torstai 27. joulukuuta 2018

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 4 -Tuomitun ruusu


Kaksi vuotta sitten Roistoakatemiaan eksynyt Roi Hopponen on julistettu lainsuojattomaksi ja hän joutuu pakenemaan pysyäkseen hengissä. Roi saa mukaansa kolme parasta ystäväänsä ja enonsa, joka on myös lainsuojaton. Ystävykset päättävät käyttää piilotteluaikansa hyödyksi ja lähtevät etsimään valtavaa Tuomitun ruusun aarretta, jonka aarrekartta on päätynyt heidän käsiinsä.
Ystävysten matka on vaarallinen ja koettelee heidän luottamustaan, taitojaan ja kärsivällisyyttään. Edessä on esteitä ja huimia seikkailuja.

Tuomitun ruusu on Roistoakatemia -sarjan neljäs ja viimeinen osa.
Tätä päivää olen odottanut kuukausia, mutta nyt viimein sain lukea uusimman Roistoakatemia -kirjan. Harmi vain, että tämän jälkeen ei enää tule uusia. En olisi uskonut löytäväni näin koukuttavaa nuorten kirjasarjaa, mutta näin kävi. Roistoakatemian seurassa viihtyy niin hyvin, että luen tämän koko sarjan joskus vielä uudestaan. Toivottavasti myös monet muut löytävät sarjan, sillä tämä on ihan helmi, koko sarja. Ja vink vink, sopii myös pojille.

Tuomitun ruusu on pullollaan seikkailua ja huimia tapahtumia. Tylsää ei tule hetkeksikään, vaan kirjailija johdattaa lukijan tapahtumasta toiseen nopeasti ja luontevasti. Kirjaa ei malta lopettaa, sillä kokoajan on jokin tilanne menossa, joka on luettava loppuun. Luulin kolmannen osan olevan täynnä seikkailua, mutta tässä viimeisessä osassa sitä oli vielä enemmän.

Tuomitun ruusu päättää sarjan tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella mitä kaikkea huimaa tutuiksi tulleille kaveruksille vielä voikaan tapahtua. Tarpeeksi kuitenkin kerrotaan, eli mikään ei jää häiritsemään. Roistoakatemia on huolellisesti suunniteltu ja kotoisa sarja, jonka jokainen sivu on sujuvasti kirjoitettu. Hahmot kasvavat ja kehittyvät sarjan edetessä ja heistä tulee loistavia tuttuja lukijalle, joka saa vuoroin naureskella ja vuoroin itkeä heidän seikkailujensa edetessä.

Minä jään odottamaan Tuuli Vuorman mahdollisia tulevia kirjoja, joita toivottavasti tulee tulevaisuudessa lisää.


Lue myös: Caapparin käätyHotelli Tiilenpää, ja Angedelin prinsessa.


Tuomitun ruusu
KVALITI, 2018
Kansikuva: Michael Kingdom
s. 660

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Juha Mäntylä: Joulukalenteri -Joku voi tulla ikkunan taa


Joku voi tulla ikkunan taa on joulukalenterikirja, jossa on 25 jännityskertomusta. 25 kirjailijaa on kukin saanut kirjoittaa jännityskertomuksen käyttäen inspiraationaan joululaulua. Kertomukset onkin nimetty joululaulujen mukaan. Tämän joulukalenterikirjan kirjailijat ovat Henry Aho, Jaana Ala-Huissi, Tapani Bagge, Jukka Behm, Anja Erämaja, Kari Hanhisuanto, Harri V. Hietikko, Aila Juvonen, Piia Kaikkonen, Sonja Kinnunen, Samuel Monk, Teresa Myllymäki, Harri István Mäki, Juha Mäntylä, Janne Nevala, Helena Numminen, Jasu Rinneoja, Tarja Sipiläinen, Riku Talvitie, Pia Tervo, Arttu Tuominen, Ricky Tähtisilmä, Vera Vala, Teija Varis ja Helena Väisänen.

Kirjailijalle annettu joululaulu näkyi suurimmassa osassa tarinoista ainakin jollakin tavalla. Ikävän moni vain oli ottanut joululaulun helpoimman kautta mukaan tarinaan, eli joululaulu soi jossakin kohtaa tarinaa, muutama kirjailija oli kuitenkin käyttänyt joululaulua muullakin tavalla, kuten Harri V. Hietikko. Kovin jouluinen olo monestakaan tarinasta ei tullut, mutta muutamista sentään. Näitä on kiva lukea joulua odotellessa ja varmasti käytän näitä jatkossakin joulukalentereina. Tässä kirjassa omia suosikkejani olivat Tapani Baggen, Harri V. Hietikon, Helena Nummisen, Jasu Rinneojan ja Tarja Sipiläisen tarinat. Nyt vielä pikainen ensimmäinen ajatus jokaisesta tarinasta.

Luukku 1. Pääosassa tuntuu olevan murre, ei tarina.
Luukku 2. Hitusen kulunut, mutta silti tarpeellinen aihe.
Luukku 3. Sujuva ja hauska joulutarina.
Luukku 4. Hyvin kirjoitettu pienine kuvailevine yksityiskohtineen. Loppu oli helposti arvattavissa.
Luukku 5. Runollisesti kirjoitettu, haikea tarina.
Luukku 6. Päähenkilö oli kiinnostava, jouluntaikaa, loppu oli kuitenkin liian nopea ja sekava.
Luukku 7. Kaunis, mutta arkinen tunnelma. Yllättävä kauhutarina. Joululaulu oli otettu ajatuksella käyttöön.
Luukku 8. Toiminnan täyteinen ja menevä tarina. Ilkeilyä ja suunnittelua.
Luukku 9. Aika ennalta-arvattava, kiva lopetus.
Luukku 10. Tarina, jossa kirjailija jättää paljon lukijan pääteltäväksi.
Luukku 11. Teksti tuntui jotenkin liian uudenaikaiselta viikinkitarinaan.
Luukku 12. Mystinen, taianomainen, luonnonläheinen ja jännittävä tarina.
Luukku 13. Ei ollut minun makuuni, joululaulu ei näy oikein millään tavalla, sekava, eikä paljastanut riittävästi.
Luukku 14. Hyvin suunnitellut hahmot ja yksityiskohdat. Vaikeat asiat paljastuu liian kevyesti.
Luukku 15. Loppu jättää liikaa arvailun varaan. Koko tarinan ajan luotiin loistavasti jännitystä.
Luukku 16. Todella surullinen ja kaunis. Lyhyt, mutta kaikki oleellinen on saatu mukaan.
Luukku 17. Tästä tuli hyvä mieli!
Luukku 18. Piparintuoksuinen, ihanan arkinen tarina.
Luukku 19. Loistavasti kirjoitettu ja hauska. karmiva loppu.
Luukku 20. Hyvä idea. Toteutus liian nopea ja yksinkertainen.
Luukku 21. Toimintapläjäys
Luukku 22. Pieni kohtaus, pohdintaa ja pelottavia ajatuksia.
Luukku 23. Loppu oli jätetty lukijan pääteltäväksi, hyvin kulkeva tarina.
Luukku 24. Odotin kirjan lopulta enemmän paljastuksia.
Luukku 25. Kostoja ja juonittelua.


Joku voi tulla ikkunan taa
Reuna, 2016
Toim. Juha Mäntylä
s. 358

perjantai 21. joulukuuta 2018

Neil Patrick Harris: Taikajengi


Carter on nuori poika, joka joutuu asumaan siellä sun täällä enonsa kanssa. Carter ei pidä enonsa tavasta elättää heitä, sillä hän tekee sen rikollisuuden avulla. Eräänä päivänä Carterilla menee lopullisesti hermo ja hän karkaa enonsa luota, päätyen pieneen kaupunkiin. Carter löytää yllätyksekseen kaupungista monia syitä asettua aloilleen. Hän kohtaa ihmisiä, jotka näyttävät, että taikuutta voi käyttää myös hyvin, esimerkiksi ihmisten auttamiseen.

Taikajengi on vauhdikas, taikuuden täyteinen nuortenkirja, joka kiinnostaisi varmasti myös poikia. Vauhdikkaat tapahtumat alkavat heti alusta, eikä juoni rauhoitu oikeastaan missään kohtaan. Menoa ja hurjia juonenkäänteitä siis riittää. Välillä kirja pysähtyy esittelemään lukijalle taikatemppuja, joita voi kirjan lukemisen jälkeen alkaa opettelemaan. Kirjaan on myös piilotettu salaisuuksia, jotka ainakin nuorimpien lukijoiden saattaa olla vaikea löytää.

Kirjan kertojana toimii salaperäinen hahmo, josta ei kerrota mitään. Kertoja kuitenkin tuntuu enemmänkin yhdeltä kirjan hahmoista, kuin vain tuntemattomalta kertojalta, sillä hän puhuttelee välillä lukijoita suoraan ja keskeyttää tarinan höpöttääkseen muista asioista ja tarkentaakseen asioita. Kertoja myös kommentoi lukijan lukemista ja kertoo kirjasta ja siitä miten sitä kannattaa lukea löytääkseen kaikki sen kätkemät salaisuudet. Nämä osuudet kestävät vain pienen hetken, joten liikaa hän ei kirjan kulkua häiritse.

Taikajengissä kerrotaan monien taikatemppujen tekotapa, eikä tässä varsinaisesti missään vaiheessa yritetä uskotella, että taikuus olisi totta, vaan opetetaan lukijoille, miten taikuutta tehdään. Taikajengi yrittääkin keksiä monien taikatemppujen salat, siinä yleensä onnistuen. Sujuvasti etenevää tarinaa on tuettu kauniilla musta-valkoisella kuvituksella, joka sopii kirjan tyyliin. Kirja on muutenkin visuaalisesti hyvin suunniteltu, kaikkine pienine yksityiskohtineen.


Taikajengi, (The Magic Misfits, 2017)
Aula & Co, 2018
Suom. Sirpa Parviainen
Kansi: Noora Karlsson
s. 273

maanantai 17. joulukuuta 2018

Diana Gabaldon: Muukalainen


Toinen maailmansota on ohi. Claire ja Frank Randall lomailevat Skotlannin ylämaalla. Frank tutkii esi-isiensä menneisyyttä ja Claire keräilee kasveja ja opettelee niiden käyttötarkoituksia. Erään kasvinhakureissun päätteeksi Claire astuu muinaisen kivikehän halkeamasta ja päätyy 1700-luvun Skotlantiin. Clairella kestää hetken tajuta todellisuus, mutta kun epäilyttävästi Frankilta näyttävä mies kävelee häntä vastaan metsässä ja kertoo olevansa Jonathan Randall, on Clairen myönnettävä itselleen tosiasiat.
Claire ei pääse pois klaanisotien keskeltä ja joutuu kokemaan kovia itselleen tuntemattomalla aikakaudella. Elämäntavat ovat täysin erilaiset ja Claire saakin helposti noidan maineen omituisen käytöksensä ja puheensa takia. Onneksi yhteen ihmiseen voi sentään luottaa täysin. Jamie pitää huolta Clairesta ja pian Claire huomaakin tuntevansa voimakkaasti miestä kohtaan.

Muukalainen on Matkantekijä -sarjan ensimmäinen osa.
Alkuun kirja vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Vanhojen papereiden tutkiminen, kasvien keräily ja vanhoista tavoista kertominen oli mielenkiintoista. Sitten Claire päätyi 1700-luvulle ja mielenkiinto pysyi yhä yllä jonkinaikaa. Pian kuitenkin aloin kyllästyä. Kirja on aivan liian pitkä. Tapahtumia on kyllä valtavasti, mutta silti juoni tuntui aika usein pitkäveteiseltä. Juoni tuntui toistavan itseään ja sitä olisi voinut tiivistää ronskilla kädellä.

Kuinka paljon upeampi kirja olisikaan voinut olla kyseessä, jos siinä olisi keskitytty historiaan ja tapoihin, kaiken sen seksin ja tissien esittelyn sijaan. Tästä kirjasta jos ryhtyisi poistamaan kaikki kohtaukset joissa harrastetaan seksiä, yritetään raiskata tai näytetään Clairen rinnat, siitä olisi tullut paljon, paljon lyhyempi. Clairen romanssi Jamieen oli myös turhan tarkasti kuvailtu. Minä kun odotin paljon historiallisia tarinoita ja sainkin lukea epäaidosti kuvaillusta romanssista, seksikohtauksista, jotka eivät sopineet tapahtumien vakavaan kulkuun ja joukosta ällöttäviä miehiä. En siis voi sanoa pitäneeni kirjasta, vaikka sen alku olikin erittäin lupaava ja siinä toki monia hyviä kohtia olikin. Kaikki hyvä nyt vain jäi kaiken muun jalkoihin.


Muukalainen, (Outlander, 1991)
Gummerus, 2002
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 825

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle


Kirjailija Manuel Ortigosa viimeistelee uusinta kirjaansa, kun hänelle ilmoitetaan, että hänen aviomiehensä Álvaro on joutunut onnettomuuteen ja menehtynyt. Manuelille tulee järkytyksenä aviomiehensä kuolemn lisäksi se, että Álvaro menehtyi aivan muualla, kuin missä hänen oli tarkoitus sillä hetkellä olla. Pian Manuelille selviää, että hänen miehensä on rikas markiisi, joka omistaa lukuisia yrityksiä ja suuren määrän maata. Manuel on loukkaantunut miehensä viettämästä kaksoiselämästä ja haluaa palata mitä pikimmiten omaan kotiinsa unohtaen petollisen miehensä, mutta visiitti Álvaron kotiseudulla venyy, sillä juuri eläkkeelle jääneellä poliisilla on hänelle kerrottavaa.

Odotin kovasti Tämän kaiken minä annan sinulle -kirjan lukemista, sillä Dolores Redondon aiemmat kirjat ovat olleet minun mieleeni. Tämän kaiken minä annan sinulle oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja, mutta ei silti yltänyt läheskään Baskimaan murhat -trilogian tasolle. Tämä kirja toimii kuitenkin loistavasti, jos siltä ei odota aiemmista kirjoista tuttua mystisyyttä.

Kirja on aika pitkä tälläiseksi dekkarityyliseksi kirjaksi, joten nopeasti etenevää toivoville en suosittele. Redondo jää maalailemaan välillä pitkiksikin ajoiksi tunteita ja näkymiä, yleensä tunteita. Muñiz de Dávilan perheen salaisuudet ja monipuoliset perheenjäsenet pitävät joka tapauksessa lukijan hyvin otteessaan. Loppuratkaisu paljastuu pikkuhiljaa ja lukija ehtii arvailemaan läpi kirjan monenlaisia vaihtoehtoja onnettomuusyön tapahtumille.

Sukudraamaa kirjassa riittää loppuun saakka, sillä Muñiz de Dávilan perhe on ehtinyt vuosien saatossa piilottaa yhden jos toisenkin salaisuuden, eikä ne ole pienimmästä päästä. Katkeruutta, syytöksiä, salaisuuksia, epäilyksiä ja runsaasti intohimoisia tunteita on siis luvassa, jos päätät lukea tämän kirjan. Eikä Muñiz de Dávilan perhe ole edes ainoa, joiden salaisuuksia kirjassa käsitellään, joten enemmänkin on luvassa. Välillä rauhoitutaan ja poiketaan viiniviljelmillä tutkailemassa miten viiniä valmistetaan ja toki nautitaan muutama lasillinen siinä sivussa. 


Tämän kaiken minä annan sinulle, (Todo esto te daré, 2016)
Gummerus, 2018
Suom. Sari Selander
s.698

torstai 6. joulukuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki


Anita täyttää viisikymmentä ja haluaa syntymäpäiväjuhlissaan tietää, kuka hänen ystävistään auttaisi häntä kuolemaan. Hämmentyneet ystävät eivät halua moisesta asiasta keskustella. Jossakin vaiheessa heidän on kuitenkin pakko, sillä Anita on masentunut. Elämä ei houkuttele, mutta kuolema sen sijaan on mielessä lähes kaiken aikaa. Kirjoittaminen pelottaa ja uusi kirja pitäisi viimein aloittaa.

Valomerkkiä aloittaessani ajattelin sen olevan turhan synkkä, sillä aiheena tosiaan toimii masentunut kirjailija. Kirja ei kuitenkaan ollutkaan liian synkkä, vaikka se käsittelee masennusta ja siinä ryypätään, haudotaan itsemurhia ja kyseenalaistetaan elämää. Valomerkki on sujuvasti, runsain dialogein kirjoitettu. Anitan kirjailijan elämää seuraa mielenkiinnolla ja hänen pointtejaan elämästä on mukava lukea. Anita on uskottava hahmo ja nuo  pienet yksityiskohdat, joilla hänen elämäänsä kuvataan luo lukijan eteen hahmon, jonka elämään  ja ajatuksiin helppo samaistua.

Pidin siis Anitasta, aidon tuntuisesta kerronnasta, yksityiskohdista ja sujuvasta tekstistä. Kirjasta löytyi kuitenkin myös asioita, joista en pitänyt, vaikka tämä ei olekaan varsinaisesti kirjailijan syytä, sillä nämä asiat keskittyvät lähinnä hahmoihin. En vain erityisemmin pitänyt Vellusta, vaikka hänkin melkein ehti saada minut puolelleen ennen kirjan loppua. Iiroa inhosin, mutta hänkin tuntui olevan välttämätön osa kirjaa. Kirjan loppu ei ollut minulle mieleinen. Koko kirjan ajan kestänyt masennus ja ahdistus, sai minusta turhan nopeasti hoidetun lopun.

Valomerkki kertoo tärkeästä aiheesta ja herättelee toivottavasti ihmisiä tajuamaan masennuksen todellisuutta. Siihen kun ei aina vaadita huonosti menevää elämää. Anitallakin menee hyvin, mutta niimpä vain siitä huolimatta sairastuu.


Valomerkki
Otava, 2017
Kannen suunnittelu: Kirsti Maula
s. 252

lauantai 1. joulukuuta 2018

James Bowen: Bobin joulu


James Bowenin elämään on tullut katukatti Bobin mukana paljon hyvää ja elämänlaatu on korjaantunut suuresti vuosien saatossa. Tässä kirjassa hän kuitenkin muistelee vuoden 2010 joulua, jolloin rahaa ei ollut edes sähköön tai lämmitykseen. Työpäiviä kadullakin oli peruttava liian kylmien ilmojen takia ja rahaa oli vaikea hankkia.

Bobin joulussa kerrotaan James Bowenin aikaisemmista jouluista ja kuinka hän on niitä viettänyt, ja siitä kuinka joulu ei ole hänelle erityisen iloinen juhla. Bob kissa kuitenkin tuo Jamesin elämään joulun sellaisena, että hänkin pystyy nauttimaan tästä perhejuhlasta.

Bobin joulu on nopea ja ihan hyvä kirja, vaikka loppujenlopuksi tässä kerrottiin kaksikon joulusta erittäin lyhyesti. Kirjassa kuvailtiin enemmänkin joulun odotusta ja Jamesin menneitä jouluja, joihin Bob ei kuulunut. Yllätyinkin siitä kuinka pienessä roolissa Bob tässä oli. Toki hänet mainitaan lähes jokaisessa kohtauksessa jollakin huomautuksella, mutta välillä ne jäävät kaiken muun varjoon.  Onneksi välillä kerrottiin vain Bobin tememisistä, sillä hän oli se minua kiinnostava hahmo tässä kirjassa.

Bobin joulu on ajatuksia herättävä ja realistinen kirja. Vaikeudet ja tunteet tulevat selvästi esiin tarinassa. Lopulta James ja Bob saivatkin iloisen joulumielen niin itselleen, kuin monelle muullekin. Kirja myös muistuttaa ja antaa ideoita siihen, miten voi toisille antaa joulumieltä, vaikka rahaa ei oli tuhlattavaksi. Joulun kun ei ole pakko aina olla niin kaupallinen, hyvän mielen voi saada pelkällä yhdessäololla.


Bobin joulu, (A Gift from Bob, 2014)
WSOY, 2016
Suom. Kimmo Paukku
s. 159

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Joanne Harris: Persikoiden aikaan


Vianne Rocher perheineen on pysynyt jo kauan poissa Lansquenetistä, mutta kun Vianne saa kirjeen kuolleelta ystävältään, on hänen palattava. Vianne lähtee matkaan tyttäriensä Anoukin ja Rosetten kanssa. Roux jää vahtimaan heidän kotinaan toimivaa asuntovenettä.
Vianne huomaa pian paluunsa jälkeen, että hänen apuaan tosiaan tarvitaan. Hänen entinen vihamiehensä Reynaudkin tuntuu kaivanneen häntä paikalle. Kylä on suistumassa sotaan. Se on jakautunut kahteen puoleen. Alkuperäiset kyläläiset ja uudet asukkaat, pieni muslimiyhteisö, eivät meinaa enää tulla toimeen niin kuin ennen. Mutta mikä on muuttunut ja ajanut yhteisöt kauaksi toisistaa. Voiko yhteisöjen välisen vihan todella synnyttää yksi ja ainoa nainen.

Persikoiden aikaan on jatkoa Pienelle suklaapuodille ja Karamellikengille.
Kirjan kertojaääninä toimivat Vianne ja Francis Reynaud, jotka palasivatkin nopeasti takaisin mieleen, vaikka Karamellikenkien lukemisesta onkin päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin. Itseasiassa koko pienen suklaapuodin tunnelma, henkilöt ja maisemat palasivat nopeasti mieleen, kun luki hieman kirjaa eteenpäin. Francis on kyllä muuttunut melkoisesti, siitä äksystä ja kaavoihin kangistuneesta miehestä, huomattavasti leppoisampaan ja sympaattisempaan suuntaan. Toki myös Viannen lapset ovat muuttuneet iän myötä. Vianne sen sijaan on edelleen tuulen vietävissä.

Persikoiden aikaan tarjosi paljon makuja, tuoksuja ja värejä. Suklaa vain ei tullut niin suuresti esiin, vaikka tämä edelleen on samaista Suklaa -sarjaa, kuin aiemmatkin osat. Tuoksujen ja makujen kuvailu keskittyi lähinnä persikoihin ja ruokaan. Mukavaa vaihtelua.

Juoni koostui perheiden ja kylän ongelmista ja salailusta. Viannen noitapiirrettä ei harmillisesti edelleenkään käsitelty, kuin aivan pieninä huomautuksina siellä täällä. Käsittääkseni tämä kirja on Suklaa -sarjan viimeinen osa, joten tämän enempää ei Viannen noitapiirteestä sitten saadakkaan tietää. Ei Vianne varsinaisesti muutenkaan saa elämälleen kirjoissa mitään pysyvältä tuntuvaa loppua ja jääkin lukijan itsensä pääteltäväksi mihin Vianne seuraavaksi ryhtyy. Tunnelmallinen ja tapahtumien täyteinen kirja tämä taas oli.

Lue myös: Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät.


Persikoiden aikaan, (Peaches for Monsieur le Cure, 2012)
Otava, 2013
Suom. Satu Leveelahti
s. 409

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Pirunkuru


Poliisi Juhani Vuontisjärven eläkepäivät lähestyvät, mutta vielä hän joutuu selvittämään henkirikoksia. Pirunkurusta löydetään ruumis ja epäilyt heräävät nopeasti, sillä kuolema ei vaikuta luonnolliselta. Etelästä Lappiin muuttanut Krisse on saanut paikallislehdestä harjoittelupaikan ja päätyy tekemään juttuja suunnitellusta kaivoksen avaamisesta, joka toisi paikkakunnalle satoja uusia työpaikkoja. Moni ei tunnu kaivosta vastutavan, mutta lopulta Krisse saa kaivettua esiin eriäviä mielipiteitä. Pian tapahtuu toinen murha ja poliisi on ymmällään, miten murhat voisivat liittyä toisiinsa.

Pirunkuru on Ollikaisen Lappiin sijoittuvan dekkaritrilogian viimeinen osa.
Päätösosa tuo mukanaan arvatenkin monelle asialle pisteen. Krissen pitää päättää mitä elämällään tekisi, Vuontisjärvi odottaa eläkepäiviään ja moni muukin aiemmista osista tuttu hahmo pääsee mukaan viimeisiin tapahtumiin.

Pirunkuru oli aiempien osien tapaan vetävästi ja hyvin kirjoitettu. Rakenne oli samankaltainen ja trilogia onkin yhtenäinen kokonaisuus. En suosittelekkaan lukemaan näitä väärässä järjestyksessä, sillä varsinkin Krissen elämästä paljastuu turhan paljon suuria asioita, jotka pilaisivat sitten aika paljon jännitystä muista osista.

Kirjan loppu oli yllättävä ja muutenkin tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen oli hyvät. Toivottavasti Ollikainen kirjottaisi tulevaisuudessa vielä muitakin kirjoja, sillä tähän tyyliin kirjoitetut kirjat lukisin ainakin mielelläni.

Lue myös: Veripailakat ja Vesiraukka.

Pirunkuru
Like, 2015
s. 223

torstai 22. marraskuuta 2018

Stephenie Meyer: Houkutus


Bella Swan muuttaa isänsä luokse Forksiin. Sateinen kaupunki eroaa hänen entisestä asuinpaikastaa, kuin yö ja päivä. Bella ei edes pidä sateesta, mutta muutto isän luo on ainoa oikea ratkaisu.
Bella aloittaa opiskelun uudessa lukiossa ja tapaa salaperäisen Edwardin. Edward vaikuttaa niin erilaiselta, kuin muut, että Bella kiinnostuu tästä suunnattomasti. Jotakin hyvin vetovoimaista nuoressa miehessä on. Kun Edwardkin tuntuu kiinnostuneen Bellasta, roihahtaa parin välille valittömästi suuria tunteita. Bellalla on vain hivenen sulateltavaa uudessa poikaystävässään, sillä tämä on vampyyri.

Houkutus on tullut luettua yläasteikäisenä moneen kertaan. Minulle Twilight oli se hirmuisen fanituksen kohde. Nyt vuosia myöhemmin päätin palata ensimmäisen osan pariin uudestaan.

On hiukan vaikea kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on itselleni monella tavalla tärkeä, sillä en pysty tästä kovin tasapuolista arvostelua kirjoittamaan. Houkutuksen lukeminen oli paluu monien hyvien lukuhetkien muistoihin. Toki huomaan nyt näin vuosien päästä kirjaan palatessani, että juoni ei kaikenaikaa ole maailman uskottavin. Rakastuminen tapahtuu nopeasti ja tunteet tuntuvat olevan välillä liioiteltuja.

Niin hyvä mieli tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuli, ettei tuollaiset liioitellut tunteet häirinneet yhtään. Forksin auringoton ja sateinen sää, kaikkialle yltävä vihreys ja hiljaiset kadut piirtyivät taas kerran eteeni. Bellan kömpelö, liikuntaa vihaava hahmo, oli edelleen sympaattinen. Joskus hän oli hyvää vertaistukea yläastetta käyvälle liikuntatuntien vihaajalle.

Houkutuksen tulen lukemaan elämäni aikana varmasti moneen kertaan, sillä se taitaa olla minulle se sarjan aloitus, joka Harry Potter ja viisasten kivi on monelle muulle. Houkutukseen voi muuten vallan mainiosti tutustua vanhempanakin, jollei kammoksu hivenen epäuskottavaa rakkaustarinaa, joka vaikuttaa paikoitellen hyvinkin siirappiselta.


Houkutus, (Twilight, 2005)
WSOY, 2005
Suom. Tiina Ohinmaa
s. 349

tiistai 20. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Vesiraukka


Helsingissä asuva Krisse on palannut ystävänsä Eerikan kanssa Lappiin. Aikaa heidän viimeisestä matkastaan on kulunut lähes kaksi vuotta ja Krisse on palannut Lappiin mukanaan yllätys miehelle, jonka kohtasi viime reissulla. Kaapo on oppinut ensimmäisen sanansa ja olisi aika paljastaa lapsen isälle lapsen olemassaolosta.
Matka muuttuu pian aivan toisenlaiseksi, kuin Krissen ja Eerikan suunnitelmissa se oli. Mökkien lähistöltä löytyy jälleen ruumis ja kaikki vanhat tutut tuntuvat taas olevan sotkeutunut asiaan. Nuoren tytön murha järkyttäisi jo kyläläisiä tarpeeksi, mutta murhat eivät ole vielä ohi ja yksi jos toinenkin joutuu vielä vaaraan.

Vesiraukka on toinen osa Milla Ollikaisen Lappiin sijoittuvasta -dekkarisarjasta.
Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, mutta tämä toinen oli silti parempi. sarjassa vilahtelee paljon hahmoja, sekä pysyviä, että vain kirjakohtaisia. Nyt kun pysyvät hahmot olivat jo tuttuja, oli lukeminen mukavampaa. Enää ei tullut sellaista ensimmäisen osan sekavuutta vastaan ja sukulaissuhteissakin pysyi paremmin selvillä.

Kirjassa kulkee mukana vanhemmasta ajasta kertovia kohtauksia, jotka myös tässä osassa olivat selkeämpiä, kuin aiemmassa. Vesiraukka oli siis kaikinpuolin selkeämpi kirja, kuin Veripailakat. Jollakin tavalla jopa murhissakin tuntui olevan enemmän järkeä ja uskottavammat syyt. Oli myös todella hienoa, että kirjan nimeäkin sivuuttiin juonessa. Näillä kirjoilla on niin mielenkiintoiset nimet, että tuntuisi ikävältä joutua etsimään selitystä netin syövereistä.

Krisse oli toiveeni mukaan muuttunut aika tavalla, mutta pienine lipsahduksineen hän ei vieläkään ollut minun suosikkihahmoni. En vain pidä ryyppäävistä ja itsesäälissä kierivistä hahmoista. Tekisi mieli kiljua, että ryhdistäydy nyt jo!

Vesiraukka loppui antaen pientä vihjettä tulevasta kirjasta ja Krissen tilanteesta. Kolmaskin osa odottelee tuolla jo hyllyssä, joten myös se tulee pian luettua. On tämä niin koukuttava sarja ja haluan tietää miten Krissen käy.

Lue myös: Veripailakat.


Vesiraukka
Like, 2014
s.253

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Anna Mari Räsänen: Risukko


Risukko on runokirja joka koostuu kuudestakymmenestä runosta. Aiheina toimivat ainakin luonto, etenkin saaristo ja meri, sekä taide. Taide on aiheena esillä todella monessa runossa. Maalaamisen lisäksi monesti mainittiin muita taiteilijoita ja kirjailijoita. Runokirjaa lukiessa teinkin tutkimusmatkan nettiin ja tutkailin samalla minkälaisista tauluista runoissa puhuttiin.

Risukko on helposti lähestyttävä runokirja. Pidän yksinkertaisista ja arkisista runoista, jotka on helposti ymmärrettävissä ja joihin voi edes jollakin tasolla samaistua. Tästä runokokoelmasta löytyi monta kaunista runoa, joista pidin kovasti. Omia suosikkejani olivat Ajatusmatkoja, Mysteeri ja Elokuvamuistikirja, jotka kaikki olivat kauniin arkisia ja helppoja runoja tälläisellekin lukijalle, joka ei lue runoja usein. Kiven kasvot oli myös minusta oikein onnistunut runo. Aiheena toimi kivi ja näin arkisesta ja hankalastakin aiheesta Räsänen oli onnistunut kirjoittamaan kauniin runon. Toki runokirjan kuudenkymmenen runon joukkoon mahtui sellaisiakin runoja, joiden aihe oli haastavampi ja joiden aiheeseen ja sanomaan en itse samaistunut.


Risukko
Kulttuurivihkot, 2018
Kannen kuva: Anna Mari Räsänen
s.72
Saatu kustantajalta

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Tuomas Kyrö: Miniä


Liisa on aloittamassa rauhallisen vapaaviikonlopun viettoa, kun hän saa kuulla, että appiukko on matkalla hänen luokseen. Liisalla on edessä kokonainen viikonloppu yhdessä miehen kanssa, jonka mielipiteet eroavat suuresti hänen omistaan. Appiukon vahvat mielipiteet tuntuvat korostuvan, kun Liisa joutuu yllättäen töihin ja toki appiukon on tultava mukaan. Eihän miestä voi kipeänä kotiin jättää yksin.

Miniä on ensimmäinen kirjan ja ruusun päivän -kirja. Viimein löysin tämän kirppikseltä ja pääsin tämänkin lukemaan.
Pidin tästä Miniästä enemmän, kuin aiemmin lukemastani pidemmästä mielensäpahoittaja -romaanista. Jotenkin tämä lyhyt, nopea ja yksinkertainen tarina sopi enemmän minun makuuni tämän appiukon toilailuista lukiessani. Tämä pituus sopikin oikein hyvin tarinalle. Kaikki oleellinen tuli selvitettyä, eikä tarinasta jäänyt puuttumaan mitään. Kaikkien hahmojen luonteetkin tulivat esille, vaikka heidät ehdittiin esitellä aika lyhyesti. Olikin mukava löytää hahmojen tylyiltäkin vaikuttavien luonteiden alta syvällisempiä piirteitä. Hienosti saatu näin lyhyeen kirjaan tälläisetkin asiat esille. Henkilöitä oli sopivan vähän.

Miniä ei todellakaan ollut huonoin kirjan ja ruusun päivän kirjoista. Tämän voisin sijoittaa jopa niiden parhaimmistoon, vaikka mielensäpahoittaja ei koskaan olekkaan ollut suuri suosikkini kirjallisuuden hahmoista. Tässä oli kuitenkin paljon hauskoja kohtia, eikä juonta oltu pitkitetty.


Miniä
Kirjakauppaliitto, 2012
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 122

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Paula Havaste: Tuulen vihat


1100-luvun Suomessa eletään ankaran luonnon armoilla. Paimion tuvan tytär Kertte on elänyt lähes koko lapsuutensa ilman äitiä. Hänen odotetaan pääsevän tuvan tulevaksi emännäksi, sillä hänen kouristuskohtauksia saavasta veljestään, ei ole isännäksi. Kertte elää väkivaltaisen isän kasvattamana, ystävinään vain henget. Pian hän kasvaa naisen ikään ja vävyn hankkiminen käy isän mielessä. Kun isä sitten saa tuulen vihat, on Kertellä kiire hakea itselleen hyvä mies. Tupa tarvitsee pikaisesti uuden isännän ja markkinoilta Kertte löytääkin mukavan oloisen ja vahvan Larrin.

Tuulen vihat on todella koukuttava historiallinen romaani. Kirja on täynnä entisaikojen uskomuksia, töitä, arkielämää ja taikoja. Tarina etenee kevyesti ja vauhdikkaasti. Pidän historiallisista romaaneista, etenkin silloin, kun niissä kerrotaan kunnolla elämäntavoista ja niistä tässä kerrotaan ja paljon.

Kertte ei hahmona ole erityisen kiltti tai pirtin naistentöistä nauttiva tyttö/nainen. Hänellä on aika vahvat omat mielipiteet ja välillä hirvittääkin minkälaisiin tekoihin hän vielä eksyy. Aika inhottaviin juttuihin hän jo tässä ensimmäisessäkin osassa eksyi. Noh eipähän ole liian kiiltokuvahahmo tämä Kertte.

Minä nautin tämän kirjan lukemisesta paljon, vaikka välillä osa tapahtumista hiukan hirvitti. Pitää vain pitää mielessä, että ajat olivat todellakin erit. Onneksi tähän sarjaan on tehty jo monta kirjaa lisää, sillä näihin luonnonläheisiin karuihin maisemiin palaan erittäin mielelläni.

Kirjan loppu oli hienosti keksitty. Oli mahtavaa saada sellainen ahaa elämys historiallisista tapahtumista, joita en osannut lainkaan odottaa tai yhdistää juoneen ennen lopun vauhdikasta käännettä. Aivan kirjan lopusta löytyi myös mielenkiintoisia selityksiä erilaisista taioista ja enteistä.


Tuulen vihat
Gummerus, 2014
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 382

torstai 8. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Veripailakat


Helsinkiläinen Krisse lähtee äitinsä kanssa lomalle Ylläkselle. Pian freelance-valokuvaajana toimiva Krisse saa lomallaan työtehtävän, sillä hiihtokeskuksessa tapahtuu murha. Syyllistä ja motiivia on vaikea löytää ja vielä vaikeammaksi se muuttuu, kun hotellilta löydetään toinen uhri.

Oli mahtavaa törmätä tähän Ylläkselle sijoittuvaan dekkariin, sillä olen aiemmin etsinyt jotakin dekkaria, joka sijoittuisi lappiin.

Veripailakat on vahdikkaasti etenevä dekkari, jossa henkilöitä riittää melkoisesti. Valokuvaajana toimiva Krisse vaikuttaa olevan yksi kirjan päähenkilöistä ja hän saakin melko paljon tilaa juonessa. Hänen lisäksi päähenkilöitä tuntuvat olevan ainakin toimittaja Eerika, sekä poliisi Vuontisjärvi. Tosin moni muukin hahmo sai paljon sivutilaa kirjassa, joten en tiedä ketkä näistä hahmoista mahtaa lopulta löytyä sarjan jatko-osista. Se selvinnee pian, sillä sarjan kaksi seuraavaa osaa menevät ehdottomasti lukulistalle. Ilmeisesti ainakin Krisse esiintyy jokaisessa kolmessa osassa. Krisse ei ehkä ole hahmotyypeistä se oma suosikkini, mutta kirja antoi viitteitä paremmasta elämäntyylistä jatkossa, joten ehkä hän on sitten jatkossa enemmän minun makuuni sopiva hahmo.

Hahmoja oli kirjassa niinkin paljon, että välillä oli pohdittava kuka oli kuka ja mitä sukua nämä nyt keskenään olivatkaan. Tämän takia loppu oli hiukan sekava. Normaaalisti kun loppuratkaisu kolahtaa ja saa iloita kaikista kiemuroista mitä kirjailija on luonut, minä mietinkin, että kukahan tuo nyt sitten olikaan. Ratkasu oli kuitenkin hyvä, heti kun ajatukset ehtivät keksimään ketä lopussa vilahtelevat hahmot olivat.

Kirjan dialogit käytiin murteilla. Tämä oli loistava juttu, sillä mistä lappitunnelma voisikaan paremmin syntyä. Toki Ollikainen kuvailee maisemat hyvin, mutta kirja on melko lyhyt, eikä siksi maisemien kuvailu ehdi kovin suuriin mittoihin kasvaa. Dialogeja sen sijaan kirjassa riittää, joten murre on oiva tapa luoda tunnelmaa.


Veripailakat
Like, 2013
s. 221

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Lars Jansson: Viisituhatta puntaa


Säästeliäästi elävä, hyvin kohtelias ja säntillinen herra Murchison tekee työtä, johon on ehtinyt jo kyllästyä. Juttelee vaimonsa kanssa asioista, joista ei jaksaisi enää puhua ja syö ruokaa, joka voisi olla maukkaampaakin.
Hirveiden sattumien kautta herra Murchison saa viisituhatta puntaa. Tai pikemminkin hän ottaa rahat. kauan köyhästi elänyt Murchison on pulassa kaiken saamansa rahan kanssa, eikä miehen ajatukset tahdo pysyä kasassa. Rahalla olisi mahdollista saavuttaa niin paljon. Mitä kaikkea hän voisikaan ostaa ja tehdä ja varsinkin olla tekemättä.

Viisituhatta puntaa on hyvä salapoliisiromaani, jossa poliisien työskentelyä kuvataan hyvin vähän. Pääosin kirjan juoni etenee herra Murchisonin tekojen ja ajatusten kautta. Kirjassa on vähän hahmoja, eikä heitä kuvailla usein, eikä paljon. Mielenkiinto pysyy siitä huolimatta hyvin yllä, sillä Murchison muuttuu läpi kirjan kaiken aikaa ja se onkin kirjan parasta antia. Kirja on hyvä kuvaus yhden ihmisen suuresta ja nopeasta muutoksesta. Minusta Viisituhatta puntaa on kuitenkin ennen kaikkea tarina siitä, kuinka kannattaa arvostaa kaikkea, mitä itsellään jo on. Tässä kirjassa rahalla ei todellakaan osteta onnea. Sen sijaan ahneudella, voi pilata senkin onnen, jonka jo omisti.

Salapoliisiromaanin tuntu katoaa välillä, kun poliisien työtä ei kuvailla, mutta kirjan edetessä pidemmälle tämä kuvio tulee enemmän esille ja Murchison on muidenkin, kuin poliisien tutkailevien silmien alla. Viisituhatta puntaa onkin nopealukuinen ja jännittävä kirja, joka tarjoaa myös murhia. Murhat eivät tällä kertaa ole lukijalle mysteeri, joten niitä ei voi kirjan edetessä selvitellä. Kaikenlaista muuta lukija voi kuitenkin innolla odottaa kirjan edetessä. Mielipiteet päähenkilöstäkin ehtii muuttua moneen otteeseen, samaan tahtiin hänen muuttuvan käytöksensä kanssa.


Viisituhatta puntaa, (Femtusen pund, 1967)
WSOY, 1968
Suom. Leif Forsblom
s. 230

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Marko Hautala: Torajyvät


Jenni ja Aaron saavat kutsun saaristoon. Siellä asuu Aaronin aivovauriosta kärsivä poika, Markus, joka sattuu olemaan myös Jennin entinen miesystävä ja häntä hoitava Iina, joka on Jennin sisko. Jenni ottaa myös poikansa Miron mukaan, vaikka tiedossa onkin kireää tunnelmaa monimutkaisten ja selvittämättömien perhesuhteiden takia.
Kireä tunnelma ja lukuisat riidat perheenjäsenten välillä oli odotettavissa, mutta saarella tuntuu tapahtuvan paljon kauheampia asioita. Kummallisia näkyjä, omituisesti käyttäytyviä ihmisiä, salailua ja väkivaltaa tuntuu näkyvän joka nurkan takana.

Torajyvät kulkevat kahdessa eri ajassa. Välillä kerrotaan 1600-luvulla tapahtuneista asioista ja välillä nykypäivästä. Tapahtumat sijoittuvat samalle saarelle. Alusta asti on myös arvattavissa, että kahden ajallisesti toisistaan kaukana olevien tapahtumien välillä on jokin yhteys. Tätä yhteyttä ja kaikkea siihen liittyvää lukija sitten saakin arvailla läpi kirjan, kunnes lopussa kaikki selviää aikamoisella rytinällä.

Lopun paljastuksia lukuunottamatta kirja etenee yllättävän rauhallisesti, vaikka kokoajan on jokin tapaus meineillään, eikä lukija tiedä kuka salailee ja kehen voi luottaa. Sitä ei tiedä myöskään kirjan päähenkilö Jenni, joka joutuu kokemaan hurjia asioita läpi kirjan. Kirja ei siis ole hirveätä veristä mättämistä ja mielikuvitusolentoja, vaan enemmänkin psykologista kauhua. Loppua kohden löytyy sitten enemmän toiminnallistakin kauhua, kun alkaa asiat selviämään.

Kirjan henkilöistä ei ole helppo pitää, sillä kaikki on juonittelevia, valehtelevia, omahyväisiä tai muuten vain ärsyttäviä. Tämä ei häirinnyt minua, sillä se toi kirjaan suurimman osan kauhusta. Kaikkia pystyi epäilemään mistä vain, kun kukaan ei ollut kovinkaan mukava ja kaikilla oli omat virheensä. Kirjoissa minä inhoan hahmoja jotka säälivät itseään ja syyttävät muita omista ongelmistaan läpi kirjan, tässä kirjassa ei onneksi ollut näin ja kaikki syyttivätkin sulavasti itseään omista ongelmistaan.

Minusta Torajyvät oli onnistunut kirja. 1600-luvusta kertovat luvut oli kirjan mielenkiintoisinta antia, mutta myös kaikkien salaisuuksien paljastuminen ja asioiden yhteydet toisiinsa olivat hyvinkin mielenkiintoisia. Palaankin Hautalan kirjoihin myöhemmin mielelläni. Tarkoitukseni oli kyllä aloittaa Kuokkamummosta, mutta tämän kirjan saaristoteema ja 1600-luku vei voiton.


Torajyvät
Tammi, 2011
Kansi: Juri Patrikainen
s. 262

lauantai 27. lokakuuta 2018

Katri Lipson: Jäätelökauppias


Jäätelökauppias kertoo osittain elokuvan tekemisestä. Elokuvaa tehdään toisen maailmansodan jälkeen. Elokuvassa pariskuntaa esittävä, jotakin pakeneva kaksikko piilottelee majatalossa Tshekkoslovakiassa. Sitten kirjassa kuvaillaa näyttelijää, joka esittää elokuvan naista. Ohjaajaa, joka ohjaa elokuvaa ilman käsikirjoitusta, naista, joka on ilmeisesti, kuin elokuvan nainen ja hänen poikaansa, joka loikkaa Tshekkoslovakiasta Ruotsiin, sekä hänen tytärtään, joka palaa Tshekkoslovakiaan.

Jäätelökauppias on omaperäinen ja erottuu varmasti muista kirjoista. Se kulkee monessa ajassa ja siinä kuvaillaan montaa henkilöä. Kaikki kuvaukset kuitenkin tuntuvat alkavan keskeltä juttua ja ne myös päättyvät hieman kesken. Kohtaukset ovat lyhyitä, eikä niistä tosiaan selviä läheskään kaikkea. Minä olin suurimman osan kirjasta aika pihalla siitä, mikä juonen idea on tai onko kirjassa edes varsinaista juonta, kun paikasta ja henkilöstä toiseen hypeltiin kaikenaikaa, eikä mitään selitelty.

Lipson kirjoittaa kauniisti ja taidokkaasti ja kirja kulkee nopeasti. Sitä on nautinnollista lukea. Siitä huolimatta Jäätelökauppias ei ole kirja minua varten. Aina kun olin pääsemässä jyvälle ja saamassa jonkinlaista otetta henkilöstä tai tapahtumasta, ajatus katoaa taas, sillä paikka ja hahmo vaihtuu. Tälläinen välähdyksenomainen kerronta taitaisikin sopia minulle paremmin, jos kuitenkin pysähdyttäisiin pitemmäksi aikaa ja asioita selitettäisiin enemmän. Nyt minulle jäi liian sekava kuva kirjasta ja miljoona kysymystä, joihin en saanut vastausta.


Jäätelökauppias
Tammi, 2012
yhteistyössä Bonnier Books Finland
Kansi: Markko Taina
s. 293

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Iiris Lempivaara on elänyt täydellisessä parisuhteessa jo seitsemän vuoden ajan, kun hänen miesystävänsä Aleksi päättää jättää hänet. Koulupsykologina työskentelevä Iiris yrittääkin keksiä sopivat keinot selviytyä ja tulla taas iloiseksi. Apua hän saa ystäviltään, siskoltaan ja naapurin Marja-Liisalta. Iirikseltä löytyykin jo muutamia hyvin toimivia terapia tapoja murheiden unohtamiseksi, kuten suklaan syönti ja kenkien ostaminen, mutta ehkä kuitenkin vielä jotakin muutakin tarvittaisiin.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on oikein mainio Chick lit romaani. Etenkin kirjan alku tempaa mukaansa juoneen, joka hymyilyttää. Toki juoni on aika yleinen monessa saman tyylisessä kirjassa. Mies jättää ja naisen on pärjättävä sydänsurujensa kanssa. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän toi mukanaan kuitenkin hauskan tavan katsoa aihetta. Suklaa, kalja, pitsa ja kengät terapiamuotona toimii ainakin viihdyttävänä lukemisena.

Mielestäni kirjan alku oli kuitenkin huomattavasti parempi, kuin loppupuolisko. Kirja on lyhyt, eikä siihen siksi olisi tarvinnut niin paljon aiheita. Kirjan alku olikin huomattavasti selkeämpi ja viihdyttävämpi, sillä aiheina pyörivät rakkaus ja ystävyys. Nämä aiheet riittivät loistavasti pitämään lukumielenkiintoa yllä, sillä Pulkkinen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti.
Loppua kohti edettäessä kirjaan tuli kuitenkin lisää ja lisää aiheita, eikä humoristinen ja kevyt tunnelma pysynyt enää niin vahvasti pinnalla. Teinien ongelmat, filosofia, dementia, naiseus ja tuttujen ihmisten muuttuminen puskivat kevyen hyvänmielen aiheiden yli ja latisti hitusen hyväksi kohonnutta tunnelmaa. Kyllä kaikissa loppupuolenkin luvuissa riitti vielä hauskaa, mutta se hukkui minusta muiden asioiden taakse.

Loppujenlopuksi kirjasta jäi positiivinen mielikuva. Kirja oli hauska ja toimi romaanina oikein hyvin. Sen lisäksi minun on seuraavaksi pitsaa hakiessani saatava maistaa Iiriksen suosikkia, paprika-aurajuusto-oliivipitsaa, joka houkutteli mielessä lähes koko kirjan lukemisen ajan.


Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Otava, 2014
Varhainen versio tarinasta on ilmestynyt Kauneus & terveys -lehdessä
s.174

lauantai 20. lokakuuta 2018

Arhippa Ristimäki: Ylähyllyn kaverukset Uku ja Lele


Metsänpeikot Uku ja Lele joutuvat kumpainenkin pakenemaan kodistaan, kun molempien asuinpaikat jyrätään. Peikot etsivät turvallista paikkaa, jossa yöpyä ja päätyvät sattumalta samaan kirjastoon Helsinkiin. Kirjasto vaikuttaa pelottavalta ja vaarojen täyteiseltä paikalta. Ihmisiä on paljon ja he tekevät ja sanovat kummallisia asioita. Onneksi kirjasto on täynnä hyviä piilopaikkoja ja kaupungista löytyy uusia ystäviä, jotka auttavat, kun kaksikko joutuu pulaan.

Ylähyllyn kaverukset Uku ja Lele aloittaa sarjan metsänpeikoista, jotka yrittävät sopeutua kaupunkilaiselämään.
Harvemmin luen lastenkirjoja, mutta nyt kun postilaatikosta tulla tupsahti tälläinen, niin päätin heti pitkästä aikaa kokeilla. Hyvät fiiliksethän tästä sitten jäi. Ylähyllyn kaverukset Uku ja Lele on monipuolinen ja tapahtumia riittää. Kirjassa on onneksi reilu 180 sivua, joten tarpeeksi ehditään asioihin syventyä.

Kirjan tapahtumapaikkana toimii Helsinki, joka poikkeaa suuresti metsänpeikkojen rauhallisista entisistä asuinpaikoista. Onneksi peikot löytävät uuden kodin juuri kirjastosta, tuhansien mielenkiintoisten kirjojen keskeltä. Kirjat ja musiikki ovatkin aika suuressa roolissa ja monia kirjoja ja kappaleita siteerataan tai niistä kerrotaan muuten vain jotakin mielenkiintoista. Kirjailijan kiitoksista löytyy myös pitkä lista kirjailijoita ja muusikkoja, joiden töistä kirjassa on puhuttu, joten mielenkiintoisilta kuulostavat kirjat on helppo etsiä omallekin lukulistalle.

Lukemisen ja musiikin kuuntelun lisäksi peikot saattavat itsensä mitä kummallisimpiin seikkailuihin, syövät omasta mielestään herkullista ruokaa ja kertovat tahattomasti hauskoja juttuja lukijalle, kun eivät oikein ymmärrä ihmisten elämää. Peikot kun eivät tiedä mikä on työväenopisto ja pienet koululaisetkin heijastinliiveissään saattavat aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Kirja on kuvitettu suurilla ja kauniilla kuvilla, joissa esiintyvät Ukun ja Lelen lisäksi myös muut kirjan hauskat eläinhahmot, kuten kummallisesti puhuva Robert-rotta ja ihmistä esittävä Kuru-pulu. Heidän lisäkseen kirjasta löytyy myös joukko muita loistavia hahmoja.


Ylähyllyn kaverukset Uku ja Lele
KVALITI, 2018
Kuvitus: Riitta Piuva
s. 186
Kirja kustantajalta

torstai 18. lokakuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja helmenkalastaja


Antiikkikauppias Rei Shimura on muuttanut miesystävänsä Hughin luo Washingtoniin. Pariskunta suunnittelee häitään ja miettii tulevaisuuttaan. Rein taipumus sekaantua kaikenlaisten rikosten selvittelyyn, tuntuu tulevan onnellisen avoliiton tielle, kun Rei saa mielenkiintoisen pyynnön uudelta tuttavaltaan. Rei työskentelee uuden ravintolan sisustuksen parissa ja kun ravintolan hovimestari pyytää tätä etsimään hänen kadonneen äitinsä, ei Rei malta jättää asiaa sikseen, vaikka Hugh toivoo Rein hieman rauhoittuvan ja jättävän tämän tapaiset seikkailut jo taakseen.

Rei Shimura ja helmenkalastaja on seitsemäs osa Rei Shimura -sarjasta.
Tässä osassa, ei enää Japanissa matkusteltu lainkaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Japani näkyisi kirjassa edelleen kaikenaikaa. Rei haikailee Japaniin, syö japanilaista ruokaa ja myy japanilaista antiikkia. Japanin ja Amerikan välisiä kulttuurieroja käsitellään paljon.

Yleensä kirjan nimi on ennustellut hieman kirjan aihetta ja sitä mikä on aiheena isossa roolissa, mutta tällä kertaa kirjan nimessä mainittu helmenkalastaja, ei lopultakaan tullut suuremmin esiin. Helmenkalastajista ja kaikesta siihen liittyvästä ei siis puhuttu paljoa, vaikka aihe olisi varmasti ollut mielenkiintoinen. Sen sijaan kirjan suurin aihe oli ravintolat ja ruoka. Kaikissa Rei Shimura -kirjoissa on jollakin tapaa ruoka esillä, mutta nyt siitä sai kuulla enemmän, kuin aiemmin. Ruuan ohella kaikenlaiset sieppaukset ja katoamiset kantoivat juonta eteenpäin. Myös Rein ja Hughin suhdetta käsiteltiin ja pariskunta ehtikin sotkea asiansa jälleen kerran. Nämä Rein suhdeongelmat ja vaaroihin joutumiset eivät enää tässä vaiheessa sarjaa yllätä. Tällä kertaa suhdeongelmiinkin tuli tosin paljon synkempi häivähdys.

Perinteisistä murhadekkareista tämä sarja menee osa osalta kauemmas. Tälläinen muutos ei haittaa. En kaipaa kaikilta kirjoilta kymmentä ruumista ja murhaajan etsintää. Tässäkin kirjassa riitti mielenkiintoista asiaa ilman tälläistakin aihetta.

Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitusRei Shimura ja ikebana-mestariRei Shimura ja tappava mangaRei Shimura ja morsiuskimono ja Rei Shimura, samurain tytär.


Rei Shimura ja helmenkalastaja, (The Pearl Diver, 2004)
Gummerus, 2006
Suom. Titta Leppämäki
s. 445

maanantai 15. lokakuuta 2018

Sofi Oksanen: Norma


Norma Rossin elämä ei ole aivan samanlaista, kuin muilla naisilla. Hän joutuu pelkäämään ja piilottelemaan itseään erilaisuutensa vuoksi. Hänellä nimittäin on hyvin erityislaatuiset hiukset. Kun Norman elämän tukipilari, eli hänen äitinsä yllättäen kuolee, on Norma hetken hyvin hämillään, kuinka jatkaa elämää yksin. Pian kuvioihin ilmestyykin monia avuliaita ihmisiä, joista Normalla ei ole ennestään juurikaan tietoa.

Pitkitin Norman aloittamista kauan. Lopulta laitoin sen tämän vuoden hyllynlämmittäjä -haasteeseen, jotta viimein saisin kirjan luettua. Sofi Oksasesta tuli yksi lempikirjailijoistani, kun olin lukenut Stalinin lehmät ja Puhdistuksen, mutta kirja Kun kyyhkyset katosivat, ei sitten enää oikein napannutkaan, joten Normaan tarttuminen ei houkutellut.

Norma ei heti alkuun vakuuttanut, mutta lähti onneksi pian kunnolla liikkeelle ja sai minutkin viihtymään. Kirjan alkukin olisi varmasti muuten ollut hyvä, mutta minun makuuni kiinnostavia tietoja alettiin antamaan liian hitaasti. Sitä ensimmäistä koukuttavaa paljastusta pitkitettiin ja lukijalle tarjottiin vain monia henkilöitä, joista ei kerrottu lähestulkoon mitään. Niimpä kirjan alku vaikutti hieman sekavalta ja siltä, ettei juoni lähde kunnolla käyntiin. Tilanne muuttui onneksi pian ja kun tietoa ja salaisuuksia alettiin kertomaan, oli kirja jo koukuttavampi.

Suuria aiheita ehdittiin käsitellä tässäkin kirjassa. Naisten oikeudet ja se kuinka helposti heitä pystytään käyttämään hyväksi, jotta heistä saisi mahdollisimman paljon voittoa, niin hiusten, kuin synnyttämisenkin kautta olivat suuressa roolissa. Tämän teeman lisäksi tarinasta löytyi yliluonnollisia piirteitä Norman kautta, sekä hitusen dekkarityyliäkin, kun Norman äidin kuolemaa selviteltiin.

Norman alku ja loppu, eivät ehkä olleet maailman parhaat, mutta muuten kirjan juoni veti ja piti mielenkiinnon yllä ja herätti jopa ajatuksia. Oli siis hyvä, että päätin tämänkin kirjan lukea, sillä nyt on taas helpompi tarttua Oksasen mahdollisiin tuleviin romaaneihin.


Norma
Like, 2015
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
s.303

torstai 11. lokakuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita


Maresi on asunut saarella sijaitsevassa luostarissa seitsemän vuotta, kun luostariin saapuu hiljainen Jai. Jai alkaa kulkea Maresin kanssa ja vaikka tämä ensin, ei pidä siitä, että joku häiritsee hänen itsenäistä oleskeluaan, alkaa hän pian viihtymään tytön seurassa.
Tytöt saavat elää luostarissa opiskellen itselleen tärkeitä asioita ja taitoja. He odottavat päivää jolloin heidät valitaan noviiseiksi opiskelemaan jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Maresi ei ole vielä kenenkään noviisi, vaikka on asunut saarella kauan.
Luostarin rauha rikkoontuu, kun suuri purjelaiva täynnä vihaisia miehiä saapuu kohti saarta. Luostarin asukkaiden on yhdistettävä kaikki voimansa ja tehtävä yhteistyötä säilyttääkseen kaiken mitä heillä on.

Maresi on Finlandia Junior -voittaja vuodelta 2014.
Maresi ei ole pitkä kirja, mutta Punaisen luostarin tunnelma on saatu vangittua kirjaan. Kokonainen luostari, sen historia, asukkaat ja nykypäivä kaikkine uskomuksineen ja taikoineen mahtuvat kirjaan hyvin ja paljastavat lukijalle kaiken oleellisen.

Maresin kieli on kaunista ja koukuttavaa. Uusia asioita paljastui kokoajan ja juoni eteni vauhdikkaasti. Luostarin arki poikkesi toki paljon normaalista arjesta ja teki tarinasta mielenkiintoisen, jopa pyykinpesupäivä oli kiinnostava yksityiskohta.
Kirjassa oli rankkoja aiheita ja kohtauksia. Väkivalta, kuolema ja nälänhätä yritettiin pitää kaukana luostarista, mutta ne pysyttelivät kokoajan mukana kirjassa kovia kokeneiden tyttöjen kautta.

Maresi on naisvoittoinen kirja, sillä Punaiseen luostariin ja koko saareen, ei miehet saa astua jalallaankaan. Kirjan mieskuva ei muutenkaan ole erityisen imarteleva, mutta onneksi sentään muutamaa miestä voi kirjan jälkeen muistaa lämmöllä.


Maresi. Punaisen luostarin kronikoita, (Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014)
Tammi, 2014
Suom. Marja Kyrö
s. 212

torstai 4. lokakuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär


Rei Shimura viettää joulua vanhempiensa luona San Franciscossa, jonne myös hänen poikaystävänsä Hugh Glendinning saapuu. Rein on tarkoitus tutkia sukunsa historiaa ja perintötavaroita ja kirjoittaa niistä, samalla, kun hän viettää mukavan rauhaisaa joulua perheensä parissa. Rauhaisan joulun sijaan Rei huomaa pian olevansa tulilinjalla, kun Hugh alkaa juristiksi toisen maailmansodan aikaiselle seksiorjalle. Kaikki eivät katso hyvällä Hugin työskentelyä, sillä heidän mielestään menneet pitää unohtaa. Kun Hughin asiakas sitten löydetään kuolleena on aika palata Japaniin. Japanissa Rei päättää jatkaa jutun tutkimista, sillä hän epäilee, että asiakas ei kuollut täysin luonnollisesti.

Rei Shimura, samurain tytär on kuudes osa Rei Shimura -sarjasta.
Tämä osa sarjasta oli taas parempi kuin edeltäjänsä, sillä Rein suhdekiemurat olivat hieman maltillisemmassa osassa tarinaa, eikä koko kirjan aikaa vietetty Yhdysvalloissa, vaan myös Japaniin päästiin takaisin ainakin hetkiseksi. Toisaalta oli ihan mielenkiintoista lukea Rein pohdintoja Japanista, kun hän itse vietti aikaa Yhdysvalloissa.

Kirjassa kurkisteltiin toisen maailmansodan kauheuksiin, vaikka ei kovin syvällisesti tai tarkasti. Asioita valotettiin sopivasti kaiken muun ohella ja aihe oli mielenkiintoinen, niin kuin kaikki aiheet tässä sarjassa ovat olleet. Kevyemmät aiheet vain ovat aiemmissa osissa ollut paljon enemmän esillä, kuin nyt tämä vakava aihe tässä kirjassa. Toki aihe on niin valtaisa, ettei sitä pystyisi tälläisessa kirjassa kovin suuresti käsittelemäänkään, niin ettei kaikki muu jäisi sen varjoon.

Rei Shimura, samurain tytär oli juoneltaan aika yllättävä ja etenkin kirjan loppu järkytti, kun en ollut mitään sellaista odottanut. Kirjan päätös tulikin aivan puskista ja nyt haluan tietää miten Rein jatkossa käy. Luettavaa tässä sarjassa vielä onneksi on, joten Rein monimutkainen elämä ehtii varmasti vielä jotenkin selviämään. Toivottavasti Rei ei vain aivan yhtä tiheään joudu kasvotusten murhaajan kanssa, sillä se ei enää kuulosta erityisen uskottavalta.


Rei Shimura, samurain tytär, (The Samurai`s Daughter, 2003)
Gummerus, 2005
Suom. Titta Leppämäki
s. 430

maanantai 1. lokakuuta 2018

Ilkka Auer: Domowik


Wilhelmiina Sumeliuksen perhe muuttaa vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Sumeliukset perivät kartanon Wilhelmiinan isosedältä, joka on jättänyt perheelle hieman omituiset ohjeet kartanoa kohtaan. Wilhelmiina pitää isosedän ehdoista ja nauttii suuresti kartanoon muuttamisesta.
Wilhelmiina on tuskin ehtinyt kartanoon asti, kun hän on jo mukana jännittävässä seikkailussa, jonka hänen isosetänsä on aloittanut eläessään. Isosedän ohjeilla ja Domiwik-kotihengen avulla hän jatkaa tutkimuksia, jotka on saatava päätökseen, ennen kuin jotakin kamalaa tapahtuu.

Tätä kirjaa olen jo ehtinyt odottelemaan, sillä Ilkka Auerin aikaisemmin julkaisemat tunnelmakuvat kirjasta lupailivat loistavaa kirjaa. Odotukset olivatkin korkealla ja aloittaahan tämä piti heti, kun sain tämän. Kirjan ulkoasu on upea ja se esittelee lukijalle Hästebäckin kartanon kauniisti.

Domowik on kirjana niin ihana ja tunnelmallinen, että sen olisi voinut lukea vaikka heti uudestaan. Kirjassa joulu lähestyy ja sen kanssa pääsi niin loistavaan joulutunnelmaan, että joulukoristeet voisi kaivaa heti esiin ja joulutortut pistää paistumaan. Minä olen totaalinen jouluihminen ja tässä on juuri minunlaisilleni sopivaa luettavaa. Auer kuvaa kohtaukset upeasti. Riisipuuron tuoksu leijailisi vastaan kirjaa lukiessa, jos se olisi mahdollista. Välillä oli suljettava kirja ja katseltava kaunista Hästebäckin kartanoa, miettien mitä oli juuri lukenut.

Minulle Domowik oli ensisijaisesti kirja, jonka parissa tunnelmoin ja nauttisin kauniista maisemista, mutta myös kirjan juoni oli mielenkiintoinen ja koukuttava. Domowik ei ollut aivan yhtä karmivan pelottava, kuin Auerin Anastasia. Jopa minä uskalsin lukea kaikki kohtaukset pelkäämättä. Vaikka tästäkin kirjasta löytyy hirveitä paholaisia, on tunnelma silti suurimmaksi osaksi iloinen. Juoni on myös mystinen ja salaisuudet selviää mukavaan tahtiin, pikkuhiljaa. Kartanon salaiset sopet ja isosedän kirjeet kuljettavat tarinaa eteenpäin kiinnostavasti.

Domowik on taas yksi niistä kirjoista, joita voisin hehkuttaa täällä vaikka kuinka. Kannattaa lukea, sopii tähän ja tulevaan vuodenaikaan loistavasti. Tämän avulla pääsee joulutunnelmaan varmasti. Ainoa asia josta valitan on alun sukupuu. Ennen lukemista katselin sukupuun läpi, eikä siinä ollut mitään järkeä. (Näyttää siltä, että Amanda ja Ahti olisi pariskunta, joka on täysin mahdotonta) Niimpä ajattelin vain lukeneeni sitä jotenkin väärin. Pikkuhiljaa kirjan edetessä tarkastelin sukupuuta tarkemmin ja moni asia selvisi. Ihan kaikkia sukupuun ratkaisuja en silti ymmärtänyt, sillä vaikuttaa edelleen minusta siltä, että yksi sukupuun naisista on saanut lapsen 13 -vuotiaana. Pikkujuttuhan tämä on, mutta pisti vain silmään.


Domowik
Haamu, 2018
Kuvitus: Ilkka Auer
s. 262
Arvostelukappale

torstai 27. syyskuuta 2018

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?


Bernadette Fox asuu miehensä ja tyttärensä, Been kanssa Seattlessa, jota hän vihaa. Bernadette on menestynyt ja palkittu arkkitehti, joka ei kuitenkaan enää suunnittele mitään. Hän on erakoitunut ränsistyneeseen taloonsa ja välttelee kaikkia muita ihmisiä, paitsi perhettään.
Bernadette suostuu tyttärensä ehdotukseen perheen matkasta Etelämantereelle, mutta juuri ennen matkaa Bernadette sotkee asiat tietämättään niin pahasti, että on parasta tehdä katoamistemppu. Bee haluaa kuitenkin löytää äitinsä ja saakin yllättäviä asioita selville etsintä operaation edetessä.

Suurimmaksi osaksi Missä olet, Bernadette?, koostuu sähköposteista, kirjeistä ja raporteista. Minulle tälläinen tyyli sopii yleensä aina ja niin myös tällä kertaa.
Aloittaessani kirjan ja sitä hetken luettuani, kuvittelin lukevani hauskaa ja kepoista hömppäkirjaa, mutta mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä selvempää oli, että kirjan pohjalla on vakavampi aihe, joka vain verhoutuu tälläisen kepeän kerronnan taakse. Mitä pidemmälle päästiin, sitä vähemmän kirja myös nauratti, vaikka aluksi ajattelin sen olevan täynnä hauskoja kommelluksia. Loppua kohden minä olisin halunnut päästä tapahtumapaikalle ja ravistella Bernadetten miestä ja haukkua häntä. No, mutta onneksi loppu oli jotenkuten onnellinen kuitenkin, vaikka Bernadetten mies olisi ansainnut mielestäni aivan erilaista kohtelua.

Missä olet, Bernadette? on hyvä kirja. Viihtysin sen parissa oikein hyvin. Kirjassa on omat hauskat ja kepeät kohtauksensa, mutta myös vakavammat, mielenterveyttä koskevat aiheensa. Kirjassa on myös hahmoja moneen makuun. Juonittelevia akkoja, erakoitunut Bernadette, ihmisten silmissä maailmaa pelastava tietokoneguru, älykäs tytär, rellestävä äidin pikku kullannuppu poika, sekä jossakin sähköpostien takana piilotteleva Manjula.

Missä olet, Bernadette? on täynnä tapahtumia, eikä hidasta hetkeä ehdi tulla. Kirja vyöryy eteenpäin, kuin muta jyrkältä rinteeltä. Tässä on loistavaa viihdettä ja ripaus vakavuutta.


Missä olet, Bernadette?, (Where`d You Go, Bernadette, 2012)
Gummerus, 2013
Suom. Outi Järvinen
Kannen suunnittelu ja kuvitus: Sinem Erkas
s. 322

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Markku Ropponen: Kuhala ja puhelu kiusaajalta


Otta Kuhala on entinen poliisi. Nyt hän työskentelee omassa yhden miehen ja kahden gekon yksityisetsiväyrityksessä, Jyväskylässä. Kuhala hoitaa kaikenlaisia toimeksiantoja, mutta pohtii hetken kannattaako 70-luvulla tapahtuneeseen unohdettuun henkirikokseen sekaantua. Työ on kuitenkin työtä ja Kuhala huomaa pian tutkivansa tapausta. Dementoitunut vanha opettaja tosin, ei välttämättä ole luotettava vihjeiden antaja, kun sepustukset poukkoilevat sinne tänne, eikä mies tunnu muistavan kaikenaikaa edes kenen kanssa puhuu.

Kuhala ja puhelu kiusaajalta on ensimmäinen osa Otto Kuhala -sarjasta.
Kuhala ja puhelu kiusaajalta esittelee yksityisetsivä Kuhalan vauhdikkaasti. Heti kirjan alusta lähtien Kuhala joutuu tilanteisiin, joista ei selvitä mustelmitta. Kirjan lopussa voikin pohtia, millaisessa kunnossa Kuhala on, kun tämä sarja joskus loppuu. Kuhala on aika äkkipikainen ja asioihin tarttuva mies, eikä siksi voi välttyä ongelmilta.

Kuhala ja puhelu kiusaajalta on hauska kirja dekkariksi, eikä vauhdista ole pulaa. Jyväskylä ja sen ihmiset kuvataan aika ankeiksi. Suunnilleen jokainen vastaantulija on puliukko, pikkurikollinen, huumehörhö tai kylähullu. Aiheetkin vaihtelevat koulukiusaamisesta kiristykseen ja maailman ankeaan tilaan, kuten ilmastonmuutokseen. Kirjassa vallitsevasta ankeasta perustunnelmasta huolimatta pidin kirjaa hauskana, sillä Kuhalan seikkailuista ei voi lukea kovin totisella asenteella.

Tunnelma ja kaikki pienet yksityiskohdat tekivätkin kirjasta hyvän. Itse rikokset ja syylliset olivat ehkä toissijaista, eikä lopulta edes erityisen yllättävää, sillä epäiltyjä ei ollut kovinkaan monia.


Kuhala ja puhelu kiusaajalta
Tammi, 2002
Kansi: Aki Suvanto (kuva: Jens Olof Lasthein/Gorilla)
s. 261

lauantai 22. syyskuuta 2018

Donna Leon: Kuolema oopperassa


La Fenicen oopperatalossa Venetsiassa, tapahtuu kamalia, kun oopperan väliajalla maailmankuulu saksalainen kapelimestari myrkytetään. Komisario Guido Brunetti alaisineen, ottaa tapauksen tutkittavakseen, mutta se ei ole yksinkertaista. Murhaaja halutaan pian kiinni, jotta skandaalimainen tapaus saadaan unohdukseen. Brunetti tarttuu tehtävään ja saa huomata, että kapelimestarilla oli enemmän kuin tarpeeksi vihamiehiä ja -naisia.

Kuolema oopperassa aloittaa Guido Brunetti -rikosromaanisarjan.
Olen aiemmin lukenut yhden Donna Leonin Guido Brunetti kirjan. Vuonna 2012, enkä ollut silloin erityisemmin ihastunut. Nyt kuusi vuotta myöhemmin pidin ainakin tästä ensimmäisestä osasta. Toki tuolloin aiemmin luin huomattavasti uudemman Guido Brunetti -kirjan, joten onhan sarjan tyylikin saattanut muuttua vuosien varrella.

Kuolema oopperassa sijoittuu Venetsiaan ja on tyyliltään mukavan tunnelmallinen. Leon kuvailee hyvin juonenkäänteitä, ympäristöä ja ihmisiä. Kamaluudet taas käsitellään nopeasti, eikä niitä jäädä kuvailemaan pitkiksi ajoiksi. Juoneen saisi mahdutettua raakuuksia vaikka kuinka, sillä aihe oli aika rankka, mutta Leon käsittelee aiheet niin, että lukijan pää ei täyty kauheuksista. Kirjassa oleva rikos ja sen ratkaisu olivat mielenkiintoisia. Loppuratkaisuakaan en arvannut ja se toi heti näin sarjan alkuun Brunettista mieluisan puolen esiin.

Guido Brunetti tuntuu ottavan elämässään rennosti, eikä edes pomon käskyt stressaa miestä, joka keskittyy tunnollisesti tärkeämpiin asioihin, vaikka pomon edessä tätä saattaa hieman mielistelläkin itseään viihdyttääkseen. Lapsien tulevaisuus sen sijaan hieman huolestuttaa. Brunettin lapset toivatkin hauskuutta kirjaan, vaikka he pääsivät mukaan melko myöhäisessä vaiheessa kirjaa.

Lisää tunnelmaa kirjaan toi italiankieliset huudahdukset. Italiaa en osaa, mutta huudahdukset olivat sellaisissa kohdissa, että ne pystyi päättelemään vaivatta. Leon esittelee kirjassa muutenkin hieman Venetsiaa ja sen kulttuuria, joten kirjan parissa pystyy tekemään mukavan nojatuolimatkan. Jos Brunettin tyyliin haluaa varustautua kirjan lukemiseen ruualla ja juomalla, niin Viini, Leipä ja oliivit ovat se juttu.


Kuolema oopperessa, (Death at La Fenice, 1992)
Otava, 1999
Suom. Titia Schuurman
s. 270

perjantai 21. syyskuuta 2018

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen


Antti Hautalehto viettää läksiäisiään Helsingin poliisissa. Hän siirtyy seuraavana päivänä työskentelemään Porvooseen. Porvoossa hän ei ehdi työskennellä kauaa, sillä häntä tarvitaan vaarallisessa työtehtävässä. Hän osallistuu peitotoimintaoperaatioon ja soluttautuu huumeidenkätkijäksi. Valehenkilöllisyyden turvin Antti yrittää pysyä hengissä vaarallisten rikollisten joukossa, jotka eivät pelkää poistaa vihollisia edestään ikuisesti. Tuokseen Antti saa suuren ryhmän kollegoita, jotka yrittävät parhaansa mukaan pitää huolta kentällä häärivästä Antista.

Operaatio Troijalainen aloittaa Antti Hautalehto -sarjan.
Kirjan takakansi lupaa, että kirja aloittaa sarjan rähinällä ja niin siinä kävikin. Juoni on vauhdikas ja tapahtumia on paljon. Peitotoimintaoperaation lisäksi kirjassa kulkee monta sivujuonta ja Antti ehtii itsekkin tekemään työn ohella paljon muutakin. Kaikki juonet sopivat kuitenkin kirjaan ja kaikille löytyi oma paikkansa, joten liikaa asiaa ei mielestäni ollut.

Antti Hautalehto on erittäin hyvin suunniteltu hahmo ja hänen elämäänsä seuraa mielellään. Antti on hauska, sillä hän käyttää omaa arviointikykyään rikollisia vastaan välillä hyvinkin paljon. Kaikesta toiminnasta huolimatta kirja olikin paikoin vitsikäs. Tosin täytyy myöntää että ihan ensimmäisessä luvussa en vielä vakuuttunut, sillä kollegoiden välinen sanailu ei ollut heti uskottavaa. Pian alun jälkeen ystävysten ja kollegoiden välinen keskustelu kuitenkin tasottui, eikä erilaisia heittoja ollut enää niin paljon. Siitä lähtien kirjakin eteni ilman häiriötekijöitä.

Poliisien työskentelyä ja Antin elämää kuvaillaan uskottavasti. Poliisien työpäivistäkin kertovat kohtaukset lukee mielellään, sillä Antti tuo piristystä omine toilailuineen, jotka naurattavat myös hänen kollegoitaan. Sellaista mysteerien selvittelyä ja syyllisten etsintää tältä kirjalta ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä rikos kulkee mukana selvälinjaisena, ja rikolliset tiedetään kyllä läpi kirjan. Soluttautuminen rikollisten joukkoon ja muutama mielenkiintoinen sivujuoni pitävät mielenkiinnon yllä ja vauhtia on niin paljon, ettei mitään arvuutteluleikkejä osaa edes kaivata.

Kirjan lopun tapahtumat pistivät kuitenkin harmittamaan, taidan olla enemmän onnellisten loppujen kannattaja, mutta ehkäpä jatko-osissa ollaan iloisemmissa lopputunnelmissa.


Operaatio Troijalainen
Bazar, 2012
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
s. 349

torstai 20. syyskuuta 2018

Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe tutkii -Kirahvin kyyneleet



Mma Ramotswe on Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä. Terävän päänsä, rempseän luonteensa ja hyväntuulisuutensa vuoksi asiakkaita ja toimeksiantoja riittää. Apunaan hänellä on loistava ja tarkkanäköinen sihteeri Mma Makutsi, joka kaikenlisäksi keittää herkullista rooibos-teetä.
Mm Ramotswe on kihlautunut mukavan ja luotettavan autokorjaaja J.L.B. Matekonin kanssa, mutta parisuhdearjen ohella ehtii hyvin hoitaa yrityksen toimeksiantoja.
Aikaavievimpänä toimeksiantona Mma Ramotswe tutkii vuosia sitten kadonneen amerikkalaisen pojan kohtaloa. Pojan äiti uskoo poikansa kuolleen, mutta haluaa tietää mitä aikoinaan tapahtui.

Kirahvin kyyneleet on toinen osa Mma Ramotswe tutkii -sarjasta.
Vierähtipä taas monta vuotta, ennen kuin tartuin tähän sarjan seuraavaan osaan. Joskus käy näin, mutta paluu Mma Ramotswen ajatusten pariin Afrikkaan oli mieluinen.

Kirahvin kyyneleet on leppoisa kirja, jota lukiessa tulee hyvälle mielelle. Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli vielä huomattavasti leppoisampi, sillä Mma Ramotswen vaikeaa meinneissyyttä sivuutettiin enää nopeasti. Mma Ramotswella on ihastuttavia ajatuksia ja hän on niin lempeä ja hyvän tuulinen läpi kirjan, että hänestä kannattaisi monen ottaa mallia ihan oikeassakin maailmassa.

Yllätyksekseni Mma Ramotswe ja hänen työtehtävänsä olivat pienessä roolissa tällä kertaa. Suurintakin toimeksiantoa käsiteltiin vain muutamien sivujen mittaisesti. Suuremmassa roolissa tuntui olevan hänen tuleva sulhasensa J.L.B. Matekoni ja hänen aika helposti ylipuhuttava luonteensa. Pariskunnan tuoreeseen suhteeseen saatiinkin heti paljon kutkuttavaa jännitystä, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirahvin kyyneleet on onnistunut kokonaisuus, vaikka etsivätoimiston työtehvät olivat pienessä roolissa. Kirjassa oli niin paljon muuta mielenkiintoista luettavaa, ettei tämä häirinnyt lainkaan.

Lue myös: Naisten etsivätoimisto nro 1



Mma Ramotswe tutkii -Kirahvin kyyneleet, (Tears of the Giraffe, 2000)
Otava, 2004
Suom. Jaakko Kankaanpää
s. 300

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Matti Remes: Regatta


Kansainvälinen purjehdustapahtuma Hangon Regatta lähestyy, mutta Ruben Waara ei pääse tunnelmaan, sillä joku tekee hänelle ikäviä jäyniä. Kauniin kesäisenä kesäpäivänä Ruben istuu kahvilla, sillä välin, kun hänen hautajaisiaan vietetään muualla kaupungissa. Kuolinilmoituksen ja hautajaisten järjestäminen tuntuu melko suoralta uhkailulta, mutta Waara ei tiedä kuka kaiken takana voisi olla.
Ruben Waaran ajatukset suuntautuvatkin pian muualle, kun hän kohtaa monta ennestään tuttua henkilöä, joiden oleilu Hangossa on hieman omituista. Etsintäkuulutettu Lotta ja Waaran ex-vävypoika, kun eivät ole Waaran suosituimpien ihmisten listalla.

Regatta on yhdeksäs Ruben Waara -dekkari.
Olen lukenut aikaisemmin, jo ennen blogin perustamista muutaman Matti Remeksen Ruben Waara -dekkarin ja muistan pitäneeni niistä. Sarjan muistelua näin pitkän tauon jälkeen, ei vain olisi kannattanut selvästikään aloittaa tästä kirjasta. Tämä sarja on näköjään yksi niistä, jotka kannattaa lukea järjestyksessä. Regatassa muisteltiin paljon menneitä ja paljastettiin oleellisia asioita aiemmista kirjoista. Waaran henkilökohtaiset suhteet olivat myös menneet ilmeisesti solmuun, jo aiemmassa osassa ja tilannetta puitiin nyt tässä kirjassa.

Regatasta ei nyt jäänyt minulle ihan yhtä hyvä muisto, kuin aiemmin lukemistani Ruben Waara -kirjoista. Juoni koostui monesta pienestä asiasta, jotka loppujen lopuksi liittyivät toisiinsa aika löyhästi. Juoni ei myöskään tarjonnut suuria yllätyksiä, ja monet asiat jäivät aivan auki, ilman minkäänlaista syytä tai selitystä.

Suurin syy kuitenkin nihkeään jälkitunnelmaan on Ruben Waara. En erityisemmin pidä tästä hahmosta, ainakaan tämän kirjan perusteella. Mies on hyvin kuvailtu ja näin mielessäni kaikenaikaa oikein selvästi tämän hahmon. Hänen luonteensa tökki kuitenkin vastaan. Tunsin suurta myötähäpeää miestä kohtaan, kun hän örisi, mörisi ja laukoi huonoja heittoja naispuolisille henkilöille.

Regattaa oli kuitenkin mukava lukea. Kirjoitustyyli on menevää ja juoni etenee hyvin. Hankoa kuvataan sopivasti ja varmasti Hangossa käyneet tunnistavat paikkoja, joita kirjassa kuvataan. Pelkästään tämän kirjan takia en siis Ruben Waara -dekkareita halua hylätä, kun muistaakseni ne alkupään kirjat olivat hyviä.


Regatta
Tammi, 2016
s.274
Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Tapio Kekkonen

tiistai 18. syyskuuta 2018

Karin Alvtegen: Tuntematon


Sibylla elää ilman yhteiskunnan tukea. Hän vaeltelee yksin ilman kotia tai muita elämän perusmukavuuksia. Välillä hän kuitenkin haluaa hemmotella itseään kuumalla kylvyllä ja maistuvalla lounaalla ja silloin on käytettävä kekseliäisyyttä, jotta voi välttyä myymästä itseään saadakseen haluamansa.
Sibyllan itsekseen viettämä rauhaisa elämä muuttuu vauhdilla, kun hän sattuu olemaan väärässä paikassa, hetkellä, jolloin eräs mies murhataan. Sibyllan syyksi saadaan pian laitettua monia murhia, sillä Sibylla on helppo kohde. Hänhän on koditon sekopää.

Tuntematon rakentuu nykypäivän kuvauksen lisäksi Sibyllan lapsuuden ja nuoruusaikojen muistelusta. Alkupuoli kirjasta tuntui olevan enemmän rakennettu tämän nuoruuden muistelun ympärille ja loppupuoli sitten taas oli enemmän murhien selvittelyä. Murhien selvittely kävi kuitenkin niin vauhdikkaasti, että tärkeämpään rooliin jäi Sibyllan oma elämä, etenkin nuoruusvuodet.

Sibylla on hahmona mielenkiintoinen ja hänen nuoruudesta ja aikuisuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä oli kiinnostavaa lukea, vaikkakin aihe oli surullinen. Kirjan edetessä, ei enää kovin ihmetyttänyt Sibyllan valinta elää oman onnensa nojassa. Sen sijaan murhat jäivät kaiken muun varjoon, eikä niistä jäänyt mitään mielenkiintoista mieleen. Etenkin kun loppuratkaisu kävi turhan vauhdikkaasti.

Murhatutkinnan kannalta kirja oli yksi niistä, jossa poliisit ovat lähes idiootteja, eivätkä selvästi pysty oikein mihinkään, jolloin syyllisen itsensä on otettava ohjat käsiinsä ja selvitettävä murhat putsatakseen maineensa.


Tuntematon, (Saknad, 2000)
WSOY, 2003
Suom. Jaana Nikula
Päällys: Jussi S. Karjalainen
s. 280

maanantai 17. syyskuuta 2018

Markus Ahonen: Meduusa


Markku Isaksson on palannut kotikulmilleen Helsinkiin. Töitä poliisilla riittää, sillä Helsingin seudulla tapahtuu monta epäilyttävää kuolemaa. Pian kuolleiden väliltä löytyy yhteyksiä, eikä tapauksia voida enää pitää satunnaisina kuolemina. Juokseeko Helsingissa vapaana sarjamurhaaja? Isaksson ryhmineen ottaa asian nopeaan selvitykseen, jotta muilta uhreilta vältyttäsiin.

Meduusa on ensimmäinen osa Isaksson -dekkarisarjasta.
Meduusa on nopeasti etenevä dekkari. Päähenkilö on Markku Isaksson, joka selvittelee tapauksia tässä sarjassa. Tässä ensimmäisessä kirjassa mies jäi kuitenkin pieneen rooliin ja vaikuttaa siksi melko etäiseltä. Ehkäpä jatkossa pääsen tutustumaan häneen paremmin. Yleensä kun hahmot
muokkautuvat sarjan edetessä mukavasti. Tällä hetkellä minä en oikein osaa sanoa minkälaisesta päähenkilöstä on kyse. Kirjasta puuttui sellaiset lauseet, jotka rakentaisivat hahmot eläviksi. Oikeastaan ainoastaan hahmojen puhetta ja sitä millaisia ilmauksia he yleensä käyttävät esiteltiin lukijalle.

Murhien ja niiden selvittelyn ohella kirjan kantavina teemoina kulkivat kiusaaminen, huumeet ja monet muut ongelmat. Poliisien työskentelyä ja heidän etenemistään kuvailtiin runsaasti, mutta tarpeeksi nopeasti ja mielenkiintoisesti, jotta jopa minun mielenkiintoni pysyi yllä. En nimittäin yleensä nauti kirjoista, joissa poliisien työskentelyä laitoksella kuvaillaan paljon.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli loppuratkaisu, sillä Ahonen vedätti minua läpi kirjan täydellisesti, enkä olisi voinut aavistellakkaan tällaista lopetusta kirjalle. Markku Isakssonin tulevat tutkimukset pääsevätkin lukulistalle siinä toivossa, että tästä poliisista saisi vähän lisää tietoa. Rikokset, niiden tutkiminen ja ratkaisu olivat jo kohdillaan.


Meduusa
WSOY, uusittu ja korjattu painos 2016
Ilmestynyt ensimmäissen kerran Book Karin kustantamana 2006
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 214

torstai 13. syyskuuta 2018

Mia Vänskä: Musta kuu


Nelikymppinen perheenäiti Annukka lähtee yksin Keski-Suomeen rauhalliselle mökkilomalle. Mies ja poika on sukulaisten kanssa lomamatkalla ja Annukka aikoo nauttia yksinolosta. Mökkikylään matkustaa myös lööppejä pakoileva nelihenkinen bändi, isä tyttärensä kanssa, sekä vanhempi kuherruskuukauttaan viettävä pariskunta.
Mökkikylä on kaukana kaikesta, keskellä metsää. Lähellä asuu vain muutama asukas ja hekin niin kaukana, ettei heihin helposti törmää. Mökkiläiset päättävät viihdyttää itseään tutustumalla läheiseen nähtävyyteen. Lähimetsässä on vanha uhripaikka, jonne mökkiläiset lähtevät pimeänä yönä.
Yöllisen retken jälkeen, mikään ei ole kuin ennen. Metsä tuntuu kummalliselta ja alkaa tapahtumaan outoja.

Musta kuu on kauhuromaani, jossa mennyt aika yhdistyy nykypäivän kanssa. Mitä tekemistä 1600 -luvun lopun tapahtumilla voi olla nykypäivän kanssa? Sitä mökkiläiset voivat miettiä keskellä metsää, joka tuntuu hengittävän ja elävän.

Mustassa kuussa on yliluonnollisuutta, mytologiaa ja tavallista arkea. Pidin tästä tavallisen arjen kuvailusta. makkaran paistoa ja oluen juontia kauniina kesäpäivinä, kunnes pikkuhiljaa kauhu hiipii kauniin arjen keskelle. Kauhu tulee kirjaan rauhallisesti. Muistuttaa välillä itsestään. Sitten palataan taas arkisiin asioihin. mustia perhosia ja punaisena hehkuvia hiuksia. Oudot tapahtumat kulkevat läpi koko kirjan ja sekoittaa tavallisen arjen. Kirjan lopussa ei voi kuin miettiä, että oliko arki missään vaiheessa viatonta mökkilomaa, vai oliko joku yliluonnollinen sekoittanut mökkiläisten ajatusmaailmaa jo heti alkuun.

Pidin Mustasta kuusta. Se ei ollut liian pelottava. Ruumiita ja verisiä kohtauksia ei kuvailla liiaksi, vaan sellaiset asiat jätetään lukijan pääteltäviksi. Kirjan alku ja loppu olivat tosin omasta mielestäni turhat. Kirja alkoi välähdyksellä lopusta ja loppui välähdyksellä tulevasta. Kirja olisi ilman näitäkin  toiminut hyvin ja lopun välähdys oli vähän tunnelman latistaja.


Musta kuu
Atena, 2012
s. 295