torstai 29. maaliskuuta 2018

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on jatkoa kirjoille Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi.
Joséphine joutuu jälleen nousemaan ylös vaikean elämänvaiheen jälkeen, eikä se suju helposti. Ystävät yrittävät patistaa häntä tarttumaan taas elämään kiinni, rakastettu lähettää lahjoja ja lapset pulmailevat omien murheidensa kanssa. Joséphinen on vaikea luottaa itseensä. Hän ei nää itseään kirjailijana, rakastettuna eikä oikein minään muunakaan. 
Joséphinen selvittäessä tietä onneen kirjassa myös muut tutut hahmot pääsevät ääneen kukin oman tilanteensa kanssa. 

Aiempien osien tyyliin myös Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on täynnä arjen yksityiskohtia ja kerrontaa elämästä. Runsas hahmovalikoima ja pieninä pätkinä kerrotut kohtaukset luovat kirjaan tv-sarjamaisen tyylin. Pancolin kerronta on selkeää ja täynnä pieniä huomioita elämästä.

Minua hieman ihmetytti kirjan edetessä se, ettei siitä tuntunut löytyvän lainkaan sellaista koko kirjan läpi kulkevaa pääjuonta. Aiemmissa osissa Joséphine on jonkin tapauksen myötä tullut päähahmoksi kirjaan, mutta tässä hän vaikutti jäävän jopa muutaman hahmon varjoon. Etenkin Hortense ja Gary nousivat aika paljon esiin. Kirja olisi mielestäni kaivannut jonkin punaisen langan ollakseen hieman selkeämpi ja ryhdikkäämpi. Nyt kirja rönsyili ja asiat vain kulkivat sivujuonina eteenpäin. Punaisen langan puuttumisesta huolimatta kirjaa oli mukava lukea. Joséphinen kirjailijan elämästä olisin voinut lukea enemmänkin. Muista hahmoista kerrottiin riittävästi. 

Tämä sivujuonien täyteinen tiiliskivi on nopeaa luettavaa, mutta en suosittele lukemaan tämän sarjan kirjoja peräkkäin. Yksikin osa tästä sarjasta on jo aika täyteläinen, enkä itse ainakaan jaksaisi pitää mielenkiintoa yllä kaikkien kolmen osan ajan kerrallaan. Onneksi minulla näiden kirjojen välillä on pitkät tauot, eikä näin ollen minkäänlaista "ähkyä" tullut. Lähes kaikki hahmot kuitenkin ovat pysyneet muistissa pitkistä lukutauoista huolimatta ja ne loput unohtuneet palaavat mieleen nopeasti.


Lue myös: Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, (Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Bazar, 2013
Suom. Lotta Toivanen
s. 921

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Seita Rönkä: Koutamäen noita


Lone on tyttö, joka asuu pienessä Koutamäen kylässä. Yksikseen viihtyvä Lone saa kesäänsä jännitystä kun kylään muuttaa kaunis juoruja herättävä nainen. Naisen tyly käytös saa huhumyllyn hurjimmilleen ja pian naista epäillään jo noidaksi. Lone ei juoruista piittaa ja tutustuu naisen omistamaan upeaan ja viisaaseen hevoseen.
Lonen kesä täyttyy jännittävistä päivistä upean hevosen, mielenkiintoisen naisen ja kesätöitä kylässä tekevän komean pojan kanssa. Lone huomaa pohtivansa mitä salaperäinen nainen salailee niin tarkoin.

Koutamäen noita on kiva sekoitus nuorten heppa- ja fantasiakirjaa. En ole vuosiin lukenut ainuttakaan heppakirjaa, sillä harvemmin vastaan tulee yhtään, joka sopisi hieman vanhemmille lukijoille. Koutamäen noidassa hevosjuttuja on saatu mukaan sopivasti ja tarina sopii silti muillekin kuin perheen pienimmille.

Koutamäen noita on kesäinen kirja, jossa taikuus ja noituus on tuotu hienosti nykyaikaan. Liikaa fantasiaa kirjassa ei kuitenkaan ole ja kirja vaikuttaakin paikoitellen kertovan tavallisen nuoren tytön elämästä. Lone on ihana hahmo ja pidin hänestä heti. Hänen yksinäinen luonteensa sopii kirjan tunnelmaan loistavasti.

Rönkä kuvailee kirjan hahmoja aika vähän, mutta siitä huolimatta kaikki hahmot Oliveria lukuunottamatta ovat eläväisiä ja heistä saa hyvän otteen. Oliver jäi itselleni mysteeriksi. En vielä kirjan lopussakaan tiennyt minkälainen hän on, muuta kuin ulkonäöltä. Tämän takia Lonen ja Oliverin väliset kohtaukset eivät olleet kirjan parasta antia.

Tämän kirjan tunnelmissa on mukava odottaa tulevaa kesää ja juhannustaikoja.


Koutamäen noita
Haamu, 2018
s. 223
Kannen kuva: Marjo Nygård
Arvostelukappale

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Nancy Holder: Crimson Peak


Nuori Edith Cushing haluaa olla moderni itsenäinen nainen, mutta kun hän kohtaa salaperäisen ja upean miehen, ajattelee hän ensimmäistä kertaa voivansa avioitua. Edith muuttaa miehen luo tämän rapistuneeseen ja syrjäiseen kartanoon. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan kunnossa, eikä Edith pian tiedä mikä on totta ja mikä ei, sillä talossa tuntuu piilevän lukuisia salaisuuksia.

Crimson Peak perustuu Guillermo del Toron ja Matthew Robbinsin elokuvakäsikirjoitukseen.
Crimson Peakia en ole nähnyt elokuvana, eikä kirjakaan loppujen lopuksi tehnyt suurta vaikutusta. Parasta kirjassa oli 1900-luvun alun tunnelma ja ajatus syrjäisestä Allardale Hall kartanosta Englannin maaseudulla.
Kirjan tunnelma ei kuitenkaan päässyt kovin usein esiin. Kummitukset vain olivat ja menivät, mutta pelottava tunnelma ei päässyt läheskään aina valloilleen. Edithin tuntemuksia tai ajatuksia ei huomioitu mielestäni tarpeeksi näissä kohdissa. Itse tarinakaan ei päässyt yllättämään.

Crimson Peak ei ollut loistava minun mielestäni, mutta siitäkin löytyi omat hyvät puolensa, eikä lukeminen takunnut missään vaiheessa. Tönkköä teksti ei siis ollut. Luin kirjan vauhdilla, eikä mieleenikään tullut jättää sitä kesken. Pidin Edithin kirjoitushaaveista ja kirjan alun kuva Allardale Hallista oli upea. Voi kun se olisi kuvailtu yhtä upeasti myös sanallisesti.

En ole kauhun suurkuluttaja, joten on vaikea arvioida tämän kirjan tasoa kauhukirjojen joukossa, saati suositella sitä kauhusta pitäville. Sen kuitenkin tiedän, että olen lukenut huomattavasti huonompaa kauhua, mutta myös parempaa.


Crimson Peak, (Crimson Peak:The Official Movie Novelization, 2015)
Like, 2015
Suom. Sami Heino
s. 351

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Helen Fielding: Bridget Jones -Vauvapäiväkirja


Bridget Jones huomaa olevansa raskaana. Biologinen kello on tikittänyt jo pitkään ja Bridget on haaveillut omasta lapsesta ja ihanasta perheestä, mutta kun unelma viimein toteutuu ja lapsi kasvaa hänen vatsassaan, ei todellisuus vastaa aivan kuvitelmaa. Bridget on nimittäin edelleen sinkku ja isävaihtoehtoja on kaksi. Vauvapäiväkirjassa Bridget kertoo päiväkirjamuodossa lapselleen tarinan siitä kuinka tämä syntyi.

Bridget Jones -Vauvapäiväkirja tuo takaisin nelissäkymmenissä kulkevan vauhdikkaan ja koheltavan Bridgetin. Kun luin tätä ennen ilmestyneen Mad about The Boyn ajattelin, ettei tämä sarja kaipaa enää jatkoa, vaikka kaikki kirjat ovat onnistuneet, mutta olin väärässä, sillä Vauvapäiväkirja sopii sarjaan loistavasti. Se tarjosi uuden mielenkiintoisen tarinan, vaikka Bridgetin -tarinan tuntevat varmasti arvaavat tai tietävät kirjan loppuratkaisun. Vauvapäiväkirjassa mentiin ajassa taaksepäin, sillä Mad about The Boyssa Bridget oli jo viisikymppinen äiti.

Mukaansatempaava hauska tarina eteni vauhdilla ja kirja oli luettava lähes yhdeltä istumalta. Idea siitä, että äiti kirjoittaa lapselleen päiväkirjan tämän syntymävaiheista on loistava. Toki Bridgetin tapauksessa lapsen odotus on sen verran hupaisaa ja erikoista, että en tiedä kuinka moni lapsi haluaisi kuulla tässä tapauksessa tarinansa.

Uskallan suositella myös niille, jotka eivät pitäneet Mad about The Boysta. Vauvapäiväkirja vie sarjan mielestäni takaisin siihen tyyliin mitä ensimmäiset kaksi osaa olivat. Nykypäivän teknologian kanssa pähkäily ja sometus nimittäin oli taas kadonnut ja sen tilalla oli tutut ruokapähkäilyt ja painosta murehtiminen. Kirja ei ole pitkä, mutta Bridgetin hullunkurinen luonne ehtii ilmetä monesti.


Bridget Jones -Vauvapäiväkirja, (Bridget Jones`s Baby, 2016)
Otava, 2016
Suom. Annika Eräpuro
s. 237

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag


Runoilija Jesper Humlinin elämä on tilanteessa, jossa kaikki vaativat häneltä jotakin, jota hän ei halua tehdä. Tyttöystävä haluaa lapsen, kustantaja haluaa rikosromaanin ja vanha tuttu haluaa hänen pitävän kirjoituskurssia maahanmuuttajille. Humlinin äitikään ei helpota poikansa tilannetta omalaatuisella käytöksellään.
Hiukkasen pinnallista elämää elävä Humlin saa kokea suurimman seikkailunsa, kun hän tutustuu kirjoituskurssinsa pakolaisiin. Kolme hyvin erilaista naista. Jokaisella oma surullinen tarina kerrottavanaan.

Nimeltään Tea-Bag etenee sujuvasti. Se on kirja pakolaisista, jotka joutuvat elämään maan alla pysyäkseen turvassa. Kirjassa kerrotaan kolmen pakolaisnaisen tarinat, Tea-Bagin, Tanjan ja Leylan. Kaikkien tarinat kulkevat Jesper Humlinin tarinan ohella ja vaikka kaikkien näiden kolmen tytön tarinat ovat surullia ja synkkiä, ei ikävillä tapahtumilla mässäillä liiaksi. Uskon lukijoiden ymmärtävän ilman rautalangasta vääntämistäkin mitä kirjan päähenkilöt pakomatkoillaan joutuvat kokemaan ja millaista elämää he sitä ennen joutuivat elämään.

Jesper Humlin on hahmona mielestäni aika saamaton. Hän ei saa kirjassa ääntään kuuluviin ketään vastaan. Mies ajelehtii elämässään eteenpäin ja yrittää sanoa vastaan monelle, mutta kukaan ei tunnu kuuntelevan. Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan, saisiko mies otettua itseään niskasta kiinni ja kirjoitettua haluamansa kirjan.

Nimeltään Tea-Bagia lukiessa huomaa, että Mankellilla oli kirjoittaminen hallussaan ja pidin tästä kirjasta juurikin tuon loistavasti etenevän kirjoituksen takia. On myös mukava lukea kirjaa maahanmuuttajista, ilman että kirjailija saarnaa lukijalle liiaksi. Välillä tässäkin kirjassa repsahdettiin kehumaan maahanmuuttajia omien kansalaisten kustannuksella, mistä en erityisemmin pidä, mutta tätä ei onneksi oltu viljelty kirjan täydeltä. Olen sitä mieltä, että muita voi kehua muutenkin kuin muita haukkumalla. Esimerkiksi tässä kirjassa monesti kehuttiin kuinka maahanmuuttaja löytää taksikuskina heti perille, kun taas ruotsalaiskuski ei sitten millään, tai kuinka maahanmuuttajat arvostavat ruotsalaista runoutta, kun taas ruotsalaiset lähinnä uhoavat vetävänsä turpaan, jos ei heti runoa ymmärrä. Jos tälläiset asiat unohdetaan niin kirja oli oikein hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta.


Nimeltään Tea-Bag, (Tea-Bag, 2001)
Otava, 2004
Suom. Laura Jänisniemi
s. 379
Kansi: Timo Numminen

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Daphne du Maurier: Rebekka


Tarinan kertoja on ujo nuori nainen, joka elantonsa eteen kulkee uteliaan nousukkaan rouva Van Hopperin seuraneitinä minne tämä ikinä haluaa matkustaa. Eräänä päivänä Monte Carlossa, rouva Van Hopper päättää jututtaa lomalle saapunutta herra de Winteriä, joka omistaa upean Manderleyn kartanon Cornwallin rannikolla.
Kertoja päätyy viettämään aikaa itseään vanhemman herra de Winterin kanssa ja kaikkien yllätykseksi mies haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin ja viedä hänet mukanaan Manderleyhin.
Pariskunnan onnellinen rakkaus muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi heidän saapuessa kotiin. Kartanossa voi edelleen nähdä kuinka entinen rouva de Winter asui ja eli ennen kuolemaansa.

Rebekka on tunnelmallinen ja rauhallinen kirja, jota on ilo lukea. Paikoitellen se vaikuttaa kummituskertomukselta vaikka ei sitä edes ole. Homeenhajuinen rantamökki, entisen rouvan tarkoin varjellut tavarat, sekä hieman karmiva palvelusväkeen kuuluva rouva Danvers, luovat kirjaan sellaista tunnelmaa.
Brittitunnelmaan on helppo päästä mukaan du Maurierin kuvaillessa kirjastohuoneeseen katettuja iltapäiväteehetkiä. Teetä, paahtoleipää ja marmeladia kirjastossa, unohtamatta jälkiruuaksi nautittavia leivoksia ja hedelmiä. Upea Manderleyn kartano kätkee sisälleen tarinan, josta ehtii kuvittelemaan paljon, ennen kuin asioiden todellinen laita selviää.
Todellisuudessa kirjassa ei ehdi edes erityisen paljon tapahtumaan, sillä lukijalle kuvaillaan paljon kartanoa ja sen ympäristöä lintuineen ja kasveineen.

Minä pidin Rebekasta paljon. Tälläiseen kauniiseen tarinaan on helppo uppoutua ja nautiskella kaikesta mitä kirjailija kuvailee. Pakostakin iski pieni haikeus kun kirja loppui. Kirjan alkaessa, voi päätellä jotakin siitä miten kirja päättyy, mutta silti noiden viimeisten sivujen lukeminen oli surullista.

Rebekka oli kirjassa läsnä kokoajan. Kertojan nimettömyys vahvisti tunnetta siitä, että kartanoa edelleen hallitsi tuo mystinen kaunis ja kaiken taitava nainen, jota kaikki niin ihailivat hänen eläessään. Kertoja on ujo, eikä uskalla panna vastaan edes palvelusväelle, niimpä hän tuntee itsensä pieneksi ja riittämättömäksi Rebekan varjossa.


Rebekka, (Rebecca, 1936)
WSOY, 1938
Suom. Helvi Vasara
s.309

torstai 1. maaliskuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja tappava manga


Japanilais-amerikkalainen Rei Shimura päätyy taas tutkimaan hämäräperäisiä asioita. Hän tekee Gaijin Times lehdelle antiikista kertovia artikkeleita muun työnsä ohella tienatakseen vähän ylimääräistä. Lehti on kuitenkin menettänyt runsaasti lukijoita ja sille on keksittävä täysin uusi suunta. Aiheeksi valitaan trendikäs manga, jota kaikenlaiset ihmeset tuntuvat lukevan. Rei ei ole riemuissaan lehden uudesta suuntauksesta, mutta päättää yrittää tehdä vakavan lehtiartikkelin mangan taiteellisesta puolesta. Rei valitsee aiheekseen omasta mielestään kiinnostavimman manga -sarjan, mutta kohtaa heti alkumetreillä ongelmia, jotka kasvavat valtaviin mittoihin. Kuoleeko joku hänen tutkimuksiensa tähden vai onko taustalla jotakin muuta?

Rei Shimura ja tappava manga on neljäs osa Rei Shimura -sarjassa.
Tällä kertaa Massey käsittelee monelle tuttua mangaa. Itsekin aikoinaan mangaa lukeneena, aihe on kiinnostava. Kirjasta löytyykin monipuolisesti tietoa aiheesta. Kuvailuun pääsevät ainakin mangaliikkeet, kahvilat, cosplay ja Comic-Conit. Niin kuin jokaisessa aiemmassakin osassa, myös tässä unohdin täysin kirjan olevan dekkari, jossa selvitettään murhaa, sillä japanin upeaan ja monipuoliseen kulttuuriin on erittäin helppo uppoutua näiden kirjojen parissa.

Kirjassa esiteltiin joukko uusia hahmoja, mutta mukana oli Rein lisäksi myös aiemmista kirjoista tuttuja kasvoja. Rei on hahmona uhkarohkea ja hän tuntuu tekevän paljon asioita ennen kuin miettii. Siksi hän joutuukin kummallisiin, jopa vaarallisiin tilanteisiin yhä uudestaan. Tällä kertaa Rein varsinainen ammatti antiikin parissa ei päässyt kirjaan kuin pieninä muistutuksina, sillä hän keskittyi täysipäiväisesti artikkelinsa tekoon.

Rei Shimura -sarjan kirjat ovat nopeita ja helppoja lukea, mutta ne ovat täynnä toinen toistaan milenkiintoisempia asioita Japanista ja sen kulttuurista.


Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitus, ja Rei Shimura ja ikebana-mestari.


Rei Shimura ja tappava manga, (The Floating Girl, 2000)
Gummerus, 2003
Suom. Titta Leppämäki
s. 368