lauantai 28. heinäkuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Sotilaan tarina


Suti ja Tiltu ovat nuoria naisenalkuja, jotka puntaroivat elämää ja sen mahdollisuuksia. Heitä yhdistää rakkaus teatteriin ja näyttelemiseen.

Olen Härkös fani ja yleensä hänen tuotannostaan pidän kovasti ihan Häräntappoaseesta alkaen, mutta Sotilaan tarina, ei oikein napannut. Pidin kohdista, joissa Suti kertoi tarinaa laaksosta, jonka asukkaat ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Laaksossa asuvat kaikki kelvottomista leikkikaluista, spitaalisiin enkeleihin. Myös laakson asukkaat työskentelevät teatterin parissa. Näitä tarinoita odotin aina Sutista ja Tiltusta lukiessani, sillä heidän tarina oli kirjassa se joka ei iskenyt. Laakson tapahtumat ja asukkaat olivat mielikuvituksellisia ja tarina oli loistava pakokeino Sutin ja Tiltun hitusen ankeasta elämästä.

Suti ja Tiltu ovat kovin kärsiviä. Elämä tuntuu olevan yhtä kärsimystä, mutta niin myös teatteri. En vain saanut missään kohtaa otetta näistä hahmoista, sillä tämä kärsimyksen määrä oli liikaa. Kirjaa lukiessa teki mieli huutaa hahmoille, että tekisivät sitten jotain muuta jos se kerran on noin kamalaa. Teatterimaailma on minulle tuttua vain katsojan näkökulmasta, joten en tiedä millaista luomisen tuskaa näyttelijät läpikäyvät, mutta tämän kirjan perusteella hirveätä.

Sotilaan tarina on hyvin erilainen kuin muu Härkösen tuotanto, joten vaikka tästä kirjasta ei pitäisi, ei kannata koko Härkösen tuotantoa hylätä.


Sotilaan tarina
Otava, 1986
Päällys: Hannu Taina
s. 285

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella


Dokumenttiohjaaja Salome Virtaa pyydetään tekemään elokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Maalauksen luonnoksia on löytynyt ja niistä käy ilmi paljon muutakin, kuin vain taulun suunnittelua. Salome suostuu tehtävään, sillä Nainen parvekkeella on hänelle itselleen merkityksellinen taulu. Salome saa selvitettyä kenellä taulu tällä hetkellä on ja alkaa vilkkaan sähköpostiyhteydenpidon omistajan kanssa.
Luonnoksien ja taulun kanssa on kuitenkin ongelmia, sillä kummankaan haltiat eivät ole innokkaita esittelemään niitä Salomelle. Salome ei luovuta, sillä hänellä on projektissa mukana omat sukulaissalaisuutensa, joihin hän toivoisi selvyyttä.

Nainen parvekkeella on ensimmäinen osa Salome Virta -sarjasta.
Nainen parvekkeella ei ehkä dekkarina vakuuta, mutta muuten se on loistava kirja. Lähes koko kirja on sähköpostimuotoon kirjoitettu. Salome Virta ja Nainen parvekkeella -taulun omistaja Joenmaa pitävät tiivistä yhteyttä ja heidän sähköpostiensa kautta lähes koko kirja muodostuu. Nykypäivän ääneen pääsee kuitenkin myös Joenmaan poika ja menneisyyden kerronnasta huolehtii madame Mullins, joka kertoo elämästä 1880 -luvun Pariisissa.

Minkäänlaiset murhat ja niiden selvittely, ei tässä kirjassa esiinny, kuin aivan pienen hetken. Tämä kirja sopii siis mainiosti myös niille, jotka eivät kaipaa dekkaria luettavaksi. Sen sijaan kirjasta löytyy vetävä juoni, taidetta ja loistava tarina siitä, minkälainen Edelfeltin elämä Pariisissa taulun maalaamisen aikoihin olisi voinut olla.

Sähköpostien muodostama kerronta toimi tässä hyvin. Pikkuhiljaa Salome ja Joenmaa tulivat toisilleen tutuiksi ja heidän keskustelunsa veivät tarinaa eteenpäin yhtä hyvin, kuin mikä tahansa muukin kerrontatyyli. Kaksikko kertoi toisilleen elävästi näkemiään ja kuulemiaan asioita ja näin myös lukijalle muodostui elävä kuva ympäristöstä ja kaikesta oleellisesta.

Salome Virta -sarjaa haluan ehdottomasti lukea lisää, sillä tämä taidemaailmaan sijoittuvan sarjan aloitus toimi oikein hyvin.


Nainen parvekkeella
Bazar, 2016
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 299

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt


Muumipappa päättää kirjoittaa muistelman nuoruudestaan. Kuinka löytölasten kodista karanneesta seikkailijasta oikein tulikaan rauhallinen perheenisä. Muumipappa muistelee nuoruutensa hurjia seikkailuja, jotka hän koki yhdessä Fredriksonin, Hosulin, Juksun ja monen muun kanssa. Muumipappa kertoo myös kuinka hän tapasi Muumimamman.

Muumien tunnelmalliseen laaksoon on aina ihana palata. Myös tällä kertaa, vaikka Muumipapan urotyöt kertovatkin muumipapan nuoruudesta ja seikkailuista muissa maisemissa. Lähes aina kun saan muumikirjan luettua, päätän että tämäpä onkin yksi parhaista muumikirjoista. Niin tein myös tällä kertaa, sillä onhan tämä aivan loistava seikkailun täyteinen kirja. Luulen, että päätän kaikkien muumikirjojen olevan parhaita. Kaikki muumikirjat ovat ihan omalaisiaan ja niissä kaikissa selviää jotakin uutta mielenkiintoista muumeista.

Muumipapan urotyöt esitteli nuoren papan lisäksi Nipsun ja Nuuskamuikkusen vanhemmat, Hosulin, Sosulin, Juksun ja Mymmelin tyttären. Kirja viliseekin sivujen täydeltä hauskoja ja omaperäisiä hahmoja, jotka pääsevät mukavasti kuvituksessakin mukaan tarinaan.

Jo kirjan esinäytös tempaisee mukaansa ihanaan tarinaan. Voiko olla pitämättä näistä hahmoista jotka sutkauttelevat hauskoja juttuja ja ovat niin täydellisen aitoja rommitoteja juodessaan ja kipeäkiukkuineen. Entäpä Nipsu ja Nuuskamuikkunen, jotka kärttävät Muumipapalta enemmän tietoa vanhemmistaan, kun Muumipappa mieluiten keskittyisi ihan vain omiin hurjiin seikkailuihinsa. Muumipapan muistelmat ja niiden välissä olevat pienet nykyhetken kuvaukset Muumilaaksosta tekevät kirjasta kokonaisuuden, jonka lukemista ei kannata jättää väliin.


Muumipapan urotyöt, (Muminpappans bravader, 1950)
WSOY, 1968
Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen
Kuvitus: Tove Jansson
s. 158

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Vilja ja Aleksi ovat nuori lestadiolaispari. Heti tavattuaan pari näki yhteisen tulevaisuuden, ison onnellisen perheen ja ihanan arjen, jossa molemmat saisivat toteuttaa unelmiaan. Vuodet kuitenkin vierivät nopeasti ja lapsia syntyy tiuhaan tahtiin. Liiankin tiuhaan? Pariskunta toivoo pientä taukoa lapsien välillä, mutta ovat taas pian äitiyspolilla kuulemassa iloisia uutisia. Neljä alle kouluikäistä lasta odottavat kotona, kun Viljan jaksaminen alkaa säröillä. Vielä olisi monia hedelmällisiä vuosia edessä, sillä Vilja ei ole edes kolmeakymmentä.

Taivaslaulu on paljon puhuttu ja kehuttu teos. Aina nämä kehutut kirjat eivät ihan uppoa minulle, mutta tällä kertaa onnisti. Pidin Taivaslaulusta ja se olikin luettava nopeaan tahtiin. Lyhyet luvut kiidättävät lukijan läpi tarinan, joka on kauniilla kielellä kirjoitettu.

Taivaslaulu on rakkaustarina, joka on onnellinen, surullinen, toiveikas ja välillä jopa epätoivoinen. Kaikkea sopivassa määrin. Vilja ja Aleksi vaikuttavatkin aidolta pariskunnalta. Välillä toista arvostetaan ja nähdään upeimpana olentona päällä maan ja välillä taas pohditaan karkaamista koko tilanteesta. Onnelliset loput ovat minulle tärkeitä rakkaustarinoissa ja tässäkin onneksi sellainen oli, vaikka välillä vähän ehti jo jännittää.

Monipuolisuutta kirjaan toi se, että tarina kerrottiin välillä Viljan kautta nykyhetkessä, Aleksin kautta ajalta, jolloin pariskunta tapasi toisensa, nukkeleikkien kautta, sekä muutamien blogikirjoitusten ja niihin sadelleitten kommenttien kautta. Blogitekstit olivat ainoa, jotka ei niin säväyttänyt, mutta muuten pidin kaikista kohdista.

Koska kirja kertoo lestadiolaisesta pariskunnasta, oli uskonto tietysti läsnä kirjan alusta loppuun. Käytiin seuroissa, kuunneltiin saarnoja ja elettiin Raamatun oppien mukaisesti.


Taivaslaulu
Gummerus, 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
s. 284

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita


Verikuu ja muita outoja tarinoita koostuu neljästätoista lyhyestä tarinasta. Kummankin kirjailijan tarinoita kirjasta löytyy seitsemän. Tarinoista löytyy haamuja, peikkoja, muodonmuuttajia, menninkäisiä ja paljon muuta. Myös ihan uusia tuttavuuksia, kuten Pannoittettuja.

Verikuu ja muita outoja tarinoita on yhtenäinen kokoelma. Aiheet pysyvät vanhojen uskomusten, myyttien tai omituisten olentojen ympärillä. Vuodenajat vaihtelevat talvesta-kesään. Myös ajallisesti tarinoiden tapahtumissa on paljon eroa, välillä ollaan nykypäivässä ja välillä huomattavasti vanhemmassa ajassa.

Kaikissa tarinoissa oli hyvin suunnitellut hahmot. Näinkin lyhyissä jutuissa hahmot ehtivät käydä tutuiksi ja omanlaisikseen. Esimerkiksi heti ensimmäinen tarina Verikuu, on hyvin arkinen tarina ja sen päähenkilö Janne on uskottava ja arkinen hahmo ja silti tarina ehtii muutamassa sivussa muuttumaan jännittäväksi ja oudoksi tarinaksi. Näitä tälläisiä normaalin arjen muuttumisia oudoiksi tapahtumiksi kirjassa on muitakin, mutta joukkoon mahtuu myös tarinoita, joissa omituiset hahmot ja yliluonnollisuus on mukana alusta asti, kuten tarinoissa Pannoitetut ja Kirsikkalikööriä.

Minusta kaikki kirjan tarinat olivat hyviä, ja näitä voisi suositella vähemmän lukevillekkin. Tarinat ovat lyhyitä, mielenkiintoisia ja aitoja. Kirjoitustyyli on sujuvaa. Kirja sopii niin kesäöihin, kuin pimeneviin talvi-iltoihinkin. Kaikissa tarinoissa ei myöskään kerrottu lopussa aivan tarkasti, että mitäs sitten tapahtuikaan, vaan lukijalle jätettiin sopivasti omaa tilaa pohtia ratkaisua ja tarinan jälkeisiä tapahtumia.

P.S. Kirjakuva oman suosikkitarinani Chatten tyyliin.


Verikuu ja muita outoja tarinoita
Haamu, 2018
Kannen kuvat: Ivi Rebova
s. 148
Arvostelukappale

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Ellen lähde on eläkkeellä oleva leski, entinen kartanpiirtäjä, jonka intohimo on puutarhat. Tehokas martta-ihminen päätyy seuraamaan hyvin läheltä tapausta, jossa nainen katoaa. Mirkka on lähtenyt Kemiönsaarelle valvomaan remontin etenemistä, mutta kun hänen miehensä menee häntä tervehtimään, on mökki tyhjä, eikä hänen vaimostaan ole tietoakaan. Ellen haluaa tietää mitä naiselle on käynyt ja niimpä hän alkaa tutkia asiaa apunaan naapurin kesälomaa viettävä lukiolaispoika.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen lähteen tutkimuksia -sarjan.
Ellen Lähde ottaa elämässään rennosti, vaikka murhamysteeri viekin ajatukset mennessään. Hän onkin sen takia hyvä dekkarihhamo, sillä murheissa ja ongelmissa pyöriviä päähenkilöitä löytyy lähes jokaisesta dekkarisarjasta nykyään. Leskiksi jääneellä Ellenillä riittää edelleen vientiä, eikä nainen eläkeiästään huolimatta jää nuorempien naisten jalkoihin.

Myrkkykeiso on dekkari, jossa poliisit vilahtavat vain ohimennen lausutuissa huomautuksissa. Ellen on kaiken keskipisteessä ja hän saa kuulla monelta ihmiseltä tietoa tapahtumista, vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Kirja on aika lyhyt, mutta tapahtumia ja jopa sivujuonia siitä löytyy kokoonsa nähden paljon. Juoni etenee siis väkisinkin nopeaan tahtiin, eikä loppuratkaisua tarvitse jännittää kauaa. Syyllistäkin vihjaillaan jo hyvissä ajoin ennen loppua, joten täysin yllätyksenä vankilaan joutuvan tyypin henkilöllisyys ei lukijalle tule. Toki alkuun vihjaillaan moneen muuhunkin suuntaan.

Myrkkykeiso on mukava välipaladekkari, jonka jatko-osan voi hyvin pistää lukulistalle. Ellenin rennosta elämästä lukee mielellään lisää. Kirjan lopussa jo vähän vihjailtiin seuraavan osan suuntautuvan aivan muihin maisemiin, kuin Suomen puutarhoihin.


Myrkkykeiso
Otava, 2017
Kannen suunnittelu: Piia Aho
s. 252

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle


8-vuotiaan pojan yksinhuoltaja Minne perii kummisetänsä pienen talon. Työttömäksi jäätyään Minne pohtii voisiko hän jättää Tampereen ja muuttaa keskelle maaseutua Katajamäen kylään. Työ ja asunto asiat sujuvat niin mutkattomasti, että Minne ei keksi yhtään syytä, miksei yrittäisi asua poikansa kanssa maaseudulla. Niimpä kaksikko pakkaa tavaransa ja muuttavat.
Katajamäellä arki lähtee rullaamaan hyvin ja Minnen hiljaiseen rakkauselämäänkin saadaan vipinää, kun komeat miehet alkavat piirittää uutta tulokasta.

Kotiin Katajamäelle aloittaa Katajamäki -sarjan.
Etsisin kirjakauppojen sivuilta jotakin oikein kesäistä maaseudulle sijoittuvaa hömppää ja löysin tämän. Katajamäki -sarjaa kuvataan perinteiseksi maalaisromantiikaksi. Sarjaa on ilmestynyt jo yli kymmenen osaa, joten lukemista riittää, jos tälläisestä innostuu. Mitä Suomi lukee? -listalla näitä Katajamäki -sarjan kirjoja näkee, joten ajattelin, että jotain hyvää tässä sarjassa on oltava.

Kotiin Katajamäelle onkin erittäin siirappinen ja aika ennalta-arvattava maalaiskirja. Alku käynnistyy hitaasti ja muuttoa Katajamäelle pohditaan pitkään siihen nähden, että lukija varmasti arvaa muuton joka tapauksessa tapahtuvan. Hitaamman alun jälkeen loppu kirja eteneekin sitten hirmuisella vauhdilla ja vuosi Katajassa hurahtaa ohi pikavauhdilla. Miesehdokkaita yksinhuoltaja Minnellä onkin lähes joka suunnalta, vaikka lukijaa ei yllätä hitustakaan loppuratkaisu.

Odotukseni kirjaa kohtaan, eivät olleet korkealla, ja vaatimustasoni oli niin alhaalla, että kirjasta oli tämän takia helppo pitää. Yksi asia kirjassa otti kuitenkin niin pahasti alusta asti silmään, että valitettava siitä on. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi dialogista, joka on erittäin tönkköä. Toisilleen tutut ihmiset puhuvat keskenään kuin ventovieraat, sillä dialogeissa selitettään lukijalle aivan liikaa tietoa kirjan hahmoista. Tälläisen selityksen kuuluisi ehdottomasti löytyä jostain muualta kuin dialogeista.

Hakemaani maalaiselämää sain kuitenkin niin kuin halusinkin. Pieni sievä torppa ja sen ympärille levittyvä Katajamäki oli juuri sellainen ympäristö, mitä kirjalta odotinkin. Katajamäki -sarjaa saatetaan muutamasta ärsyttävyydestään huolimatta nähdä siis jatkossakin täällä blogin puolella, sillä minusta kesällä on mukava välillä keskittyä tälläiseen kunnon maalaishömppään ja sitä tässä kirjassa on ja paljon.


Kotiin Katajamäelle
Karisto, 2007
s.290

torstai 5. heinäkuuta 2018

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä


Pienen Bishop`s Laceyn hautausmaan läheisyyteen hajoaa nukketeatterin pakettiauto. 11- vuotias Flavia de Luce on ensimmäisten joukossa tapaamassa kuuluisaa nukketeatteritaiteilijaa Rubert Porsonia ja tämän avustajaa. Auto kaipaa remonttia, joten Rubert ja hänen nukkensa voivat jäädä kylään ja pitää siellä yhden upeista näytöksistään.
Flavia on innoissaan teatterista, mutta Rubert Porson kuolee, eikä Flavia voi olla selvittämättä asiaa, vaikka viimekertaisesta murhasta jäi hieman pahoja muistoja.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on toinen osa Flavia de Luce -sarjasta.
Tämän toisen osan parissa viihdyin huomattavasti paremmin, mitä ensimmäisen. Tällä kertaa Flavia hoisi tutkintansa uskottavammin, sillä hän ei tällä kertaa vaikuttanut ihan jokapaikan höylältä, joka onnistuu aivan kaikessa. Hän ei myöskään sotkenut liikaa poliisien työskentelyä varastamalla johtolankoja. Flaviasta sai muutenkin uskottavamman kuvan, sillä tässä osassa hänen nuori ikänsä näkyy selvemmin. Hän esimerkiksi joutuu kysymään neuvoa ihmissuhteisiin liittyvissä kysymyksissä.

Minusta vasta tässä kirjassa kävi ilmi asioita, joita lupailtiin ensimmäisestä osasta löytyvän. Ilkeät siskot, olivat tosiaan aika ilkeitä. Onneksi Flavia osaa vastata kiusaamiseen, vaikka saattaakin joskus jäädä kiinni tekosistaan. Flavian harrastus kemian parissa oli suuremmassa roolissa ja toi kirjaan hauskoja tilanteita.

Bradley kuvailee maaseutua kauniisti ja Flavian pyöraretket tutkimuksia hoitaessa on koukuttavaa luettavaa. 1950 -luvun Englannin maaseutu on loistava paikka näille henkilöille ja tapauksille. Hieman lisää haluaisin kuulla tuosta upeasta kartanosta, jossa de Lucen perhe asuu, vaikkakin rahaongelmissa pyristellen.

Olen onnellinen, että pidin tästä toisesta osasta, sillä haluan kovasti lukea tämän sarjan, jo sen kauniin ulkoasun takia. Minusta tähän sarjaan on nimittäin luotu kauniit ja tyyliin sopivat kannet. Niin ja nämä nimet ovat upeita.

Lue myös: Piiraan maku makea


Kuolema ei ole lasten leikkiä, (The Weed that Strings the Hangman`s Bag, 2010)
Bazar, 2014
Suom. Laura Beck
s. 389

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissa -ja teetä


Göran Borg on palannut Ruotsiin, mutta työ ja elämä ei maistu, sillä ajatukset ovat edelleen Intiassa. Mindfulness -istunnoissa terapeutti yrittää esittää hyviä tapoja saada Intia pois ajatuksista ja Göran päättää yrittää. Hän tapaa vanhat ystävänsä ja yhden uudenkin. Uudesta tuttavuudesta tuleekin nopeasti loistava ystävä, jonka kanssa juttua tuntuu riittävän. Hetkellinen hyvänmielen aalto, ei riitä pitämään Intiaa pois mielestä. Göranin paras ystävä, intialainen Yogi on siirtänyt häitään, mutta Göran päättää lähteä siitä huolimatta tapaamaan ystäväänsä ja saakin todeta, että häiden siirron takana on suuria ongelmia. Göran ja Yogi päätyvät selvittämään pieleen menneitä asioita ja joutuvat seikkailuun, joka johdattaa heidät Darjeelingin teeviljelmille saakka.

Göran ja Yogi ovat ilmeisesti seikkailleet ennenkin yhdessä. Delhin kauneimmat kädet -kirja on kuitenkin itselläni lukematta. Päädyin lukemaan Sumua darjeelingissa -ja teetä -kirjan sen kauniin nimen takia. Kirjassa mainittiin toistuvasti parivaljakon aiemmat seikkailut, mutta ei se häirinnyt tämän kirjan lukemista.

Sumua Darjeelingissa -ja teetä on oikein mainio kirja. Hauska, vauhdikas ja kiinnostava. Darjeelingin maisemat ovat kuvattu kauniisti ja teeviljelmille sijoittuva tarina on mielenkiintoinen teen ystävälle.
Kirjassa seikkailtiin kyllä paljon muuallakin, kuin Darjeelingissa ja Intian kuhisevat kadut ehtivät maaseudun lisäksi tulla tutuiksi. Kaiken seikkailun keskellä hahmot ehtivät pysähtyä nauttimaan herkullisista intialaisista ruuista ja kuuntelemaan läksytystä sukulaisilta. En haluaisi Intiaan matkustaa fyysisesti, mutta tämä mielikuvitusmatka monipuoliseen maahan on loistava. Göranin ja Yogin aiempi seikkailu alkoi kiinnostaa kovasti, vaikka en usko, että se yltää aivan näin hyväksi kirjaksi, sillä tässä oman lisän toi tosiaan kiinnostus teehen ja Darjeelingiin.

Itse juoni onkin sitten mitä mielikuvituksellisin. Göran ja Yogi päätyvät kerta toisensa jälkeen kummallisiin tilanteisiin ja tapaavat hulvattomia ihmisiä. Ei ehkä ihan yhtä hulvattomia kuin kaksikko itse, mutta kuitenkin. En yhtään ihmettele tarinan edetessä, miksi Göran tylsän arkensa keskellä haikailee takaisin Intiaan Yogin luo, sillä samalla sekunnilla, kun hän astuu Intiaan alkaa vauhdikkaat, jopa vaaralliset seikkailut.


Sumua Darjeelingissa -ja teetä, (Dimma över Darjeeling, 2013)
Bazar, 2015
Suom. Sanna Manninen
s. 391