torstai 31. lokakuuta 2019

Halloween -lukuhaaste


Lokakuu on ollut halloween -lukuhaasteen aikaa. Yöpöydän kirjat -blogin Niina järjesti tämän hauskan haasteen, joka sopi mainiosti syksyn synkkiin keleihin. Luin haasteeseen kahdeksan kirjaa, yhdeksäs ei ehtinyt mukaan haasteeseen.
Kiitos Niinalle hyvin järjestetystä haasteesta. Osallistuin siihen ensimmäistä kertaa, mutta ensi vuonna mieluusti uudestaan, jos tämä silloinkin järjestetään.

Minun kohdallani haaste oli melko vampyyri painotteinen, sillä neljä noista kahdeksasta kirjasta kertoi vampyyreista.

Kirjat joissa esiintyi vampyyri:

Charlaine Harris: Veren voima

Stephenie Meyer: Uusikuu

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Justin Somper: Vampiraatit -Kirottujen laiva


Muista lukemistani kirjoista löytyi aika sekalaisesti kaikenlaisia olentoja ja syksyisiä tapahtumia.

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri 
Kirjassa seikkailee Valitut, jotka ovat joukko lukiolaisia tyttöjä. Tytöt saavat tietää olevansa noitia, joiden on pelastettava kaupunki demoneilta.

Mia Vänskä: Saattaja
Kauhukirja, jonka arkiseen tunnelmaa sekoittuu kauheuksia. Päähenkilö on saattaja, jonka tehtävä on saattaa eksyneet kuolleet perille.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Kauniin syksyisiin maisemiin sijoittuva dekkari.

Laura Gallego García: Herääminen -Idhunin kronikat II
Fantasiakirja, jossa seikkailee paljon erilaisia fantasiahahmoja Idhun nimisellä planeetalla.


maanantai 28. lokakuuta 2019

Laura Gallego García: Herääminen -Idhunin kronikat II


Idhunin -planeetta on velho Ashran Nekromantin hallinnassa. Vastarinnan jäsenet ovat nyt päässeet planeetalle ja taistelu Nekromantin hirmuhallintoa vastaan voi alkaa. Idhunin asukkaat ovat innoissaan ja toiveikkaita, sillä juuri näin profetia on ennustanut. Yksisarvinen, lohikäärme ja shek yhdessä pelastamassa planeettaa. Asukkaat joutuvat kuitenkin odottamaan, sillä kolmikolla on ensin omat murheet hoidettavanaan. Jack ei osaa vielä muuttua lohikäärmeeksi, Victoria ei tiedä kumpaa poikaa hän rakastaa enemmän, ja Christian pelkää shekin sisällään kuolevan.

Herääminen on toinen osa Idhunin kronikoista.
Toisessa osassa päästään tutustumaan enemmän jo Idhunin planeettaan, joka ensimmäisessä osassa oli hyvin pienesti mukana. Planeetta tuokin kirjaan niin paljon uutta asiaa, ettei kaikkia nimiä ja paikkoja muistaisi kirjan luettuaan millään. Tai ainakaan minä en muista enää yhdenkään maagisen tornin, tai kuun nimeä, joita vilahteli tekstissä mielestäni tiuhaan. Olen kyllä melko kokematon tälläisten fantasiakirjojen suhteen, jossa aivan kaikki on keksittyä, pleneetasta ja auringoista lähtien. Myös fantasiaolentoja esiteltiin paljon lisää, ja Idhunin maasta niitä löytyykin varsin monipuolinen valikoima.

Kirja alkaa hyvin vauhdikkaasti, ja jo ensimmäisen sadan sivun aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että melkein hengästyttää. Taisteluja, rakkautta, petosta, jopa amputaatio. Tämä vauhti on ihan suotavaa, sillä tilaa jää nyt hiukan vähemmän kolmiotraaman tunteiden käsittelyyn, vaikka kyllä sitä edelleen oli paljon.

Pidin tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä. Tämä johtuu juuri tuosta tapahtumien ja vauhdin määrästä, ja siitä, ettei ihan jokaista taistelukohtaustakin oltu enää täytetty pohtimalla taistelijoiden välisiä tunteita. Tätä oli edelleen myös taistelukohtauksissa, mutta nyt sentään muistettiin kertoa vähän muustakin. Kolmiotraamaa tuntuu löytyvän vähän jokaisesta tämän tyylisestä kirjasta, mutta tässä se tunkee esille mielestäni vähän liikaa.

Kirjan loppu oli karmaiseva. Tarina jäikin niin jännittävään kohtaan, että joskus on luettava myös kolmas osa tietääkseeni miten tarina jatkuu, vaikka toki minulla on vahva tunne siitä, että tämä lopetus kumoutuu jotenkin. Sitä en tiedä miten, mutta jotenkin se käy...

Lue myös: Vastarinta


Herääminen -Idhunin kronikat II, (Memorias de Idhún II -Tríada. Libro 1: Despertar, 2005)
Bazar, 2011
Suom. Satu Ekman
s.362

torstai 24. lokakuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä


Quebecin lähellä on pikkukylä Three Pines, jonka asukkaat tuntevat toisensa ja yhteishenki on vahvaa. Kiitospäivän aamuna kyläläiset saavat järkyttäviä uutisia. Eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään metsästä kuolleena. Metsästyskausi on käynnissä ja kaikkien olettamus on, että Jane Neal on ammuttu vahingossa nuolella, joka oli tarkoitettu peuralle. Jane Neal on kaikkien mielestä upea ja kiltti ihminen, jolle kukaan ei olisi voinut haluta pahaa. Rikoskomisario Armand Gamache on myös valmis uskomaan metsästystapaturmaan, mutta tutkittuaan juttua hetken, alkaa hänellä valjeta, että kyseessä on murha, ei tapaturma.

Kuolema kiitospäivänä on ensimmäinen osa Three Pines -sarjasta.

Kuolema kiitospäivänä on ihastuttava dekkari, joka tutustuttaa lukijan kauniiseen pikkukylään ja loistaviin hahmoihin. Se tarjoaa kodikasta tunnelmaa, hyvää ruokaa, monipuolisia hahmoja ja paljon epäiltyjä. Armand Gamachen tutkintatyyli tuo kirjaan myös oman leppoisen tunnelman. Hän kiertelee ja katselee, kuuntelee ja tarkkailee, ja lopulta arvaa monien kyläläisten salaisuudet. Gamache onkin varsin mukava tuttavuus, sillä vaikka hän tarkkaavaisesti saa selville synkkiäkin salaisuuksia, ei hän ole ilkeä, vaan lempeällä tuttavallisella tyylillään saa monet asukkaat puhumaan ja auttamaan tutkinnassa. Niimpä tässä dekkarissa murhaa selvittää poliisien lisäksi myös kyläläiset itse.

Murhaa selvitellessä lukijalle esitellään kaunista kylää ja sen ympäristöä. Eletään kaunista, värikästä syksyä. Kylän lämminhenkisessä bistrossa istutaan usein syömässä, juomassa ja juoruamassa. Toki kirjaan mahtuu myös hahmoja, joiden sanailu ei aina ole mukavaa ja ystävällistä. Etenkin runoilija Ruth puhuu usein suunsa puhtaaksi. Välillä ilkeäksikin muuttuvasta sanailusta huolimatta kyläläiset pitävät kuitenkin yhtä ja huolehtivat toisistaan.

Tämän sarjan lukemista jatkan erittäin mielelläni. Kaiken kauniin ja tunnelmallisen kerronnan keskeltä en osannut arvata edes murhaajaa, joten tämä onnistui pitämään jännityksenkin yllä loppuun saakka.


Kuolema kiitospäivänä, (Still Life, 2005)
Bazar, 2019
Julkaistu aiemmin nimellä Naivistin kuolema (WSOY, 2008)
Suom. Raimo Salminen
Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä
s. 367

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Justin Somper: Vampiraatit -Kirottujen laiva


Grace ja Connor ovat kaksoissirarukset, joiden elämä on oikein mukavaa, kunnes heidän rakas isänsä kuolee. He jäävät orvoiksi ja menettävät koko omaisuutensa. Kaksoset yritetään majoittaa orpokotiin, mutta he päättävätkin valita täysin toisen suunnan. kaksoset karkaavat merelle, jossa he joutuvat hyvin pian suuriin vaikeuksiin myrskyn yllättäessä. Kaksoset joutuvat siinä rytäkässä eroon toisistaan. Connor pelastetaan merirosvojen laivaan, jossa hänet otetaan iloisin mielin miehistöön, kun taas Grace päätyy tarunhohtoiselle, hirvittävälle vampiraattien laivalle. Tuon aluksen miehistö on hereillä vain öisin, eivätkä heistä kaikki halua hyvää nuorelle ihmistytölle.

Kirottujen laiva on ensimmäinen osa Vampiraatit -sarjasta.
Tämä kirja oli pakko napata kirpparilta mukaan, koska pidän merirosvotarinoista, sekä vampyyreista. Kirja lupaili siis tuplasti hyvää, sillä se kertoo merirosvoista, jotka ovat vampyyreja.

Kirottujen laiva sijoittuu vuoteen 2505. En tiedä miksi kirjaan on valittu juuri tuo vuosi, sillä se ei näy juonessa millään tavalla. Tarina vaikuttaa kuuluvan vanhaan aikaan merirosvoineen, miekkoineen ja kynttilöineen. Ainoa poikkeus on kaksoset jotka kulkevat huppareissa. Vuosiluvun olisikin voinut suosiolla jättää mainitsematta, siitä kun tulee tällä hetkellä vain ihmettelyn aihe, jolla ei tarinan kannalta ole mitään merkitystä.

Kirja oli tarinaltaan hyvä. Se vuorotteli Connorin ja Gracen välillä, joten molemmille laivoille päästiin tasapuolisesti. Itse pidin enemmän Connorin tarinasta, sillä vaikka Grace esittelyn mukaan on se viisaampi kaksonen, käyttäytyi Connor mielestäni paljon järkevämmin, kuin malttamaton ja uhkarohkea Grace. Lisäksi Connorin merirosvolaivalla oli mielenkiintoisia merimiehiä, jotka vaikuttivat paremmin suunnitelluilta ja kiinnostavammilta, kuin vampiraatit, joiden esittely jäi pieneen osaan. Connor myös kasvaa ja kehittyy tarinan aikana hurjasti ja hänen tunteensa tulevat selvemmin esille. Connorin osioista löytyy myös huumoria ja seikkailuja.

Kirjan lähestyessä loppuaan pelästyin, ettei tilanne ehdi selvitä tämän kirjan aikana ollenkaan. Olin hitusen huolissani, sillä ei minulla ole tämän jatko-osaa. Mutta onneksi viimeisillä sivuilla tapahtui käänne ja tarina lähti hirmuisella vauhdilla eteenpäin selvittäen tarpeeksi asioita. Toki myös salaisuuksia jäi muiden osien paljastettavaksi. Loppuratkaisulle ei tosiaan ole uhrattu montaa sivua ja kaikki käy niin nopeasti, että kirjan muu juoni on huomattavasti parempi, kuin tämä nopea lopetus.


Vampiraatit -Kirottujen laiva, (Vampirates -Demons of the Ocean, 2005)
Gummerus, 2007
Suom. Antti Autio
Kansi: Jussi Kaakinen
s. 315

torstai 17. lokakuuta 2019

Mia Vänskä: Saattaja


Eron jälkeen Lilja päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja muuttaa takaisin lapsuutensa kotiin, joka on sopivasti juuri tullut myyntiin. Talon edelliset asukkaat ovat muuttaneet häiritsevän nopeasti pois juuri remontoidusta talostaan. Asia ihmetyttää Liljaa vain hetken, sillä pian hän toivoo, ettei olisi itsekään palannut taloon. Kellarissa nimittäin tapahtuu outoja. Valot vilkkuvat ja lattialle ilmestyy vesilammikko, vaikka talossa ei tunnu olevan vikaa. Pian Lilja alkaa näkemään kummallisia unia ja muistamaan pelottavia asioita lapsuudestaan. Eikä aikaakaan, kun alkaa jo tapahtua kamaluuksia myös hänen ympärillään. Jotenkin kaikki liittyy Liljaan, jonka on selvitettävä miten ja mitä hän voi tehdä pelastaakseen lähimmäisensä.

Saattaja on Mia Vänskän esikoisromaani. Olen aiemmin lukenut Vänskän Mustan kuun ja pidin sen arkisesta kerronnasta ja tunnelmasta. Samaa uskottavaa, aitoa ja arkista tunnelmaa oli myös tämä kirja. Teksti kulkee koruttomasti ja on sujuvaa. Henkilöt ovat aitoja ja heidän väliset dialogit ja kohtaukset samoin. Painostava kauhutunnelma onnistuu saavuttamaan lukijan loistavasti tällä tyylillä, eikä siihen vaadita mitään erikoisia kikkailuja.

Kauhu hiipii Saattajaan vauhdilla hyvin aikaisessa vaiheessa kirjaa. Siitä se lähtee kasvamaan pikkuhiljaa kohti lopun vauhdikkaita tapahtumia. Kauhutunnelmaa kirjaan luo tilannne, jossa ei tiedä kehen voi luottaa. Tuntuu siltä, kuin kauheudet eivät pysyisi aivan niille tarkoitetuissa raameissaan. Ei ole vain yksi kauhuntäyteinen kellari, vaan jokin tuntuu leijailevan kaikkien hahmojen ympärillä, ottaen uhrikseen kenet vaan täyttäen tämän pahuudella.

Arkinen kuvaus, myyttiset elementit, painostava tunnelma ja perheväkivalta, niin fyysinen, kuin henkinenkin, luovat kirjaan niin mielenkiintoisen juonen, että en tästä keksi mitään pahaa sanottavaa. Tämä on myös juuri sopivan pituinen, eikä juonta ole väkisin pitkitetty. Kauhuelementeiltään pidin tästä jopa enemmän, kuin Mustasta kuusta.


Saattaja
Atena, 2011
s.308
Kansi: Jussi S. Karjalainen

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri


Engelsfors on pikkukaupunki Ruotsissa. Kaupunki on synkkä, rähjäinen ja täynnä työttömyyttä. Ostoskeskus on lähes autio, eikä kukaan vaivaudu enää edes vaihtamaan sen lamppuja. Koulu kaupungissa sentään on, mutta pian sekin on täynnä synkkyyttä, sillä koulun vessasta löydetään yksi oppilaista kuolleena. Kuolemaa pidetään selvänä itsemurhana, eikä tapausta tutkita sen enempää.
Eräänä yönä, verikuun aikaan, kuudelle lukiolaistytölle selviää karmiva totuus. Kuolema ei ollut itsemurha, ja sama hirmuinen kohtalo saattaa olla edessä myös heille.
Tytöillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta silti heidän tulisi pitää yhtä. Heidän pitäisi pelastaa maailma, sillä he ovat Valittuja. Heidän on estettävä pahuuden pääsy Engelsforsiin, mutta onko jo liian myöhäistä?

Piiri aloittaa Engelsfors -trilogian.
Ajattelin kirjan alussa, että nyt päähenkilöitä on aivan liikaa, sillä kirjassa seurataan kuuden päähenkilön elämää. Minoo, Linnéa, Rebecka, Vanessa, Ida ja Anna-Karin ovat kaikki tavallaan kirjan päähenkilöitä. Heidän elämäänsä ja arkea seurataan vuorotellen lyhyinä pätkinä. Kirjan edetessä tosin kohtaukset sijoittuvat enemmän ja enemmän tilanteisiin, joissa he kaikki ovat paikalla. Jostain syystä Idan yksityiselämää ei käsitellä lainkaan, vaan hän on mukana ainoastaan yhteisissä kohtauksissa. Häntä pidetään hiukan erillään muusta porukasta ja hänestä saadaan paljastuksia aika harvakseltaan. Kaikki tytöt ovat keskenään hyvin erilaisia, ja kirja viekin lukijan monenlaisiin tilanteisiin päähenkilöiden kautta. Kun tyttöihin tutustuttiin enemmän, en enää ajatellut, että heitä olisi liikaa. Kaikki toivat kirjaan jotakin uutta, ja heillä kaikilla oli oma paikkansa ja tarkoituksensa.

Kirjan juoni ei etene kovin vauhdikkaasti. Välillä kuvaillaan pitkään tyttöjen elämää ilman, että varsinainen juoni kulkisi mihinkään. Pidin kuitenkin tyttöjen arkea sen verran mielenkiintoisena, ettei kirjan lukeminen ollut tylsää edes silloin, kun pahuutta vastaan taistelu oli tauolla. Eniten minua jännitti kirjaa lukiessani päähenkilöiden kohtalot. Kirjailijat aloittivat niin vauhdikkaasti päähenkilöiden tappamisen, että pelkäsin koko kirjan ajan, että kuka on seuraava. Karmiviksi tarkoitetut noituuskohtaukset sen sijaan eivät saaneen aikaan kylmiäväreitä, vaikka tuolit leijailivat, tummat hahmot ilmestyivät sinne tänne ja monia epäilyttäviä hahmoja esiteltiin.

Oma suosikkini hahmoista oli ehdottomasti Minoo, sillä hän tuli läheisimmäksi kirjaharrastuksensa kanssa. Muutenkin minulle jäi sellainen tunne, että hän oli eniten kirjan päähenkilö, vaikka toki kaikkia muita esiteltiin ainakin lähes yhtä paljon.

En tiedä mitä odottaa seuraavalta osalta. Toivottavasti tyttöjen elämistä keksitään tarpeeksi mielenkiintoisia asioita, sillä jos juoni etenee yhtä hitaasti, kaipaan tarpeeksi toimintaa edes päähenkilöiden elämissä, jotta kiinnostus riittää lukea trilogia loppuun.


Piiri, (Cirkeln, 2011)
Basam Books, 2012
Suom. Riie Heikkilä
Kansi: Pär Åhlander
Kannen kuvitus: Kim W. Andersson
s. 574

torstai 10. lokakuuta 2019

Terhi Tarkiainen: Pure mua


Anna täyttää 30, ja löytää kotoaan vanhempiensa lähettämän syntymäpäivälahjan. Hänen talossaan nököttää valtava häkki, jonka sisällä on vampyyri. Anna ei voi uskoa näkemäänsä. Hänellä ei ollut hajuakaan vampyyrien olemassaolosta, eikä hän missään tapauksessa sellaista halua. Vanhemmat sen sijaan ovat ehdottomasti sitä mieltä, että Annan on saatava vampyyri harjoitustarkoituksiin. Hänellä kun ei vieläkään ole miestä. Äidin mielestä vampyyri onkin mitä oivallisin seksikumppani harjoitteluun.
Anna alkaa heti selvittää, minne Vladin voi palauttaa, mutta kennelin osoitetta ei niin vain saadakaan. Lisäksi Annan valtaa halu pelastaa kaltoinkohdeltu otus. Eihän toiselle ihmiselle voi tehdä mitä vain, vaikka tämä olisi kuollut, eihän?

Pure mua kiinnitti huomioni heti kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Entisenä vampyyrifanina, kiinnostukseni herää edelleen tällaisen kirjan tullessa vastaan. Muutenkin Suomeen sijoittuva vampyyritarina oli pakko päästä lukemaan.

Tämä onkin oikein onnistunut vampyyrikirja. Kirja on hauska, mutta samalla tavallaan kantaaottava. Välillä kirja sai hihittämään, etenkin loppu, joka oli yksinkertaisesti niin kaheli. Välillä taas se sai ajattelemaan vakavampia asioita, kuten ihmisten pahuutta ja ilmastonmuutosta. Siinä on myös pieniä mielenkiintoisia sivujuonia. Etenkin Annan gradu, vuoden 1918 punakapinasta toi kirjaan mielenkiintoista lisämaustetta.

Pidin Annan hahmosta. Hän ajattelee paljon maailmaa ja tasa-arvoa, ja yrittää muutenkin elää kunnollisesti. Hänen elämänsä on kuitenkin aika solmussa. Gradu on ollut kesken ties kuinka kauan, ja välit vanhempiin, sekä ystäviin ovat kiusalliset. Hänellä on loistavia ajatuksia, mutta niiden toteutus ei aina luonnistu. Hän onkin sympaattinen, kaikkine piirteineen.

Tarkiaisen esikoisteos on onnistunut. Pure mua on hyvin kirjoitettu, nokkela ja hauska. Juoni etenee hyvin, eikä tarina ole liian siirappinen, eikä ennalta-arvattava. Lisäksi kirja tarjoaa jotakin aivan uutta vampyyrikirjojen joukkoon.


Pure mua
Tammi, 2018
Päällys: Mika Tuominen
s. 403

tiistai 8. lokakuuta 2019

Stephenie Meyer: Uusikuu


Bella Swan ei halua viettää syntymäpäiviään. Hän täyttää 18, mutta hänen poikaystävänsä Edward on ikuisesti 17-vuotias. Bella yrittää suostutella Edwardin muuttamaan hänetkin vampyyriksi, sillä hän ei osaa kuvitella mitään muuta niin ihanaa kuin ikuinen elämä Edwardin kanssa. Hänen ruusunpunaiset suunnitelmansa kuitenkin muuttuvat hyvin nopeasti mustiksi, kun hänelle järjestetään syntymäpäiväjuhlat Culleneiden luona. Bella viiltää itselleen haavan lahjapaperilla, eivätkä kaikki hänen juhlavieraistaan osaa suhtautua asiaan kevyesti. Edward ottaa tapahtuneen hyvin raskaasti ja tekee päätöksen, joka muuttaa hänen ja Bellan elämän.

Uusikuu on Houkutus -sarjan toinen osa.
Fanitin nuorempana suuresti Houkutusta ja luin kirjan moneen kertaan. Nämä sarjan muut osat jäivät yhteen lukukertaan, vaikka elokuvina näitä on tullut katsottua senkin edestä. Nyt oli aika tarttua tähän toiseen osaan uudelleen. Minua ihmetyttää, että miksi en lukenut tätä kirjaa yhtä usein, kuin Houkutusta. Tämähän oli hyvä. Nauttisin Uudenkuun uudelleen lukemisesta jopa enemmän, kuin Houkutuksen.

En ole koskaan pitänyt Jacobista, mutta nyt hän vaikutti jotenkin todella mukavalta. Bellan ja Jacobin välinen ystävyys välittyy aitona lukijalle, ja tunnelma reservaatissa on upea. En osannut kaivata Edwardia yhtään kirjaa lukiessa, vaikka nuorempana vähäiset Edward kohtaukset taisivat olla syy siihen miksi en ikinä lukenut tätä kirjaa uudelleen.

Uusikuu on huomattavasti synkempi, kuin Houkutus. Bella kärsii pahasta masennuksesta ja kulkee pitkään kuin sumussa, mutta Jacobin läheisyys tuo kirjaan pikkuhiljaa pieniä ilon hetkiä. Jacobin kautta sarjaan tuodaan tässä osassa muutenkin eniten uusia asioita, sillä heidän heimostaan paljastetaan suuri salaisuus, jota on toki pohjustettu jo ensimmäisessä osassa.

Edwardin poissaolo ei poista kirjan vampyyriteemaa, vaan se kulkee edelleen vahvasti mukana. Heidän maailmastaan esitellään uusia mielenkiintoisia asioita. Kirjassa kuullaan vampyyrien säännöistä, joita ei ole kovin paljon, sekä tutustutaan Voltureihin, jotka huolehtivat, että kaikki vampyyrit noudattavat sääntöjä. Nämä tyypit eivät tosin ole mukavia, eikä rauhanomaisia, vaan tuntuvat enemmän ajavan vain omaa etuaan.

Minusta on loistavaa, että Bella erotettiin hetkeksi Edwardista. Hän joutuu toimimaan hivenen itsenäisemmin, vaikka kaikki hänen tekemisensä tapahtuu Edwardia ajatellen ja hänen takiaan. On silti mukava lukea kirja, jossa Bella selviytyy itse, ilman Edwardin jatkuvaa läsnäoloa. Nyt odotankin innolla mitä pidän sarjan seuraavasta osasta, sillä senkin olen lukenut vain kertaalleen vuosia sitten.

Lue myös: Houkutus


Uusikuu, (New Moon, 2006)
WSOY, 2007
Suom. Tiina Ohinmaa
Päällyksen suunnittelu: Gail Doobinin/Sami Saramäki
s. 455

lauantai 5. lokakuuta 2019

Charlaine Harris: Veren voima


Sookie Stackhouse asuu Bon Tempsin pikkukaupungissa. Hän työskentelee tarjoilijana ja tapaa siksi kaupungin asukkaita päivittäin. Entistä paremmin hän on kaupungin asioista tietoinen omituisen kykynsä takia. Sookie kuulee ihmisten ajatuksia, vaikka ei haluaisi.
Eräänä iltana Sookien toive toteutuu. Baariin astelee komea mies, jonka ajatuksista Sookie ei pysty kuulemaan yhtikäs mitään. Kaiken lisäksi mies on vampyyri. Sookie on toivonut kohtaavansa tälläisen siitä lähtien, kun vampyyrit paljastivat olemassaolonsa ihmisille.
Kaupunkilaisten kauhuksi, heti vampyyrin saavuttua, alkaa tapahtua murhia. Kun ensimmäinen nainen löydetään kuristettuna, hampaanjäljet kaulassaan, on moni asukas varma uuden vampyyrin osallisuudesta.

Veren voima on ensimmäinen osa Sookie Stackhouse -sarjasta.
Aloitin tämän sarjan lukemisen noin kahdeksan vuotta sitten. Silloin olin aivan koukussa vampyyreihin. Olen tämän kirjan lukenut ennen blogin aloittamista ja nyt syksyn pimeiden iltojen kunniaksi päätin aloittaa sarjan alusta. Muutenkin jo pidempään on tehnyt mieli lukea kirjoja, joissa seikkailee vampyyrit, kummitukset, ihmissudet ja muut örkit. Nyt kun vielä osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen, ei ole mitään syytä, miksi en kaivaisi esiin kummistus, kauhu ja vampyyrikirjoja.

Odotukset eivät olleet korkealla kun aloitin tämän kirjan. Pidin tästä nuorena paljon, mutta koska innostukseni lopahti kesken sarjan lukemista, enkä ole koskaan lukenut tätä sarjaa loppuun asti, oletin ettei tämä välttämättä enää nappaa. Mutta yllätyin positiivisesti. Kirja olikin hauska, ei mikään totinen rakkaustarina.

Veren voima on kevyttä viihdettä. Synkkiä aiheita löytyy, mutta niihin ei paljon huomiota kiinnitetä. Jos joku kuolee, voi hyvin kiljaista kauhusta ja jatkaa sitten elämää, sillä komean vampyyrin ajatteleminen vie kyllä ajatukset pois julmasti murhatuista läheisistä. Murhat, juonittelut, salaisuudet, seksi ja kateelliset ihmiset vievät juonta eteenpäin vauhdilla.

Tapahtumat sijoittuvat pikkukaupunkiin, jonka asukkaat ovat ennakkoluuloisia ja aika pahantahtoisiakin. Sookie kuulee heidän ajatuksensa ja joutuu näin ollen kuuntelemaan heidän ilkeilyjään, jotka usein kohdistuvat häneen itseensä. Kaupunkilaisilla on kyllä itse kullakin sen verran valtaisia ongelmia ja salaisuuksia, ettei heillä luulisi olla varaa tuomita Sookieta... Kirjan esittelemät vampyyrit juovat keinoverta, ainakin osa heistä, mutta he ovat verenhimoisia ja ilkeitä. Bon Tempsiin saapunut Bill tosin yrittää elää ihmisten keskuudessa ja käyttäytyä hyvin, mutta Sookie onnistuu silti törmäämään myös huomattavasti ikävempiin yksilöihin.

Kirja on vauhdikas, paljon ehtii tapahtua ja monia hahmoja esitellään, mutta se on silti vasta pieni alku, joka sarjan edetessä kasvaa valtavasti. Luulen, että palaan muistelemaan tätä sarjaa vielä lisää, sillä pieni kipinä sarjan jatkamiselle heräsi.


Veren voima, (Dead Until Dark, 2001)
Gummerus, 2010
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo
s.336

torstai 3. lokakuuta 2019

Isabelle Holland: Musta enkeli


Kovan yrittämisen jälkeen lehtinainen Kit Maitland pääsee sisään suureen Rivercrestin kartanoon. Hänet on palkattu tekemään juttu kartanosta, jonka kirkko nykyään omistaa. Talossa asuu kuitenkin myös yksi entisen omistajasuvun jäsenistä, eikä hän halua ketään tekemään juttua talosta. Kitistä kuitenkin tuntuu, ettei talossa asuva mies ole ainoa syy siihen, miksi häntä ei haluta taloon.
Taloon päästyään myös Kit toivoo, ettei olisi ikinä sinne päässyt, sillä talossa odottaa tapettu mies. Pian Kit on poliisien pääepäilty ja roistojen tappoyritysten kohde. Hänen on pakko alkaa selvittää talon salaisuuksia oman turvallisuutensa ja mielenkiintonsa takia.

Sain Mustasta enkelistä täysin väärän kuvan lukemalla sen takakannen. Luulin kirjan olevan jonkinlainen mystinen kartanotarina kummituksineen ja salaisuuksineen, mutta sainkin aika perus dekkarin, jossa lehtinainen selvittää tappoa ja menneisyytensä salaisuuksia. Kirja oli silti ihan hyvä. Etenkin kissat, niiden omituinen käytös ja erikoiset ilmestymiset rakensivat tarinaan juonikuviota, joka sai mielikuvituksen lentämään.

Suurin osa kirjasta koostuu keskusteluista, joita Kit käy muiden kirjan hahmojen kanssa. Asioita kerrataan paljon. Jos Kit kohtaa uuden ihmisen, jolle tapahtumat on selitettävä, ei kohtausta ohiteta yksinkertaisesti kertomalla, että Kit kertasi asian tälle, vaan asia kerrotaan oikeasti kokonaan uudestaan. Näin tapahtui aika monesti. Kirja on lyhyt ja koska kertausta on keskustelujen muodossa paljon, ei tarinaan mahdu kovin paljoa varsinaista toimintaa. Silti kirjaa ei tehnyt mieli jättää kesken. Teksti on sujuvaa ja pitkiä dialogeja lukee mielellään. Välillä tuli sellainen olo, että luki kuunnelmaa. Toki ympäristöä ja ihmisiä kuvailtiin jonkin verran, ja Kitin omia ajatuksiakin mahtui mukaan.

Loppuratkaisu ei enää erityisemmin yllättänyt, sillä sitä oli jo aika lailla pohjusteltu.


Musta enkeli, (Flight of the Archangel, 1985)
Tammi, 1987
Suom. Lea Karvonen
Päällys: Kaarina Hanström
s. 266