perjantai 27. toukokuuta 2022

Carlos Ruiz Zafón: Usvakaupunki

 

Usvakaupunki koostuu yhdestätoista kertomuksesta. Osa kertomuksista esittelee tuttuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, mutta heidän tarinoistaan löytyy jotakin merkillistä. Gaudí esimerkiksi matkaa New Yorkiin saadakseen Sagrada Familian valmiiksi ja Miguel de Cervandes kirjoittaa pääteostaan. Mukaan mahtuu myös Ruiz Zafónin romaaneista tuttuja henkilöitä. 
"Olen aina kadehtinut sitä, miten helposti jotkut ihmiset unohtavat, aivan kuin menneisyys olisi pelkkä välikausivaate tai vanhat kengät, jotka voi vain hylätä komeron perukoille, jolloin hukattuja askeleita on enää mahdoton kulkea uudestaa."s.13
Carlos Ruiz Zafón on yksi lempikirjailijoistani. Tuulen varjo on yksi mieleenpainuvimmista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Olin surullinen kun Ruiz Zafón kuoli. Tämä novellikokoelma onkin julkaistu postuumisti. Tämä tarjoaa kuitenkin vielä pienen kurkistuksen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle ja Barcelonan synkille kaduille. Joten vaikka en ole kovin suuri novellien ystävä, on tämä silti ollut ilmestymisestään lähtien ehdottomasti luettavien listalla. 

Novellit johdattavat romaaneista tuttuun kolkkoon, synkkään Barcelonaan, jossa ihmisten kohtalot ovat surullisia, ja jossa hahmot ovat rouhean raakoja. Sumuiset, koleat kadut herättävät mielikuvituksen eloon, enkä yhtään ihmettele ratkaisua tuoda osaan kertomuksista hieman mahdottomampiakin asioita, ja pieniä fantasian/kauhun elementtejä.

Itse pidin enemmän niistä kertomuksista, joissa oli täysin keksityt hahmot, ja romaaneista tuttuja hahmoja, mutta toisaalta oli kiintoisaa lukea myös aikansa suurista nimistä, kuten Gaudísta. Etenkin kun näiden todellisten hahmojen tarinoihin oli myös tuotu noita mystisiä fantasia elementtejä. 

Osa kertomuksista oli hyvinkin tunteita herättäviä. Tässä oli taas niin monia karmeita kohtaloita kirjoitettu naisille, että välillä teki oikein pahaa. 


Usvakaupunki, (La Ciudad de Vapor, 2020)
Otava, 2021
Suom. Antero Tiittula
s.172

lauantai 21. toukokuuta 2022

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

 

Diane on elänyt surun keskellä jo vuoden. Elämä ei tunnu enää kiinnostavan. Hän päästää kotiinsa enää parhaan ystävänsä Félixin, joka pitää hänestä huolta. Félix yrittää niin kovasti saada Dianeen eloa, että Diane päättää yllättäen repäistä ja lähteä parantelemaan itseään jonnekin, jossa saa olla rauhassa jopa Félixiltä. Niinpä Diane lähtee Irlantiin, maahan johon hän ei koskaan ennen olisi voinut kuvitella matkustavansa.
Pienen pieni kylä, jossa kaikki ottavat hänet hymyssä suin vastaan tuntuu aika mukavalta. Ainakin siihen asti, että hänen naapurinsa, synkkääkin synkempi ja ilkeän oloinen Edward saapuu. 
"Katsoin peilikuvaani makuuhuoneen kääntöpeilistä. Näytin siltä kuin olisin pukeutunut naamiaisiin, ja kuitenkin löysin kuvasta jälleen vanhan itseni."s.105
Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia on mitä söpöin kirjan nimi, vaikka inhoan kahvia. Niinpä oletin myös tarinan olevan söpö. Siksi olikin aikamoinen järkytys kun heti kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtui aivan kamalia ja sitten oltiinkin varsin masentuneen päähenkilön parissa. 

Tarkoitukseni oli eräänä rauhallisena aamuna vain hieman aloittaa tätä kirjaa, mutta niinhän siinä kävi, että tarina vei minut heti ensi sivuilta lähtien mukaansa ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on nimittäin hyvin koukuttava ja lyhyt, joten sen lukemiseen ei kauan mene, eikä sitä malta jättää keskenkään.

Kovin pitkiä syvällisiä pohdintoja ei kirjassa ole, vaan juoni vetää täydellä vauhdilla eteenpäin. Kirja olikin aivan ihastuttava pieni "hömppäkirja", jota lukiessani itkin pariinkin otteeseen, vaikka sitä tapahtuu todella harvoin kirjoja lukiessani. Nyt kyllä meni muutamat kohtaukset niin tunteisiin, ettei kyyneleiltä vältytty.

Ei tämä kirja varmasti ole mikään maailmaa mullistava ikimuistoinen teos, mutta jotenkin sen tarina ja olemus toi minulle mieleen Twilightit, vaikka tässä ei siis ole mitään yliluonnollista, eikä edes teinirakkautta. Ensinnäkin Edward muistuttaa erästä kaimaansa hyvinkin paljon. Kun tässä kirjassa Edward kulki synkkänä rantoja pitkin tummat hiukset sinne tänne hapsottaen, näin vain mielessäni Twilightin Edwardin, hiukan vanhentuneena, ja inhimillisempänä. :D Lisäksi sateinen Irlanti ja hupparissaan murjottava Diane toivat tuota nuorempana rakastamaani sarjaa mieleen.

Ainoa asia joka kirjassa häiritsi oli tupakointi. Yleensä minua ei ärsytä jos jokin asia maimitaan moneen kertaan, sillä se saattaa kuvata hyvin jotakin hahmoa, mutta näin pieneen kirjaan oli tungettu tupakointia jo ihan liikaa. 


Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, (Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015)
Bazar, 2018
Suom. Kirsi Tanner
s.218

tiistai 17. toukokuuta 2022

Hanna van der Steen: Punapipoinen poika

 

Marli on 15-vuotias, joka on perheensä kanssa asunut pari vuotta ulkomailla. Nyt he palaavat Suomeen. Marli tuntee itsensä ulkopuoliseksi, ja masennus alkaa hiipiä paikalle. Taakse jäänyt elämä, etenkin se yksi niin tärkeä ihminen, tuntuu ikävänä päivittäin. Mutta sitten Marli tapaa puistossa punapipoisen pojan, jonka seura saattaa jopa hiukan helpottaa.

Punapipoinen poika on säeromaani, joka kuvaa nuoren elämässä tapahtuvaa suurta muutosta ja siitä aiheutuvaa pahaa oloa. 

Punapipoinen poika on ensimmäinen lukemani säeromaani. Säeromaaneista on viime aikoina puhuttu aika paljon, ja olenkin ollut kiinnostunut tätä tyyliä testaamaan. Hetki kesti tottua näin erilaiseen tyyliin, mutta pian kirja imaisi mukaansa. Kirja on hyvin nopealukuinen, sillä tekstiähän tällä tyylillä ei niin paljon kerry. 

Paljon asiaa kirjaan mahtuu, vaikka tekstiä ei niin paljon olekaan. Marlin elämään ehditään hypätä tarpeeksi kattavasti, ja kirjassa ehditään käydä läpi monia asioita. Kirja on aika surumielinen, sillä Marlin suru on isosti esillä. Surun tunnetta kuvataan kirjassa uskottavasti, kuin myös kaveripiirejä, sekä nuorten arkea ja juhlaa. Itse pidin eniten siitä miten muutamilla lauseilla voidaan kauniisti kertoa näinkin vaikeista asioista, kuten Marlin aika vaikeasta suhteesta vanhempiinsa, jotka vaativat paljon, kuvittelevat antavansa paljon, mutta ovat oikeasti jossakin hyvin kaukana.

Punapipoinen poika oli hyvä kirja, joka hyvinkin voi innostaa vähemmän lukevia kirjojen pariin. Silti itse kaipasin tätä lukiessa enemmän tekstiä, enkä aivan hullaantunut säeromaanien maailmaan. Jotenkin vain jäi sellainen olo, etten ole nyt romaanilta saanut läheskään tarpeeksi, mutta tämä saattaa korjaantua ihan sillä, että lukisin enemmän säeromaaneja.


Punapipoinen poika
KVALITI, 2022
s.107
Arvostelukappale

torstai 12. toukokuuta 2022

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

 

Kauan tyhjillään ollut Reunamäen talo näkee kesän tullen hieman elämää, sillä perikunta on päättänyt myydä talon, ja nyt on aika hieman ehostaa sitä myyntikuntoon. Maiju saa serkkunsa Hennan kanssa raivausurakan hoitaakseen. Kesä etenee talon pihaa kunnostaen, mutta rentoutumista unohtamatta. Pian Maiju tarttuu myös haitariin, ja soittopuuhissa tutustuu kiinnostavaan mieheenkin. Olisiko aika unohtaa vanhat sydänsurut?
"Iltapäivän aurinko lämmitti Reunamäen pihan takkuista heinikkoa, maasta kohosi kaiken kasvavan väkevä tuoksu. Ruohoa, heinää, niittykukkia, kesän kuivattamaa hiekkamaata. Aitan kupeessa kasvoi villiintyneitä ruusupensaita, joiden aniliininpunaisista nupuista osa oli jo auennut."s.40
Jylhäsalmen sydänkesä on neljäs osa maalaisromanttisesta Jylhäsalmi -sarjasta.
Pidin yli vuoden lukutauon tästä kovasti pitämästäni Jylhäsalmi -sarjasta, mutta nyt houkutti palata sarjan pariin. Sarjan kolmas osa oli mielestäni niin heikko muihin osiin verrattuna, etten aiemmin saanut tartuttua tähän neljänteen. 
Jylhäsalmen sydänkesä oli kuitenkin taas yhtä loistava kuin sarjan ensimmäiset kaksi osaa olivat. 

Jylhäsalmen miljöötä ja henkilöiden arkista olemista kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja kauniisti. Koko aikaa ei paahdeta menemään eteen päin, eikä juoneen kovin suuria ja mullistavia käänteitä mahdu. Ehkei tuo romantiikan osuuskaan ollut erityisen yllättävää, mutta maalaistunnelmaa riittää. 

Paahteinen kesä, savusauna, juhannushäät, haitarimusiikki, hyttyset ja soutaminen täyttävät Maijun arjen, ja tekee kirjasta mitä loistavinta kesälukemista, vaikka kiva tämän tunnelmissa oli olla, vaikka ei aivan kesä vielä olekaan. Pikku hiljaa Maiju tutustuu myös sukunsa historiaan.

Kesäisen romantiikan vastapainoksi kirjassa kurkistellaan 40-luvulle. Venäläinen sotavanki Ivan joutuu töihin suomalaiselle maatilalle, mutta se ei ehkä olekaan niin kamalaa. Nämä kohtaukset tuovat kirjaan hieman tummempaa, syvempää tarinaa, vaikka kyllä kerronta näissäkin osissa pysyy melko kevyenä.

Uusi päähenkilö, Maiju saa tarpeeksi tilaa, eikä aiempien osien henkilöitä tuoda enää liikaa esiin, vaikka heitäkin hieman vilahtelee kirjan sivuilla. Jylhäsalmen sydänkesä on kivan kevyt kokonaisuus, joka tuo romanttisen maaseudun kauniisti esiin. 


Jylhäsalmen sydänkesä
Karisto, 2021
Kannen kuva: Petri Jauhiainen
Kannen suunnittelu: Saana Nyqvist
s.263

lauantai 7. toukokuuta 2022

Maria Kuutti: Alpo, Helmi ja kolmas pyörä

 

Helmi on Alpon paras kaveri. He leikkivät yhdessä hauskoja leikkejä, kuten hienoja juhlia. Yllättäen kesken leikkien, huoneeseen ilmaantuu uusi otus. Mummi on iloinen ja haluaa heti mukaan leikkeihin. Helmistä Mummi vaikuttaa todella mukavalta ja hän on heti valmis ystävystymään uuden tulokkaan kanssa. Alpo tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Miksi tuo uusi tyyppi saa noin vain tulla mukaan leikkeihin, ja unohdetaanko Alpo nyt kokonaan?
"Alpoa jurppii. Mikä oikeus Mummilla on tulla ja pilata kaikki leikit? Miksi hän ei voi uutena vain katsoa ja ottaa opikseen?"
Alpo, Helmi ja kolmas pyörä on lapsille sopiva kuvakirja, jossa Alpo kokee olonsa hetkellisesti ulkopuoliseksi. Kirjan avulla onkin helppo käsitellä lapsen kanssa tätä niin monelle lapselle tuttua tunnetta. itse ainakin muistan hyvin tämän tunteen omasta lapsuudesta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmeisesti jonkinlaiseen lastenhuoneeseen, jossa lelut viettävät keskenään aikaa ja leikkivät. Huoneeseen mahtuu paljon ilmekkäitä leluja, mutta kirjan tarinassa seurataan vain näiden kolmen päähenkilön tarinaa, ja muut lelut ovat vain taustalla ja heidän touhuja voi seurata kuvitusta tutkimalla. Kirjassa on vähän tekstiä suurien värikkäiden kuvien joukossa. Saara Söderlundin kuvista löytyy paljon tutkittavaa. 

Oma suosikkini kirjan kuvista on tämä heti alussa oleva kuva, jossa Alpo ja Helmi ovat pukeutuneet ihaniin juhlamekkoihin ja syövät joulutorttuja. Kuva on lempparini, koska joulutortut herättävät huomioni aina, ja on mahtavaa, että lastenkirjassa myös Alpot voivat pukeutua upeaan kimallemekkoon. Kaikkein parasta mielestäni on, ettei Alpon mekkoon pukeutumista kommentoida mitenkään, vaan se on täysin normaali arkinen asia kirjassa.



Alpo, Helmi ja kolmas pyörä
KVALITI, 2022
Kuvittanut: Saara Söderlund
Arvostelukappale

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Katariina Vuori: Kasvun paikka

 

Silvia on jo vuosia hoitanut kotia ja lapsia miehen käydessä töissä. Lapset ovat jo koulussa, mutta silti Silvia suorittaa tietyt tarkat rutiinit, ne kaikki jotka hänen odotetaan hoitavan. Kyllästyminen alkaa kuitenkin nostaa päätään. Hän kaipaa vapautta, omia asioita, jotka ovat vain häntä varten. 
Silvia löytää yllättäen uuden harrastuksen, joka alkaa yhdestä pienestä huonekasvista. Pikku hiljaa harrastus kasvaa ja vie päivä päivältä enemmän tilaa, aikaa ja rahaa. Viherkasvit tuntuvat pian lähes tärkeämmiltä kuin oma aviomies.
"Keitin kaksi kuppia kahvia ja menin istumaan kasvin viereen. Aina kun otin kulauksen omasta kupistani, lorautin kasvillekin vähän viileällä vedellä laimennettua kahvia sille kaatamastani toisesta kupista."s.103
Kasvun paikka on kirja huonekasveista ja aikuisesta naisesta, joka haluaa löytää jälleen itsensä, eikä olla enää se kotiaskeraiden pariin jumahtanut  tyyppi. 

Voitin kirjan Otavan järjestämästä arvonnasta, ja hetken pohdin mahtaako kirja tarjota minulle erityisen kiinnostavaa lukukokemusta, sillä en omista yhtäkään huonekasvia, en ymmärrä niistä mitään, enkä osaisi edes nimetä yhtään kasvia. Mutta voin heti kertoa, että pelko oli turha. Kirja on mainiota, hauskaa viihdettä, ripauksella vakavampaa pohdintaa ja pyristelyä irti arjen puuduttavista kahleista. 

Silvian seurassa viihtyi loistavasti. Hän on aivan hulvaton hahmo kaikkine tempauksineen, mutta kirja pysyy silti uskottavuuden puolella, eikä mene yliampuvaksi komediaksi. Naurahdin monesti ääneen kirjaa lukiessa. Silviassa on mielestäni hyvällä tavalla paljon samaa, kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaaja -kirjojen Beckyssä. 

Kasviharrastus tuotiin esiin niin hauskasti, että siitä luki mieluusti tällainenkin lukija, joka ei huonekasveista ole kiinnostunut lainkaan. Samalla saattoi jopa jotakin pientä oppiakin kasveista, aivan huomaamatta. 


Kasvun paikka
Otava, 2022
s.333