maanantai 30. syyskuuta 2019

Timo Sandberg: Mustamäki


Lahden Metelimäeltä löydetään ruumis. Otso Kekki lähtee paikalle kollegoidensa kanssa. Muut ovat valmiita pistämään murhan pirtiporukan tappelun piikkiin, mutta Kekki epäilee jotakin aivan muuta. Pian löytyy jo toinen ruumis, ja Kekin epäilyt kasvavat. Kekki yrittää tosissaan selvittää tapausta, mutta kun murhaan aletaan yhdistää suojeluskuntalaisia, halutaan Kekki pois tutkimuksista. Eletään 1920-luvun alkua. Kansalaissota on kaikkien ajatuksissa, ja vaikuttaa moneen tekemiseen.

Mustamäki on ensimmäinen osa Otso Kekistä kertovasta Mustamäki -sarjasta.
Timo Sandberg on mielestäni yksi parhaista dekkakirjailijoista. Pidän kovasti hänen Komisario Heittola -sarjasta, joka sijoittuu nykypäivään. Siksi odotukseni olivat korkealla, kun aloitin tämän sarjan. Mustamäki on vahva aloitus sarjalle ja pidin tästä vähintään yhtä paljon, kuin Komisario Heittola -kirjoista.

Mustamäki esittelee kansalaissodan jälkeistä elämää Lahdessa. Ajankuva tulee esiin vahvasti. Sota on ohi, mutta edelleen on väliä oliko punainen vai valkoinen. Kieltolaki on määrätty, mutta monet hukuttavat pahat muistot edelleen viinaan. Pirtua salakuljetetaan ja tappeluita on paljon. Poliisi on voimaton, heillä kun ei ole edes autoa.

Murhat eivät nouse kirjassa päärooliin, vaan tärkeämpää on ajankuva ja henkilöt. Kirja on surullinen, paikoin myös ilkeä ja raaka. Arkinen, sujuva ja helppolukuinen teksti vievät juonta kuitenkin niin kevyesti eteenpäin, ettei aihe tunnu lainkaan liian raskaalta kauheuksistaan huolimatta. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja heidän arkeensa palaa mielellään uudestaan. Loppuratkaisukin oli mukavan yllättävä. Tämän kirjan kautta on helppo päästä 1920-luvulle, ja minä jatkankin tietämykseni kerryttämistä tämän sarjan parissa jo lähiaikoina.


Mustamäki
Karisto, 2013
Päällys: Markko Taina
s. 295

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Miikko Oikkonen ja Tiina Raevaara: Ihon alla


Lääkäriksi opiskeleva Sofia elää rankkaa aikaa. Hän yrittää yhdistää opiskelun ja työnteon, mutta sen lisäksi hänen yksityiselämässään kuohuu. Isä on vaarassa joutua vankilaan laittomuuksista joita on tehnyt auttaakseen potilaitaan.
Sofia on väsynyt, mutta lähtee silti ystävänsä kanssa baariin, jossa hän tutustuu kiinnostavaan mieheen, Henri Vaartamaan. Heidän iltansa päättyy ikävästi, sillä Henri joutuu vakavaan onnettomuuteen. Matkalla sairaalaan alkaa tapahtua kummia. Henri viedään tutkimussairaalaan, jossa Sofian isä työskentelee, eikä kukaan tunnu haluavan Sofiaa Henrin lähelle. Sofia alkaa epäillä, että tutkimussairaalassa on menossa jotakin hämärää, ja hänen isänsä vastuussa siitä.

Ihon alla on biotieteen maailmaan sijoittuva lääketieteellinen jännitystarina. Näin sanoo kirjan takakansi, enkä väitä vastaan. Kirja on tehty televisiossa esitetyn draamasarjan pohjalta. En ole kyseistä ohjelmaa katsonut, joten kaikki kirjan tapahtumat olivat minulle täysin uutta juttua.

Ihon alla koostuu mukavan pienistä pätkistä, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin monen henkilön näkökulmasta. Eniten seurattiin kuitenkin Sofiaa, jonka ympärille koko tarina kaikkine salaisuuksineen tuntuu kietoutuvan. Vaikka lukijalle on hyvin aikaisessa vaiheessa selvää, että kaikki jotenkin liittyy sofiaan, on kirjassa luvassa paljon yllätyksellisiä tapahtumia, joita ei osaa ennalta arvata.

Biotieteestä en tiedä yhtikäs mitään, enkä myöskään tiedä, kuinka paljon nykyään pystytään tekemään asioita, joita kirjassa tehtiin kyseisen aihepiirin puitteissa, mutta uskottavasti kaikki asiat oli kirjassa kuvattu, olivat ne sitten kuinka keksittyjä tahansa. Myös erilaisia sairauksia, joista en osasta ollut koskaan kuullutkaan, vilahteli tiheään tahtiin, koska ympäristönä nyt sattuu toimimaan tutkimussairaala ja henkilöstö on joko lääkäreitä, tai potilaita. Mitään tylsää flunssanhoitoa kirja ei kuitenkaan tarjoa, vaan sairaudet ovat mielenkiintoisia ja harvinaisia. Lukijan ei tarvitse tietää yhtään mitään kirjan aiheista, sillä tämä toimii vallan mainiosti muutenkin.

Kirja tarjoaa sopivasti jännittävää salaisuuksien täyteistä arkea, harvinaisia sairauksia ja pelottaviakin biotiedekokeiluja. Juoni kulkee sujuvasti, ja kirjan parissa viihtyi alusta loppuun. Mielestäni oikein hyvä kirja siis.


Ihon alla
Gummerus, 2016
s.419

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Ilkka Auer: Kymnaasi


Sofia on orpo, ja joutuu elämään kauhistuttavissa oloissa. Hänen elämänsä on kamalaa. Eräänä yönä hän päättää muuttaa elämänsä suuntaa pysyvästi, mutta oudot käänteet muuttavat hänen suunnitelmansa ja hän päätyy sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin  Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille tarjoaa hänelle turvapaikan. Sofian on mahdollista aloittaa uusi elämä ilman kiusaamista ja väkivaltaa, ympärillään ystäviä, jotka välittävät hänestä.
Pian Sofia huomaa, ettei edes hänen uudessa turvapaikassaan kaikki ole hyvin. Pahuus vaanii nurkan takana ja yrittää tuhota Kymnaasin ja sen erityislaatuiset oppilaat. Sofia päättää yrittää kaikkensa pelastaakseen itselleen tärkeiksi tulleet ystävänsä, vaikka se veisi hengen.

Tartuin innolla ja suurin odotuksin tähän Ilkka Auerin uuteen romaaniin. Viime vuonna lukemani Domowik teki niin suuren vaikutuksen ihanine jouluisine tunnelmineen. Kymnaasin mukana päästiin kesäisiin tunnelmiin ja juhannuksen viettoon. Tällä kertaa ei ehditty jäädä kovin pitkiksi ajoiksi ihastelemaan tuoksuja, makuja ja näkymiä, sillä juoni oli vauhdikas. Kuvailevaa tekstiä vauhdikkaiden tapahtumien välissä oli kuitenkin tarpeeksi, jotta mieleen muodostui selvä kuva Kymnaasista, sen ympäristöstä ja asukkaista.

Kymnaasissa esitellään mielikuvituksellinen paikka, jossa lähes kaikki on mahdollista. Eipä ole esimerkiksi yhtään mahdotonta, että saliin astelee kummitus tai, että herättyään voi rapsuttaa jalkopäässä nukkuvaa supikoiraa. Kummallisia asioita avataan lukijalle mielestäni tarpeeksi, vaikka aivan kaikkia pikkujuttuja ei selitetä puhki. Tarina on täynnä kekseliäitä yksityiskohtia ja mahtavia hahmoja. Nautinkin Kymnaasin lukemisesta paljon, ja lähtisin oitis tutustumaan Kymnaasin sisäoppilaitokseen, jos se olisi mahdollista. (En tosin ihan jokaisen oven taakse kurkistaisi...)

Juonikuvioita ja yksityiskohtia oli kuitenkin niin paljon, että niistä olisi riittänyt pidempäänkin kirjaan. Välillä vauhti kiihtyi niin hurjaksi, että valtavia juonikuvioita käsiteltiin muutaman rivin huomioina. Ehkä siis aivan kaikkia ideoita hurjista tapahtumista ei olisi tarvinnut laittaa tähän samaan kirjaan, jos ne eivät kuitenkaan saa ansaitsemaansa sivutilaa ja huomiota. Esimerkiksi jokunen kuolema, uuden hahmon esittely ja kiperä läheltä piti tilanne oli niin nopeasti ohi, että ihmetytti. Toisaalta vauhdikas ja menevä teksti sai minut kääntämään kirjasta sivun toisensa perään.


Kymnaasi, Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille
Haamu, 2019
Kannen kuvat: Ilkka Auer
s. 302
Arvostelukappale

torstai 19. syyskuuta 2019

Tove Jansson: Muumit -Sarjakuvaklassikot I


Muumit -sarjakuvaklassikot I sisältää neljä Tove Janssonin alkuperäistä Muumi -sarjakuvaa. Kirja sisältää sarjakuvat Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari.

Näistä sarjakuvista ainoastaan Muumiperhe Rivieralla oli minulle entuudestaan tuttu tarina, sillä olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Kirjan sarjakuvista omiksi suosikeikseni nousivat Muumiperhe ja Yksinäinen saari. Näissä kahdessa oli eniten hauskoja kohtauksia, yhtenäiset tarinat ja seikkailua. Vähiten pidin kirjan ensimmäisestä sarjakuvasta, Muumipeikosta, sillä se ei ollut tarinana kovinkaan yhtenäinen. Tarina koostui lähinnä pienemmistä tapahtumista, jotka eivät edes liittyneet suuremmin toisiinsa. Oli tässäkin sarjakuvassa silti paljon hauskoja kohtauksia.

Muumisarjakuvat ovat kauniita. Ne ovat täynnä yksityiskohtia ja niiden kuvia voisi tutkailla hyvinkin pitkään. Kauniiden kuvien lisäksi sarjakuvien tarinat ovat hauskoja. Ne tuovat kaikkien muumihahmojen aidot puolet esiin. Näitä alkuperäisiä sarjakuvia kun ei ole sensuroitu ja muumit ovat juuri sitä mitä haluavat. Nipsu on ahne, eikä kaikkein luotettavin ystävä, Niiskuneiti melko pinnallinen, Muumipeikko ei aina maailman fiksuin, Muumipappa usein ryypiskelemässä ja kaipaamassa etäisyyttä tavalliseen perhe-elämään. Myös muista hahmoista löytyy omat puolensa ja hahmoja näissä sarjakuvissa riittääkin. Kekseliäitä ja monipuolisia hahmoja putoilee jokaisessa sarjakuvassa mukaan tarinaan.

Muumisarjakuvat kestävät aikaa ja niiden kuvitukseen ja tarinoihin voi palata monesti uudestaan, sillä ne kestävät kyllä monet lukukerrat.

Varmasti monen Pikku-Myy fanin kannalta näissä ensimmäisissä sarjakuvissa haittana on se, ettei hän näissä esiinny, mutta minua tämä ei haittaa. Omat suosikkini kun on Nuuskamuikkunen, Muumipappa ja Muumimamma.


Muumit -sarjakuvaklassikot I, (The Complete Tove Jansson Comic Strip, 2006)
Ruotsinkieliset alkuteokset: Mumintrollet I ja Mumintrollet II
Suom. Anita Salmivuori
s. 95

maanantai 16. syyskuuta 2019

Zoe Sugg: Girl Online omillaan


Penny ja Noah ovat vain ystäviä. Pennyn on aika yrittää tavoitella unelmiaan itsenäisesti, ja myös Noahilla on omat murheet läpi käytävänään. Noah onkin kadonnut kaikkien läheistensä ulottumattomiin, eikä Penny saa häneen yhteyttä. Penny yrittää keskittyä valokuvaukseen, Elliotin murheisiin ja uusiin ystäviinsä, mutta silti Noah pyörii hänen mielessään turhan ahkeraan. Kun Penny sitten tapaa super söpön Callumin, joka on kiinnostunut hänestä, on aika päättää pystyykö hän jatkamaan elämäänsä ilman Noahia.

Girl Online omillaan on kolmas osa Girl Online -sarjasta.
Miten koukkuun voikaan jäädä sarjaan, vaikka sen päähenkilöt ovat melkein kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Tämä koko sarja on vaan niin aito, eläväinen ja täynnä loistavia hahmoja ja tapahtumia. Ei tästä voi olla pitämättä, mutta harmikseni tämä sarja taitaa nyt olla tässä. En ole ainakaan kuullut tai nähnyt missään juttua, että tätä enää jatkettaisiin.

Kirja oli täynnä upeita syysmaisemia, ystävyyttä ja aitoja henkilöitä. Lisäksi oli ripaus nippelitietoa (koska Elliot...), juhlia ja juonittelua.

Kaksi kirjan suurinta yllätystä, ei tullut lainkaan yllätyksenä, vaan ne oli varsin helppo arvata etukäteen, mutta onneksi muutamat pienemmät tapahtumat tulivat täysin yllätyksenä. Tapahtumia oli tarpeeksi, ja ne oli jälleen kuvailtu niin koukuttavasti, että kirja oli luettava lähes yhdellä kertaa, niin kuin aiemmatkin osat.

Henkilöt ovat kasvaneet ja kehittyneet sarjan aikana kohti aikuisuutta ja unelmiaan. Tällaisesta kehityksestä pidän kovasti nuortenkirjoissa, ja tässä sarjassa kirjailija on onnistunut oikein hyvin viemään hahmojaan uskottavasti läpi kasvun ja kehityksen. Lempihahmoni Pynny ja Elliot olivat molemmat isoissa rooleissa (Penny tietysti, koska on päähenkilö sarjassa), mutta harmikseni Pennyn veli käväisi tällä kertaa vain vilaukselta kirjassa. Noh, en minä häntä kirjan lukuhetkellä ehtinyt erityisemmin kaivata, koska olin niin keskittynyt kaikkeen siihen mitä kirjassa tapahtui.

Lue myös: Girl Online ja Girl Online kiertueella


Girl Online omillaan, (Girl Online Going Solo, 2016)
WSOY, 2018
Suom. Inka Parpola
s. 392

torstai 12. syyskuuta 2019

Kati Hiekkapelto: Kolibri


Anna Fekete on paennut Suomeen jo lapsena. Nyt hän on aikuinen ja aloittamassa uutta työtä Pohjoissuomalaisessa kaupungissa rikostutkijana. Työt eivät ala rauhallisesti, sillä heti Anna joutuu tutkimaan murhaa. Lenkkipolulta löydetään haulikolla ammuttu nainen. Eikä kestä kauaa, kun jo toinen ruumis löydetään. Annan ei ole helppo astua uuteen työpaikkaansa, sillä hänen työparinsa on rasistinen, ilkeitä mielipiteitä heittelevä Esko, joka hankaloittaa Annan työtä tahallaan. Murhien lisäksi poliisi saa yhteydenoton kurdityttö Dijarilta, joka tuntuu pelkäävän perhettään. Anna ottaa tytön pelon hyvin vakavasti ja alkaa selvittää tapausta kollegoidensa vastahakoisuudesta huolimatta.

Kolibri aloittaa rikostutkija Anna Feketestä kertovan dekkarisarjan.
Kolibrissa ehtii tapahtua paljon. Murhia on monta, ja niihin liittyy mielenkiintoisia johtolankoja. Lisäksi Dijarin tapaus kulkee mukana läpi kirjan. Näiden kahden pääteeman lisäksi kirjaan on mahdutettu monen hahmon yksityiselämää, ja kaikenlaisia pienenpiä tapahtumia. Tylsää ei siis kirjaa lukiessa tule. Muutaman pienemmän tapauksen olisi jopa voinut unohtaa, sillä kaikelle ei aivan tarpeeksi suurta huomiota pystytty antamaan ja jotkin pienet tapaukset tuntuivat tämän takia liian nopeilta ja turhilta.

Pidin kirjan juonesta. Sekä murhien, että Dijarin kohtalon ratkaisut yllättivät. Dijarin tarina tekikin kirjasta entistä mielenkiintoisemman, sillä hänen tarinansa esitellään hänen itsensä kertomana ja se poikkeaa kirjan muusta tyylistä suuresti. Lisäksi Dijar tuo Anna Feketestä heti kiinnostavia puolia esiin.

Kiinnostavista juonikuvioistaan ja yllättävistä ratkaisuista huolimatta Kolibri ei saa minulta pelkkää kiitosta. Kirja on synkkä. Liian synkkä minun makuuni. Henkilöt voivat huonosti joko henkisesti tai fyysisesti. Kirjassa ryypätään, ollaan krapulassa, harmitellaan Suomen syksyä ja sen kauheita kelejä, syödään huonosti, tupakoidaan liikaa, työpaikkakiusataan, ollaan rasistisia, ja tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Eipä tule mieleen montaa iloista kohtausta. Kolibri ei ole hyvänmielenkirja, mutta aina voi toivoa, että seuraavassa osassa henkilöt saisivat edes hiukan iloa elämään tai, että kirjan yleinen ilmapiiri olisi hitusen positiivisempi. En toki kaipaa pelkkää iloista "kukkaketo" meininkiä, mutta sellaista tasapainoa kaipaan, että olisi sekä iloa, että surua.


Kolibri
Otava, 2013
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
s. 381

torstai 5. syyskuuta 2019

Christian Rönnbacka: Rakennus 31


Komisario Antti Hautalehto on jälleen parantelemassa haavojaan viimeisimpien hirveiden tapahtumien jäljiltä, mutta töihin on taas palattava. Tavallista arkista poliisityötä ei riitä kauaa, ennen kuin poliiseille alkaa kantautua tietoa siististi kaivetuista haudoista, joita löytyy ympäriinsä. Ruumiita haudoissa ei ole, mutta jokin tarkoitus niillä kai on oltava, pähkäilee Hautalehto, kunnes viimeisestä haudasta löytyy viimein myös ruumis. Poliisit ovat ymmällään erikoisesta ruumiista, eikä edes henkilöllisyys ota selvitäkseen. Kunnes kuvaan astuu todistajia, yksi kerrallaan. kaikki heistä tuntuu tietävän asiasta paljon, mutta he kertovat tietojaan hyvin säästellen. Pikkuhiljaa jäljet alkavat johtaa entiselle mielisairaalan rakennukselle. Rakennus 31 lähettyvillä, ja sisätiloissa tuntuu olevan liikettä huomattavasti enemmän, kuin pitäisi.

Rakennus 31 on kolmas osa Antti Hautalehto -sarjasta.
Oli pakko palata Hautalehdon seuraan jo nyt, sillä vauhdikkaat ja hauskat tapahtumat houkuttelivat. Hautalehto ja kumppanit tarjoavat hulvattomia tilanteita keskellä kauhistuttavia murhatutkimuksia ja muita kieroja ja sekopäisiä ongelmia. Ja jälleen sain naureskella tilanteille, johon Hautalehto onnistuu itsensä ja ympärillään olevat saamaan.

Kaikkien hauskojen ja vauhdikkaiden tilanteiden keskeltä löytyy myös kekseliäs ja mielenkiintoinen kuolemantapaus, jollaiseen ei jokaisessa dekkarissa törmää. Vaikka ei tuota kirjan kuolemantapaustakaan osannut kovin vakavasti ottaa, ja siihenkin liittyvät tapahtumat useimmiten naurattivat. Erittäin hauska, vetävä ja vauhdikas kirja siis kyseessä.

Lisää mielenkiintoa tarjosi Hautalehdon oma elämä, joka oli jälleen aika solmussa, toisen osan tapahtumien jäljiltä. (joita en tässä spoilaa) Nyt kolme osaa sarjaa luettuani voin todeta, ettei muut kirjan hahmot ole vieläkään tulleet erityisen läheisiksi, vaikka he ovatkin mukana Hautalehdon jutuissa. He pysyvät koko ajan enemmän taustalla. Mutta ei haittaa. Hautalehto on heistä selkeästi kiinnostavin. Enkä osaa kaivata lisää muiden hahmojen sooloilua.


Lue myös: Operaatio Troijalainen, ja Julma.


Rakennus 31
Bazar, 2014
s. 335
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen