perjantai 20. heinäkuuta 2018

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt


Muumipappa päättää kirjoittaa muistelman nuoruudestaan. Kuinka löytölasten kodista karanneesta seikkailijasta oikein tulikaan rauhallinen perheenisä. Muumipappa muistelee nuoruutensa hurjia seikkailuja, jotka hän koki yhdessä Fredriksonin, Hosulin, Juksun ja monen muun kanssa. Muumipappa kertoo myös kuinka hän tapasi Muumimamman.

Muumien tunnelmalliseen laaksoon on aina ihana palata. Myös tällä kertaa, vaikka Muumipapan urotyöt kertovatkin muumipapan nuoruudesta ja seikkailuista muissa maisemissa. Lähes aina kun saan muumikirjan luettua, päätän että tämäpä onkin yksi parhaista muumikirjoista. Niin tein myös tällä kertaa, sillä onhan tämä aivan loistava seikkailun täyteinen kirja. Luulen, että päätän kaikkien muumikirjojen olevan parhaita. Kaikki muumikirjat ovat ihan omalaisiaan ja niissä kaikissa selviää jotakin uutta mielenkiintoista muumeista.

Muumipapan urotyöt esitteli nuoren papan lisäksi Nipsun ja Nuuskamuikkusen vanhemmat, Hosulin, Sosulin, Juksun ja Mymmelin tyttären. Kirja viliseekin sivujen täydeltä hauskoja ja omaperäisiä hahmoja, jotka pääsevät mukavasti kuvituksessakin mukaan tarinaan.

Jo kirjan esinäytös tempaisee mukaansa ihanaan tarinaan. Voiko olla pitämättä näistä hahmoista jotka sutkauttelevat hauskoja juttuja ja ovat niin täydellisen aitoja rommitoteja juodessaan ja kipeäkiukkuineen. Entäpä Nipsu ja Nuuskamuikkunen, jotka kärttävät Muumipapalta enemmän tietoa vanhemmistaan, kun Muumipappa mieluiten keskittyisi ihan vain omiin hurjiin seikkailuihinsa. Muumipapan muistelmat ja niiden välissä olevat pienet nykyhetken kuvaukset Muumilaaksosta tekevät kirjasta kokonaisuuden, jonka lukemista ei kannata jättää väliin.


Muumipapan urotyöt, (Muminpappans bravader, 1950)
WSOY, 1968
Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen
Kuvitus: Tove Jansson
s. 158

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Vilja ja Aleksi ovat nuori lestadiolaispari. Heti tavattuaan pari näki yhteisen tulevaisuuden, ison onnellisen perheen ja ihanan arjen, jossa molemmat saisivat toteuttaa unelmiaan. Vuodet kuitenkin vierivät nopeasti ja lapsia syntyy tiuhaan tahtiin. Liiankin tiuhaan? Pariskunta toivoo pientä taukoa lapsien välillä, mutta ovat taas pian äitiyspolilla kuulemassa iloisia uutisia. Neljä alle kouluikäistä lasta odottavat kotona, kun Viljan jaksaminen alkaa säröillä. Vielä olisi monia hedelmällisiä vuosia edessä, sillä Vilja ei ole edes kolmeakymmentä.

Taivaslaulu on paljon puhuttu ja kehuttu teos. Aina nämä kehutut kirjat eivät ihan uppoa minulle, mutta tällä kertaa onnisti. Pidin Taivaslaulusta ja se olikin luettava nopeaan tahtiin. Lyhyet luvut kiidättävät lukijan läpi tarinan, joka on kauniilla kielellä kirjoitettu.

Taivaslaulu on rakkaustarina, joka on onnellinen, surullinen, toiveikas ja välillä jopa epätoivoinen. Kaikkea sopivassa määrin. Vilja ja Aleksi vaikuttavatkin aidolta pariskunnalta. Välillä toista arvostetaan ja nähdään upeimpana olentona päällä maan ja välillä taas pohditaan karkaamista koko tilanteesta. Onnelliset loput ovat minulle tärkeitä rakkaustarinoissa ja tässäkin onneksi sellainen oli, vaikka välillä vähän ehti jo jännittää.

Monipuolisuutta kirjaan toi se, että tarina kerrottiin välillä Viljan kautta nykyhetkessä, Aleksin kautta ajalta, jolloin pariskunta tapasi toisensa, nukkeleikkien kautta, sekä muutamien blogikirjoitusten ja niihin sadelleitten kommenttien kautta. Blogitekstit olivat ainoa, jotka ei niin säväyttänyt, mutta muuten pidin kaikista kohdista.

Koska kirja kertoo lestadiolaisesta pariskunnasta, oli uskonto tietysti läsnä kirjan alusta loppuun. Käytiin seuroissa, kuunneltiin saarnoja ja elettiin Raamatun oppien mukaisesti.


Taivaslaulu
Gummerus, 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
s. 284

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita


Verikuu ja muita outoja tarinoita koostuu neljästätoista lyhyestä tarinasta. Kummankin kirjailijan tarinoita kirjasta löytyy seitsemän. Tarinoista löytyy haamuja, peikkoja, muodonmuuttajia, menninkäisiä ja paljon muuta. Myös ihan uusia tuttavuuksia, kuten Pannoittettuja.

Verikuu ja muita outoja tarinoita on yhtenäinen kokoelma. Aiheet pysyvät vanhojen uskomusten, myyttien tai omituisten olentojen ympärillä. Vuodenajat vaihtelevat talvesta-kesään. Myös ajallisesti tarinoiden tapahtumissa on paljon eroa, välillä ollaan nykypäivässä ja välillä huomattavasti vanhemmassa ajassa.

Kaikissa tarinoissa oli hyvin suunnitellut hahmot. Näinkin lyhyissä jutuissa hahmot ehtivät käydä tutuiksi ja omanlaisikseen. Esimerkiksi heti ensimmäinen tarina Verikuu, on hyvin arkinen tarina ja sen päähenkilö Janne on uskottava ja arkinen hahmo ja silti tarina ehtii muutamassa sivussa muuttumaan jännittäväksi ja oudoksi tarinaksi. Näitä tälläisiä normaalin arjen muuttumisia oudoiksi tapahtumiksi kirjassa on muitakin, mutta joukkoon mahtuu myös tarinoita, joissa omituiset hahmot ja yliluonnollisuus on mukana alusta asti, kuten tarinoissa Pannoitetut ja Kirsikkalikööriä.

Minusta kaikki kirjan tarinat olivat hyviä, ja näitä voisi suositella vähemmän lukevillekkin. Tarinat ovat lyhyitä, mielenkiintoisia ja aitoja. Kirjoitustyyli on sujuvaa. Kirja sopii niin kesäöihin, kuin pimeneviin talvi-iltoihinkin. Kaikissa tarinoissa ei myöskään kerrottu lopussa aivan tarkasti, että mitäs sitten tapahtuikaan, vaan lukijalle jätettiin sopivasti omaa tilaa pohtia ratkaisua ja tarinan jälkeisiä tapahtumia.

P.S. Kirjakuva oman suosikkitarinani Chatten tyyliin.


Verikuu ja muita outoja tarinoita
Haamu, 2018
Kannen kuvat: Ivi Rebova
s. 148
Arvostelukappale

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Ellen lähde on eläkkeellä oleva leski, entinen kartanpiirtäjä, jonka intohimo on puutarhat. Tehokas martta-ihminen päätyy seuraamaan hyvin läheltä tapausta, jossa nainen katoaa. Mirkka on lähtenyt Kemiönsaarelle valvomaan remontin etenemistä, mutta kun hänen miehensä menee häntä tervehtimään, on mökki tyhjä, eikä hänen vaimostaan ole tietoakaan. Ellen haluaa tietää mitä naiselle on käynyt ja niimpä hän alkaa tutkia asiaa apunaan naapurin kesälomaa viettävä lukiolaispoika.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen lähteen tutkimuksia -sarjan.
Ellen Lähde ottaa elämässään rennosti, vaikka murhamysteeri viekin ajatukset mennessään. Hän onkin sen takia hyvä dekkarihhamo, sillä murheissa ja ongelmissa pyöriviä päähenkilöitä löytyy lähes jokaisesta dekkarisarjasta nykyään. Leskiksi jääneellä Ellenillä riittää edelleen vientiä, eikä nainen eläkeiästään huolimatta jää nuorempien naisten jalkoihin.

Myrkkykeiso on dekkari, jossa poliisit vilahtavat vain ohimennen lausutuissa huomautuksissa. Ellen on kaiken keskipisteessä ja hän saa kuulla monelta ihmiseltä tietoa tapahtumista, vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Kirja on aika lyhyt, mutta tapahtumia ja jopa sivujuonia siitä löytyy kokoonsa nähden paljon. Juoni etenee siis väkisinkin nopeaan tahtiin, eikä loppuratkaisua tarvitse jännittää kauaa. Syyllistäkin vihjaillaan jo hyvissä ajoin ennen loppua, joten täysin yllätyksenä vankilaan joutuvan tyypin henkilöllisyys ei lukijalle tule. Toki alkuun vihjaillaan moneen muuhunkin suuntaan.

Myrkkykeiso on mukava välipaladekkari, jonka jatko-osan voi hyvin pistää lukulistalle. Ellenin rennosta elämästä lukee mielellään lisää. Kirjan lopussa jo vähän vihjailtiin seuraavan osan suuntautuvan aivan muihin maisemiin, kuin Suomen puutarhoihin.


Myrkkykeiso
Otava, 2017
Kannen suunnittelu: Piia Aho
s. 252

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle


8-vuotiaan pojan yksinhuoltaja Minne perii kummisetänsä pienen talon. Työttömäksi jäätyään Minne pohtii voisiko hän jättää Tampereen ja muuttaa keskelle maaseutua Katajamäen kylään. Työ ja asunto asiat sujuvat niin mutkattomasti, että Minne ei keksi yhtään syytä, miksei yrittäisi asua poikansa kanssa maaseudulla. Niimpä kaksikko pakkaa tavaransa ja muuttavat.
Katajamäellä arki lähtee rullaamaan hyvin ja Minnen hiljaiseen rakkauselämäänkin saadaan vipinää, kun komeat miehet alkavat piirittää uutta tulokasta.

Kotiin Katajamäelle aloittaa Katajamäki -sarjan.
Etsisin kirjakauppojen sivuilta jotakin oikein kesäistä maaseudulle sijoittuvaa hömppää ja löysin tämän. Katajamäki -sarjaa kuvataan perinteiseksi maalaisromantiikaksi. Sarjaa on ilmestynyt jo yli kymmenen osaa, joten lukemista riittää, jos tälläisestä innostuu. Mitä Suomi lukee? -listalla näitä Katajamäki -sarjan kirjoja näkee, joten ajattelin, että jotain hyvää tässä sarjassa on oltava.

Kotiin Katajamäelle onkin erittäin siirappinen ja aika ennalta-arvattava maalaiskirja. Alku käynnistyy hitaasti ja muuttoa Katajamäelle pohditaan pitkään siihen nähden, että lukija varmasti arvaa muuton joka tapauksessa tapahtuvan. Hitaamman alun jälkeen loppu kirja eteneekin sitten hirmuisella vauhdilla ja vuosi Katajassa hurahtaa ohi pikavauhdilla. Miesehdokkaita yksinhuoltaja Minnellä onkin lähes joka suunnalta, vaikka lukijaa ei yllätä hitustakaan loppuratkaisu.

Odotukseni kirjaa kohtaan, eivät olleet korkealla, ja vaatimustasoni oli niin alhaalla, että kirjasta oli tämän takia helppo pitää. Yksi asia kirjassa otti kuitenkin niin pahasti alusta asti silmään, että valitettava siitä on. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi dialogista, joka on erittäin tönkköä. Toisilleen tutut ihmiset puhuvat keskenään kuin ventovieraat, sillä dialogeissa selitettään lukijalle aivan liikaa tietoa kirjan hahmoista. Tälläisen selityksen kuuluisi ehdottomasti löytyä jostain muualta kuin dialogeista.

Hakemaani maalaiselämää sain kuitenkin niin kuin halusinkin. Pieni sievä torppa ja sen ympärille levittyvä Katajamäki oli juuri sellainen ympäristö, mitä kirjalta odotinkin. Katajamäki -sarjaa saatetaan muutamasta ärsyttävyydestään huolimatta nähdä siis jatkossakin täällä blogin puolella, sillä minusta kesällä on mukava välillä keskittyä tälläiseen kunnon maalaishömppään ja sitä tässä kirjassa on ja paljon.


Kotiin Katajamäelle
Karisto, 2007
s.290

torstai 5. heinäkuuta 2018

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä


Pienen Bishop`s Laceyn hautausmaan läheisyyteen hajoaa nukketeatterin pakettiauto. 11- vuotias Flavia de Luce on ensimmäisten joukossa tapaamassa kuuluisaa nukketeatteritaiteilijaa Rubert Porsonia ja tämän avustajaa. Auto kaipaa remonttia, joten Rubert ja hänen nukkensa voivat jäädä kylään ja pitää siellä yhden upeista näytöksistään.
Flavia on innoissaan teatterista, mutta Rubert Porson kuolee, eikä Flavia voi olla selvittämättä asiaa, vaikka viimekertaisesta murhasta jäi hieman pahoja muistoja.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on toinen osa Flavia de Luce -sarjasta.
Tämän toisen osan parissa viihdyin huomattavasti paremmin, mitä ensimmäisen. Tällä kertaa Flavia hoisi tutkintansa uskottavammin, sillä hän ei tällä kertaa vaikuttanut ihan jokapaikan höylältä, joka onnistuu aivan kaikessa. Hän ei myöskään sotkenut liikaa poliisien työskentelyä varastamalla johtolankoja. Flaviasta sai muutenkin uskottavamman kuvan, sillä tässä osassa hänen nuori ikänsä näkyy selvemmin. Hän esimerkiksi joutuu kysymään neuvoa ihmissuhteisiin liittyvissä kysymyksissä.

Minusta vasta tässä kirjassa kävi ilmi asioita, joita lupailtiin ensimmäisestä osasta löytyvän. Ilkeät siskot, olivat tosiaan aika ilkeitä. Onneksi Flavia osaa vastata kiusaamiseen, vaikka saattaakin joskus jäädä kiinni tekosistaan. Flavian harrastus kemian parissa oli suuremmassa roolissa ja toi kirjaan hauskoja tilanteita.

Bradley kuvailee maaseutua kauniisti ja Flavian pyöraretket tutkimuksia hoitaessa on koukuttavaa luettavaa. 1950 -luvun Englannin maaseutu on loistava paikka näille henkilöille ja tapauksille. Hieman lisää haluaisin kuulla tuosta upeasta kartanosta, jossa de Lucen perhe asuu, vaikkakin rahaongelmissa pyristellen.

Olen onnellinen, että pidin tästä toisesta osasta, sillä haluan kovasti lukea tämän sarjan, jo sen kauniin ulkoasun takia. Minusta tähän sarjaan on nimittäin luotu kauniit ja tyyliin sopivat kannet. Niin ja nämä nimet ovat upeita.

Lue myös: Piiraan maku makea


Kuolema ei ole lasten leikkiä, (The Weed that Strings the Hangman`s Bag, 2010)
Bazar, 2014
Suom. Laura Beck
s. 389

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissa -ja teetä


Göran Borg on palannut Ruotsiin, mutta työ ja elämä ei maistu, sillä ajatukset ovat edelleen Intiassa. Mindfulness -istunnoissa terapeutti yrittää esittää hyviä tapoja saada Intia pois ajatuksista ja Göran päättää yrittää. Hän tapaa vanhat ystävänsä ja yhden uudenkin. Uudesta tuttavuudesta tuleekin nopeasti loistava ystävä, jonka kanssa juttua tuntuu riittävän. Hetkellinen hyvänmielen aalto, ei riitä pitämään Intiaa pois mielestä. Göranin paras ystävä, intialainen Yogi on siirtänyt häitään, mutta Göran päättää lähteä siitä huolimatta tapaamaan ystäväänsä ja saakin todeta, että häiden siirron takana on suuria ongelmia. Göran ja Yogi päätyvät selvittämään pieleen menneitä asioita ja joutuvat seikkailuun, joka johdattaa heidät Darjeelingin teeviljelmille saakka.

Göran ja Yogi ovat ilmeisesti seikkailleet ennenkin yhdessä. Delhin kauneimmat kädet -kirja on kuitenkin itselläni lukematta. Päädyin lukemaan Sumua darjeelingissa -ja teetä -kirjan sen kauniin nimen takia. Kirjassa mainittiin toistuvasti parivaljakon aiemmat seikkailut, mutta ei se häirinnyt tämän kirjan lukemista.

Sumua Darjeelingissa -ja teetä on oikein mainio kirja. Hauska, vauhdikas ja kiinnostava. Darjeelingin maisemat ovat kuvattu kauniisti ja teeviljelmille sijoittuva tarina on mielenkiintoinen teen ystävälle.
Kirjassa seikkailtiin kyllä paljon muuallakin, kuin Darjeelingissa ja Intian kuhisevat kadut ehtivät maaseudun lisäksi tulla tutuiksi. Kaiken seikkailun keskellä hahmot ehtivät pysähtyä nauttimaan herkullisista intialaisista ruuista ja kuuntelemaan läksytystä sukulaisilta. En haluaisi Intiaan matkustaa fyysisesti, mutta tämä mielikuvitusmatka monipuoliseen maahan on loistava. Göranin ja Yogin aiempi seikkailu alkoi kiinnostaa kovasti, vaikka en usko, että se yltää aivan näin hyväksi kirjaksi, sillä tässä oman lisän toi tosiaan kiinnostus teehen ja Darjeelingiin.

Itse juoni onkin sitten mitä mielikuvituksellisin. Göran ja Yogi päätyvät kerta toisensa jälkeen kummallisiin tilanteisiin ja tapaavat hulvattomia ihmisiä. Ei ehkä ihan yhtä hulvattomia kuin kaksikko itse, mutta kuitenkin. En yhtään ihmettele tarinan edetessä, miksi Göran tylsän arkensa keskellä haikailee takaisin Intiaan Yogin luo, sillä samalla sekunnilla, kun hän astuu Intiaan alkaa vauhdikkaat, jopa vaaralliset seikkailut.


Sumua Darjeelingissa -ja teetä, (Dimma över Darjeeling, 2013)
Bazar, 2015
Suom. Sanna Manninen
s. 391

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset


Rose Franklin ajaa 11 -vuotiaana pyörällä suureen monttuun, josta löydetään valtava metallinen käsi. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rose on tutkija, joka pääsee mukaan työryhmään, joka tutkii tuota aikoinaan löytynyttä kättä. Ympäri maailmaa alkaa löytyä lisää metallisia ruumiinosia, joiden tarkoitus Rosen tiimeineen on selvitettävä.

Uinuvat jättiläiset on ensimmäinen osa Themis-kansiot -sarjasta.
Kirja koostuu haastatteluista, päiväkirjamerkinnöistä ja lehtileikkeistä. Tyyli sopii kirjaan oikein hyvin. Kirjaa lukiessa voi hyvin kuvitella päässeensä tutkimaan super salaisia kansioita, joita kenenkään ei tulisi nähdä. Henkilöiden luonteenpiirteitä ja yksityiselämän kommelluksia saadaan napattua haastatteluihin mukaan ja heistä kaikista muodostuukin nopeasti selkeä käsitys, joka kirjan edetessä saattaa muuttua moneenkin kertaan.

Uinuvat jättiläiset teki vaikutuksen ja olenkin iloinen, että jatkoa on luvassa. Kirja jäi pahasti kesken ja jätti auki paljon kysymyksiä, joihin haluan vastauksen. Minä en ole ikinä ennen tainnut scifiä lukea, mutta tämä oli turvallinen aloitus, sillä tarina sijoittuu kuitenkin ihan nykymaailmaan ja maapallolle. Avaruus ja sen mahdolliset asukkaat ovat tarinassa toistaiseksi taka-alalla.

Kirjan juoni eteni nopeasti ja koukutti minut heti alussa. Salaperäinen haastattelija, vihjailut avaruuden asukkaista ja valtava patsas täynnä ihmismielen ylittäviä hienouksia luovat päähenkilöiden ohella kirjalle vakaan ja mielenkiintoisen tarinan, jonka lukemista haluaa jatkaa ja jatkaa kunnes on kääntänyt viimeisen sivun ja sen jälkeen voikin alkaa odottamaan seuraavan osan lukemista.

Mielestäni juoni kantoi loppuun asti, mutta siitä huolimatta kirjan alkuosa oli enemmän minun mieleeni, kuin loppuosa, jossa patsas oli koottu. Alussa vallitsi sellainen kaikki on mahdollista tunnelma, joka hieman latistui loppua kohden, kun mystinen haastattelija menetti uskottavuuttaan, eikä Rosen tiimikään ollut enää entisensä. Näistä pikkuseikoista huolimatta Uinuvat jättiläiset on loistava kirja.


Uinuvat jättiläiset, (Sleeping Giants, 2016)
Like, 2017
Suom. Juha Ahokas
s. 351

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

A.A. Milne: Nalle Puh


Puolen hehtaarin metsässä asuu karhu nimeltä Puh. Puhin lisäksi metsässä asuu myös joukko muita asukkaita, kuten Ihaa, Nasu, pöllö, sekä kaniini. Aina metsässä ei ole rauhallista, sillä asukkaiden eteen tulee välillä ongelmia ja pelottavia tilanteita. Mitä tehdä, kun hunaja on lopussa, tai pyöristynyt vatsa jää jumiin oveen kyläilyreissulla, entä kun puolen hehtaarin metsään muuttaa kutsumattomia vieraita?

Nalle Puh on varmasti jokaiselle ainakin jotenkin tuttu. Minulle lähinnä lapsena katsotuista piirretyistä. Tätä kirjaa selailin joskus, mutta lukematta se on ollut tähän asti. Yllätyin kun kirjassa ei esiintynytkään niin tutuksi tullut Tikru. Pitää joskus lukea myös Nalle Puh rakentaa talon, sillä siinä kirjassa Tikru ilmeisesti vasta esitellään.

Nalle Puh on klassikkolastenkirja, joka toimii yhä edelleen. Risto Reippaan lelueläimillä on kaikilla omat mahtavat luonteenpiirteet, mutta he kaikki sopivat Puolen hehtaarin metsään ja tulevat keskenään toimeen.

Kirjassa on monta lukua, joissa jokaisessa on oma pieni tarinansa. Tarinat ovat hyväntahtoisia, vaikka välillä eläimet kohtaavat ikäviä ja hankalia asioita, joihin he eivät oikein tiedä miten suhtautua. Kaikki kuitenkin järjestyy, sillä elämä Puolen hehtaarin metsässä on loppujenlopuksi aika leppoisaa. Nalle Puhissa on osittain samanlaista elämäntyyliä, kuin Muumeissa, joten Muumi faneille voisin suositella myös tätä kirjaa.


Nalle Puh, (Winnie -The Pooh, 1926)
WSOY
Suom. Anna Talaskivi
Runot Suom. Yrjö Jylhä
Kuvittanut: Ernest H. Shepard
s. 163

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Tove Jansson: Kesäkirja


Kesäkirja kertoo kesäisistä päivistä, pienistä tapahtumista, elämästä saarella, merestä, luonnosta, perheestä, ystävyydestä, vanhuudesta, nuoruudesta jne. Kesäkirja ei keskity vain yhteen tiettyyn kesään, vaan se koostuu kesäisistä tapahtumista ja päivistä monien vuosien varrelta.
Pääosissa kirjassa kesiä viettää isoäiti ja Sophia-tyttö. Sophian isä asuu mökissä myös, mutta hän vilahtelee kirjassa harvoin. Tämä kolmikko palaa aina kesäksi saareen, pieneen mökkiin, jossa vieraita käy vain harvoin.

Kesäkirjassa jokainen luku on pieni, mutta ihana kesäinen tarina. Aiheet eivät ole suuren suuria, eikä elämää mullistavia, mutta Jansson on kirjoittanut niin osuvasti ja aidosti, että Kesäkirja on nimensä ansainnut. Tässä on malliesimerkki siitä, ettei kirjan aiheiden tarvitse olla monimutkaisia, vaan pienistä elämän yksityiskohdista voi saada aikaan näin upean kirjan.

Isoäidin ja Sophian yhteiselosta ja keskusteluista välittyy, kuinka paljon he toisistaan pitävät ja välittävät, mutta myös aidosti, se kuinka välillä kaikki kaipaavat myös pientä yksinäistä hengähdystaukoa. Isoäiti onkin upea hahmo, joka jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa kirjan luettuakin. Isoäiti heittäytyy lapsen maailmaan ilman ongelmia, vaikka vanhuus painaa jo jalkoja.

Nyt on kirjan lukemiselle juuri sopiva ajankohta, kun kesääkin on vielä paljon jäljellä. Suosittelen Kesäkirjaa aivan kaikille. Se on tunnelmallinen, kaunis, aito, ja sen tarinat antavat lukijalle paljon ajatuksia. Vaikka Janssonin Muumi -kirjat ovat upeita, on tätä kirjaa vaikea päihittää ja se nouseekin yhdeksi suosikiksini Janssonin tuotannosta. Onneksi minulla on vielä monta Janssonin kirjaa lukematta.


Kesäkirja, (Sommarboken, 1972)
WSOY
Suom. Kristiina Kivivuori
s. 154
Kannen kuva: Tove Jansson

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Enni Mustonen: Lapsenpiika


Ida Eriksson joutuu jättämään hyvästit vanhoille tutuilleen ja työpaikalleen Topeliuksen taloudessa. Hän on saanut uuden pestin Helsingistä. Idan on määrä toimia lapsenpiikana kahdelle nuorelle tytölle ja pian syntyvälle kolmannelle lapselle Sibeliuksen taloudessa. Työn alkaessa Ida huomaa vastuunsa olevan kuitenkin tätä suurempi ja pian hän tekeekin ruuat ja siivoaa lapsenhoidon ohella. Isäntäperhe ei ole kovin hyvä antamaan vapaata ja Ida tekee töitä päivästä toiseen. Vähäiset vapaat eivät kuitenkaan estä pientä romanssia syntymästä Idan ja tämän lapsuuden ihastuksen välille.

Lapsenpiika on toinen osa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta.
Lapsenpiika on Idan tarina, niin kuin ensimmäinen osa Paimentyttökin oli, mutta silti lukija pääsee sopivasti kurkistamaan myös isäntäperheen eloon ja rutiineihin. Tällä kertaa Ida pääsi katselemaan kansallissäveltäjä Sibeliuksen arkea.

Kirja alkaa vuodesta 1898 ja päättyy vuonna 1900. Idan pesti alkaa Helsingissä, mutta hän muuttaa perheen mukana Keravalle. Sibeliuksen perheen lisäksi kirjasta löytyy monia muita henkilöitä, joiden elämää on mukava seurata. Kirjan henkilöt ovat varallisuudeltaan erilaisia ja näin lukija pääsee kurkistamaan hyvinkin erilaisiin elinoloihin.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja avaa lukijalle taidokkaasti menneiden vuosien tapoja, elämää ja arkirutiineja. Runsaasta arkirutiinien kuvailusta huolimatta kirja ei ole yksitoikkoinen, vaan näitä arkisia kohtauksia lukee mielenkiinnolla. Lapsenpiika on mukavan erilainen Paimentyttöön verrattuna, toistoa ei siis tarvitse pelätä.

Tämänkin kirjan lopussa lupaillaan jo hieman tulevaa, sillä Sibeliuksen perhe on päättänyt lähteä Italiaan ja Idan pesti on jälleen loppumassa.


Lue Myös: Paimentyttö


Lapsenpiika
Otava, 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 368

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Johan Theorin: Hämärän hetki


1970-luvun alussa Jens katoaa Pohjois-Öölannissa jättämättä jälkeensä yhtäkään johtolankaa. Poliisit, perhe ja vapaaehtoiset etsivät pikkupoikaa kaikkialta, mutta pojasta ei näy jälkeäkään. Niimpä poliisit toteavat pojan varmasti kävelleen sankassa sumussa merelle ja hukkuneen. Pojan äiti Julia ei usko tätä teoriaa, eikä pääse yli poikansa katoamisesta.
kaksikymmenta vuotta myöhemmin Julia saa soiton Öölannista. Hänen isänsä Gerlof pyytää tätä palaamaan Öölantiin, sillä hän on saanut pienen vihjeen Jensistä ja 70-luvun tapahtumista, jotka hän nyt haluaa yhdessä Julian kanssa selvittää.

Hämärän hetki on taidokkaasti kirjoitettu. Nykypäivä ja menneisyys kulkevat sulavasti rinnakkain läpi kirjan. Eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson on minulle aiemmin tuttu hahmo Theorinin Yömyrsky kirjasta. Yömyrsky tekikin minuun suuren vaikutuksen, kun sen aikaisemmin luin, joten odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat suuret. Osan odotuksista tämä Hämärän hetki lunastikin. Aivan yhtä upea tämä ei kuitenkaan ollut. Hämärän hetki on hieman tavanomaisempi ja arkisempi tarina kuin Yömyrsky, jossa kummituksista puhuttiin paljon. Hämärän hetkessäkin onneksi oli kuitenkin omat kummituksensa, sillä ne sopivat näihin maisemiin erinomaisesti.

Hämärän hetki on jännittävä ja loppuratkaisu yllättävä. Tapahtumat sijoittuvat Öölantiin pieneen Stenvikin kylään ja sitä ympäröiville nummille, jossa pieni Jens poikakin katosi sumuun. Tälläisten hiljaisiin ja salaperäisiin saaristomaisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on lähes aina mukavaa ja niin oli tälläkin kertaa. Pienessä kylässä ei asu montaa asukasta ja näin aikaan saatiin taas jännittävä salaisuuksien ja tarinoiden täyteinen tapaus.


Hämärän hetki, (Skumtimmen, 2007)
Tammi
Suom. Outi Menna
Ulkoasu: Anders Carpelan
s. 429

torstai 14. kesäkuuta 2018

Timo Sandberg: Yövieras


Lahtelaisten vaivana on yöllinen murtautuja, joka vie heiltä arvoesineitä ja rahaa heidän nukkuessa. Törkeä tunkeilija halutaan mahdollisimman nopeasti kiinni, sillä turvattomuuden tunne leviää ympäri Lahtea.
Kerrostalon rappukäytävästä löydetään kuollut nuori nainen ja komisario Heittola kollegoineen on hukkua töihin. Johtolankoja on aluksi vaikea löytää, mutta pikkuhiljaa monet poliiseja mietityttävät asiat alkavat ratketa. Poliisilaitos saa myös uuden ylikomisarion, Pauliina Karjusaaren. Osalla henkilökunnasta on toki asiasta sanottavaa, vaikka he eivät naista edes tunne.

Yövieras on yhdeksäs osa Komisario Heittola -sarjasta.
Heittolan yksityiselämä heittelehtii niin paljon tässä Yövieraassa, ettei murhaan oikein ehdi keskittyäkkään, ennen kuin asia on selvitetty. Nuoren naisen murha on tässä muutenkin lopulta aika pienessä roolissa, sillä suuremman osan vie yölliset murtokeikat, huumeet ja autosta kadonnut mies, joka jätti jälkeensä vain muutaman johtolangan.

Sandberg luo rikolliselle jälleen taustan. Lukijalle tarjotaan syy siihen, miksi syyllinen tekee mitä tekee. Tämä on hyvä idea, mutta minusta alkaa tuntumaan, että syy on aika usein sama. En nyt millään saa päähäni mistä syistä juuri Sandbergin aiemmissa kirjoissa syyllinen tekee mitä tekee, mutta myös esim. Mari Jungstedt käyttää tätä samaa tekniikkaa ja tämä syy, että nuorena tapahtui sitä ja tätä alkaa olemaan loppuun kulunut.

Tällä kertaa huumeiden lisäksi Sandberg kritisoi kirjassaan säästötoimia jotka koskevat poliiseja ja näiden työtä. Myös muut tämän päivän ongelmat ovat läsnä kirjassa, kuten homeiset rakennukset ja sisäilma ongelmat, jotka alkavat varmasti olemaan kaikille tuttuja asioita julkisista rakennuksista, joista jokainen tuntuu joutuvan vuorollaan pois käytöstä.


Yövieras
Karisto, 2015
s. 322
Kannen kuva: Heli Metsla/Vastavalo

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono


Rei Shimura saa kiinnostavan ja kannattavan työtarjouksen. Häntä pyydetään matkustamaan Washingtoniin maineikkaiseen aasialaisen taiteen museoon. Museossa hän saisi pitää luennon japanilaisista kimonoista, joista museo kokoaa näyttelyn.
Rei tarttuu tarjoukseen ja onkin pian lentokoneessa mukanaan mittaamattoman arvokkaat kimonot, jotka hän on lupautanut kuljettamaan museoon tullessaan.
Rei saapuu kotimaahansa täynnä odotusta, mutta tuttuun tapaan asiat eivät mene niin kuin niiden olisi tarkoitus ja yksi Rein kuljettamista kimonoista varastetaan. Kimonoa etsiessään vastaan tulee Reille tuttu henkilö, kuolleena. kuolleella naisella on mukanaan Rein passi, mutta ei kimonoa. Rei uppoutuu niin syvälle kimonon etsinnöissä, että on pian itsekin vaarassa.

Rei Shimura ja morsiuskimono on Rei Shimura -sarjan viides osa.
Rei Shimura ja morsiuskimono, ei yltänyt ihan niin korkealle, kuin aiemmat osat, mutta tämäkin oli hyvä. Tällä kertaa lukijalle esiteltiin Kimonot ja niiden maailmaa. Tapahtumat sijoittuivat Washingtoniin, joka vei osan tämän sarjan hohdosta mennessään, sillä tämän sarjan vetonaula on mielestäni juurikin tuo Japani. Vaikka japanilainen kulttuuri oli edelleen vahvasti läsnä, toivon Rein palaavan pikaisesti takaisin Japaniin murhiensa pariin.

Antiikkia, kulttuuria ja murhaa suuremmassa roolissa taisi tällä kertaa olla Rein yksityiselämä, etenkin vaikea rakkauselämä, jonka Rei saikin melkoiseen solmuun tämän kirjan aikana. Itse olin Rein rakkauselämää kiinnostuneempi Rein perheeseestä, joka esiteltiin viimein kunnolla. Melkoiset vanhemmat Reillä onkin ja heihin tutustui oikein mielellään.

Murha kulki juonessa mukana, vaikka ei suuressa roolissa, eikä edes kovin mielenkiintoisena.

Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitusRei Shimura ja ikebana-mestari, ja Rei Shimura ja tappava manga.


Rei Shimura ja morsiuskimono, (The Bride`s Kimono, 2001)
Gummerus, 2004
Suom. Titta Leppämäki
Päällys: Sami Saramäki
s. 445

torstai 7. kesäkuuta 2018

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi


Mikael (Enkeli) löytää kerrostalon pihalta nuoren peikon. Hän salakuljettaa peikon kotiinsa ja nimeää tämän Pessiksi. Pessi ei tunnu olevan kunnossa ja Mikael pähkäilee yhdessä naapurin postimyyntivaimon kanssa olennon ruokintaa.
Mikael kiintyy peikkoon vahvasti ja yrittää piilotella rakasta otustaan kaikilta läheisiltään. Piilottelu ei onnistu menestyksekkäästi ja pian Mikael on suurissa ongelmissa laittoman villieläimensä kanssa.

Ennen päivänlaskua ei voi on voittanut Finlandia -palkinnon vuonna 2001.
Pidin kirjan ideasta ja aloitin sen lukemisen suurin odotuksin, sillä takakansi lupailee tarinaa, josta voisin pitää kovastikin. Fantasian ja realismin yhdistäminen on hyvä idea, mutta tässä kirjassa oli mielestäni liian vähän fantasiaa. Tarinat peikoista oli saatu suureen rooliin, mutta siitä huolimatta kirjasta puuttui kaikki mystisyys ja tarumaisuus. Odotin siis enemmän fantasian täyteistä peikkotarinaa, mutta sainkin realistisen kuvauksen miehestä ja tämän ihmissuhdeongelmista.

Parasta kirjassa oli mielestäni naapurin Palomita ja hänen surullinen ja karu tarina, jolle olisin toivonut suurempaa roolia ja selkeämpää päätöstä, vaikka hyvin tämänkin tarinan perusteella voi kuvitella, miten naiselle käy.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokainen on nimetty Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleen sanoilla. Itse kirjan nimi Ennen päivänlaskua ei voi ja kaikkien viiden osan nimet lupailevat kaunista ja tarunomaista tarinaa, mutta ei kannata antaa niiden hämätä, sillä kansien välistä löytyy karu ja realistinen tarina, jonka juonesta on kauneutta vaikea löytää. Tähän nopealukuiseen kirjaan on helppo tarttua, vaikka epäilyttäisikin pitääkö tälläisen fantasian ja realismin yhteentörmäyksestä.


Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi, 2000
s. 268

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Agatha Christie: Tuijottava katse


Kaunis ja menestynyt filmitähti Marina Gregg muuttaa miehensä kanssa pieneen St Mary Meadin kylään. Pian pariskunnan ostamassa talossa pidetään suuret juhlat. Marina toimii säteilevänä emäntänä ja toivottaa vieraita tervetulleiksi, kunnes hänen katseensa jähmettyy. Marinan omituinen käytös ei kestä kauaa, mutta monet ehtivät huomata pienen omituisuuden. Juhlat päättyvät ikävästi, kun yksi vieraista kuolee yllättäen. Kylässä asuva vanha neiti Marple pääsee selvittämään juttua, apunaan tuttu poliisimies Dermot Craddock.

Kohdalleni on tainnut Tuijottavaa katsetta ennen osua vain yksi neiti Marple kirja, (Salaperäiset rukiinjyvät) enkä silloin innostunut neiti Marplen roolista kirjassa. Neiti ei silloi nimittäin ollut kuin pienessä mitättömässä roolissa, ennen kuin tuli ja paukautti tiedon syyllisestä kaikkien tietoon. Siitä lähtien olen vältellyt Marple kirjoja, mutta nyt päädyin lukemaan tämän Tuijottavan katseen.

Tuijottava katse olikin sitten oikein mainio kirja ja neiti Marplekin sai vakuutettua minut loistavuudellaan. Tällä kertaa Marple nimittäin sai tarpeeksi suuren roolin, ennen kuin kertoi kuka murhaaja on. Neiti Marplella oli hieman vaikeuksia terveytensä takia osallistua varsinaiseen kenttätyöhön, mutta nokkelana vanhana neitinä hän onnistui juorujen perusteella selvittämään tapauksen nopeammin kuin poliisit. Tuijottavan katseen luettuani minun ei enää tarvitse vältellä näitä neiti Marple kirjoja, vaan voin rohkeasti tarttua myös näihin.

Kirja eteni nopeasti ja Christie oli kuvaillut juhlat, joista lähes jokaista vierasta pystyi epäilemään ja minä keksinkin mitä kummallisimpia teorioita (jotka eivät missään nimessä osuneet oikeaan), ennen kuin Christie paljasti oman mielikuvituksellisen ratkaisunsa.


Tuijottava katse, (The Mirror Crack`d from Side to Side, 1962)
WSOY, 1965
Suom. Raija Hermala
Suomennoksen tarkistanut: Hannes Korpi-Anttila
s. 249

torstai 31. toukokuuta 2018

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja korjaa potin


Becky Brandon lähtee pitkälle matkailuauto matkalle mukanaan sekalainen joukko hänelle tärkeitä ihmisiä ja yksi vihamies. Porukalla on yhteinen päämäärä. Heidän on löydettävä Beckyn kadonnut isä ja Beckyn parhaan ystävän Suzen aviomies Tarkie, jotka ovat kadonneet yhdessä epäilyttävän Brycen kanssa.
Matkasta tulee pitkä ja monipuolinen reissu Amerikassa, jossa olisi paljon nähtävää ja toki ostettavaa. Beckyn mieliala ei ole kaikista upeuksista huolimatta korkealla, eikä edes shoppailu huvita, mikä on hyvin epäilyttävää, kun on kyse Beckystä.

Himoshoppaaja korjaa potin on himoshoppaaja -sarjan kahdeksas osa.
Himoshoppaaja -sarja sen kuin paranee, mitä pidemmälle päästään. Tämä alkaa olemaan aika tuttu lause jo monen aikaisemman osan kohdalla, mutta se on totta. Sarja ei näytä hiipumisen merkkejä, vaan päinvastoin paranee ja kehittyy kaikenaikaa.
Beckyn lämmin ja välittävä luonne näkyy selvemmin, eikä hän ole enää se ärsyttävä kaikesta valehteleva keskenkasvuinen nainen, kuin sarjan alussa.

Himoshoppaaja korjaa potin jatkaa tarinaa siitä, mihin se edellisessä osassa jäi. Kirja on viihdyttävä ja seikkailujen täyteinen. Amerikkaa ja sen nähtävyyksiä katsellaan, vaikkakin todella vauhdikkaasti, sillä tässä kirjassa ei pitkiksi ajoiksi pysähdytä. Juoni etenee vauhdilla ja silti kaikki tutut hahmot pysyvät sen kyydissä loistavasti ja pääsevät kukin vuorollaan esille. Kinsella olikin saanut taidokkaasti näin suuren joukon hahmoja kirjaan, ilman, että kukaan jäi ulkopuoliseksi.

Kinsella on keksinyt tähän kirjaan paljon hauskoja kohtauksia ja tämä toimiikin hyvänmielen kirjana, sillä paha mieli tätä lukiessa ei voi tulla. Beckyllä on toki ongelmia ja huono mieli, mutta koko suuren poppoon toilailuja seuratessa ei voi kauheasti synkistyä.


Himoshoppaaja korjaa potin, (Shopaholic to the Rescue, 2015)
WSOY, 2016
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Lucy Truman
s. 337

lauantai 26. toukokuuta 2018

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan


Christine Rose etsii kysymyksiinsä vastauksia elämäntaito-oppaista. Aivan kaikkeen ei kuitenkaan tunnu saavan järkevää apua hänen kirjakokoelmastaan. Christine saa houkuteltua ventovieraan miehen, Adamin alas sillalta, juuri ennen kuin tämä ehtii päättää elämänsä. Siinä samassa Christine tuli kuitenkin luvanneeksi miehelle, että hän auttaa tätä pääsemään jaloilleen ja nauttimaan elämästään. Christinellä on kaksi viikkoa aikaa saada Adamin elämä järjestykseen, tai tämä tappaa itsensä. Christinen oma elämä on keskellä suuria muutoksia, eikä hän kaikenaikaa osaa itsekään elämästään nauttia, joten Adamin auttaminen ei käy leikiten.

Ahern kirjoittaa kauniita, haikeita, jopa surullisia tarinoita, joita minä en laske hömppäkirjallisuudeksi. Kuinka rakastutaan on juurikin tälläinen kaunis kirja, joka saa kyyneleet silmiin useammin kuin kerran. Loppu on tässä kirjassa ennalta-arvattavissa, mutta se ei häiritse, sillä itse tarina on täynnä mielenkiintoisia käänteitä.

Olen useasti hehkuttanut, kuinka monipuolinen kirjailija Ahern on ja olen edelleen samaa mieltä. Ahern osaa kauniisti kirjoittamisen taidon. Tässäkin kirjassa aihe on rankka, sillä itsemurha on suuressa roolissa, mutta Ahern luo näinkin surulliselle aiheelle tarinan, josta jokainen voi nauttia. Kirjan aihe on itselleni läheinen ja arvostan suuresti Ahernin tapaa tuoda se esiin tässä kirjassa. Kirja ei kulje pelkkiä surullisia polkuja, vaan se on yhdistelmälmä hauskuutta ja haikeutta. Kirjan loppukin on yhdistelmä surullista ja onnellista. Kuinka rakastutaan on kaikenkaikkiaan sopivan siirappinen ja aito. Rakkaustarina on hyvinkin ennalta-arvattava, mutta kaikki juonen pienet yksityiskohdat tekevät siitä helmen.


Kuinka rakastutaan, (How To Fall In Love, 2013)
Gummerus, 2015
Suom. Terhi Leskinen
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
s. 424

maanantai 21. toukokuuta 2018

Nuoruuden ääni -Ylioppilasaineiden valioita


Nuoruuden ääni on kokoelma tunnettujen suomalaisten ylioppilasaineista. Kirjaan kootut ylioppilasaineet ovat kirjoitettu vuosien 1895-2016 välillä. Ylioppilasaineiden tyylin muuttumista pääsee siis seuraamaan isolla aikavälillä. Kirjaan on valittu kahdeksantoista ylioppilasainetta, joiden tyylit vaihtelevat paljon.

Itselläni ei ole kokemusta ylioppilasaineista tai lukiosta, joten mielenkiinnolla tartuin tähän kokoelmaan. Odotin eniten pääseväni lukemaan Eino Leinon, Emmi Itärannan ja Sofi Oksasen aineita, jotka nousivatkin suosikeiksini näiden aineiden joukosta. Kirjaa lukiessa on pakko ihmetellä, miten taidokkaasti nämä kirjaan valitut henkilöt ovat saaneet kirjoitettua näin loistavia aineita lyhyessä ajassa ja stressaavassa tilanteessa. Kirjan yllättäjä oli Juha Itkonen. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden kirjan, eikä heti uskoisi aineen olevan saman kirjailijan kynästä. Tosin hänen esittelytekstissään kerrottiinkin tyylin muutoksesta hieman.

Nuoruuden ääni on hyvä kokonaisuus. Se on monipuolinen kokoelma, vähän jokaiseen tyyliin. Aineiden lisäksi kirjasta löytyy myös muuta mielenkiintoista. kirjan lopussa esitellään hieman ylioppilastutkinnon muutoksia vuosien varrelta ja lukijalle kerrotaan miten aineet on tullut kirjoittaa. Lukion käyneet varmasti sen valmiiksi tietäisivätkin, mutta on hyvä, että myös tälläiset ammattikoulun käyneetkin muistetaan. Näiden asioiden lisäksi kirjaan on koottu tunnettujen suomalaisten kommentteja kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Nuoruuden ääni esitteli uusiakin kirjailijoita, joiden tuotanto ei ole minulle aiemmin tuttu. Esimerkiksi Hannu Rajaniemen tuotanto kuulosta mielenkiintoiselta ja kokeilemisen arvoiselta.


Nuoruuden ääni -Ylioppilasaineiden valioita
Toim. Anne Helttunen, Sari Hyytiäinen, Ulla Koivukangas ja Liisa Virtanen
SKS, 2018
Kansi: Timo Numminen
Arvostelukappale

torstai 17. toukokuuta 2018

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli


Karjalaiset ovat nousseet sotajalalle ja Tuulille tarjoutuu viimein kauan kaivattu mahdollisuus lähteä seikkailemaan, kun hänen kotikylästään lähetetään muutama nuori keräämään apujoukkoja valloittajia vastaan. Tuuli karkaa matkalle lähetetyn veljensä edeltä ja lyöttäytyy tämän seuraan myöhemmin. Tuuli on haaveillut kilpineidon roolista ja hän haluaa päästää mukaan taisteluihin. Matka on raskas ja pelottava ja Tuuli joutuu kokemaan kovia, mutta hän on tarmokas ja päättää auttaa ystäviään niin kuin parhaiten taitaa.

Linnavuoren Tuuli on toinen osa Metsän ja meren suku -sarjasta.
Kirjan päähenkilö Tuuli on sarjan ensimmäisestä osasta tutun Aurin tytär. Tuuli on iältään jo lähes aikuinen, joten aikaa ensimmäisestä osasta on kulunut jo aika paljon.

Linnavuoren Tuuli on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä ja toimii loistavasti ihan itsenäisenäkin kirjana, vaikka muutamia yhteen liittäviä tekijöitä näillä kirjoilla onkin. Tällä kertaa parantaminen, kasvit ja luonto ei ollut niin suuressa roolissa. Juoni keskittyi enemmän metsästykseen, puolustukseen, seikkailuihin ja taisteluun.

Kirja on uskottava ja siitä löytyy paljon yksityiskohtia, jotka luovat rautakauden Suomen lukijan silmien eteen. kirjassa käytetty sanasto, vaatteet, kulkeminen, henkilöiden nimet, kaikki tämä ja monet muut asiat tekevät tarinasta uskottavan. Alkaakin vaikuttaa siltä, että tämän sarjan myötä pääsen tutustumaan aika kattavasti rautakauteen. Valkama kun ei tunnu jämähtävän yhteen aiheeseen vaan esittelee elämää monesta näkökulmasta. Auri ja Tuuli ovat molemmat vahvoja naisia ja toivonkin kolmannesta osasta löytyvän yhtä vahvan ja erilaisen naishahmon.


Lue myös: Itämeren Auri


Linnavuoren Tuuli
Otava, 2017
Kansi: Timo Numminen
s. 363

maanantai 14. toukokuuta 2018

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari


Harry Potterin kesäloma loppuu huispauksen maailmanmestaruuskisojen loppuotteluun, jonka iloinen tunnelma lopahtaa yllättävien tapahtumien seurauksena. Kisoihin ilmestyy uhkaavasti käyttäytyviä kuolonsyöjiä ja taivaalle taiotaan pimeänpiirto. Kisojen tapahtumat tuntuvat olevan vasta alkua, sillä kouluun päästyään Harry saa osakseen ikävää huomiota ja riitautuu tämän seurauksena parhaan ystävänsä Ronin kanssa. Hänet valitaan Tylypahkassa järjestettäviin kolmivelhoturnajaisiin yhdeksi kisailijaksi täysin yllättäen ja vastoin kaikkia odotuksia. Mutta kenellä voisi olla niin pahat aikomukset Potteria kohtaan?

Harry Potter ja liekehtivä pikari on neljäs osa Harry Potter -sarjasta.
Minun Harry Potter innostus kasvaa jokaisen kirjan myötä suuremmaksi. Liekehtivä pikari on mielestäni tähän mennessä surullisin ja raain Harry Potter -kirja. Surulliset muistot, epäreiluus ja muutamat kauheat tapahtumat tekivät kirjasta aika synkän. Vastapainoksi oli toki hauskojakin kohtauksia, joten ei tämä pelkkää synkistelyä ollut.

Kirjassa kerrottiin valtavan paljon uutta taikamaailmasta. Velhoja ja Tylypahkaa ympäröivästä taikamaailmasta kiinnostuneille tämä kirja on siis loistava. Muut velhokoulut nostettiin yhtenä uutena taikamaailman asiana esiin ja niiden myötä kirjaan astui myös täysin uusia mielenkiintoisia hahmoja. Luin innolla kaikesta uudesta ja sain edelleen hämmästellä kuinka mielikuvituksellinen ja kekseliäs sarja tämä onkaan.

Harry Potterin tarina jäi nyt niin jännittävään kohtaan, että vähän harmittaa ettei hyllyssäni vielä odota seuraava osa. Tätä sarjaa on ilo lukea ja uskon innostuksen kestävän sarjan loppuun saakka.

Lue myös: Harry Potter ja viisasten kiviHarry Potter ja salaisuuksien kammio ja Harry Potter ja Azkabanin vanki.


Harry Potter ja liekehtivä pikari, (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi, 2001
Suom. Jaana Kapari
s. 768
Kannen suunnittelu: William Webb

torstai 10. toukokuuta 2018

Paula Hawkins: Nainen junassa


Rachel matkustaa paikallisjunalla jokaisena arkipäivänä töihin. Lukuisten junamatkojen aikana hän on ehtinyt nähdä radanvarrella sijaitsevat talot niin monta kertaa, että hän luulee jo tuntevansa niiden asukkaat. Etenkin yhden asunnon onnellisuutta huokuva pariskunta kiinnostaa Racheliä.
Eräänä päivänä Rachel saa kuulla järkyttävän uutisen. Talossa asuva nainen on kadonnut, eikä Rachel voi olla ajattelematta yhtenä päivänä junan ikkunasta näkemäänsä tapausta.

Jälleen lukulistaltani luettu yksi kovasti pidetty kirja, josta on myös tehty elokuva. Elokuvaa en ole nähnyt ja kirjakaan ei ollut minua varten. En aivan ymmärrä miksi tämä kirja on saanut niin paljon kehuja ja huomiota. Minua kirja ei pitänyt otteessaan. Loppuratkaisu oli periaatteessa aika arvattavissa, eikä se tehnyt suurta vaikutusta. Hahmoista yksikään ei ollut millään tasolla miellyttävä, enkä tämän takia nauttinut kirjasta. Ryyppäämistä, itsesäälissä kieriskelyä, muiden syyttämistä omista virheistä, petoksia ja pettämistä. Näistä aineksista tämä kirja oli koottu.

Kirjan kirjoistusasu, jossa kolmen päähenkilön ajatukset vuorottelivat, oli hyvä ja toimiva. Se, että muutkin naiset, kuin Rachel pääsivät ääneen kirjassa oli positiivinen yllätys, vaikka heidän luonteensa eivät yhtään sen miellyttävämpiä ollutkaan.

Kirjan kertojina toimivat tosiaan kolme keskenään erilaista naista. Rachel, Megan ja Anna. Kaikilla on omat murheensa ja ajatuksensa, mutta kirjan edetessä kaikkien heidän polkunsa kohtaavat ja heidän tarinansa yhdistyy.



Nainen junassa, (The Girl on the Train, 2015)
Otava, 2015
Suom. Oona Timonen
s. 382

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

John Verdon: Numeropeli


Dave Gurney on jäänyt eläkkeelle poliisilaitoksen murharyhmästä. Gurney ei ehdi viettämään varhaiseläkettään pitkään, ennen kuin vanha opiskolukaveri Mark Mellery ottaa häneen yhteyttä. Mellyry pyytää hänen apuaan, sillä hän on saanut hämmentävää postia, eikä hän tiedä keneltä. Kirjeiden lähettäjä tuntuu kuitenkin tuntevan hänet erittäin hyvin ja tietävän hänen menneisyydestään arkaluontoisia asioita.
Edelleen virassa oleviin poliiseihin on pian otettava yhteyttä, kun Mellery löydetään murhattuna. Gurney ei malta pysyä tutkintojen ulkopuolella eläkkeestään huolimatta ja hän päätyy auttamaan poliiseja murhan selvittämisessä. Poliiseja vastassa onkin varsin ovela murhaaja, joka pitää tutkijoita pilkkanaan.

Numeropeli aloittaa Dave Gurney -sarjan.
Numeropeli on koukuttava aloitus sarjalle. Kirjassa raotetaan pikkuhiljaa Gurneyn elämää ja menneisyyttä, mutta selvästi jatko-osiin on jätetty paljon kerrottavaa. Numeropeli ei ole kovinkaan vauhdikas, vaan enemmänkin pohdiskeleva. Toki kirjassa ehtii tapahtua varsin paljon, mutta silti sen juoni etenee rauhallisesti kohti loppua. Kesken murhaajan metsästystä ehditään monesti pysähtyä katselemaan luontoa ja sen kauneutta. Minua tälläiset pysähdykset eivät haitanneet lainkaan, sillä Verdon osaa kuvata ympäristöä kauniisti.

Numeropelistä löytyy monimutkainen ja nokkela tapaus, jonka selvitystä ja kulkua on hauska seurata. Gurney on älykäs ja hän pysähtyy pohtimaan kaikkea mahdollista. Hänen oivalluksiaan jopa arkipäivän pikku asioista on hauska lukea. Gurney vaikuttaa tarkkaan suunnitellulta hahmolta, sillä hänestä löytyy kokoajan paljon pieniä yksityiskohtia. Apuna tutkimuksissa hänellä on kotona vaimo Madeleine, joka heittää ilmoille silloin tällöin Gurneytä suuresti auttavia huomautuksia. Yhdessä he muodostavatkin oivan parivaljakon.


Numeropeli, (Think of a Number, 2010)
Gummerus, 2011
Suom. Marja Luoma
s. 595

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Raija Oranen: Maan aamu


Hepojärven kylässä, Hästsjögårdin kartanossa soittimet ja laulu soi ympärillä vallitsevasta kaaoksesta huolimatta. Maan aamun tarina alkaa vuonna 1910 ja jatkuu 1918 -vuoden loppuun. Hästsjögårdin asukkaat haaveilevat itsenäisestä suomesta, ainakin suurin osa. Itse kartanon omistaja paronitar Marie-Louisa von Silbersee puhuu edelleen Venäjän puolesta, kun Gustav Malm lähettää kasvattinsa Henrik Gäddvikin Saksaan jääkärikoulutukseen.
Henrikin palatessa koulutukseltaan, ei vastaanotto Suomessa enää ole odotetunlainen, sillä he saavatkin venäläisten lisäksi vastaansa myös suomalaisia, kuten Henrikin oman veljen, joka on liittynyt punaisiin.

Maan aamu aloittaa Maan aamu -sarjan.
Kirja keskittyy lähinnä Hästsjögårdin kartanoon ja sen asukkaisiin. Heidän menojensa kautta kerrotaan aika yksinkertaisesti ja selkeästi Suomesta ennen sisällissotaa ja sen aikana. Maan aamussa elämää tuona aikana kuvataan arkirutiinien kautta, eikä sotaa ja kuolemaa paljon nähdä. Mielenosoitukset ja kapinat katsotaan myös sivusta, eikä Saksan jääkärikoulutukseenkaan mennä Henrikin mukana. Tapahtumien kulusta kuullaan kuitenkin tarpeeksi ja lukija pysyy kokoajan ajantasalla Suomen tilanteesta.

Henrikin jääkärikoulutuksesta tuleekin kirjaan yksityiskohtia hieman erikoisella tavalla, sillä ne kerrotaan näkyjen kautta, eikä se sopinut kovin hyvin kirjan tyyliin. Näkyjä ja kummituksia olikin sitten yritetty saada kirjaan muutenkin, mutta minusta ne kohdat hyppäsivät aina silmille, sillä ne eivät istuneet tarinaan. Muuten niin vakava-aiheinen ja aito kirja, ei olisi kummituksiaan kaivannut.

Maan aamu vaikuttaa lukemisen arvoiselta sarjalta, ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella. Hästsjögårdin kartanon monipuolisten asukkaiden parissa ei käy aika pitkäksi. Kartanon asukkaista, sen työntekijöistä ja alueella asuvista asukkaista on luotu tarina, josta löytyy kannattajaa punaisiin, valkoisiin ja vähän kaikkeen muuhunkin.


Maan aamu
Teos
ilmestyi ensimmäisen kerran: Gummerus, 1995
Kannen maalaus: Gunnar Berndtson (Morsiamen laulu, 1881)
s. 653

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Leena Lehtolainen: Turmanluoti


Rikoskomisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela on keksinyt itselleen uuden harrastuksen. Hän ryhtyy metsästämään. Uusi harrastus tuntuu sopivan Antille loistavasti. Metsässä on raskasta, mutta mukavaa. Harrastuksen tuoma vaihtelu vaihtuu pian ahdistukseen ja pelkoon, kun yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee vahinkolaukaukseen ja syyttävä sormi osoittaa myös Anttiin. Marian on vaikea pysyä erossa tutkimuksista, sillä kyseessä on kuitenkin hänen perheensä.

Leena Lehtolaisen Turmanluoti on vuoden 2018 kirjan ja ruusun päivän -kirja. Kirjaa jaettiin ainoastaan 23.4 kirjaostosten yhteydessä.

Lehtolaisen dekkarit eivät kuulu omiin dekkarisuosikkeihini, mutta tämä pienoisromaani oli hyvä. Ehkä jopa yksi parhaista kirjan ja ruusun päivän -kirjoista. Tähän minidekkariin oli saatu sopivasti kaikkea. Tarina eteni hyvin ja Marian ja Antin perhe-elämä vaikutti aidolta ja leppoisalta.

Turmanluodin ansiosta voisin ehkä antaa joskus tulevaisuudessa uuden mahdollisuuden Lehtolaisen dekkareille. Arkiset ruoka ja kissa kohtaukset tekivät tästä jotenkin mukavan arkisen, eikä poliisin työtä juuri kuvailtu. Itse en pidä siitä, että poliisin työtä jossakin toimistossa kuvaillaan erittäin tarkasti, siksi Jätin Lehtolaisen dekkareiden lukemisen aikoinaan yhteen.

Kirjan loppuratkaisua ei ole helppo arvata, sillä kovinkaan paljoa näin pienessä kirjassa ei ehditä pohjustaa ja epäilyksiä herättää, mutta mielestäni Lehtolainen onnistui tehtävässään ja sai aikaan oikein hyvän minidekkarin.


Turmanluoti
Tammi, 2018
Kirjakauppaliitto
Kansi: Noora Iloranta
s. 128

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Eowyn Ivey: Lumilapsi


Eletään vuotta 1920. Jack ja Mabel lähtevät Alaskaan tarkoituksenaan aloittaa uusi elämä. Kymmenen vuotta sitten kuolleen vauvan muisto edelleen mielessään kaksikko ryhtyy raivaamaan omaa maatilaa keskelle Alaskan karua luontoa. Jackin painaessa pitkää päivää peltoja raivaten, joutuu Mabel selviytymään mökissä hiljaisessa yksinäisyydessään.
Talven saapuessa, Jack ja Mabel rakentavat ensilumesta lapsen, joka aamun tullen on kadonnut, niin kuin sille puetut vaatteetkin. Mökin lähellä alkaa liikuskella pieni tyttö, Faina, joka vaikuttaa tuntevan luonnon ja Alaskan metsät paremmin kuin muut.

Lumilapsi on täydellinen kirja. Varmaan parasta mitä olen tänä vuonna lukenut. Sen satumaiseen tunnelmaan ja upeaan luontokuvaukseen on ihana sukeltaa. Lumilapsi etenee verkkaisesti. Alaskan luontoa ja elämää kuvaillaan tarkasti ja aidosti. Vuodenajat piirtyvät selkeästi lukijan eteen. Etenkin talvi, sillä siihen keskitytään paljon, mutta eivät muutkaan vuodenajat pahasti sen varjoon jää.

Lumilapsi on kuitenkin paljon muutakin kuin vain satu tai luontokuvaus. Jack ja Mabel ovat pariskunta täynnä tunteita. Heidän uudesta alusta kaikkine vaikeuksineen kerrotaan koskettavasti. Pidin kaikista pienistä ilon pilkahduksista joita juoni heidän eteensä toi. Kirja on myös selviytymistarina ja luin suurella innolla kaikesta heidän arkeensa liittyvästä. Ruuan keruusta, peltojen raivauksesta ja jopa metsästyksestä, vaikka yleensä tuollaiset eläinten tappamis kuvaukset, eivät oikein uppoa. Eivät ne tässäkään kirjassa minun mieleeni ollut, mutta ne eivät häirinneet, sillä ne olivat osa kirjan karua tunnelmaa.

Lumilapsi sopii myös lukijoille, jotka eivät halua liikaa yliluonnollisia piirteitä kirjoihinsa, sillä minusta vaikka tämä satumainen olikin, niin tätä voi lukea myös täysin realistisin ajatuksin. Itse en lukenut, vaan uskoin ihmeisiin ja annoin mielikuvituksen lentää.


Lumilapsi, (The Snow Child, 2012)
Bazar, 2013
Suom. Marja Helanen
s. 415

Juhani Seppänen: Ensimmäinen sana on isä


Ensimmäinen sana on isä kertoo isästä, joka vaimonsa kanssa odottaa ensimmäistä lastaan. Isä pohtii isien ja äitien rooleja ja paljon kaikkea vanhemmuuteen liittyvää.

Ensimmäinen sana on isä on kirja jonka luin loppuun ainoastaan sen takia, että valitsin tämän hyllynlämmittäjä -haasteeseen. Jo kirjan alkumetreillä teki mieli lopettaa lukeminen, mutta kahlasin kirjan loppuun asti, sillä se ei ollut onneksi kovin pitkä.

Tämä kirja ei ollut minua varten, siksi myöskään tästä blogitekstistä ei nyt tule erityisen pitkä tai upea. Seppäsellä oli toki hyviä ja viisaitakin ajatuksia, joita hän toi esille kirjassaan, mutta minusta ne ajatukset etenivät aika pitkäveteisesti. Minä en saanut kirjasta otetta lainkaan, mutta ehkäpä tämä sopii jollekkin toiselle lukijalle paremmin. Vaikkapa sitten miehille, joilla on lapsia tai jotka suunnittelevat lapsia tai odottavat niitä. Minä ainakin olin täysin tämän kirjan kohderyhmän ulkopuolella, sillä en keksi tästä oikeastaan mitään hyvää sanottavaa. Luulen, että minulle tämä olisi uponnut paremmin, jos perheen arkea lasta odottaessa ja hänen synnyttyään olisi kuvattu enemmän ja arkisemmin. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kirja oli täynnä tietoiskuja Kelan sivuilta ja tutkimustuloksia.


Ensimmäinen sana on isä
Otava, 2000
s.237

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Elly syntyy vuonna 1968 Iso-Britanniassa perheeseen, josta riittää kerrottavaa. Elly kasvaa ja kehittyy turvanaan joukko erilaisia ihmisiä.
Kirja kulkee läpi Ellyn lapsuuden ja nuoruuden vieden hänet aikuisuuteen, jossa lapsuuden tapahtumat ovat yhä läsnä.

Kani nimeltä jumala on saanut paljon kehuja, mutta minuun se ei onnistunut tekemään suurta vaikutusta. Kirjan alku oli lupaava ja pidin siitä. Alkuun kirjasta löytyi maagisia piirteitä. Puhuva kani ja Jenny Pennyn "taiat" saivat minut heti kiinnostumaan tarinasta, mutta sitten innostus lopahti. Kirjaan oli mahdutettu turhan paljon suuria aiheita ja asioita, joiden läpi kiidettiin pikavauhtia. Eikä sen takia mikään aiheista jaksanut pitää mielenkiintoa yllä pitkään. Tällä kertaa vähempi olisi ollut parempi.

Kirjasta löytyy monia mielenkiintoisia hahmoja, joista oli mukava lukea. Etenkin Jenny Penny, Arthur ja Ginger. Nämä hahmot tekivät tarinasta huomattavasti paremman ja heidän takiaan se voi jäädä hetkeksi mieleenkin. Jumala -kani oli harmikseni todella pienessä roolissa kirjassa. Kuvittelin paljon suurempaa roolia otukselle, jonka mukaan kirja on nimettykin.

Kani nimeltä jumala on tarina ystävyydestä, kasvusta, perheestä ja monesta muusta, mutta niin kuin sanoin minun makuuni aiheita oli aivan liikaa. Kaikkien selkeästi kerrottujen tapahtumien lisäksi tarinassa oli myös aiheita joista vain vihjattiin lukijale, mutta mitään vaikeaa päättelyä ei näissäkään tapauksissa tarvita.


Kani nimeltä Jumala, (When God Was a Rabbit, 2011)
Tammi, 2012
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Eveliina Rusanen
s. 324

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti


Manhanttanille rakennetaan uutta pilvenpiirtäjää, jonka työmaalta tehdään pelottava löytö. Maan alta löytyy hautakammio, jossa on 36 ruumista. Tavallisesta haudasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä luurangoista näkee selvästä murhien jäljet. Murhat ovat tapahtuneet yli sata vuotta sitten, eikä poliiseja suuresti kiinnosta asian selvittäminen, josta ei olisi enää hyötyä. Murhaaja kun varmasti on maannut itsekin kuolleena ties kuinka kauan. Kuvioihin ilmestyy kuitenkin pian tapauksesta erittäin kiinnostunut FBI:n erikoisagentti Pendergast, joka päättää selvittää tapauksen. Pendergast hankkii itselleen avuksi erään museon työntekijän, Nora Kellyn, reportteri Smitbackin, sekä ylikonstaapeli O`Shaughnessyn, joka alunperin patistettiin vahtimaan agentti Pendergastia.
Pendergast tovereineen saakin nopeasti paljon selville, mutta he saavat myös huomata, ettei tapauksen tutkiminen ole turvallista, sillä pian löydetään murhattu nainen, jonka kuolema vaikuttaa hyvin samanlaiselta, kuin vanhan hautakammion uhrienkin.

Ihmeiden kabinetti on ensimmäinen suomennettu osa Pendergast -sarjasta.
jälleen löysin sarjan, jonka jatko-osat menevät ehdottomasti lukulistalle. Ihmeiden kabinetissa oli paljon hyvää. Kirjan tunnelma oli hyytävä, kun ei aivan tiennyt onko kirjassa yliluonnollisia piirteitä vai onko kaikille tapahtumille luonnollinen selitys. Kirjan tapahtumapaikat ja historian havina toi kirjaan lisää hyytävää ja mystistä tunnelmaa. Valtava New Yorkin luonnonhistoriallinen museo pitkine hämärine käytävineen on suuressa roolissa kirjassa. Museon valtava arkisto on täynnä pölyttyneitä kummallisia tavaroita, jotka kätkevät varmasti suuret määrät salaisuuksia. Toivottavasti jatko-osissa tutkitaan museon tiloja ja salaisuuksia vielä lisää.

Agentti Pendergast on hahmona täydellinen. Hän nousi jo tämän yhden kirjan perusteella yhdeksi suosikkihahmokseni. Pendergast on salaperäinen, viisas ja ylväs agentti, joka ilmestyy kuin tyhjästä ja tuntuu saavan valtuudet tehdä yksinään mitä haluaa. Hänellä on myös hyvin omalaatuiset metodit selvittää rikoksia ja keskittyä olennaiseen.

Ihmeiden kabinetti ei ole tämän kirjailija kaksikon ensimmäinen kirja, mutta kahta sarjan aiempaa osaa ei ole suomennettu. Ilmeisesti Pendergast ei näissä aiemmissa osissa ollut kuin sivuroolissa. Tämä aiempien osien puuttuminen ei suuresti haittaa. Toki tätä kirjaa lukiessa huomaa, että osan hahmoista kuuluisi olla lukijalle jo tuttuja, kun muistellaan aiempia tapahtumia, mutta sarjaan pääsee loistavasti mukaan tästäkin osasta alkaen.


Ihmeiden kabinetti, (The Cabinet of Curiosities, 2002)
Gummerus, 2009
Suom. Pekka Marjamäki
s. 653

torstai 5. huhtikuuta 2018

Tuula Sariola: Halikon kirkkomurha


Joulu on lähellä, mutta rikostarkastaja Olli Jääskeläinen ja Harto Koskinen joutuvat matkustamaan Saloon. Halikon kirkossa on tapahtunut murha ja miehet kutsutaan selvittämään tapausta paikallisten avuksi. Murhan tutkinta lähtee hieman kangerrellen liikkeelle, sillä paikallinen poliisi on päättänyt mennä helpoimman kautta ja hakea pidätettäväksi eniten syylliseltä vaikuttavan henkilön. Jääskeläinen ja Koskinen löytävät tapauksesta monta johtolankaa, eikä kaikki suinkaan viittaa kiinni otettuun.

Halikon kirkkomurha ei taida olla kovin mieleenpainuva teos. Yksinkertaista dekkaria on helppo lukea, mutta paljoakaan se ei tarjonnut lukijalleen. Dialogit poliisien kesken junnasivat lähes koko kirjan samaa rataa välillä nostaen jonkin uuden johtolangan esiin. Kirja ei tarjonnut mitään uutta ja mielenkiintoista, minkä takia kirjan lukemiseen olisi koukuttunut. Jääskeläinenkään ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta. Pikemminkin hän jäi muiden hahmojen varjoon, vaikka muissakaan ei ollut mitään ihmeellistä.

Halikon kirkkomurha on aika alkupäästä Sariolan tuotannosta, joten tyylihän on voinut muuttua paljonkin tämän ja uudempien kirjojen välillä. Kansikuva tässä kirjassa ainakin on hieno.

Päätin tänä vuonna osallistua hyllynlämmittäjä -haasteeseen ja Halikon kirkkomurha valikoitui yhdeksi haasteen kirjaksi. Tätä kirjaa lukuunottamatta nämä Sariolan dekkarit eivät ole suuremmin mielenkiintoani herättäneet, mutta tämä on ollut hyllyssä odottamassa jo kauan. Kiinnostuksen kirjaan herätti tapahtumapaikkoina toimivat Salo ja Halikko, jotka ovat tuossa ihan lähellä. Toki kirjan kirjoittamisesta on jo aikaa, joten paljon on ehtinyt muuttua.


Halikon kirkkomurha
Gummerus, 1991
Päällys: Vincent Bakkum
S. 224
Kirjoittanut: Ritva Sarkola

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 3 -Angedelin prinsessa


Ikivirran asukkaat odottavat innolla kevättä, sillä itse Angedelin prinsessa on saapumassa vierailulle. Prinsessan saapuminen kiinnostaa sekä roistoja, että poliiseja. Roistoakatemiassa opiskeleva Roi Hopponen joutuu tiukempaan paikkaan kuin ikinä, sillä hänen on viimein päätettävä kenen joukkoihin hän oikeasti kuuluu.
Roi Hopponen päätyykin vaaralliseen ja epävarmaan seikkailuun keskelle poliisien ja rosvojen välienselvittelyjä. Jännittävästä seikkailusta huolimatta, Hopposella on itselläänkin yksi roisto kiikarissa, jonka kanssa hän mielellään selvittelisi menneitä rikoksia.

Angedelin prinsessa on kolmas osa Roistoakatemia -sarjasta. Sarja kertoo Roi Hopposesta, joka väärinkäsityksen takia opiskelee poliisikoulun sijasta Roistoakatemiassa. Roistoakatemia nimensä mukaisesti kouluttaa nuorista päteviä roistoja. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Angedelin maahan ja menneeseen aikaan.

Roistoakatemia on erittäin koukuttava sarja, joka kasvaa kirja kirjalta. Angedelin prinsessa oli taas hyvin erilainen kirja kahteen aiempaan osaan verrattuna, sillä tämä kirja alkoi hurjalla seikkailulla ja oli muutenkin juoneltaan huomattavasti muita vauhdikkaampi. Roistoakatemia ja sen kekseliäät oppiaineet olivat pienessä roolissa tällä kertaa, mutta niiden tilalla oli hurjasti uusia asioita ja sitä seikkailua.

Minusta Angedelin prinsessa on paras Roistoakatemia -kirja tähän mennessä, sillä kaikki hahmot, etenkin Roi, Lulu, Kaapo ja Marsu ovat jo niin tuttuja, että kaikki hurjat tapahtumat saavat lukijan tunteet pintaan. Kirjassa saakin riemuita, nauraa, surra ja kauhistella. Angedelin prinsessa on kaiken seikkailun keskellä surullinen ja tunteikas kirja.

Olen Roistoakatemiaan jo niin koukussa, että odotan kauhulla hetkeä, jolloin sarja loppuu, eikä siihen edes mene kauaa. Toisaalta en malttaisi odottaa, että viimeinen osa ilmestyy, sillä haluan lisää tätä. Hopposen ja ystävysten seikkailu jäi pahasti kesken, tai se ei oikeastaan ehtinyt edes alkaa, mutta odotan sitä innolla, sillä tuleva seikkailu kuulostaa sen verran lupaavalta.


Lue myös: Caapparin kääty, ja Hotelli tiilenpää.


Roistoakatemia osa 3 -Angedelin prinsessa
KVALITI, 2018
Kansi: Michael Kingdom
s. 507

torstai 29. maaliskuuta 2018

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on jatkoa kirjoille Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi.
Joséphine joutuu jälleen nousemaan ylös vaikean elämänvaiheen jälkeen, eikä se suju helposti. Ystävät yrittävät patistaa häntä tarttumaan taas elämään kiinni, rakastettu lähettää lahjoja ja lapset pulmailevat omien murheidensa kanssa. Joséphinen on vaikea luottaa itseensä. Hän ei nää itseään kirjailijana, rakastettuna eikä oikein minään muunakaan. 
Joséphinen selvittäessä tietä onneen kirjassa myös muut tutut hahmot pääsevät ääneen kukin oman tilanteensa kanssa. 

Aiempien osien tyyliin myös Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on täynnä arjen yksityiskohtia ja kerrontaa elämästä. Runsas hahmovalikoima ja pieninä pätkinä kerrotut kohtaukset luovat kirjaan tv-sarjamaisen tyylin. Pancolin kerronta on selkeää ja täynnä pieniä huomioita elämästä.

Minua hieman ihmetytti kirjan edetessä se, ettei siitä tuntunut löytyvän lainkaan sellaista koko kirjan läpi kulkevaa pääjuonta. Aiemmissa osissa Joséphine on jonkin tapauksen myötä tullut päähahmoksi kirjaan, mutta tässä hän vaikutti jäävän jopa muutaman hahmon varjoon. Etenkin Hortense ja Gary nousivat aika paljon esiin. Kirja olisi mielestäni kaivannut jonkin punaisen langan ollakseen hieman selkeämpi ja ryhdikkäämpi. Nyt kirja rönsyili ja asiat vain kulkivat sivujuonina eteenpäin. Punaisen langan puuttumisesta huolimatta kirjaa oli mukava lukea. Joséphinen kirjailijan elämästä olisin voinut lukea enemmänkin. Muista hahmoista kerrottiin riittävästi. 

Tämä sivujuonien täyteinen tiiliskivi on nopeaa luettavaa, mutta en suosittele lukemaan tämän sarjan kirjoja peräkkäin. Yksikin osa tästä sarjasta on jo aika täyteläinen, enkä itse ainakaan jaksaisi pitää mielenkiintoa yllä kaikkien kolmen osan ajan kerrallaan. Onneksi minulla näiden kirjojen välillä on pitkät tauot, eikä näin ollen minkäänlaista "ähkyä" tullut. Lähes kaikki hahmot kuitenkin ovat pysyneet muistissa pitkistä lukutauoista huolimatta ja ne loput unohtuneet palaavat mieleen nopeasti.


Lue myös: Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, (Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Bazar, 2013
Suom. Lotta Toivanen
s. 921

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Seita Rönkä: Koutamäen noita


Lone on tyttö, joka asuu pienessä Koutamäen kylässä. Yksikseen viihtyvä Lone saa kesäänsä jännitystä kun kylään muuttaa kaunis juoruja herättävä nainen. Naisen tyly käytös saa huhumyllyn hurjimmilleen ja pian naista epäillään jo noidaksi. Lone ei juoruista piittaa ja tutustuu naisen omistamaan upeaan ja viisaaseen hevoseen.
Lonen kesä täyttyy jännittävistä päivistä upean hevosen, mielenkiintoisen naisen ja kesätöitä kylässä tekevän komean pojan kanssa. Lone huomaa pohtivansa mitä salaperäinen nainen salailee niin tarkoin.

Koutamäen noita on kiva sekoitus nuorten heppa- ja fantasiakirjaa. En ole vuosiin lukenut ainuttakaan heppakirjaa, sillä harvemmin vastaan tulee yhtään, joka sopisi hieman vanhemmille lukijoille. Koutamäen noidassa hevosjuttuja on saatu mukaan sopivasti ja tarina sopii silti muillekin kuin perheen pienimmille.

Koutamäen noita on kesäinen kirja, jossa taikuus ja noituus on tuotu hienosti nykyaikaan. Liikaa fantasiaa kirjassa ei kuitenkaan ole ja kirja vaikuttaakin paikoitellen kertovan tavallisen nuoren tytön elämästä. Lone on ihana hahmo ja pidin hänestä heti. Hänen yksinäinen luonteensa sopii kirjan tunnelmaan loistavasti.

Rönkä kuvailee kirjan hahmoja aika vähän, mutta siitä huolimatta kaikki hahmot Oliveria lukuunottamatta ovat eläväisiä ja heistä saa hyvän otteen. Oliver jäi itselleni mysteeriksi. En vielä kirjan lopussakaan tiennyt minkälainen hän on, muuta kuin ulkonäöltä. Tämän takia Lonen ja Oliverin väliset kohtaukset eivät olleet kirjan parasta antia.

Tämän kirjan tunnelmissa on mukava odottaa tulevaa kesää ja juhannustaikoja.


Koutamäen noita
Haamu, 2018
s. 223
Kannen kuva: Marjo Nygård
Arvostelukappale

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Nancy Holder: Crimson Peak


Nuori Edith Cushing haluaa olla moderni itsenäinen nainen, mutta kun hän kohtaa salaperäisen ja upean miehen, ajattelee hän ensimmäistä kertaa voivansa avioitua. Edith muuttaa miehen luo tämän rapistuneeseen ja syrjäiseen kartanoon. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan kunnossa, eikä Edith pian tiedä mikä on totta ja mikä ei, sillä talossa tuntuu piilevän lukuisia salaisuuksia.

Crimson Peak perustuu Guillermo del Toron ja Matthew Robbinsin elokuvakäsikirjoitukseen.
Crimson Peakia en ole nähnyt elokuvana, eikä kirjakaan loppujen lopuksi tehnyt suurta vaikutusta. Parasta kirjassa oli 1900-luvun alun tunnelma ja ajatus syrjäisestä Allardale Hall kartanosta Englannin maaseudulla.
Kirjan tunnelma ei kuitenkaan päässyt kovin usein esiin. Kummitukset vain olivat ja menivät, mutta pelottava tunnelma ei päässyt läheskään aina valloilleen. Edithin tuntemuksia tai ajatuksia ei huomioitu mielestäni tarpeeksi näissä kohdissa. Itse tarinakaan ei päässyt yllättämään.

Crimson Peak ei ollut loistava minun mielestäni, mutta siitäkin löytyi omat hyvät puolensa, eikä lukeminen takunnut missään vaiheessa. Tönkköä teksti ei siis ollut. Luin kirjan vauhdilla, eikä mieleenikään tullut jättää sitä kesken. Pidin Edithin kirjoitushaaveista ja kirjan alun kuva Allardale Hallista oli upea. Voi kun se olisi kuvailtu yhtä upeasti myös sanallisesti.

En ole kauhun suurkuluttaja, joten on vaikea arvioida tämän kirjan tasoa kauhukirjojen joukossa, saati suositella sitä kauhusta pitäville. Sen kuitenkin tiedän, että olen lukenut huomattavasti huonompaa kauhua, mutta myös parempaa.


Crimson Peak, (Crimson Peak:The Official Movie Novelization, 2015)
Like, 2015
Suom. Sami Heino
s. 351

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Helen Fielding: Bridget Jones -Vauvapäiväkirja


Bridget Jones huomaa olevansa raskaana. Biologinen kello on tikittänyt jo pitkään ja Bridget on haaveillut omasta lapsesta ja ihanasta perheestä, mutta kun unelma viimein toteutuu ja lapsi kasvaa hänen vatsassaan, ei todellisuus vastaa aivan kuvitelmaa. Bridget on nimittäin edelleen sinkku ja isävaihtoehtoja on kaksi. Vauvapäiväkirjassa Bridget kertoo päiväkirjamuodossa lapselleen tarinan siitä kuinka tämä syntyi.

Bridget Jones -Vauvapäiväkirja tuo takaisin nelissäkymmenissä kulkevan vauhdikkaan ja koheltavan Bridgetin. Kun luin tätä ennen ilmestyneen Mad about The Boyn ajattelin, ettei tämä sarja kaipaa enää jatkoa, vaikka kaikki kirjat ovat onnistuneet, mutta olin väärässä, sillä Vauvapäiväkirja sopii sarjaan loistavasti. Se tarjosi uuden mielenkiintoisen tarinan, vaikka Bridgetin -tarinan tuntevat varmasti arvaavat tai tietävät kirjan loppuratkaisun. Vauvapäiväkirjassa mentiin ajassa taaksepäin, sillä Mad about The Boyssa Bridget oli jo viisikymppinen äiti.

Mukaansatempaava hauska tarina eteni vauhdilla ja kirja oli luettava lähes yhdeltä istumalta. Idea siitä, että äiti kirjoittaa lapselleen päiväkirjan tämän syntymävaiheista on loistava. Toki Bridgetin tapauksessa lapsen odotus on sen verran hupaisaa ja erikoista, että en tiedä kuinka moni lapsi haluaisi kuulla tässä tapauksessa tarinansa.

Uskallan suositella myös niille, jotka eivät pitäneet Mad about The Boysta. Vauvapäiväkirja vie sarjan mielestäni takaisin siihen tyyliin mitä ensimmäiset kaksi osaa olivat. Nykypäivän teknologian kanssa pähkäily ja sometus nimittäin oli taas kadonnut ja sen tilalla oli tutut ruokapähkäilyt ja painosta murehtiminen. Kirja ei ole pitkä, mutta Bridgetin hullunkurinen luonne ehtii ilmetä monesti.


Bridget Jones -Vauvapäiväkirja, (Bridget Jones`s Baby, 2016)
Otava, 2016
Suom. Annika Eräpuro
s. 237

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag


Runoilija Jesper Humlinin elämä on tilanteessa, jossa kaikki vaativat häneltä jotakin, jota hän ei halua tehdä. Tyttöystävä haluaa lapsen, kustantaja haluaa rikosromaanin ja vanha tuttu haluaa hänen pitävän kirjoituskurssia maahanmuuttajille. Humlinin äitikään ei helpota poikansa tilannetta omalaatuisella käytöksellään.
Hiukkasen pinnallista elämää elävä Humlin saa kokea suurimman seikkailunsa, kun hän tutustuu kirjoituskurssinsa pakolaisiin. Kolme hyvin erilaista naista. Jokaisella oma surullinen tarina kerrottavanaan.

Nimeltään Tea-Bag etenee sujuvasti. Se on kirja pakolaisista, jotka joutuvat elämään maan alla pysyäkseen turvassa. Kirjassa kerrotaan kolmen pakolaisnaisen tarinat, Tea-Bagin, Tanjan ja Leylan. Kaikkien tarinat kulkevat Jesper Humlinin tarinan ohella ja vaikka kaikkien näiden kolmen tytön tarinat ovat surullia ja synkkiä, ei ikävillä tapahtumilla mässäillä liiaksi. Uskon lukijoiden ymmärtävän ilman rautalangasta vääntämistäkin mitä kirjan päähenkilöt pakomatkoillaan joutuvat kokemaan ja millaista elämää he sitä ennen joutuivat elämään.

Jesper Humlin on hahmona mielestäni aika saamaton. Hän ei saa kirjassa ääntään kuuluviin ketään vastaan. Mies ajelehtii elämässään eteenpäin ja yrittää sanoa vastaan monelle, mutta kukaan ei tunnu kuuntelevan. Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan, saisiko mies otettua itseään niskasta kiinni ja kirjoitettua haluamansa kirjan.

Nimeltään Tea-Bagia lukiessa huomaa, että Mankellilla oli kirjoittaminen hallussaan ja pidin tästä kirjasta juurikin tuon loistavasti etenevän kirjoituksen takia. On myös mukava lukea kirjaa maahanmuuttajista, ilman että kirjailija saarnaa lukijalle liiaksi. Välillä tässäkin kirjassa repsahdettiin kehumaan maahanmuuttajia omien kansalaisten kustannuksella, mistä en erityisemmin pidä, mutta tätä ei onneksi oltu viljelty kirjan täydeltä. Olen sitä mieltä, että muita voi kehua muutenkin kuin muita haukkumalla. Esimerkiksi tässä kirjassa monesti kehuttiin kuinka maahanmuuttaja löytää taksikuskina heti perille, kun taas ruotsalaiskuski ei sitten millään, tai kuinka maahanmuuttajat arvostavat ruotsalaista runoutta, kun taas ruotsalaiset lähinnä uhoavat vetävänsä turpaan, jos ei heti runoa ymmärrä. Jos tälläiset asiat unohdetaan niin kirja oli oikein hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta.


Nimeltään Tea-Bag, (Tea-Bag, 2001)
Otava, 2004
Suom. Laura Jänisniemi
s. 379
Kansi: Timo Numminen

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Daphne du Maurier: Rebekka


Tarinan kertoja on ujo nuori nainen, joka elantonsa eteen kulkee uteliaan nousukkaan rouva Van Hopperin seuraneitinä minne tämä ikinä haluaa matkustaa. Eräänä päivänä Monte Carlossa, rouva Van Hopper päättää jututtaa lomalle saapunutta herra de Winteriä, joka omistaa upean Manderleyn kartanon Cornwallin rannikolla.
Kertoja päätyy viettämään aikaa itseään vanhemman herra de Winterin kanssa ja kaikkien yllätykseksi mies haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin ja viedä hänet mukanaan Manderleyhin.
Pariskunnan onnellinen rakkaus muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi heidän saapuessa kotiin. Kartanossa voi edelleen nähdä kuinka entinen rouva de Winter asui ja eli ennen kuolemaansa.

Rebekka on tunnelmallinen ja rauhallinen kirja, jota on ilo lukea. Paikoitellen se vaikuttaa kummituskertomukselta vaikka ei sitä edes ole. Homeenhajuinen rantamökki, entisen rouvan tarkoin varjellut tavarat, sekä hieman karmiva palvelusväkeen kuuluva rouva Danvers, luovat kirjaan sellaista tunnelmaa.
Brittitunnelmaan on helppo päästä mukaan du Maurierin kuvaillessa kirjastohuoneeseen katettuja iltapäiväteehetkiä. Teetä, paahtoleipää ja marmeladia kirjastossa, unohtamatta jälkiruuaksi nautittavia leivoksia ja hedelmiä. Upea Manderleyn kartano kätkee sisälleen tarinan, josta ehtii kuvittelemaan paljon, ennen kuin asioiden todellinen laita selviää.
Todellisuudessa kirjassa ei ehdi edes erityisen paljon tapahtumaan, sillä lukijalle kuvaillaan paljon kartanoa ja sen ympäristöä lintuineen ja kasveineen.

Minä pidin Rebekasta paljon. Tälläiseen kauniiseen tarinaan on helppo uppoutua ja nautiskella kaikesta mitä kirjailija kuvailee. Pakostakin iski pieni haikeus kun kirja loppui. Kirjan alkaessa, voi päätellä jotakin siitä miten kirja päättyy, mutta silti noiden viimeisten sivujen lukeminen oli surullista.

Rebekka oli kirjassa läsnä kokoajan. Kertojan nimettömyys vahvisti tunnetta siitä, että kartanoa edelleen hallitsi tuo mystinen kaunis ja kaiken taitava nainen, jota kaikki niin ihailivat hänen eläessään. Kertoja on ujo, eikä uskalla panna vastaan edes palvelusväelle, niimpä hän tuntee itsensä pieneksi ja riittämättömäksi Rebekan varjossa.


Rebekka, (Rebecca, 1936)
WSOY, 1938
Suom. Helvi Vasara
s.309

torstai 1. maaliskuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja tappava manga


Japanilais-amerikkalainen Rei Shimura päätyy taas tutkimaan hämäräperäisiä asioita. Hän tekee Gaijin Times lehdelle antiikista kertovia artikkeleita muun työnsä ohella tienatakseen vähän ylimääräistä. Lehti on kuitenkin menettänyt runsaasti lukijoita ja sille on keksittävä täysin uusi suunta. Aiheeksi valitaan trendikäs manga, jota kaikenlaiset ihmeset tuntuvat lukevan. Rei ei ole riemuissaan lehden uudesta suuntauksesta, mutta päättää yrittää tehdä vakavan lehtiartikkelin mangan taiteellisesta puolesta. Rei valitsee aiheekseen omasta mielestään kiinnostavimman manga -sarjan, mutta kohtaa heti alkumetreillä ongelmia, jotka kasvavat valtaviin mittoihin. Kuoleeko joku hänen tutkimuksiensa tähden vai onko taustalla jotakin muuta?

Rei Shimura ja tappava manga on neljäs osa Rei Shimura -sarjassa.
Tällä kertaa Massey käsittelee monelle tuttua mangaa. Itsekin aikoinaan mangaa lukeneena, aihe on kiinnostava. Kirjasta löytyykin monipuolisesti tietoa aiheesta. Kuvailuun pääsevät ainakin mangaliikkeet, kahvilat, cosplay ja Comic-Conit. Niin kuin jokaisessa aiemmassakin osassa, myös tässä unohdin täysin kirjan olevan dekkari, jossa selvitettään murhaa, sillä japanin upeaan ja monipuoliseen kulttuuriin on erittäin helppo uppoutua näiden kirjojen parissa.

Kirjassa esiteltiin joukko uusia hahmoja, mutta mukana oli Rein lisäksi myös aiemmista kirjoista tuttuja kasvoja. Rei on hahmona uhkarohkea ja hän tuntuu tekevän paljon asioita ennen kuin miettii. Siksi hän joutuukin kummallisiin, jopa vaarallisiin tilanteisiin yhä uudestaan. Tällä kertaa Rein varsinainen ammatti antiikin parissa ei päässyt kirjaan kuin pieninä muistutuksina, sillä hän keskittyi täysipäiväisesti artikkelinsa tekoon.

Rei Shimura -sarjan kirjat ovat nopeita ja helppoja lukea, mutta ne ovat täynnä toinen toistaan milenkiintoisempia asioita Japanista ja sen kulttuurista.


Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitus, ja Rei Shimura ja ikebana-mestari.


Rei Shimura ja tappava manga, (The Floating Girl, 2000)
Gummerus, 2003
Suom. Titta Leppämäki
s. 368