torstai 18. lokakuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja helmenkalastaja


Antiikkikauppias Rei Shimura on muuttanut miesystävänsä Hughin luo Washingtoniin. Pariskunta suunnittelee häitään ja miettii tulevaisuuttaan. Rein taipumus sekaantua kaikenlaisten rikosten selvittelyyn, tuntuu tulevan onnellisen avoliiton tielle, kun Rei saa mielenkiintoisen pyynnön uudelta tuttavaltaan. Rei työskentelee uuden ravintolan sisustuksen parissa ja kun ravintolan hovimestari pyytää tätä etsimään hänen kadonneen äitinsä, ei Rei malta jättää asiaa sikseen, vaikka Hugh toivoo Rein hieman rauhoittuvan ja jättävän tämän tapaiset seikkailut jo taakseen.

Rei Shimura ja helmenkalastaja on seitsemäs osa Rei Shimura -sarjasta.
Tässä osassa, ei enää Japanissa matkusteltu lainkaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Japani näkyisi kirjassa edelleen kaikenaikaa. Rei haikailee Japaniin, syö japanilaista ruokaa ja myy japanilaista antiikkia. Japanin ja Amerikan välisiä kulttuurieroja käsitellään paljon.

Yleensä kirjan nimi on ennustellut hieman kirjan aihetta ja sitä mikä on aiheena isossa roolissa, mutta tällä kertaa kirjan nimessä mainittu helmenkalastaja, ei lopultakaan tullut suuremmin esiin. Helmenkalastajista ja kaikesta siihen liittyvästä ei siis puhuttu paljoa, vaikka aihe olisi varmasti ollut mielenkiintoinen. Sen sijaan kirjan suurin aihe oli ravintolat ja ruoka. Kaikissa Rei Shimura -kirjoissa on jollakin tapaa ruoka esillä, mutta nyt siitä sai kuulla enemmän, kuin aiemmin. Ruuan ohella kaikenlaiset sieppaukset ja katoamiset kantoivat juonta eteenpäin. Myös Rein ja Hughin suhdetta käsiteltiin ja pariskunta ehtikin sotkea asiansa jälleen kerran. Nämä Rein suhdeongelmat ja vaaroihin joutumiset eivät enää tässä vaiheessa sarjaa yllätä. Tällä kertaa suhdeongelmiinkin tuli tosin paljon synkempi häivähdys.

Perinteisistä murhadekkareista tämä sarja menee osa osalta kauemmas. Tälläinen muutos ei haittaa. En kaipaa kaikilta kirjoilta kymmentä ruumista ja murhaajan etsintää. Tässäkin kirjassa riitti mielenkiintoista asiaa ilman tälläistakin aihetta.

Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitusRei Shimura ja ikebana-mestariRei Shimura ja tappava mangaRei Shimura ja morsiuskimono ja Rei Shimura, samurain tytär.


Rei Shimura ja helmenkalastaja, (The Pearl Diver, 2004)
Gummerus, 2006
Suom. Titta Leppämäki
s. 445

maanantai 15. lokakuuta 2018

Sofi Oksanen: Norma


Norma Rossin elämä ei ole aivan samanlaista, kuin muilla naisilla. Hän joutuu pelkäämään ja piilottelemaan itseään erilaisuutensa vuoksi. Hänellä nimittäin on hyvin erityislaatuiset hiukset. Kun Norman elämän tukipilari, eli hänen äitinsä yllättäen kuolee, on Norma hetken hyvin hämillään, kuinka jatkaa elämää yksin. Pian kuvioihin ilmestyykin monia avuliaita ihmisiä, joista Normalla ei ole ennestään juurikaan tietoa.

Pitkitin Norman aloittamista kauan. Lopulta laitoin sen tämän vuoden hyllynlämmittäjä -haasteeseen, jotta viimein saisin kirjan luettua. Sofi Oksasesta tuli yksi lempikirjailijoistani, kun olin lukenut Stalinin lehmät ja Puhdistuksen, mutta kirja Kun kyyhkyset katosivat, ei sitten enää oikein napannutkaan, joten Normaan tarttuminen ei houkutellut.

Norma ei heti alkuun vakuuttanut, mutta lähti onneksi pian kunnolla liikkeelle ja sai minutkin viihtymään. Kirjan alkukin olisi varmasti muuten ollut hyvä, mutta minun makuuni kiinnostavia tietoja alettiin antamaan liian hitaasti. Sitä ensimmäistä koukuttavaa paljastusta pitkitettiin ja lukijalle tarjottiin vain monia henkilöitä, joista ei kerrottu lähestulkoon mitään. Niimpä kirjan alku vaikutti hieman sekavalta ja siltä, ettei juoni lähde kunnolla käyntiin. Tilanne muuttui onneksi pian ja kun tietoa ja salaisuuksia alettiin kertomaan, oli kirja jo koukuttavampi.

Suuria aiheita ehdittiin käsitellä tässäkin kirjassa. Naisten oikeudet ja se kuinka helposti heitä pystytään käyttämään hyväksi, jotta heistä saisi mahdollisimman paljon voittoa, niin hiusten, kuin synnyttämisenkin kautta olivat suuressa roolissa. Tämän teeman lisäksi tarinasta löytyi yliluonnollisia piirteitä Norman kautta, sekä hitusen dekkarityyliäkin, kun Norman äidin kuolemaa selviteltiin.

Norman alku ja loppu, eivät ehkä olleet maailman parhaat, mutta muuten kirjan juoni veti ja piti mielenkiinnon yllä ja herätti jopa ajatuksia. Oli siis hyvä, että päätin tämänkin kirjan lukea, sillä nyt on taas helpompi tarttua Oksasen mahdollisiin tuleviin romaaneihin.


Norma
Like, 2015
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
s.303

torstai 11. lokakuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita


Maresi on asunut saarella sijaitsevassa luostarissa seitsemän vuotta, kun luostariin saapuu hiljainen Jai. Jai alkaa kulkea Maresin kanssa ja vaikka tämä ensin, ei pidä siitä, että joku häiritsee hänen itsenäistä oleskeluaan, alkaa hän pian viihtymään tytön seurassa.
Tytöt saavat elää luostarissa opiskellen itselleen tärkeitä asioita ja taitoja. He odottavat päivää jolloin heidät valitaan noviiseiksi opiskelemaan jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Maresi ei ole vielä kenenkään noviisi, vaikka on asunut saarella kauan.
Luostarin rauha rikkoontuu, kun suuri purjelaiva täynnä vihaisia miehiä saapuu kohti saarta. Luostarin asukkaiden on yhdistettävä kaikki voimansa ja tehtävä yhteistyötä säilyttääkseen kaiken mitä heillä on.

Maresi on Finlandia Junior -voittaja vuodelta 2014.
Maresi ei ole pitkä kirja, mutta Punaisen luostarin tunnelma on saatu vangittua kirjaan. Kokonainen luostari, sen historia, asukkaat ja nykypäivä kaikkine uskomuksineen ja taikoineen mahtuvat kirjaan hyvin ja paljastavat lukijalle kaiken oleellisen.

Maresin kieli on kaunista ja koukuttavaa. Uusia asioita paljastui kokoajan ja juoni eteni vauhdikkaasti. Luostarin arki poikkesi toki paljon normaalista arjesta ja teki tarinasta mielenkiintoisen, jopa pyykinpesupäivä oli kiinnostava yksityiskohta.
Kirjassa oli rankkoja aiheita ja kohtauksia. Väkivalta, kuolema ja nälänhätä yritettiin pitää kaukana luostarista, mutta ne pysyttelivät kokoajan mukana kirjassa kovia kokeneiden tyttöjen kautta.

Maresi on naisvoittoinen kirja, sillä Punaiseen luostariin ja koko saareen, ei miehet saa astua jalallaankaan. Kirjan mieskuva ei muutenkaan ole erityisen imarteleva, mutta onneksi sentään muutamaa miestä voi kirjan jälkeen muistaa lämmöllä.


Maresi. Punaisen luostarin kronikoita, (Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014)
Tammi, 2014
Suom. Marja Kyrö
s. 212

torstai 4. lokakuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär


Rei Shimura viettää joulua vanhempiensa luona San Franciscossa, jonne myös hänen poikaystävänsä Hugh Glendinning saapuu. Rein on tarkoitus tutkia sukunsa historiaa ja perintötavaroita ja kirjoittaa niistä, samalla, kun hän viettää mukavan rauhaisaa joulua perheensä parissa. Rauhaisan joulun sijaan Rei huomaa pian olevansa tulilinjalla, kun Hugh alkaa juristiksi toisen maailmansodan aikaiselle seksiorjalle. Kaikki eivät katso hyvällä Hugin työskentelyä, sillä heidän mielestään menneet pitää unohtaa. Kun Hughin asiakas sitten löydetään kuolleena on aika palata Japaniin. Japanissa Rei päättää jatkaa jutun tutkimista, sillä hän epäilee, että asiakas ei kuollut täysin luonnollisesti.

Rei Shimura, samurain tytär on kuudes osa Rei Shimura -sarjasta.
Tämä osa sarjasta oli taas parempi kuin edeltäjänsä, sillä Rein suhdekiemurat olivat hieman maltillisemmassa osassa tarinaa, eikä koko kirjan aikaa vietetty Yhdysvalloissa, vaan myös Japaniin päästiin takaisin ainakin hetkiseksi. Toisaalta oli ihan mielenkiintoista lukea Rein pohdintoja Japanista, kun hän itse vietti aikaa Yhdysvalloissa.

Kirjassa kurkisteltiin toisen maailmansodan kauheuksiin, vaikka ei kovin syvällisesti tai tarkasti. Asioita valotettiin sopivasti kaiken muun ohella ja aihe oli mielenkiintoinen, niin kuin kaikki aiheet tässä sarjassa ovat olleet. Kevyemmät aiheet vain ovat aiemmissa osissa ollut paljon enemmän esillä, kuin nyt tämä vakava aihe tässä kirjassa. Toki aihe on niin valtaisa, ettei sitä pystyisi tälläisessa kirjassa kovin suuresti käsittelemäänkään, niin ettei kaikki muu jäisi sen varjoon.

Rei Shimura, samurain tytär oli juoneltaan aika yllättävä ja etenkin kirjan loppu järkytti, kun en ollut mitään sellaista odottanut. Kirjan päätös tulikin aivan puskista ja nyt haluan tietää miten Rein jatkossa käy. Luettavaa tässä sarjassa vielä onneksi on, joten Rein monimutkainen elämä ehtii varmasti vielä jotenkin selviämään. Toivottavasti Rei ei vain aivan yhtä tiheään joudu kasvotusten murhaajan kanssa, sillä se ei enää kuulosta erityisen uskottavalta.


Rei Shimura, samurain tytär, (The Samurai`s Daughter, 2003)
Gummerus, 2005
Suom. Titta Leppämäki
s. 430

maanantai 1. lokakuuta 2018

Ilkka Auer: Domowik


Wilhelmiina Sumeliuksen perhe muuttaa vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Sumeliukset perivät kartanon Wilhelmiinan isosedältä, joka on jättänyt perheelle hieman omituiset ohjeet kartanoa kohtaan. Wilhelmiina pitää isosedän ehdoista ja nauttii suuresti kartanoon muuttamisesta.
Wilhelmiina on tuskin ehtinyt kartanoon asti, kun hän on jo mukana jännittävässä seikkailussa, jonka hänen isosetänsä on aloittanut eläessään. Isosedän ohjeilla ja Domiwik-kotihengen avulla hän jatkaa tutkimuksia, jotka on saatava päätökseen, ennen kuin jotakin kamalaa tapahtuu.

Tätä kirjaa olen jo ehtinyt odottelemaan, sillä Ilkka Auerin aikaisemmin julkaisemat tunnelmakuvat kirjasta lupailivat loistavaa kirjaa. Odotukset olivatkin korkealla ja aloittaahan tämä piti heti, kun sain tämän. Kirjan ulkoasu on upea ja se esittelee lukijalle Hästebäckin kartanon kauniisti.

Domowik on kirjana niin ihana ja tunnelmallinen, että sen olisi voinut lukea vaikka heti uudestaan. Kirjassa joulu lähestyy ja sen kanssa pääsi niin loistavaan joulutunnelmaan, että joulukoristeet voisi kaivaa heti esiin ja joulutortut pistää paistumaan. Minä olen totaalinen jouluihminen ja tässä on juuri minunlaisilleni sopivaa luettavaa. Auer kuvaa kohtaukset upeasti. Riisipuuron tuoksu leijailisi vastaan kirjaa lukiessa, jos se olisi mahdollista. Välillä oli suljettava kirja ja katseltava kaunista Hästebäckin kartanoa, miettien mitä oli juuri lukenut.

Minulle Domowik oli ensisijaisesti kirja, jonka parissa tunnelmoin ja nauttisin kauniista maisemista, mutta myös kirjan juoni oli mielenkiintoinen ja koukuttava. Domowik ei ollut aivan yhtä karmivan pelottava, kuin Auerin Anastasia. Jopa minä uskalsin lukea kaikki kohtaukset pelkäämättä. Vaikka tästäkin kirjasta löytyy hirveitä paholaisia, on tunnelma silti suurimmaksi osaksi iloinen. Juoni on myös mystinen ja salaisuudet selviää mukavaan tahtiin, pikkuhiljaa. Kartanon salaiset sopet ja isosedän kirjeet kuljettavat tarinaa eteenpäin kiinnostavasti.

Domowik on taas yksi niistä kirjoista, joita voisin hehkuttaa täällä vaikka kuinka. Kannattaa lukea, sopii tähän ja tulevaan vuodenaikaan loistavasti. Tämän avulla pääsee joulutunnelmaan varmasti. Ainoa asia josta valitan on alun sukupuu. Ennen lukemista katselin sukupuun läpi, eikä siinä ollut mitään järkeä. (Näyttää siltä, että Amanda ja Ahti olisi pariskunta, joka on täysin mahdotonta) Niimpä ajattelin vain lukeneeni sitä jotenkin väärin. Pikkuhiljaa kirjan edetessä tarkastelin sukupuuta tarkemmin ja moni asia selvisi. Ihan kaikkia sukupuun ratkaisuja en silti ymmärtänyt, sillä vaikuttaa edelleen minusta siltä, että yksi sukupuun naisista on saanut lapsen 13 -vuotiaana. Pikkujuttuhan tämä on, mutta pisti vain silmään.


Domowik
Haamu, 2018
Kuvitus: Ilkka Auer
s. 262
Arvostelukappale

torstai 27. syyskuuta 2018

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?


Bernadette Fox asuu miehensä ja tyttärensä, Been kanssa Seattlessa, jota hän vihaa. Bernadette on menestynyt ja palkittu arkkitehti, joka ei kuitenkaan enää suunnittele mitään. Hän on erakoitunut ränsistyneeseen taloonsa ja välttelee kaikkia muita ihmisiä, paitsi perhettään.
Bernadette suostuu tyttärensä ehdotukseen perheen matkasta Etelämantereelle, mutta juuri ennen matkaa Bernadette sotkee asiat tietämättään niin pahasti, että on parasta tehdä katoamistemppu. Bee haluaa kuitenkin löytää äitinsä ja saakin yllättäviä asioita selville etsintä operaation edetessä.

Suurimmaksi osaksi Missä olet, Bernadette?, koostuu sähköposteista, kirjeistä ja raporteista. Minulle tälläinen tyyli sopii yleensä aina ja niin myös tällä kertaa.
Aloittaessani kirjan ja sitä hetken luettuani, kuvittelin lukevani hauskaa ja kepoista hömppäkirjaa, mutta mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä selvempää oli, että kirjan pohjalla on vakavampi aihe, joka vain verhoutuu tälläisen kepeän kerronnan taakse. Mitä pidemmälle päästiin, sitä vähemmän kirja myös nauratti, vaikka aluksi ajattelin sen olevan täynnä hauskoja kommelluksia. Loppua kohden minä olisin halunnut päästä tapahtumapaikalle ja ravistella Bernadetten miestä ja haukkua häntä. No, mutta onneksi loppu oli jotenkuten onnellinen kuitenkin, vaikka Bernadetten mies olisi ansainnut mielestäni aivan erilaista kohtelua.

Missä olet, Bernadette? on hyvä kirja. Viihtysin sen parissa oikein hyvin. Kirjassa on omat hauskat ja kepeät kohtauksensa, mutta myös vakavammat, mielenterveyttä koskevat aiheensa. Kirjassa on myös hahmoja moneen makuun. Juonittelevia akkoja, erakoitunut Bernadette, ihmisten silmissä maailmaa pelastava tietokoneguru, älykäs tytär, rellestävä äidin pikku kullannuppu poika, sekä jossakin sähköpostien takana piilotteleva Manjula.

Missä olet, Bernadette? on täynnä tapahtumia, eikä hidasta hetkeä ehdi tulla. Kirja vyöryy eteenpäin, kuin muta jyrkältä rinteeltä. Tässä on loistavaa viihdettä ja ripaus vakavuutta.


Missä olet, Bernadette?, (Where`d You Go, Bernadette, 2012)
Gummerus, 2013
Suom. Outi Järvinen
Kannen suunnittelu ja kuvitus: Sinem Erkas
s. 322

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Markku Ropponen: Kuhala ja puhelu kiusaajalta


Otta Kuhala on entinen poliisi. Nyt hän työskentelee omassa yhden miehen ja kahden gekon yksityisetsiväyrityksessä, Jyväskylässä. Kuhala hoitaa kaikenlaisia toimeksiantoja, mutta pohtii hetken kannattaako 70-luvulla tapahtuneeseen unohdettuun henkirikokseen sekaantua. Työ on kuitenkin työtä ja Kuhala huomaa pian tutkivansa tapausta. Dementoitunut vanha opettaja tosin, ei välttämättä ole luotettava vihjeiden antaja, kun sepustukset poukkoilevat sinne tänne, eikä mies tunnu muistavan kaikenaikaa edes kenen kanssa puhuu.

Kuhala ja puhelu kiusaajalta on ensimmäinen osa Otto Kuhala -sarjasta.
Kuhala ja puhelu kiusaajalta esittelee yksityisetsivä Kuhalan vauhdikkaasti. Heti kirjan alusta lähtien Kuhala joutuu tilanteisiin, joista ei selvitä mustelmitta. Kirjan lopussa voikin pohtia, millaisessa kunnossa Kuhala on, kun tämä sarja joskus loppuu. Kuhala on aika äkkipikainen ja asioihin tarttuva mies, eikä siksi voi välttyä ongelmilta.

Kuhala ja puhelu kiusaajalta on hauska kirja dekkariksi, eikä vauhdista ole pulaa. Jyväskylä ja sen ihmiset kuvataan aika ankeiksi. Suunnilleen jokainen vastaantulija on puliukko, pikkurikollinen, huumehörhö tai kylähullu. Aiheetkin vaihtelevat koulukiusaamisesta kiristykseen ja maailman ankeaan tilaan, kuten ilmastonmuutokseen. Kirjassa vallitsevasta ankeasta perustunnelmasta huolimatta pidin kirjaa hauskana, sillä Kuhalan seikkailuista ei voi lukea kovin totisella asenteella.

Tunnelma ja kaikki pienet yksityiskohdat tekivätkin kirjasta hyvän. Itse rikokset ja syylliset olivat ehkä toissijaista, eikä lopulta edes erityisen yllättävää, sillä epäiltyjä ei ollut kovinkaan monia.


Kuhala ja puhelu kiusaajalta
Tammi, 2002
Kansi: Aki Suvanto (kuva: Jens Olof Lasthein/Gorilla)
s. 261

lauantai 22. syyskuuta 2018

Donna Leon: Kuolema oopperassa


La Fenicen oopperatalossa Venetsiassa, tapahtuu kamalia, kun oopperan väliajalla maailmankuulu saksalainen kapelimestari myrkytetään. Komisario Guido Brunetti alaisineen, ottaa tapauksen tutkittavakseen, mutta se ei ole yksinkertaista. Murhaaja halutaan pian kiinni, jotta skandaalimainen tapaus saadaan unohdukseen. Brunetti tarttuu tehtävään ja saa huomata, että kapelimestarilla oli enemmän kuin tarpeeksi vihamiehiä ja -naisia.

Kuolema oopperassa aloittaa Guido Brunetti -rikosromaanisarjan.
Olen aiemmin lukenut yhden Donna Leonin Guido Brunetti kirjan. Vuonna 2012, enkä ollut silloin erityisemmin ihastunut. Nyt kuusi vuotta myöhemmin pidin ainakin tästä ensimmäisestä osasta. Toki tuolloin aiemmin luin huomattavasti uudemman Guido Brunetti -kirjan, joten onhan sarjan tyylikin saattanut muuttua vuosien varrella.

Kuolema oopperassa sijoittuu Venetsiaan ja on tyyliltään mukavan tunnelmallinen. Leon kuvailee hyvin juonenkäänteitä, ympäristöä ja ihmisiä. Kamaluudet taas käsitellään nopeasti, eikä niitä jäädä kuvailemaan pitkiksi ajoiksi. Juoneen saisi mahdutettua raakuuksia vaikka kuinka, sillä aihe oli aika rankka, mutta Leon käsittelee aiheet niin, että lukijan pää ei täyty kauheuksista. Kirjassa oleva rikos ja sen ratkaisu olivat mielenkiintoisia. Loppuratkaisuakaan en arvannut ja se toi heti näin sarjan alkuun Brunettista mieluisan puolen esiin.

Guido Brunetti tuntuu ottavan elämässään rennosti, eikä edes pomon käskyt stressaa miestä, joka keskittyy tunnollisesti tärkeämpiin asioihin, vaikka pomon edessä tätä saattaa hieman mielistelläkin itseään viihdyttääkseen. Lapsien tulevaisuus sen sijaan hieman huolestuttaa. Brunettin lapset toivatkin hauskuutta kirjaan, vaikka he pääsivät mukaan melko myöhäisessä vaiheessa kirjaa.

Lisää tunnelmaa kirjaan toi italiankieliset huudahdukset. Italiaa en osaa, mutta huudahdukset olivat sellaisissa kohdissa, että ne pystyi päättelemään vaivatta. Leon esittelee kirjassa muutenkin hieman Venetsiaa ja sen kulttuuria, joten kirjan parissa pystyy tekemään mukavan nojatuolimatkan. Jos Brunettin tyyliin haluaa varustautua kirjan lukemiseen ruualla ja juomalla, niin Viini, Leipä ja oliivit ovat se juttu.


Kuolema oopperessa, (Death at La Fenice, 1992)
Otava, 1999
Suom. Titia Schuurman
s. 270

perjantai 21. syyskuuta 2018

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen


Antti Hautalehto viettää läksiäisiään Helsingin poliisissa. Hän siirtyy seuraavana päivänä työskentelemään Porvooseen. Porvoossa hän ei ehdi työskennellä kauaa, sillä häntä tarvitaan vaarallisessa työtehtävässä. Hän osallistuu peitotoimintaoperaatioon ja soluttautuu huumeidenkätkijäksi. Valehenkilöllisyyden turvin Antti yrittää pysyä hengissä vaarallisten rikollisten joukossa, jotka eivät pelkää poistaa vihollisia edestään ikuisesti. Tuokseen Antti saa suuren ryhmän kollegoita, jotka yrittävät parhaansa mukaan pitää huolta kentällä häärivästä Antista.

Operaatio Troijalainen aloittaa Antti Hautalehto -sarjan.
Kirjan takakansi lupaa, että kirja aloittaa sarjan rähinällä ja niin siinä kävikin. Juoni on vauhdikas ja tapahtumia on paljon. Peitotoimintaoperaation lisäksi kirjassa kulkee monta sivujuonta ja Antti ehtii itsekkin tekemään työn ohella paljon muutakin. Kaikki juonet sopivat kuitenkin kirjaan ja kaikille löytyi oma paikkansa, joten liikaa asiaa ei mielestäni ollut.

Antti Hautalehto on erittäin hyvin suunniteltu hahmo ja hänen elämäänsä seuraa mielellään. Antti on hauska, sillä hän käyttää omaa arviointikykyään rikollisia vastaan välillä hyvinkin paljon. Kaikesta toiminnasta huolimatta kirja olikin paikoin vitsikäs. Tosin täytyy myöntää että ihan ensimmäisessä luvussa en vielä vakuuttunut, sillä kollegoiden välinen sanailu ei ollut heti uskottavaa. Pian alun jälkeen ystävysten ja kollegoiden välinen keskustelu kuitenkin tasottui, eikä erilaisia heittoja ollut enää niin paljon. Siitä lähtien kirjakin eteni ilman häiriötekijöitä.

Poliisien työskentelyä ja Antin elämää kuvaillaan uskottavasti. Poliisien työpäivistäkin kertovat kohtaukset lukee mielellään, sillä Antti tuo piristystä omine toilailuineen, jotka naurattavat myös hänen kollegoitaan. Sellaista mysteerien selvittelyä ja syyllisten etsintää tältä kirjalta ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä rikos kulkee mukana selvälinjaisena, ja rikolliset tiedetään kyllä läpi kirjan. Soluttautuminen rikollisten joukkoon ja muutama mielenkiintoinen sivujuoni pitävät mielenkiinnon yllä ja vauhtia on niin paljon, ettei mitään arvuutteluleikkejä osaa edes kaivata.

Kirjan lopun tapahtumat pistivät kuitenkin harmittamaan, taidan olla enemmän onnellisten loppujen kannattaja, mutta ehkäpä jatko-osissa ollaan iloisemmissa lopputunnelmissa.


Operaatio Troijalainen
Bazar, 2012
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
s. 349

torstai 20. syyskuuta 2018

Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe tutkii -Kirahvin kyyneleet



Mma Ramotswe on Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä. Terävän päänsä, rempseän luonteensa ja hyväntuulisuutensa vuoksi asiakkaita ja toimeksiantoja riittää. Apunaan hänellä on loistava ja tarkkanäköinen sihteeri Mma Makutsi, joka kaikenlisäksi keittää herkullista rooibos-teetä.
Mm Ramotswe on kihlautunut mukavan ja luotettavan autokorjaaja J.L.B. Matekonin kanssa, mutta parisuhdearjen ohella ehtii hyvin hoitaa yrityksen toimeksiantoja.
Aikaavievimpänä toimeksiantona Mma Ramotswe tutkii vuosia sitten kadonneen amerikkalaisen pojan kohtaloa. Pojan äiti uskoo poikansa kuolleen, mutta haluaa tietää mitä aikoinaan tapahtui.

Kirahvin kyyneleet on toinen osa Mma Ramotswe tutkii -sarjasta.
Vierähtipä taas monta vuotta, ennen kuin tartuin tähän sarjan seuraavaan osaan. Joskus käy näin, mutta paluu Mma Ramotswen ajatusten pariin Afrikkaan oli mieluinen.

Kirahvin kyyneleet on leppoisa kirja, jota lukiessa tulee hyvälle mielelle. Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä oli vielä huomattavasti leppoisampi, sillä Mma Ramotswen vaikeaa meinneissyyttä sivuutettiin enää nopeasti. Mma Ramotswella on ihastuttavia ajatuksia ja hän on niin lempeä ja hyvän tuulinen läpi kirjan, että hänestä kannattaisi monen ottaa mallia ihan oikeassakin maailmassa.

Yllätyksekseni Mma Ramotswe ja hänen työtehtävänsä olivat pienessä roolissa tällä kertaa. Suurintakin toimeksiantoa käsiteltiin vain muutamien sivujen mittaisesti. Suuremmassa roolissa tuntui olevan hänen tuleva sulhasensa J.L.B. Matekoni ja hänen aika helposti ylipuhuttava luonteensa. Pariskunnan tuoreeseen suhteeseen saatiinkin heti paljon kutkuttavaa jännitystä, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirahvin kyyneleet on onnistunut kokonaisuus, vaikka etsivätoimiston työtehvät olivat pienessä roolissa. Kirjassa oli niin paljon muuta mielenkiintoista luettavaa, ettei tämä häirinnyt lainkaan.

Lue myös: Naisten etsivätoimisto nro 1



Mma Ramotswe tutkii -Kirahvin kyyneleet, (Tears of the Giraffe, 2000)
Otava, 2004
Suom. Jaakko Kankaanpää
s. 300

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Matti Remes: Regatta


Kansainvälinen purjehdustapahtuma Hangon Regatta lähestyy, mutta Ruben Waara ei pääse tunnelmaan, sillä joku tekee hänelle ikäviä jäyniä. Kauniin kesäisenä kesäpäivänä Ruben istuu kahvilla, sillä välin, kun hänen hautajaisiaan vietetään muualla kaupungissa. Kuolinilmoituksen ja hautajaisten järjestäminen tuntuu melko suoralta uhkailulta, mutta Waara ei tiedä kuka kaiken takana voisi olla.
Ruben Waaran ajatukset suuntautuvatkin pian muualle, kun hän kohtaa monta ennestään tuttua henkilöä, joiden oleilu Hangossa on hieman omituista. Etsintäkuulutettu Lotta ja Waaran ex-vävypoika, kun eivät ole Waaran suosituimpien ihmisten listalla.

Regatta on yhdeksäs Ruben Waara -dekkari.
Olen lukenut aikaisemmin, jo ennen blogin perustamista muutaman Matti Remeksen Ruben Waara -dekkarin ja muistan pitäneeni niistä. Sarjan muistelua näin pitkän tauon jälkeen, ei vain olisi kannattanut selvästikään aloittaa tästä kirjasta. Tämä sarja on näköjään yksi niistä, jotka kannattaa lukea järjestyksessä. Regatassa muisteltiin paljon menneitä ja paljastettiin oleellisia asioita aiemmista kirjoista. Waaran henkilökohtaiset suhteet olivat myös menneet ilmeisesti solmuun, jo aiemmassa osassa ja tilannetta puitiin nyt tässä kirjassa.

Regatasta ei nyt jäänyt minulle ihan yhtä hyvä muisto, kuin aiemmin lukemistani Ruben Waara -kirjoista. Juoni koostui monesta pienestä asiasta, jotka loppujen lopuksi liittyivät toisiinsa aika löyhästi. Juoni ei myöskään tarjonnut suuria yllätyksiä, ja monet asiat jäivät aivan auki, ilman minkäänlaista syytä tai selitystä.

Suurin syy kuitenkin nihkeään jälkitunnelmaan on Ruben Waara. En erityisemmin pidä tästä hahmosta, ainakaan tämän kirjan perusteella. Mies on hyvin kuvailtu ja näin mielessäni kaikenaikaa oikein selvästi tämän hahmon. Hänen luonteensa tökki kuitenkin vastaan. Tunsin suurta myötähäpeää miestä kohtaan, kun hän örisi, mörisi ja laukoi huonoja heittoja naispuolisille henkilöille.

Regattaa oli kuitenkin mukava lukea. Kirjoitustyyli on menevää ja juoni etenee hyvin. Hankoa kuvataan sopivasti ja varmasti Hangossa käyneet tunnistavat paikkoja, joita kirjassa kuvataan. Pelkästään tämän kirjan takia en siis Ruben Waara -dekkareita halua hylätä, kun muistaakseni ne alkupään kirjat olivat hyviä.


Regatta
Tammi, 2016
s.274
Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Tapio Kekkonen

tiistai 18. syyskuuta 2018

Karin Alvtegen: Tuntematon


Sibylla elää ilman yhteiskunnan tukea. Hän vaeltelee yksin ilman kotia tai muita elämän perusmukavuuksia. Välillä hän kuitenkin haluaa hemmotella itseään kuumalla kylvyllä ja maistuvalla lounaalla ja silloin on käytettävä kekseliäisyyttä, jotta voi välttyä myymästä itseään saadakseen haluamansa.
Sibyllan itsekseen viettämä rauhaisa elämä muuttuu vauhdilla, kun hän sattuu olemaan väärässä paikassa, hetkellä, jolloin eräs mies murhataan. Sibyllan syyksi saadaan pian laitettua monia murhia, sillä Sibylla on helppo kohde. Hänhän on koditon sekopää.

Tuntematon rakentuu nykypäivän kuvauksen lisäksi Sibyllan lapsuuden ja nuoruusaikojen muistelusta. Alkupuoli kirjasta tuntui olevan enemmän rakennettu tämän nuoruuden muistelun ympärille ja loppupuoli sitten taas oli enemmän murhien selvittelyä. Murhien selvittely kävi kuitenkin niin vauhdikkaasti, että tärkeämpään rooliin jäi Sibyllan oma elämä, etenkin nuoruusvuodet.

Sibylla on hahmona mielenkiintoinen ja hänen nuoruudesta ja aikuisuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä oli kiinnostavaa lukea, vaikkakin aihe oli surullinen. Kirjan edetessä, ei enää kovin ihmetyttänyt Sibyllan valinta elää oman onnensa nojassa. Sen sijaan murhat jäivät kaiken muun varjoon, eikä niistä jäänyt mitään mielenkiintoista mieleen. Etenkin kun loppuratkaisu kävi turhan vauhdikkaasti.

Murhatutkinnan kannalta kirja oli yksi niistä, jossa poliisit ovat lähes idiootteja, eivätkä selvästi pysty oikein mihinkään, jolloin syyllisen itsensä on otettava ohjat käsiinsä ja selvitettävä murhat putsatakseen maineensa.


Tuntematon, (Saknad, 2000)
WSOY, 2003
Suom. Jaana Nikula
Päällys: Jussi S. Karjalainen
s. 280

maanantai 17. syyskuuta 2018

Markus Ahonen: Meduusa


Markku Isaksson on palannut kotikulmilleen Helsinkiin. Töitä poliisilla riittää, sillä Helsingin seudulla tapahtuu monta epäilyttävää kuolemaa. Pian kuolleiden väliltä löytyy yhteyksiä, eikä tapauksia voida enää pitää satunnaisina kuolemina. Juokseeko Helsingissa vapaana sarjamurhaaja? Isaksson ryhmineen ottaa asian nopeaan selvitykseen, jotta muilta uhreilta vältyttäsiin.

Meduusa on ensimmäinen osa Isaksson -dekkarisarjasta.
Meduusa on nopeasti etenevä dekkari. Päähenkilö on Markku Isaksson, joka selvittelee tapauksia tässä sarjassa. Tässä ensimmäisessä kirjassa mies jäi kuitenkin pieneen rooliin ja vaikuttaa siksi melko etäiseltä. Ehkäpä jatkossa pääsen tutustumaan häneen paremmin. Yleensä kun hahmot
muokkautuvat sarjan edetessä mukavasti. Tällä hetkellä minä en oikein osaa sanoa minkälaisesta päähenkilöstä on kyse. Kirjasta puuttui sellaiset lauseet, jotka rakentaisivat hahmot eläviksi. Oikeastaan ainoastaan hahmojen puhetta ja sitä millaisia ilmauksia he yleensä käyttävät esiteltiin lukijalle.

Murhien ja niiden selvittelyn ohella kirjan kantavina teemoina kulkivat kiusaaminen, huumeet ja monet muut ongelmat. Poliisien työskentelyä ja heidän etenemistään kuvailtiin runsaasti, mutta tarpeeksi nopeasti ja mielenkiintoisesti, jotta jopa minun mielenkiintoni pysyi yllä. En nimittäin yleensä nauti kirjoista, joissa poliisien työskentelyä laitoksella kuvaillaan paljon.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli loppuratkaisu, sillä Ahonen vedätti minua läpi kirjan täydellisesti, enkä olisi voinut aavistellakkaan tällaista lopetusta kirjalle. Markku Isakssonin tulevat tutkimukset pääsevätkin lukulistalle siinä toivossa, että tästä poliisista saisi vähän lisää tietoa. Rikokset, niiden tutkiminen ja ratkaisu olivat jo kohdillaan.


Meduusa
WSOY, uusittu ja korjattu painos 2016
Ilmestynyt ensimmäissen kerran Book Karin kustantamana 2006
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 214

torstai 13. syyskuuta 2018

Mia Vänskä: Musta kuu


Nelikymppinen perheenäiti Annukka lähtee yksin Keski-Suomeen rauhalliselle mökkilomalle. Mies ja poika on sukulaisten kanssa lomamatkalla ja Annukka aikoo nauttia yksinolosta. Mökkikylään matkustaa myös lööppejä pakoileva nelihenkinen bändi, isä tyttärensä kanssa, sekä vanhempi kuherruskuukauttaan viettävä pariskunta.
Mökkikylä on kaukana kaikesta, keskellä metsää. Lähellä asuu vain muutama asukas ja hekin niin kaukana, ettei heihin helposti törmää. Mökkiläiset päättävät viihdyttää itseään tutustumalla läheiseen nähtävyyteen. Lähimetsässä on vanha uhripaikka, jonne mökkiläiset lähtevät pimeänä yönä.
Yöllisen retken jälkeen, mikään ei ole kuin ennen. Metsä tuntuu kummalliselta ja alkaa tapahtumaan outoja.

Musta kuu on kauhuromaani, jossa mennyt aika yhdistyy nykypäivän kanssa. Mitä tekemistä 1600 -luvun lopun tapahtumilla voi olla nykypäivän kanssa? Sitä mökkiläiset voivat miettiä keskellä metsää, joka tuntuu hengittävän ja elävän.

Mustassa kuussa on yliluonnollisuutta, mytologiaa ja tavallista arkea. Pidin tästä tavallisen arjen kuvailusta. makkaran paistoa ja oluen juontia kauniina kesäpäivinä, kunnes pikkuhiljaa kauhu hiipii kauniin arjen keskelle. Kauhu tulee kirjaan rauhallisesti. Muistuttaa välillä itsestään. Sitten palataan taas arkisiin asioihin. mustia perhosia ja punaisena hehkuvia hiuksia. Oudot tapahtumat kulkevat läpi koko kirjan ja sekoittaa tavallisen arjen. Kirjan lopussa ei voi kuin miettiä, että oliko arki missään vaiheessa viatonta mökkilomaa, vai oliko joku yliluonnollinen sekoittanut mökkiläisten ajatusmaailmaa jo heti alkuun.

Pidin Mustasta kuusta. Se ei ollut liian pelottava. Ruumiita ja verisiä kohtauksia ei kuvailla liiaksi, vaan sellaiset asiat jätetään lukijan pääteltäviksi. Kirjan alku ja loppu olivat tosin omasta mielestäni turhat. Kirja alkoi välähdyksellä lopusta ja loppui välähdyksellä tulevasta. Kirja olisi ilman näitäkin  toiminut hyvin ja lopun välähdys oli vähän tunnelman latistaja.


Musta kuu
Atena, 2012
s. 295

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Eppu Nuotio: Anopinhammas


Ellen Lähde on puutarhamatkalla Andalusiassa ja törmää sattumalta suomalaiseen mieheen, joka on menossa naimisiin espanjalaisen naisen kanssa. Ellen saa toki kutsun häihin, ja pian hän juhlii komean puutarhaoppaan kanssa mukavissa häissä.
Häiden jälkeinen aamu ei enää olekkaan täynnä iloa ja naurua, sillä juhlaväestä yksi kuolee. Ellenin onneksi pariskunta muuttaa pian Suomeen, eikä Ellenin tarvitse unohtaa häiden omituista tunnelmaa, vaan hän pääsee tutkimaan sukulaisten salaisuuksia Turusta käsin.

Anopinhammas on toinen osa Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjasta.
Kirjan tapahtumat alkavat Andalusiassa, mutta hyvin pian alun jälkeen palataan Turkuun, jonka ympäristössä kaikki muu tapahtuu. Ellen Lähde nauttii elämästään jälleen täysin rinnoin, eikä murehdi pieniä asioita. Muutkin ensimmäisestä osasta tutut hahmot pääsivät ääneen omien ilojen ja surujen kanssa. Samuelin ja Sindin kuulumiset olivatkin mielenkiintoista luettavaa. Samuel kun kehittyi nopeasti aivan erilaiseksi hahmoksi, mitä hän oli ensimmäisen osan alussa. Ellen, Samuel ja Sindi ovatkin kaikki kolme hahmoja joista on helppo pitää.

Anopinhammas on aika pehmeä dekkari, sillä siinä ei veri roisku, eikä muutenkaan murhia ja niiden tekotapoja kuvailla erityisemmin. Poliisit eivät tässäkään kirjassa suuressa roolissa olleet. Sen sijaan yhteensattumia ja tälläisiä oikeassa paikassa oikeaan aikaan -kohtauksia kirjasta löytyy jonkin verran. Enkä nyt tarkoita vain sitä, että Ellen sattuu olemaan aina lähettyvillä, kun tapahtuu jotain ikävää, vaan myös muiden kirjan hahmojen elämää.

Anopinhammas oli kaikinpuolin kiinnostava jatko-osa. Mukavan leppoisa tunnelma kaikista ikävistä tapahtumista huolimatta vallitsee läpi kirjan. Espanjankieliset huudahdukset ja kiroukset myös elävöittivät hauskasti suomalaisen perintötilan harmaata arkea, eikä suomalaisen ja espanjalaisen kulttuurin yhteentörmäykistä lukiessa voinut olla hymyilemättä. (Voihan mummon lihapullat.)


Lue myös: Myrkkykeiso


Anopinhammas
Otava, 2018
Kannen suunnittelu: Piia Aho
s. 254

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Peter Bichsel: Lastentarinoita


Lastentarinoita sisältää seitsemän lyhyttä kertomusta. Nimestään huolimatta tarinat sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Näistä seitsemästä kertomuksesta koostuu loistava kokoelma. Kun pitää yhdestä tämän kirjan kertomuksesta, pitää todennäköisesti kaikista lopuistakin. Kertomusten päähenkilöinä toimii aina mies. Kaikilla näillä miehillä on varsin kummallisia ajatuksia ja näistä ideoista ja niiden toteuttamisesta nämä kertomukset sitten kertovat.

Luin Lastentarinoita joskus vuosia sitten pienenä tyttönä ja edelleen silloin tällöin tämä kirja ja sen hullunkuriset tarinat ovat palanneet mieleeni. Etenkin kaksi ensimmäistä kertomusta Maa on pyöreä ja Pöytä on pöytä olivat edelleen hyvässä muistissa.
Viimein päätin palata kirjan ja sen kertomusten pariin, vaikka hieman jännittittynein tunnelmin, että voisinko enää pitää tästä kirjasta. Jännitys oli turhaa sillä yhä edelleen hymähtelin ääneen näille kertomuksille.

Kertomukset ovat lyhyitä ja selkeitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat kuitenkin täynnä asiaa ja sopivat siksi lapsille ja aikuisille.  Pöytä on pöytä -kertomuksenkin muistin lapsuudestani vain hauskana tarinana, mutta näin myöhemmin uudelleen luettuna tarinassa on paljon enemmänkin ja se olikin mielestäni kirjan surullisin kertomus. Minut nämä kertomukset saavat hyvälle mielelle, vaikka osa näistä on aika haikeitakin. Suosittelen lukemaan nämä kertomukset. Ehkäpä joskus vuosien päästä palaan jälleen näiden pariin, sillä eivät nämä kulu, vaikka muistaisi tapahtumatkin.


Lastentarinoita, (Kindergeschichten, 1969)
Otava, 1982
Suom. Markku Mannila
s. 69

lauantai 25. elokuuta 2018

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö


Viimeinen kesäyö koostuu kahdestatoista rikosnovellista. Osassa novelleja on tuttuja hahmoja Lehtolaisen romaaneista. Esimerkiksi Maria Kallio löytyy muutamasta novellista. Itse en ole lukenut kuin yhden Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarin, joten minulle ei nämä muut tutuksi sanotut hahmot ole tuttuja (Laura Sarkkinen, Anna Harmaja ja Pekka Koivu.)

Kesäisestä nimestään huolimatta kaikki kokoelman novellit eivät tapahdu kesällä ja jopa yksi jouluunkin sijoittuva novelli kokoelmasta löytyy. Sen puolesta kokoelma sopii siis mihin vuodenaikaan vain luettavaksi.

Kirjan novellit olivat keskenään hyvin erilaisia, eikä kaikissa ollut mukana edes varsinaista rikosta. Ainakin Linna Espanjassa -novellista rikos taisi puuttua kokonaan. Kirjan nimikkonovelli Viimeinen kesäyö oli novelleista selvästi pisin. Se oli tyyliltään mukavan kesäinen ja nopeasta lopustaan huolimatta koukuttava tarina. Ensimmäinen novelli sen sijaan oli minulle jo aiemmin tuttu, jostakin toisesta kokoelmasta ja tarinan tuttuus ihmetytti, kun en vielä novellia lukiessa tiennyt, että se on ilmestynyt aiemminkin. Kirjan viimeiset novellit Valkoinen prinssi ja Jouluenkeli sijoittuvan joulun lähistölle ja dekkareille tyypilliseen tapaan, ne olivat aika synkkätunnelmaisia. Jouluenkelin loppu sentään vaikutti melko valoisalta, tarinan synkkään alkuun verrattuna.

Viimeinen kesäyö on siis monipuolinen ja viihdyttävä novellikokoelma, jonka parissa vietti mielellään näitä viimeisiä kesäpäiviä.


Viimeinen kesäyö
Tammi, 2006
Kansi: Markko Taina
s. 303

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja


Pienen rasian jumala ja muita novelleja koostuu yhdeksästä novellista. Suurin osa novelleista käsittelee muuttunutta maailmaa. Lapsia ei synny helposti ja arki on säännösteltyä ja ankaraa. Vaikka maailma kuulostaakin muuttuneelta ja uudelta, on osaan novelleista yhdistetty myös vanhan kansan tyyliä. Pienissä kylissä mökeissään asuvat ihmiset pärjäävät itse. Elämä on köyhää ja täynnä taikoja ja uskomuksia.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on hyvä kokoelma. Novellit ovat mielikuvituksellisia ja monipuolisia. Pidän kovasti tälläisistä dystopia tyylisistä kirjoista ja tyyli sopi hyvin myös novelleihin. Tämän kokoelman, kun luki kerralla, niin oli kyllä pää täynnä erilaisia maailmoja ja kauhukuvia maailman muuttumisesta. Osa tarinoista on hyvinkin kummallisia, mutta hyvin kirjoitettujen hahmojen kautta ne aukeavat lukijalle juuri oikealla tavalla.

Pidin lähes kaikista kokoelman novelleista. Talo jota en näe, jäi ainoaksi josta en oikein pitänyt. Sekään ei johdu siitä, etteikö novelli olisi ollut hyvin kirjoitettu, vaan siitä, ettei se tuntunut sopivan tähän kirjaan ollenkaan. Kyseinen novelli poikkesi tyyliltään niin paljon näistä muista, että odotin vain koko novellin ajan, että milloin tähän nyt tulee se muista novelleista tuttu outous. Eipä sitä outoutta sitten tullut ja novelli jäi ulkopuoliseksi ja muihin verrattuna tylsäksi. Novelli Sanojen mahti, ei myöskään kuulunut omiin suosikkeihini, sillä vierastan edelleen avaruuteen sijoittuvia tarinoita.

Novelleihin luodut maailmat ovat niin monipuolisia ja sivuumäärät kuitenkin niin lyhyet, että lukijalle jää pakostakin tehtäväksi päätellä osa asioista, sillä aivan kaikkea ei voida selittää. Tarpeeksi ehditään kuitenkin kertomaan, ettei lukijan tarvitse päätellä liian paljon.

Omia suosikkejani oli Nahat, jossa uskomukset ja taiat konkretisoituivat kyliä kiertävään ihmiseen, sekä Tuonenkalma, surmansuitset, joka oli aivan uudenlainen ihmisusi tarina. Molemmat näistä novelleista oli tyyliltään juurikin sellaisia vanhan kansan tyylisiä. Pieniä metsäkyliä ja uskomuksia, niistä oli mielenkiintoista lukea.


Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena, 2015
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
s. 228

lauantai 18. elokuuta 2018

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa


Lucy Silchester on onnistunut sotkemaan elämänsä mitä monimutkaisimpien valheiden kanssa. Hänen elämänsä rakkauden lähdettyä, kaikki alkoi menemään niin pahasti pieleen, että Lucyn oma elämä päätti järjestää tapaamisen. Lucyn elämä on rähjääntynyt pieni mies, jolla on pahanhajuinen hengitys. Lucy ei voi sietää elämäänsä ja kun tämä vielä päättää kertoa jokaista valhetta vastaan yhden totuuden, on Lucyn pohdittava tarkkaan mitä hän tekee tai sanoo. Lucyn on kohdattava totuus, vaikka se on vaikeaa. Onneksi hänellä on elämä tukena ja turvana pahoissakin paikoissa.

Tapaaminen elämän kanssa on kirja, jossa on jälleen mielenkiintoinen lähtöasetelma. Ei mikään ihan perus aihe, että oma elämä ottaa yhteyttä ja on täysin lihaa ja verta oleva henkilö, jonka voi oikeasti tavata. Hauska idea ja toteutuskin on onnistunut, vaikka tästä elämäkonseptista ei loppujen lopuksi paljon kerrota lukijalle. Muiden ihmisten ihmettelevät kysymyksetkin ohitetaan sukkelasti vastauksia antamatta. Jokainen voi siis päätellä itse vastaukset kysymyksiin, jotka jäävät ihmetyttämään. Toisaalta olisin halunnut tietää enemmän tästä elämästä ja hänen työstään, mutta toisaalta ymmärrän, että tässä kirjassa nyt yritettiin keskittyä Lucyyn ja siihen, ettei elämää kannata laiminlyödä.

Lucy on tosiaan onnistunut sotkemaan elämänsä ja kaikenlisäksi asia ei tunnu kiinnostavan häntä lainkaan. Lucyn käytös ja asenne häiritsikin minua välillä valtavasti, vaikka hän perhejuhlissa ja arjessaan on hauska ja vitsikäs hahmo, jolla leikkaa nopeasti. Välillä kuitenkin lukijalle niin ilmiselvät asiat, joiden kanssa Lucy pähkäili tuntui ärsyttäviltä. Kuten valinta kahden miehen välillä. (Hurjan vaikea arvata kumpi on se oikea sielunkumppani.)

Nauttisin kuitenkin jälleen kerran Ahernin kirjan parissa, kuten jo moneen kertaan aiemminkin. Ahernin kirjoja on helppo fanittaa, kun kaikissa on sopivasti romantiikkaa, leppoisuutta ja haikeita ja vakavia tarinoita. Yleensä niihin on yhdistetty hiukan fantasiaakin, kuten tässäkin kirjassa.


Tapaaminen elämän kanssa, (The Time of My Life, 2011)
Gummerus, 2012
Suom. Terhi Leskinen
s. 520
Kannen suunnittelu: Laura Noponen

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Laura Gallego Garcia: Vastarinta -Idhunin kronikat I


Idhunin -planeetta on velho Ashran Nekromantin hallinnassa. Nekromanti kaappasi planeetan vallan tuhoten samalla kaikki yksisarviset ja lohikäärmeet. Osa Idhunin asukkaista pääsi pakenemaan maahan, mukanaan jotain joka voisi pelastaa Idhunin Nekromantin kynsistä.
Nyt pieni vastarintaliike kokoaa voimiaan päästäkseen palaamaan Idhuniin kukistaakseen Nekromantin.

Vastarinta on ensimmäinen osa Idhunin kronikoista.
Idhunin -planeettaan lukijaa ei tässä ensimmäisessä osassa vielä suuremmin tutustuteta. Seikkailut tapahtuvat suurimmaksi osaksi maassa tai maan ja Idhunin välisessä rajatilassa. Arvelen Idhunin pääsevän suurempaan rooliin jatko-osissa.

Vastarinta sisältää valtavasti hahmojen välisten suhteiden pohtimista. ystävyyttä, vihamielisyyttä ja kolmiodraamaa löytyy lähes jokaiselta sivulta. Luulen, että jokaisessa taistelukohtauksessakin pohdittiin näitä asioita. Nuoret tuskailevat tunteidensa kanssa ja miettivät miksi tuntevat mitä tuntevat. Jossakin kohdissa olisin toivonut hiukan vähemmän tätä tunteiden läpikäymistä ja lukenut mieluummin enemmän kaikesta muusta, joka nyt jäi näiden tunneasioiden jalkoihin, kuten Idhunista.

Kirjassa kerrotaan ykissarvisista, lohikäärmeistä, velhoista, noidista ja monista muista taikamaailman olennoista, mutta myös täysin uusista olennoista kuten szisheistä.

Juoni kirjassa oli mielenkiintoinen, vaikka aika tärkeitä asioita arvasin hyvissä ajoin, eikä lopun ratkaisut suuresti yllättäneet. Uskoisin sarjan kehittyvän tästä vain jännittävämpään ja mielenkiintoisempaan suuntaan, mitä pidemmälle edetään. Ainakin Vastarinnan loppu lupailee jännittävää seikkailua kirjan hahmoille.

Kirjan hahmot ovat nuoria, suurimmaksi osaksi poikia/miehiä, mutta löytyy päähenkilöistä kuitenkin yksi tyttökin. Hahmojen parissa viihtyy hyvin ja juoni kulkee paljon dialogien kautta, jotka ovat sujuvia ja onnistuneita.


Vastarinta, (La Resistencia, 2004)
Bazar, 2010
Suom. Satu Ekman
s. 542

lauantai 11. elokuuta 2018

Richard Brautigan: Kartanon peto


Eletään vuotta 1902. Greer ja Cameron ovat palkkatappajia, jotka ovat palanneet Havajilta epäonnistuneen keikan jälkeen ja nauttivat olostaan ilotalossa. Kesken iloisten leikkien heidät noutaa töihin nuori intiaani, Taikatyttö nimeltään. Miehet suostuvat tytön mukaan ja he lähtevät kolmestaan kohti lumen ympäröimää kartanoa, jossa heitä odottaa eräs neiti Hawkline. Taikatytöllä ja neiti Hawklinella on miehille tappotyö, joka poikkeaa tavallisista. Miesten on määrä surmata talon alla jääluolissa mellastava peto, joka häiritsee talon asukkaiden työskentelyä.

Kartanon peto on kauhuromanttinen lännenromaani. Varmasti ensimmäinen tämän genren kirja, jonka minä olen lukenut. Vietinkin hauskan päivän Kartanon pedon parissa, enkä olisi malttanut jättää tätä hetkeksikään odottamaan. Jokaisen luvun jälkeen on aloitettava uusi, sillä tämä kirja pitää otteessaan. Juonessa voi tapahtua lähes mitä vain, eikä lukija ihmettele yhtään. Kaikki vähintäänkin kummalliset kohtaukset kuuluvat tähän kirjaan kuin nenä päähän. Kirja olikin hykerryttävän hauska kaikessa kummallisuudessaan.

Kartanon peto koostuu lyhyistä luvuista, joiden kieli on mielikuvituksellista, lennokasta, huumorintajuista ja hieman ronskia. Tämä ei jää viimeiseksi Brautiganin kirjaksi, jonka minä luen, sillä minusta tuli fani, heti. Suosittelen aloittamaan tämän lukemisen ilman ennakkoluuloja. Kirja tarjoaa paljon yksityiskohtia, jotka tuovat hymyn lukijan huulille, eikä tämän lukemiseen kannata asennoitua vakavasti.


Kartanon peto, (The Hawkline Monster, 1974)
Otava, 1977
Suom. Jarkko Laine
s. 188

keskiviikko 8. elokuuta 2018

John Verdon: Sokkoleikki


Kuuluisan psykiatrin vaimo löydetään kuolleena lukitusta pihavajasta kesken hääjuhlien. Kaikki vaikuttaa selvältä, murhaaja vain on enää löydettävä, sillä tämä on kadonnut. Kaikki todisteet viittaavat meksikolaiseen puutarhuriin, joka ei pitänyt Jillian Perrystä.
Tapus junnaa paikoillaan, kun poliisit eivät löydä kadonnutta puutarhuria. Eläkkeellä olevaan Dave Gurneyyn otetaan jälleen yhteyttä ja vaikka Dave on päättänyt pysyä maaseudun rauhassa, on parsapenkkien hoitoon vaikea keskittyä, kun edessä olisi jännittävä ja monimutkainen arvoitus. Dave ei lopulta pysty pitämään näppejään erossa tapauksesta ja on pian täysin rinnoin mukana selvittämässä omituisia tapahtumia, joille ei tunnu löytyvän järkeviä selityksiä.

Sokkoleikki on toinen osa Dave Gurney -sarjasta.
Sokkoleikki on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä. Nopean ratkaisun nälkäisille, en tätä suosittele, sillä kirjassa pohdiskellaan ja selvitellään tapausta perinpohjaisesti. Hitaammasta temmosta huolimatta mielenkiinto tapausta kohtaan pysyy koko kirjan ajan, sillä Verdon on kehitellyt monimutkaisen murhan, jonka pienet johtolangat mietityttävät lukijaa.

Sokkoleikki ei edistänyt Gurneyn perhe-elämää juuri lainkaan. Pohdinnat olivat samankaltaisia kuin ensimmäisessä osassa, ja paljon uutta ei Gurneystä tai tämän perheestä selvinnytkään, vaikka odotin niin tapahtuvan. Gurneyn vaimon tarkkanäköiset huomautukset tosin olivat lähes kadonneet, sillä vaimo ei puuttunut tällä kertaa innokkaasti tutkintaan.

Sokkoleikin murhatapukset ovat raakoja ja verisiä, mutta Verdon ei mässäile kirjassaan näillä asioilla. Tapuksien kuvittelu jätetäänkin lukijan omaksi tehtäväksi. Sen sijaan luontoa, poliisityötä ja ihmisiä kuvaillaan tarkasti. Jokainen hahmo onkin hyvin suunniteltu ja eläväinen. Keskustelut ovat hauskoja ja niitä lukee mielellään.

Lue myös: Numeropeli


Sokkoleikki, (Shut Your Eyes Tight, 2011)
Gummerus, 2012
Suom. Marja Luoma
s. 671
Kannen Suunnittelu: Tuomo Parikka

lauantai 4. elokuuta 2018

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


Guylain työskentelee kirjojen kierrätyslaitoksessa. Hän vihaa työtään ja kirjoja tuhoavaa konetta, jonka nimikin on uhkaava Zerstor 500. Joka päivä Guylain kärsii joutuessaan käynnistämään koneen ja syöttämään sille uututtaan hohtavat kirjat. Hänen pieni salainen harrastuksensa kuitenkin helpottaa oloa. Hän saa kerättyä joka päivä muutaman koneen säästämän ehjän kirjan sivun mukaansa. Näitä yksittäisiä sivuja mies sitten lukee jokaisena aamuna, kello 6.27 läjtevässä junassa.
Eräänä päivänä junassa vakiopaikalleen istuessaan Guylain löytää junaan unohtuneen muistitikun. Hän vie sen kotiinsa ja tutkii tiedostot. Löydöstä alkaakin Guylainin elämässä uusi aika, sillä hän rakastuu muistitikun omistajaan ja päättää löytää naisen, joka niin kauniisti kirjoittaa.

Ensimmäisenä tämän kirjan luettuani on vain ihmeteltävä, miten näin pieneen kirjaan mahtuu näin monta hurmaavaa ja kekseliästä hahmoa. Kirjassa ei edes ehditä kertoa hahmoista paljoa, mutta silti heidät kaikki pystyy kuvittelemaan eteensä omituisine harrastuksineen ja erilaisine luonteineen. Paljon hahmoista jää myös kertomatta, lukijan itsensä pääteltäväksi. Edes päähenkilö Guylainin elämäntapoja ei selitellä. Asiat todetaan ja sitten ne jätetään rauhaan ja lukijan ihmeteltäviksi. Miksi Guylain tekee työtä jota inhoaa tai ostaa aina samanlaisen kultakalan? En tiedä, mutta se ei haittaa, sillä se on osa Guylainia. Kirjassa asiat siis ovat juuri niin kuin ne on, ilman selittelyä, eikä tarina silti vaikuta millään tavalla keskeneräiseltä.

Kirja kertoo kirjoista, kirjoittamisesta, lukemisesta ja ihmisistä, joita nämä asiat yhdistävät. Eli tämä ihana tarina kirjoista pitäville. Tarina on kirjoitettu lyhyesti ja kauniisti. Itse unohdin kyllä välillä juonen ihmetellessäni kirjan loistavia hahmoja. Loppujen lopuksi varsinainen juoni, jossa Guylain etsii muistitikun omistavaa naista, on aika pienessä osassa kirjaa ja kaikki muu puskee enemmän päälle. Zerstor 500, Giuseppen keräilykohde ja vanhainkodissa vietetyt lukuhetket veivät voiton tuosta etsintä tehtävästä, vaikka lopussa siitäkin tuli viimein tärkeä ja kaunis osa kirjaa. Muistitikun sisältö tosin oli heti löydyttyään suuressa osassa kirjaa ja pidin kovasti näistäkin tarinoista.

Lukija aamujunassa on ihana pieni kirja, jota voisin suositella kaikille. Uskoisin sen hahmojen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Etenkin Guylainin, Giuseppen ja Yvon Grimbertin.


Lukija aamujunassa, (Le Liseur du 6h27, 2014)
Tammi, 2015
Suom. Kira Poutanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 189

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Elizabeth Kostova: "Historiantutkija"


16 -vuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta kirjan, joka herättää hänen mielenkiintonsa. Kirjan välissä on kirjeitä, joita tytön on aivan pakko hitusen kurkata. Kirjeet ovat pelottavia. Niissä pahoitellaan lukijan kohtaloa. Tyttö haluaa kuulla isältään vastauksia salaperäisestä kirjasta ja kirjeistä, mutta isä on välttelevä.
Viimein isä aloittaa kertomuksensa ja paljastaa salaisuuden kadonneesta professori Rossista. Isän kertomistahti on hidas ja vaikka tytär saa ison palan kertomuksesta tietoonsa isänsä kertomana, voi aika käydä vähiin vaarallisten tarinoiden edetessä.
Tytär on pian keskellä pelottavia tarinoita 1400- luvulla eläneestä Draculasta, nykyään verta janoavasta paholaisesta, joka saastuttaa ihmisiä, etenkin eteviä historiantutkijoita. Tytär päätyy vaaralliselle matkalle uuden ystävänsä kanssa. He seuraavat isän jalanjälkiä etsien Draculan viimeistä leposijaa.

Kirjassa eletään vuotta 1972 ja isä ja tytär kulkevat ympäri Eurooppaa isän diplomaatti työn saattamina. Kirja koostuu lähes kokonaan kirjeistä, jotka eivät vaikuta kirjeiltä sitten laisinkaan. Suurimman osan ajasta en edes muistanut niiden olevan kirjeitä. Tämä johtuu vain pikkutarkoista esittelyistä, mikä ei yleensä kirjeille ole kovin tavanomaista.

Kirjassa matkustetaan paljon ja eri maiden esittely onkin iso osa tätä kirjaa. Turkki, Unkari, Romania ja moni muu maa pääsevät esiin ja kaikkia ehditään kuvailemaan paljon, sillä onhan tässä kirjassa sivujakin riittävästi. Kirjassa seikkaillaan vampyyrien jäljillä ja vähän niitä metsästetäänkin, mutta mitään pelottavaa ei kirjassa ole. Ei siis kauhua vaan enemmänkin historiallista seikkailua. Historiaa tästä sitten löytyykin. Jos epäilet, ettei maiden historia jaksa innostaa, en suosittele tarttumaan tähän, sillä välillä tuntui jopa vampyyriteema unohtuvan historian taakse.

Kirja eteni siinä mielessä aika hitaasti, että historiaa tosiaan jäätiin esittelemään pitkiksikin ajoiksi, mutta uusia juonen kannalta tärkeitä asioita paljastui kuitenkin tasaiseen tahtiin. Pidinkö kirjasta? Osittain kyllä ja osittain en. Historia oli milenkiintoista, kirjoitusasukin hyvä ja vanhojen kirjojen perässä juokseminen upeissa kirjastoissa aina koukuttavaa. Kirjevalinta oli ehkä väärä ja tytär ei ollut millään tavalla milenkiintoinen hahmo. Lopuksi vielä ne vampyyrit, ei tässä kirjasta niistä mitään uutta sanottavaa tainnut olla.


"Historiantutkija", (The Historian, 2005)
WSOY, 2005
Suom. Arto Schroderus
s. 845
Päällys: Sanna Sorsa

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Sotilaan tarina


Suti ja Tiltu ovat nuoria naisenalkuja, jotka puntaroivat elämää ja sen mahdollisuuksia. Heitä yhdistää rakkaus teatteriin ja näyttelemiseen.

Olen Härkös fani ja yleensä hänen tuotannostaan pidän kovasti ihan Häräntappoaseesta alkaen, mutta Sotilaan tarina, ei oikein napannut. Pidin kohdista, joissa Suti kertoi tarinaa laaksosta, jonka asukkaat ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Laaksossa asuvat kaikki kelvottomista leikkikaluista, spitaalisiin enkeleihin. Myös laakson asukkaat työskentelevät teatterin parissa. Näitä tarinoita odotin aina Sutista ja Tiltusta lukiessani, sillä heidän tarina oli kirjassa se joka ei iskenyt. Laakson tapahtumat ja asukkaat olivat mielikuvituksellisia ja tarina oli loistava pakokeino Sutin ja Tiltun hitusen ankeasta elämästä.

Suti ja Tiltu ovat kovin kärsiviä. Elämä tuntuu olevan yhtä kärsimystä, mutta niin myös teatteri. En vain saanut missään kohtaa otetta näistä hahmoista, sillä tämä kärsimyksen määrä oli liikaa. Kirjaa lukiessa teki mieli huutaa hahmoille, että tekisivät sitten jotain muuta jos se kerran on noin kamalaa. Teatterimaailma on minulle tuttua vain katsojan näkökulmasta, joten en tiedä millaista luomisen tuskaa näyttelijät läpikäyvät, mutta tämän kirjan perusteella hirveätä.

Sotilaan tarina on hyvin erilainen kuin muu Härkösen tuotanto, joten vaikka tästä kirjasta ei pitäisi, ei kannata koko Härkösen tuotantoa hylätä.


Sotilaan tarina
Otava, 1986
Päällys: Hannu Taina
s. 285

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella


Dokumenttiohjaaja Salome Virtaa pyydetään tekemään elokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Maalauksen luonnoksia on löytynyt ja niistä käy ilmi paljon muutakin, kuin vain taulun suunnittelua. Salome suostuu tehtävään, sillä Nainen parvekkeella on hänelle itselleen merkityksellinen taulu. Salome saa selvitettyä kenellä taulu tällä hetkellä on ja alkaa vilkkaan sähköpostiyhteydenpidon omistajan kanssa.
Luonnoksien ja taulun kanssa on kuitenkin ongelmia, sillä kummankaan haltiat eivät ole innokkaita esittelemään niitä Salomelle. Salome ei luovuta, sillä hänellä on projektissa mukana omat sukulaissalaisuutensa, joihin hän toivoisi selvyyttä.

Nainen parvekkeella on ensimmäinen osa Salome Virta -sarjasta.
Nainen parvekkeella ei ehkä dekkarina vakuuta, mutta muuten se on loistava kirja. Lähes koko kirja on sähköpostimuotoon kirjoitettu. Salome Virta ja Nainen parvekkeella -taulun omistaja Joenmaa pitävät tiivistä yhteyttä ja heidän sähköpostiensa kautta lähes koko kirja muodostuu. Nykypäivän ääneen pääsee kuitenkin myös Joenmaan poika ja menneisyyden kerronnasta huolehtii madame Mullins, joka kertoo elämästä 1880 -luvun Pariisissa.

Minkäänlaiset murhat ja niiden selvittely, ei tässä kirjassa esiinny, kuin aivan pienen hetken. Tämä kirja sopii siis mainiosti myös niille, jotka eivät kaipaa dekkaria luettavaksi. Sen sijaan kirjasta löytyy vetävä juoni, taidetta ja loistava tarina siitä, minkälainen Edelfeltin elämä Pariisissa taulun maalaamisen aikoihin olisi voinut olla.

Sähköpostien muodostama kerronta toimi tässä hyvin. Pikkuhiljaa Salome ja Joenmaa tulivat toisilleen tutuiksi ja heidän keskustelunsa veivät tarinaa eteenpäin yhtä hyvin, kuin mikä tahansa muukin kerrontatyyli. Kaksikko kertoi toisilleen elävästi näkemiään ja kuulemiaan asioita ja näin myös lukijalle muodostui elävä kuva ympäristöstä ja kaikesta oleellisesta.

Salome Virta -sarjaa haluan ehdottomasti lukea lisää, sillä tämä taidemaailmaan sijoittuvan sarjan aloitus toimi oikein hyvin.


Nainen parvekkeella
Bazar, 2016
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 299

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt


Muumipappa päättää kirjoittaa muistelman nuoruudestaan. Kuinka löytölasten kodista karanneesta seikkailijasta oikein tulikaan rauhallinen perheenisä. Muumipappa muistelee nuoruutensa hurjia seikkailuja, jotka hän koki yhdessä Fredriksonin, Hosulin, Juksun ja monen muun kanssa. Muumipappa kertoo myös kuinka hän tapasi Muumimamman.

Muumien tunnelmalliseen laaksoon on aina ihana palata. Myös tällä kertaa, vaikka Muumipapan urotyöt kertovatkin muumipapan nuoruudesta ja seikkailuista muissa maisemissa. Lähes aina kun saan muumikirjan luettua, päätän että tämäpä onkin yksi parhaista muumikirjoista. Niin tein myös tällä kertaa, sillä onhan tämä aivan loistava seikkailun täyteinen kirja. Luulen, että päätän kaikkien muumikirjojen olevan parhaita. Kaikki muumikirjat ovat ihan omalaisiaan ja niissä kaikissa selviää jotakin uutta mielenkiintoista muumeista.

Muumipapan urotyöt esitteli nuoren papan lisäksi Nipsun ja Nuuskamuikkusen vanhemmat, Hosulin, Sosulin, Juksun ja Mymmelin tyttären. Kirja viliseekin sivujen täydeltä hauskoja ja omaperäisiä hahmoja, jotka pääsevät mukavasti kuvituksessakin mukaan tarinaan.

Jo kirjan esinäytös tempaisee mukaansa ihanaan tarinaan. Voiko olla pitämättä näistä hahmoista jotka sutkauttelevat hauskoja juttuja ja ovat niin täydellisen aitoja rommitoteja juodessaan ja kipeäkiukkuineen. Entäpä Nipsu ja Nuuskamuikkunen, jotka kärttävät Muumipapalta enemmän tietoa vanhemmistaan, kun Muumipappa mieluiten keskittyisi ihan vain omiin hurjiin seikkailuihinsa. Muumipapan muistelmat ja niiden välissä olevat pienet nykyhetken kuvaukset Muumilaaksosta tekevät kirjasta kokonaisuuden, jonka lukemista ei kannata jättää väliin.


Muumipapan urotyöt, (Muminpappans bravader, 1950)
WSOY, 1968
Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen
Kuvitus: Tove Jansson
s. 158

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Vilja ja Aleksi ovat nuori lestadiolaispari. Heti tavattuaan pari näki yhteisen tulevaisuuden, ison onnellisen perheen ja ihanan arjen, jossa molemmat saisivat toteuttaa unelmiaan. Vuodet kuitenkin vierivät nopeasti ja lapsia syntyy tiuhaan tahtiin. Liiankin tiuhaan? Pariskunta toivoo pientä taukoa lapsien välillä, mutta ovat taas pian äitiyspolilla kuulemassa iloisia uutisia. Neljä alle kouluikäistä lasta odottavat kotona, kun Viljan jaksaminen alkaa säröillä. Vielä olisi monia hedelmällisiä vuosia edessä, sillä Vilja ei ole edes kolmeakymmentä.

Taivaslaulu on paljon puhuttu ja kehuttu teos. Aina nämä kehutut kirjat eivät ihan uppoa minulle, mutta tällä kertaa onnisti. Pidin Taivaslaulusta ja se olikin luettava nopeaan tahtiin. Lyhyet luvut kiidättävät lukijan läpi tarinan, joka on kauniilla kielellä kirjoitettu.

Taivaslaulu on rakkaustarina, joka on onnellinen, surullinen, toiveikas ja välillä jopa epätoivoinen. Kaikkea sopivassa määrin. Vilja ja Aleksi vaikuttavatkin aidolta pariskunnalta. Välillä toista arvostetaan ja nähdään upeimpana olentona päällä maan ja välillä taas pohditaan karkaamista koko tilanteesta. Onnelliset loput ovat minulle tärkeitä rakkaustarinoissa ja tässäkin onneksi sellainen oli, vaikka välillä vähän ehti jo jännittää.

Monipuolisuutta kirjaan toi se, että tarina kerrottiin välillä Viljan kautta nykyhetkessä, Aleksin kautta ajalta, jolloin pariskunta tapasi toisensa, nukkeleikkien kautta, sekä muutamien blogikirjoitusten ja niihin sadelleitten kommenttien kautta. Blogitekstit olivat ainoa, jotka ei niin säväyttänyt, mutta muuten pidin kaikista kohdista.

Koska kirja kertoo lestadiolaisesta pariskunnasta, oli uskonto tietysti läsnä kirjan alusta loppuun. Käytiin seuroissa, kuunneltiin saarnoja ja elettiin Raamatun oppien mukaisesti.


Taivaslaulu
Gummerus, 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
s. 284

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita


Verikuu ja muita outoja tarinoita koostuu neljästätoista lyhyestä tarinasta. Kummankin kirjailijan tarinoita kirjasta löytyy seitsemän. Tarinoista löytyy haamuja, peikkoja, muodonmuuttajia, menninkäisiä ja paljon muuta. Myös ihan uusia tuttavuuksia, kuten Pannoittettuja.

Verikuu ja muita outoja tarinoita on yhtenäinen kokoelma. Aiheet pysyvät vanhojen uskomusten, myyttien tai omituisten olentojen ympärillä. Vuodenajat vaihtelevat talvesta-kesään. Myös ajallisesti tarinoiden tapahtumissa on paljon eroa, välillä ollaan nykypäivässä ja välillä huomattavasti vanhemmassa ajassa.

Kaikissa tarinoissa oli hyvin suunnitellut hahmot. Näinkin lyhyissä jutuissa hahmot ehtivät käydä tutuiksi ja omanlaisikseen. Esimerkiksi heti ensimmäinen tarina Verikuu, on hyvin arkinen tarina ja sen päähenkilö Janne on uskottava ja arkinen hahmo ja silti tarina ehtii muutamassa sivussa muuttumaan jännittäväksi ja oudoksi tarinaksi. Näitä tälläisiä normaalin arjen muuttumisia oudoiksi tapahtumiksi kirjassa on muitakin, mutta joukkoon mahtuu myös tarinoita, joissa omituiset hahmot ja yliluonnollisuus on mukana alusta asti, kuten tarinoissa Pannoitetut ja Kirsikkalikööriä.

Minusta kaikki kirjan tarinat olivat hyviä, ja näitä voisi suositella vähemmän lukevillekkin. Tarinat ovat lyhyitä, mielenkiintoisia ja aitoja. Kirjoitustyyli on sujuvaa. Kirja sopii niin kesäöihin, kuin pimeneviin talvi-iltoihinkin. Kaikissa tarinoissa ei myöskään kerrottu lopussa aivan tarkasti, että mitäs sitten tapahtuikaan, vaan lukijalle jätettiin sopivasti omaa tilaa pohtia ratkaisua ja tarinan jälkeisiä tapahtumia.

P.S. Kirjakuva oman suosikkitarinani Chatten tyyliin.


Verikuu ja muita outoja tarinoita
Haamu, 2018
Kannen kuvat: Ivi Rebova
s. 148
Arvostelukappale

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Ellen lähde on eläkkeellä oleva leski, entinen kartanpiirtäjä, jonka intohimo on puutarhat. Tehokas martta-ihminen päätyy seuraamaan hyvin läheltä tapausta, jossa nainen katoaa. Mirkka on lähtenyt Kemiönsaarelle valvomaan remontin etenemistä, mutta kun hänen miehensä menee häntä tervehtimään, on mökki tyhjä, eikä hänen vaimostaan ole tietoakaan. Ellen haluaa tietää mitä naiselle on käynyt ja niimpä hän alkaa tutkia asiaa apunaan naapurin kesälomaa viettävä lukiolaispoika.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen lähteen tutkimuksia -sarjan.
Ellen Lähde ottaa elämässään rennosti, vaikka murhamysteeri viekin ajatukset mennessään. Hän onkin sen takia hyvä dekkarihhamo, sillä murheissa ja ongelmissa pyöriviä päähenkilöitä löytyy lähes jokaisesta dekkarisarjasta nykyään. Leskiksi jääneellä Ellenillä riittää edelleen vientiä, eikä nainen eläkeiästään huolimatta jää nuorempien naisten jalkoihin.

Myrkkykeiso on dekkari, jossa poliisit vilahtavat vain ohimennen lausutuissa huomautuksissa. Ellen on kaiken keskipisteessä ja hän saa kuulla monelta ihmiseltä tietoa tapahtumista, vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Kirja on aika lyhyt, mutta tapahtumia ja jopa sivujuonia siitä löytyy kokoonsa nähden paljon. Juoni etenee siis väkisinkin nopeaan tahtiin, eikä loppuratkaisua tarvitse jännittää kauaa. Syyllistäkin vihjaillaan jo hyvissä ajoin ennen loppua, joten täysin yllätyksenä vankilaan joutuvan tyypin henkilöllisyys ei lukijalle tule. Toki alkuun vihjaillaan moneen muuhunkin suuntaan.

Myrkkykeiso on mukava välipaladekkari, jonka jatko-osan voi hyvin pistää lukulistalle. Ellenin rennosta elämästä lukee mielellään lisää. Kirjan lopussa jo vähän vihjailtiin seuraavan osan suuntautuvan aivan muihin maisemiin, kuin Suomen puutarhoihin.


Myrkkykeiso
Otava, 2017
Kannen suunnittelu: Piia Aho
s. 252

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle


8-vuotiaan pojan yksinhuoltaja Minne perii kummisetänsä pienen talon. Työttömäksi jäätyään Minne pohtii voisiko hän jättää Tampereen ja muuttaa keskelle maaseutua Katajamäen kylään. Työ ja asunto asiat sujuvat niin mutkattomasti, että Minne ei keksi yhtään syytä, miksei yrittäisi asua poikansa kanssa maaseudulla. Niimpä kaksikko pakkaa tavaransa ja muuttavat.
Katajamäellä arki lähtee rullaamaan hyvin ja Minnen hiljaiseen rakkauselämäänkin saadaan vipinää, kun komeat miehet alkavat piirittää uutta tulokasta.

Kotiin Katajamäelle aloittaa Katajamäki -sarjan.
Etsisin kirjakauppojen sivuilta jotakin oikein kesäistä maaseudulle sijoittuvaa hömppää ja löysin tämän. Katajamäki -sarjaa kuvataan perinteiseksi maalaisromantiikaksi. Sarjaa on ilmestynyt jo yli kymmenen osaa, joten lukemista riittää, jos tälläisestä innostuu. Mitä Suomi lukee? -listalla näitä Katajamäki -sarjan kirjoja näkee, joten ajattelin, että jotain hyvää tässä sarjassa on oltava.

Kotiin Katajamäelle onkin erittäin siirappinen ja aika ennalta-arvattava maalaiskirja. Alku käynnistyy hitaasti ja muuttoa Katajamäelle pohditaan pitkään siihen nähden, että lukija varmasti arvaa muuton joka tapauksessa tapahtuvan. Hitaamman alun jälkeen loppu kirja eteneekin sitten hirmuisella vauhdilla ja vuosi Katajassa hurahtaa ohi pikavauhdilla. Miesehdokkaita yksinhuoltaja Minnellä onkin lähes joka suunnalta, vaikka lukijaa ei yllätä hitustakaan loppuratkaisu.

Odotukseni kirjaa kohtaan, eivät olleet korkealla, ja vaatimustasoni oli niin alhaalla, että kirjasta oli tämän takia helppo pitää. Yksi asia kirjassa otti kuitenkin niin pahasti alusta asti silmään, että valitettava siitä on. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi dialogista, joka on erittäin tönkköä. Toisilleen tutut ihmiset puhuvat keskenään kuin ventovieraat, sillä dialogeissa selitettään lukijalle aivan liikaa tietoa kirjan hahmoista. Tälläisen selityksen kuuluisi ehdottomasti löytyä jostain muualta kuin dialogeista.

Hakemaani maalaiselämää sain kuitenkin niin kuin halusinkin. Pieni sievä torppa ja sen ympärille levittyvä Katajamäki oli juuri sellainen ympäristö, mitä kirjalta odotinkin. Katajamäki -sarjaa saatetaan muutamasta ärsyttävyydestään huolimatta nähdä siis jatkossakin täällä blogin puolella, sillä minusta kesällä on mukava välillä keskittyä tälläiseen kunnon maalaishömppään ja sitä tässä kirjassa on ja paljon.


Kotiin Katajamäelle
Karisto, 2007
s.290

torstai 5. heinäkuuta 2018

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä


Pienen Bishop`s Laceyn hautausmaan läheisyyteen hajoaa nukketeatterin pakettiauto. 11- vuotias Flavia de Luce on ensimmäisten joukossa tapaamassa kuuluisaa nukketeatteritaiteilijaa Rubert Porsonia ja tämän avustajaa. Auto kaipaa remonttia, joten Rubert ja hänen nukkensa voivat jäädä kylään ja pitää siellä yhden upeista näytöksistään.
Flavia on innoissaan teatterista, mutta Rubert Porson kuolee, eikä Flavia voi olla selvittämättä asiaa, vaikka viimekertaisesta murhasta jäi hieman pahoja muistoja.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on toinen osa Flavia de Luce -sarjasta.
Tämän toisen osan parissa viihdyin huomattavasti paremmin, mitä ensimmäisen. Tällä kertaa Flavia hoisi tutkintansa uskottavammin, sillä hän ei tällä kertaa vaikuttanut ihan jokapaikan höylältä, joka onnistuu aivan kaikessa. Hän ei myöskään sotkenut liikaa poliisien työskentelyä varastamalla johtolankoja. Flaviasta sai muutenkin uskottavamman kuvan, sillä tässä osassa hänen nuori ikänsä näkyy selvemmin. Hän esimerkiksi joutuu kysymään neuvoa ihmissuhteisiin liittyvissä kysymyksissä.

Minusta vasta tässä kirjassa kävi ilmi asioita, joita lupailtiin ensimmäisestä osasta löytyvän. Ilkeät siskot, olivat tosiaan aika ilkeitä. Onneksi Flavia osaa vastata kiusaamiseen, vaikka saattaakin joskus jäädä kiinni tekosistaan. Flavian harrastus kemian parissa oli suuremmassa roolissa ja toi kirjaan hauskoja tilanteita.

Bradley kuvailee maaseutua kauniisti ja Flavian pyöraretket tutkimuksia hoitaessa on koukuttavaa luettavaa. 1950 -luvun Englannin maaseutu on loistava paikka näille henkilöille ja tapauksille. Hieman lisää haluaisin kuulla tuosta upeasta kartanosta, jossa de Lucen perhe asuu, vaikkakin rahaongelmissa pyristellen.

Olen onnellinen, että pidin tästä toisesta osasta, sillä haluan kovasti lukea tämän sarjan, jo sen kauniin ulkoasun takia. Minusta tähän sarjaan on nimittäin luotu kauniit ja tyyliin sopivat kannet. Niin ja nämä nimet ovat upeita.

Lue myös: Piiraan maku makea


Kuolema ei ole lasten leikkiä, (The Weed that Strings the Hangman`s Bag, 2010)
Bazar, 2014
Suom. Laura Beck
s. 389

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissa -ja teetä


Göran Borg on palannut Ruotsiin, mutta työ ja elämä ei maistu, sillä ajatukset ovat edelleen Intiassa. Mindfulness -istunnoissa terapeutti yrittää esittää hyviä tapoja saada Intia pois ajatuksista ja Göran päättää yrittää. Hän tapaa vanhat ystävänsä ja yhden uudenkin. Uudesta tuttavuudesta tuleekin nopeasti loistava ystävä, jonka kanssa juttua tuntuu riittävän. Hetkellinen hyvänmielen aalto, ei riitä pitämään Intiaa pois mielestä. Göranin paras ystävä, intialainen Yogi on siirtänyt häitään, mutta Göran päättää lähteä siitä huolimatta tapaamaan ystäväänsä ja saakin todeta, että häiden siirron takana on suuria ongelmia. Göran ja Yogi päätyvät selvittämään pieleen menneitä asioita ja joutuvat seikkailuun, joka johdattaa heidät Darjeelingin teeviljelmille saakka.

Göran ja Yogi ovat ilmeisesti seikkailleet ennenkin yhdessä. Delhin kauneimmat kädet -kirja on kuitenkin itselläni lukematta. Päädyin lukemaan Sumua darjeelingissa -ja teetä -kirjan sen kauniin nimen takia. Kirjassa mainittiin toistuvasti parivaljakon aiemmat seikkailut, mutta ei se häirinnyt tämän kirjan lukemista.

Sumua Darjeelingissa -ja teetä on oikein mainio kirja. Hauska, vauhdikas ja kiinnostava. Darjeelingin maisemat ovat kuvattu kauniisti ja teeviljelmille sijoittuva tarina on mielenkiintoinen teen ystävälle.
Kirjassa seikkailtiin kyllä paljon muuallakin, kuin Darjeelingissa ja Intian kuhisevat kadut ehtivät maaseudun lisäksi tulla tutuiksi. Kaiken seikkailun keskellä hahmot ehtivät pysähtyä nauttimaan herkullisista intialaisista ruuista ja kuuntelemaan läksytystä sukulaisilta. En haluaisi Intiaan matkustaa fyysisesti, mutta tämä mielikuvitusmatka monipuoliseen maahan on loistava. Göranin ja Yogin aiempi seikkailu alkoi kiinnostaa kovasti, vaikka en usko, että se yltää aivan näin hyväksi kirjaksi, sillä tässä oman lisän toi tosiaan kiinnostus teehen ja Darjeelingiin.

Itse juoni onkin sitten mitä mielikuvituksellisin. Göran ja Yogi päätyvät kerta toisensa jälkeen kummallisiin tilanteisiin ja tapaavat hulvattomia ihmisiä. Ei ehkä ihan yhtä hulvattomia kuin kaksikko itse, mutta kuitenkin. En yhtään ihmettele tarinan edetessä, miksi Göran tylsän arkensa keskellä haikailee takaisin Intiaan Yogin luo, sillä samalla sekunnilla, kun hän astuu Intiaan alkaa vauhdikkaat, jopa vaaralliset seikkailut.


Sumua Darjeelingissa -ja teetä, (Dimma över Darjeeling, 2013)
Bazar, 2015
Suom. Sanna Manninen
s. 391

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset


Rose Franklin ajaa 11 -vuotiaana pyörällä suureen monttuun, josta löydetään valtava metallinen käsi. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rose on tutkija, joka pääsee mukaan työryhmään, joka tutkii tuota aikoinaan löytynyttä kättä. Ympäri maailmaa alkaa löytyä lisää metallisia ruumiinosia, joiden tarkoitus Rosen tiimeineen on selvitettävä.

Uinuvat jättiläiset on ensimmäinen osa Themis-kansiot -sarjasta.
Kirja koostuu haastatteluista, päiväkirjamerkinnöistä ja lehtileikkeistä. Tyyli sopii kirjaan oikein hyvin. Kirjaa lukiessa voi hyvin kuvitella päässeensä tutkimaan super salaisia kansioita, joita kenenkään ei tulisi nähdä. Henkilöiden luonteenpiirteitä ja yksityiselämän kommelluksia saadaan napattua haastatteluihin mukaan ja heistä kaikista muodostuukin nopeasti selkeä käsitys, joka kirjan edetessä saattaa muuttua moneenkin kertaan.

Uinuvat jättiläiset teki vaikutuksen ja olenkin iloinen, että jatkoa on luvassa. Kirja jäi pahasti kesken ja jätti auki paljon kysymyksiä, joihin haluan vastauksen. Minä en ole ikinä ennen tainnut scifiä lukea, mutta tämä oli turvallinen aloitus, sillä tarina sijoittuu kuitenkin ihan nykymaailmaan ja maapallolle. Avaruus ja sen mahdolliset asukkaat ovat tarinassa toistaiseksi taka-alalla.

Kirjan juoni eteni nopeasti ja koukutti minut heti alussa. Salaperäinen haastattelija, vihjailut avaruuden asukkaista ja valtava patsas täynnä ihmismielen ylittäviä hienouksia luovat päähenkilöiden ohella kirjalle vakaan ja mielenkiintoisen tarinan, jonka lukemista haluaa jatkaa ja jatkaa kunnes on kääntänyt viimeisen sivun ja sen jälkeen voikin alkaa odottamaan seuraavan osan lukemista.

Mielestäni juoni kantoi loppuun asti, mutta siitä huolimatta kirjan alkuosa oli enemmän minun mieleeni, kuin loppuosa, jossa patsas oli koottu. Alussa vallitsi sellainen kaikki on mahdollista tunnelma, joka hieman latistui loppua kohden, kun mystinen haastattelija menetti uskottavuuttaan, eikä Rosen tiimikään ollut enää entisensä. Näistä pikkuseikoista huolimatta Uinuvat jättiläiset on loistava kirja.


Uinuvat jättiläiset, (Sleeping Giants, 2016)
Like, 2017
Suom. Juha Ahokas
s. 351

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

A.A. Milne: Nalle Puh


Puolen hehtaarin metsässä asuu karhu nimeltä Puh. Puhin lisäksi metsässä asuu myös joukko muita asukkaita, kuten Ihaa, Nasu, pöllö, sekä kaniini. Aina metsässä ei ole rauhallista, sillä asukkaiden eteen tulee välillä ongelmia ja pelottavia tilanteita. Mitä tehdä, kun hunaja on lopussa, tai pyöristynyt vatsa jää jumiin oveen kyläilyreissulla, entä kun puolen hehtaarin metsään muuttaa kutsumattomia vieraita?

Nalle Puh on varmasti jokaiselle ainakin jotenkin tuttu. Minulle lähinnä lapsena katsotuista piirretyistä. Tätä kirjaa selailin joskus, mutta lukematta se on ollut tähän asti. Yllätyin kun kirjassa ei esiintynytkään niin tutuksi tullut Tikru. Pitää joskus lukea myös Nalle Puh rakentaa talon, sillä siinä kirjassa Tikru ilmeisesti vasta esitellään.

Nalle Puh on klassikkolastenkirja, joka toimii yhä edelleen. Risto Reippaan lelueläimillä on kaikilla omat mahtavat luonteenpiirteet, mutta he kaikki sopivat Puolen hehtaarin metsään ja tulevat keskenään toimeen.

Kirjassa on monta lukua, joissa jokaisessa on oma pieni tarinansa. Tarinat ovat hyväntahtoisia, vaikka välillä eläimet kohtaavat ikäviä ja hankalia asioita, joihin he eivät oikein tiedä miten suhtautua. Kaikki kuitenkin järjestyy, sillä elämä Puolen hehtaarin metsässä on loppujenlopuksi aika leppoisaa. Nalle Puhissa on osittain samanlaista elämäntyyliä, kuin Muumeissa, joten Muumi faneille voisin suositella myös tätä kirjaa.


Nalle Puh, (Winnie -The Pooh, 1926)
WSOY
Suom. Anna Talaskivi
Runot Suom. Yrjö Jylhä
Kuvittanut: Ernest H. Shepard
s. 163

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Tove Jansson: Kesäkirja


Kesäkirja kertoo kesäisistä päivistä, pienistä tapahtumista, elämästä saarella, merestä, luonnosta, perheestä, ystävyydestä, vanhuudesta, nuoruudesta jne. Kesäkirja ei keskity vain yhteen tiettyyn kesään, vaan se koostuu kesäisistä tapahtumista ja päivistä monien vuosien varrelta.
Pääosissa kirjassa kesiä viettää isoäiti ja Sophia-tyttö. Sophian isä asuu mökissä myös, mutta hän vilahtelee kirjassa harvoin. Tämä kolmikko palaa aina kesäksi saareen, pieneen mökkiin, jossa vieraita käy vain harvoin.

Kesäkirjassa jokainen luku on pieni, mutta ihana kesäinen tarina. Aiheet eivät ole suuren suuria, eikä elämää mullistavia, mutta Jansson on kirjoittanut niin osuvasti ja aidosti, että Kesäkirja on nimensä ansainnut. Tässä on malliesimerkki siitä, ettei kirjan aiheiden tarvitse olla monimutkaisia, vaan pienistä elämän yksityiskohdista voi saada aikaan näin upean kirjan.

Isoäidin ja Sophian yhteiselosta ja keskusteluista välittyy, kuinka paljon he toisistaan pitävät ja välittävät, mutta myös aidosti, se kuinka välillä kaikki kaipaavat myös pientä yksinäistä hengähdystaukoa. Isoäiti onkin upea hahmo, joka jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa kirjan luettuakin. Isoäiti heittäytyy lapsen maailmaan ilman ongelmia, vaikka vanhuus painaa jo jalkoja.

Nyt on kirjan lukemiselle juuri sopiva ajankohta, kun kesääkin on vielä paljon jäljellä. Suosittelen Kesäkirjaa aivan kaikille. Se on tunnelmallinen, kaunis, aito, ja sen tarinat antavat lukijalle paljon ajatuksia. Vaikka Janssonin Muumi -kirjat ovat upeita, on tätä kirjaa vaikea päihittää ja se nouseekin yhdeksi suosikiksini Janssonin tuotannosta. Onneksi minulla on vielä monta Janssonin kirjaa lukematta.


Kesäkirja, (Sommarboken, 1972)
WSOY
Suom. Kristiina Kivivuori
s. 154
Kannen kuva: Tove Jansson

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Enni Mustonen: Lapsenpiika


Ida Eriksson joutuu jättämään hyvästit vanhoille tutuilleen ja työpaikalleen Topeliuksen taloudessa. Hän on saanut uuden pestin Helsingistä. Idan on määrä toimia lapsenpiikana kahdelle nuorelle tytölle ja pian syntyvälle kolmannelle lapselle Sibeliuksen taloudessa. Työn alkaessa Ida huomaa vastuunsa olevan kuitenkin tätä suurempi ja pian hän tekeekin ruuat ja siivoaa lapsenhoidon ohella. Isäntäperhe ei ole kovin hyvä antamaan vapaata ja Ida tekee töitä päivästä toiseen. Vähäiset vapaat eivät kuitenkaan estä pientä romanssia syntymästä Idan ja tämän lapsuuden ihastuksen välille.

Lapsenpiika on toinen osa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta.
Lapsenpiika on Idan tarina, niin kuin ensimmäinen osa Paimentyttökin oli, mutta silti lukija pääsee sopivasti kurkistamaan myös isäntäperheen eloon ja rutiineihin. Tällä kertaa Ida pääsi katselemaan kansallissäveltäjä Sibeliuksen arkea.

Kirja alkaa vuodesta 1898 ja päättyy vuonna 1900. Idan pesti alkaa Helsingissä, mutta hän muuttaa perheen mukana Keravalle. Sibeliuksen perheen lisäksi kirjasta löytyy monia muita henkilöitä, joiden elämää on mukava seurata. Kirjan henkilöt ovat varallisuudeltaan erilaisia ja näin lukija pääsee kurkistamaan hyvinkin erilaisiin elinoloihin.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja avaa lukijalle taidokkaasti menneiden vuosien tapoja, elämää ja arkirutiineja. Runsaasta arkirutiinien kuvailusta huolimatta kirja ei ole yksitoikkoinen, vaan näitä arkisia kohtauksia lukee mielenkiinnolla. Lapsenpiika on mukavan erilainen Paimentyttöön verrattuna, toistoa ei siis tarvitse pelätä.

Tämänkin kirjan lopussa lupaillaan jo hieman tulevaa, sillä Sibeliuksen perhe on päättänyt lähteä Italiaan ja Idan pesti on jälleen loppumassa.


Lue Myös: Paimentyttö


Lapsenpiika
Otava, 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 368