Parviainen

s.365

Antti Tuomainen: Tapahtuu huomenna

 

Petteri Puulasmaa tekee työkseen puhelinennustuksia vähintäänkin epäilyttävän pomon alaisena. Hän on aivan surkea työssään, eikä oikeastaan vähääkään pidä siitä, mutta pois ei voi lähteä, sillä hänellä on oltava vakaa elämäntilanne. Huoltajuuskiista tyttärestä, pomon hengitys niskaan työpaikalla ja vielä kuvioon astuva uusi tuttavuus, joka hänkin haluaa jotakin Petteriltä, alkaa tuntua jo liian raskaalta, kunnes ratkaisun mahdollisuus yhtäkkiä ilmestyy yllättävältä taholta. 

"Yhteistä meille kaikille - luin itseni siihen joukkoon, joka oli aina mielenkiinnolla kuunnellut niin sanottuja asiantuntijoita, mitä se sana ikinä tässä yhteydessä lopulta tarkoittikaan - oli, että me tarvitsimme jonkun kertomaan, mitä huomenna tapahtuu."s.55

Tapahtuu huomenna on tämän vuoden Kirjan päivien kunniaksi kirjakaupoissa jaettu kaupan päällis pienoisromaani.

Tapahtuu huomenna on helppoa ja nopeaa luettavaa. Koska kyseessä on pienoisromaani tapahtuu asiat vauhdilla, eikä mihinkään ehditä sen pidemmin keskittyä. Ihan mukavasti kuitenkin pääsin Petterin maailmaan ongelmineen kaikkineen. 

Tässä kirjassa on toki tärkeä aihe, isän oikeudet lapseensa, mutta olihan tämä aika kieli poskella -tyylinen tarina. Aiheita tässä oli paljon muitakin tuon isän oikeuksien lisäksi, kuten rikollisuus ja ammattietiikka. Isoja aiheita siis pienessä kirjassa, jossa mutkat vedetään suoriksi, eikä loppuratkaisua tarvitse jännittää kauaa. 

Eli siis ihan kelvollinen kaupan päällis -kirja, jonka luki nopeasti ja jonka parissa viihtyi, mutta ei mitään hirmuisen mieleenpainuvaa. Kansi on upea, ja sen perusteella odotin jotakin juuri tähän syksyyn sopivaa hiukan maagista tarinaa, joten täytyy myöntää, että tämä varsin arkinen tarina oli siksi pettymys, mutta sehän ei ollut kirjan vika vaan minun odotuksieni. 

Tapahtuu huomenna

Kirjakauppaliitto, 2023

Kansi: Noora Westerlund

s.134

Lucinda Riley: Kuolema sisäoppilaitoksessa

 

Fleat House on pieni sisäoppilaitos Norfolkissa. Kun yksi sen oppilaista kuolee, pitää rehtori ja monet muut tapausta onnettomuutena. Paikalle saapuu kuitenkin poliisi, Jazz Hunter, joka alkaa tutkia tapausta yhdessä työparinsa, Alastair Milesin kanssa. Yhdessä he saavat paljon asioita selville uhrista, ja alkaakin näyttää pahasti siltä, että kyseessä tosiaan on murha. 

Fleat Housen oppilaista, opettajista ja heidän perheistään alkaa paljastua monenlaista, mutta Jazz on hyvä työssään ja aikoo kaivaa esille kaikki kammottavat salaisuudet. Työtä tosin häiritsee hieman hänen omat yksityiset ongelmansa, joita hän selvittää samalla.

"Jazz yllättyi nähdessään, kuinka alkeellisesti Fleat House oli varusteltu. Ottaen huomioon muhkeat lukukausimaksut olisi voinut odottaa parempia makuutiloja kuin kolho ja rähjäinen rakennus, johon hän oli juuri astunut. Hän oli nähnyt ylellisempiä vankiloitakin."s.74

Kuolema sisäoppilaitoksessa on sujuvasti etenevä dekkari, jonka salaisuudet pitävät jännitystä yllä loppuun saakka, ja joka tarjoaa monenlaista yllätystä matkan varrella. 

Fleat House on juuri sellainen paikka, jonne haluan dekkarin parissa matkustaa. Tunnelmallinen, mutta rähjäinen kivitalo syrjäisessä paikassa. Varsinaiseen sisäoppilaitokseen oppilaineen ja koulumaailmoineen tässä ei tosin juurikaan tutustuta, vaan tarina kulkee enemmänkin Jazzin elämän ympärillä. Se ei haitannut yhtään, sillä Jazzin elämän parissa pääsin melko karuun asuntoon ja Norfolkin hyytävien säiden armoille. Tunnelma onkin melko synkkä, hyytävä ja salaisuuksien täyteinen. 

Olen aiemmin lukenut muita Lucinda Rileyn kirjoja ja yllätyinkin tämän kirjan tyylistä. Teksti on toki yhtä sujuvaa ja mukavaa lukea, mutta minut yllätti kuinka tavanomainen dekkari tämä on. Odotin Rileyn dekkarin olevan vielä enemmän ihmisten tarinoiden ympärille keskittyvä juttu, jossa menneisyyteen uppouduttaisiin samalla tyylillä kuin muissakin hänen kirjoissaan. Tämä on kuitenkin yllättävän perinteinen dekkari, jossa poliisi saapuu paikalle tuskaillen omia murheitaan, ja siinä ohella selvittää tapauksen.

Kuolema sisäoppilaitoksessa

Bazar, 2023

Suom. Tuukka Pekkanen

s.490

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

 

Ravintola-alalla työskentelevä Kristiina saa tarpeekseen työpaikasta, joka vie ilon ruuasta. Niinpä hän hyppää bussiin ja matkaa Keski-Suomeen mummon luokse. Pyhävirran pikkukylä on turvapaikka, jossa on hyvä pitää pieni hengähdystauko. 

Mummon pitämä kahvila Koivukin tarvitsee kipeästi apua ja kohta Krisse onkin taikinakulhon äärellä. Mikä voisi olla parempi keino unohtaa ikävät asiat kuin leipoa leipomistaan ja palvella asiakkaita. 

Krisse tutustuu työnsä ohella uudestaan vanhoihin tuttuihin ja kylän uusiin kasvoihin. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ikävät asiat menneisyydestä nousevat pintaan ja vaativat käsittelyä.

"Kahvila täytti hänen päivänsä puuhailulla ja suunnitelmat tulivat öisin uniin. Mutta ne eivät olleet pahoja unia, vähän levottomia vain. Kahvilan kunnostaminen oli hauskaa, hauskempaa kuin Krisse oli odottanut, vaikka ty tuntui loputtomalta."s.80

Korvapuustikesä aloittaa Kahvila Koivu -sarjan.

Korvapuustikesä on nopealukuista viihdettä suloisen pikkukylän maisemissa. En usko, että kyllästyn ikinä näihin tarinoihin, joissa päähenkilö muutta kaupungista maalle aloittamaan uutta elämää. :D Tuttuun kaavaan mennään tässäkin kirjassa, rakennetaan uutta alkua, ja siinä samalla ehkä hiukan ihastutaankin. Mutta vaikka kaava on tuttu, on kirja silti omanlaisensa. 

Pikkukylän tunnelma on kiva avuliaine, sekä ei niin avuliaine asukkaineen. Krissen elämää ja ajatuksia päästään kurkistamaan tarpeeksi. Tarinassa on sopivasti helposti sujuvia iloisia asioita, sekä niitä hankalampia juttuja, jotta kaikki ei tunnu sujuvan liian helposti. Hahmot tekevät myös virheitä, eivätkä ole liian täydellisiä. Muutama paljastus onnistui yllättämäänkin, vaikka rakkauskuviot eivät siinä onnistuneet. 

Kirjan ruuan tuoksuiseen tyyliin sopi erinomaisesti sinne tänne ripotellut reseptit, jotka liittyvät oleellisesti tarinaan. Minä palaan kyllä Kahvilaan Koivuun muidenkin osien parissa.

Korvapuustikesä

WSOY, 2022

Kansi: Laura Noponen

s.320

Nicholas Evans: Hevoskuiskaaja

 

Tom Booker on Montanassa asuva mies, joka auttaa hevosia. Eräänä päivänä hän saa työtarjouksen naiselta, joka haluaa apua auto-onnettomuuteen joutuneelle hevoselle. Tilanne ei kuitenkaan ole helppo. Hevonen on henkihieverissä ja niin pelokas, että sitä on lähes mahdoton käsitellä. Annie on kuitenkin päättänyt, että hevonen saadaan kuntoon, sillä hänestä tuntuu, että muuten hän menettää jotakin. Annien tytär toipuu myös samasta onnettomuudesta. Annie matkaa hevosen kanssa Tomin luo ja saa kuin saakin tämän auttamaan. Matkalla Annien ajatukset elämästä ylipäätään muuttavat muotoaan.

"Annie seisoi Gracen huoneen ovella ja antoi silmien tottua pimeään. Tekojalka seisoi nurkassa kuin tinasotilas vartiossa. Grace liikahti unissaan ja mutisi jotakin. Yhtäkkiä Annien mieleen juolahti ajatus, että ehkä tämä tarve pitää Pilgrim elossa, löytää joku joka pystyisi lievittämään sen ahdistusta, ei koskenutkaan Gracea vaan häntä itseään."s.101

Hevoskuiskaaja on keikkunut lukulistallani ikuisuuden, mutta nyt viimein sain tartuttua tähän hevoskirjaklassikkoon. 

Kirjan luettuani ajatukseni tästä ovat hyvin vaihtelevia. Osittain pidin ja osittain en. 

Kirjan alku oli niin tunteisiin menevä, etten oikein tiennyt miten jatkaa kirjan parissa, kun heti aluun naamani eteen heitetään tuollaiset riipaisevat kauhukuvat. Sen jälkeen onkin lähes koko kirja tasaisempaa tarinaa, jossa keskitytään tunteisiin, suhteisiin, itsensä kokoamiseen ja ehkä uudelleen löytämiseenkin. Sitten aika lähellä loppua vedetään taas juttu aivan päälaelleen ja tehdään taas kamalat riipaisevat kohtaukset, jonka jälkeen loppu tuntuu jotenkin kylmältä, ja noh liian järkevältä ja sopuisalta. 

Ymmärrän kyllä aivan täydellisesti tämän kirjan suosion, sillä ei tämä tarina minunkaan päästäni unohdu varmaankaan ikinä, sen verran ikimuistoinen se on. Mutta ei tämä silti ole sellainen kirja, että haluaisin vaikka uudestaan lukea. Minulla kun tökki kirjan rakkaustarina. Minulta menee usein kirjojen rakkaustarinat hiukan ohi, sillä tavalla, että en vain nää mitään syytä, miksi nämä ihmiset rakastavat toisiaan, ja niin kävi nytkin. Tai sain kyllä otteen siitä, että he siinä tilanteessa löysivät toistensa luo, mutta sitten se loppuratkaisu... En minä tässä ihan niin palavaa rakkautta aistinut, että lopun olisi pitänyt olla tällainen.

Hevoskuiskaaja, (The Horse Whisperer, 1995)

WSOY, 1995

Suom. Hilkka Pekkanen

s.400

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 

Jenny Malmström on nuori leski, rovastin tytär, ja monessa mukana. Hän kerää Rouvainyhdistyksen kanssa rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta se ei riitä, sillä Jenny ei ole niin kuin monet muut rouvat. Hän ei unohda köyhiä kotiin päästyään, eikä häntä niinkään kiinnosta rouville suunnatut kotiaskareet. Sen sijaan Jennyllä on monia muita kiinnostuksen kohteita. Jenny tutustuu kahteen mieheen, Kosti Vanhaseen ja puuvillatehtaan johtajaan Fredrik Barkeriin. Kummassakin miehessä on jotakin hyvin kiinnostavaa.

"Ruoka oli hyvää. Jopa Loviisa-täti söi hiljaa nauttien ruuasta. Jenny Katseli isäänsä ja tätiään, joiden kasvot näyttivät lempeiltä kynttilöiden valossa. Siinä oli hänen perheensä. Muita hänellä ei enää ollut. Hän tunsi hetken surua, mutta pyyhki sen pois mielestään. Nyt oli joulu, ja hän oli kiitollinen kaikesta siitä mitä heillä oli."s.105

Puuvillatehtaan varjossa aloittaa Puuvillatehdas -sarjan.

Tässäpä aivan loistava sarjan aloitus historiallista viihdettä kaipaaville. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopun Turkuun. Päähenkilö Jenny on vahva nainen, jolla on omia ajatuksia ja rohkeutta toteuttaa monenlaista, aikana, jolloin naisilta ei niinkään toivottu omatoimisuutta, vaan naisellista oleilua ja perheen kasvatusta. 

Teksti on helppolukuista, miljöön ja aikakauden henkiin herättävää ja otteessaan pitävää. Juoneen mahtuu monenlaista kiinnostavaa tapahtumaa ja draamaa, mutta myös paljon kauniita yksityiskohtia aikakaudesta ja sen arjesta. Suhdedraamaa ja rakkautta löytyy runsaasti, mutta onneksi Jenny rohkean luenteensa kanssa pysyy pääosassa ja saamme kuulla hänen monista upeista tempauksistaan. Hän pysyy lujatahtoisena ja rohkeana loppuun saakka, puolustaen omia arvojaan. 

Kirja on loistava kokonaisuus, jossa päästään kurkistamaan niin työläisten kuin rikkaiden johtajienkin arkeen. Puhutaan niistä, jotka eivät niin välitä työläisten oloista kunhan on itsellään rahaa, ja niistä jotka välittävät muista, vaikka oman varallisuuden menettämisen uhalla. Jatkankin sarjan parissa ehdottomasti.

Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus, 2021

Kansi: Timo Numminen

Kannen kuvat: Museovirasto ja Helsingin kaupunginmuseo

s.335

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

 

Tukholmalainen Annie lähtee pienen tyttärensä kanssa matkaan. Hän aikoo muuttaa pieneen Pohjois-Ruotsalaiseen kylään, ja aloittaa uuden elämän ihanan Danin kanssa. Eräänä helteisenä juhannuksena he sitten saapuvat kylään. Tuo juhannus muuttaa monen elämän. Kylässä tapahtuu kaksoimurha, jonka selvittämiseen menee vuosia. 

"Hänen oli kylmä. Pitkät hitaat väristykset kulkivat koko ruumiin läpi. Hänestä tuntui että hän näki yksityiskohdat tarkkaan kuin hänellä olisi ollut petolinnun katse. Mutta hän ei enää pystynyt selvittämään miksi hän oli nyt täällä. Miksi hän oli tullut tähän valoon. Mian kasvot olivat niin kovin pienet."s.97

Tapahtui veden äärellä on palkittu ja pidetty teos, joka on jälleen pinnalla kun sen pohjalta on tehty sarja. Niinpä oli minunkin viimein aika tarttua tähän kirjaan, kun isänikin sitä suositteli.

Luen aina silloin tällöin klassikoita, mutta aika harvoin mitenkään suuresti innostun niistä tai pidän niistä. Eikä tämä ollut yksi niistä poikkeuksista. En voi sanoa koukuttuneeni tähän kirjaan, tai edes erityisemmin pitäneeni tästä. 

Luonto kirjan sivuilla oli kaunista. Pidin Pohjois-Ruotsin maisemista ja niiden kuvailusta. Alkuun tuntui myös siltä, että nyt on sopivan omituista meininkiä kirjassa, mutta hyvin pian selvisi, että kaikki oli liiankin outoa. Kaikki hahmot olivat myös jotenkin todella surumielisiä. Kirjasta ei kyllä ilonpilkahduksia juurikaan löydy, vaan tunnelma on tasaisen harmaata. On niin vihamielisiä hahmoja, väkivaltaa ja kyräilyä. 

En päässyt lainkaan tarinan imuun. Samaistumispintaa olisi pitänyt olla edes hitusen, jotta olisin jaksanut kiinnostua. Sen sijaan tysistyin lukiessani tarinaa hymyttömistä henkilöistä, jotka päätyivät mitä kummallisempiin lahkoihin. Eikä kirjan loppukaan jaksanut enää säväyttää mitenkään, olin vain onnellinen, että olin saanut kirjan loppuun, sillä sen kahlaaminen ei ollut minulle helppoa. 

Tämän luettuani kiinnostaisi kyllä katsoa se tämän pohjalta tehty sarja, jospa se tarjoaisi minulle jotakin enemmän.

Tapahtui veden äärellä, (Händelser vid vatten, 1993)

Otava, 1994

Suom. Oili Suominen

s.400