lauantai 27. maaliskuuta 2021

Mikko Kunnas: Eläintohtori Wuffe

 

Eläintohtori Wuffella on oma eläinklinikka, josta hän kiiruhtaa eläinlääkäriajoneuvo Kupla-Kärryllä paikasta toiseen auttamaan eläimiä. Apunaan hänellä on kaksi eläinlääkäriapulaista, Ilona ja Oskari. Yhdessä he kiitävät ympäri maailmaa, selvittävät mikä eläimiä vaivaa ja auttavat näitä paranemaan. Epäröimättä he auttavat kaikenlaisia eläimiä, vaikka välillä se voi olla pelottavaakin. Esimerkiksi krokotiilin hampaiden huolto voi aluksi hieman jännittää. 

Eläintohtori Wuffe -sarjaan on nyt ilmestynyt kolme osaa. 
Värikkäin, suurin kuvin kuvitetut kirjat sopivat loistavasti alle kouluikäisille lapsille. Tekstiä on vain vähän, mutta tarinat ovat hyviä kokonaisuuksia. Kaikkien kirjojen lopusta löytyy myös muutama kiinnostava tietoisku kirjassa esiintyvästä eläimestä. 

Eläintohtori Wuffe ja Lilli lehmä on mielestäni kirjoista hauskin. Tässä kirjassa tutustutaan monelle tuttuun lehmään, ihan tavallisella maatilalla. Lilli lehmällä on vatsavaivoja, mutta onneksi Ilona ja Oskari keksivät oivallisen ratkaisun. Uskon, että perheen pienimpiä tämä kirja naurattaa. Tässä kirjassa ei mielestäni ollut erityistä opetusta, vaan mentiin viihdyttävä tarina edellä. 

Eläintohtori Wuffe ja Roosa krokotiili vie lukijat Afrikkaan, jossa tutustutaan krokotiileihin. Myös tähän kirjaan mahtuu hauskoja tilanteita. Pikkuisen muistutellaan myös hampaiden pesun tärkeydestä. 

Eläintohtori Wuffe ja Tatu tonnikala kertoo tärkeästä asiasta, joka on joka päivä ajankohtainen. Vesistöjen puhtaudesta on aina hyvä puhua. Tässä kirjassa aihetta käsitellään pienesti ja lapsille sopivalla tavalla. 
Tässä kirjassa kirjoitustyyli poikkesi muista osista siten, että muutaman kerran sivulla oleva tarina jäi hieman kesken ja jatkui vasta seuraavalla sivulla. Esim. Se kelluu kuin korkki veden pinnalla ja... Tästä ratkaisusta en pitänyt, sillä oman kokemukseni perusteella usein pienet lapset haluavat tutkia kuvan sivuja sen jälkeen kun heille on lukenut sivulla olevan tekstin, eikä tuo katkennut tekstipätkä oikein anna sille tutkailulle tilaa. Toisaalta monia lapsia tämä voi innostaakin, kun tulee vähän jännitystä, että mitähän siellä seuraavalla sivulla tapahtuu. 


Eläintohtori Wuffe ja Tatu tonnikala, Eläintohtori Wuffe ja Roosa krokotiili ja Eläintohtori Wuffe ja Lilli lehmä
KVALITI, 2021
Teksti ja kuvat: Mikko Kunnas
Arvostelukappaleita

torstai 25. maaliskuuta 2021

Kiera Cass: Kruunu

 

Illéan prinsessa Eadlyn saa yllättäen harteilleen paljon vastuuta, kun hänen äitinsä, kuningatar America joutuu viettämään aikaansa lääkäreiden hoivissa, eikä kuningas suostu lähtemään hänen viereltään. 
Eadlynillä on myös Valinta kesken. Linnassa liikuskelee edelleen joukko komeita, mukavia miehiä, joista yksi Eadlynin pitäisi valita aviomiehekseen. Enää Eadlyn ei ole niin vastahakoinen tehtävää kohtaan, sillä näiden miesten kanssa oleminen ei tunnu yhtään niin kamalalta kuin hän kuvitteli. 
"Painoin katseeni alas. Äiti tarvitsi minua. Isä tarvitsi minua. Ehkä jollakin pienellä tavalla Illéakin tarvitsi minua. En voinut tuottaa pettymystä. Taputtelin kyyneliä silmäkulmistani ja jatkoin."s.13
Kruunu on Valinta -sarjan viides ja viimeinen osa.
Kruunu jatkoi Eadlynin tarinaa siitä kutkuttavasta ja hiukan huolestuttavasta tilanteesta, johon aiempi osa jäi. Tällä kertaa alku ei tosin ollut lainkaan vauhdikas, vaan kirjan alusta meni hetki ennen kuin tarina lähti kulkemaan kunnolla ja mielenkiintoisesti. Hieman kangertelevan alun jälkeen kirja olikin vauhdikasta menoa ja meininkiä, täynnä draamaa, rakkautta, ystävyyttä ja hiukan maan politiikkaa.

Eadlynin Valinta oli täynnä mutkikkaita ja dramaattisia käänteitä, ja kirjan viimeiset sivut oli ahmittava vauhdilla, jotta sai tietää mitä tulisi tapahtumaan. Vaikka Valinta -sarja onkin melko yksinkertaista kirjallisuutta, jonka tekstiin ei mahduteta suuria pohdintoja ja maailmaa mullistavia mietteitä, on se varsin koukuttavaa luettavaa. Linnan asukkaisiin ja heidän arkeensa uppoutuu täysin. Söpöjä kohtia lukiessa hykerryttää, iloisia kohtia lukiessa hymyilyttää, surullisia tai tunteikkaita kohtauksia lukiessa itkettää. 

Minä pidin Kruunusta, sen kauniista lopusta ja mahtavista dramaattisista kohtauksista. 

Lue myös: ValintaEliittiAinoa ja Perijätär.


Kruunu, (The Crown, 2016)
Pen & Paper, 2018
Suom. Laura Haavisto
s.272

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle


Martin Bakke saa omituisen kutsun ystävältään. Tämä haluaa välttämättä pelaamaan golffia myöhään illalla, sillä hänellä on jotakin puhuttavaa. Martin lähtee matkaan, mutta lopulta ystävä ei ole erityisen puheliaalla tuulella, jokin häntä kuitenkin selvästi vaivaa. 
Seuraavana päivänä asiaa ei enää voida ottaa puheeksi, sillä ystävä löydetään murhattuna. Erittäin taitava ja tarkkaavainen poliisi saa murhan tutkittavakseen, mutta Martin ei silti voi antaa tutkimuksen olla. Hän alkaa omalla tahollaan selvittää tapausta, sillä kuolleen ystävän lähipiiri on myös hänelle hyvin tuttu. 
"Svenin voimakas, hiukan kumarainen hahmo hävisi hämärään. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elävänä. Mutta sitä en tietenkään silloin tiennyt."s.16
Ei kukkia vainajalle on aika perinteinen vanhempi dekkari. Murha tapahtuu kirjan alkutaipaleella, ja sitten poliisin lisäksi juttua alkaa tutkia aivan tavallinen opettaja. Epäiltyjen piiri on melko pieni ja tiivis, heistä kuka tahansa saattaa olla murhaaja. Vinkkejä ja epäilyjä heitellään jokaisen suuntaan. Tämä oli tyyliltään hieman samanlaista kuin Christien tai Langin dekkarit, joten minä kyllä pidin. 
Christie mainitaankin kirjassa useaan kertaan, niin kuin myös hänen tuttu hahmonsa neiti Marple. Oletinkin kirjailijan saaneet vaikutteita sieltä suunnalta.

Kirjan tunnelma on mukava. Teksti etenee ongelmitta ja on leppoisaa luettavaa. Murhatapaus ei ole verinen, eikä kirja ole väkivaltainen. Juoni etenee keskustelujen ja Martinin pohdiskelujen kautta. 
Lopun "istutaan kaikki yhdessä alas ja paljastetaan murhaaja" ei tunnu enää nykyään erityisen tuoreelta ratkaisulta, mutta toimii silti näissä vanhemmissa dekkareissa kerta toisensa jälkeen. Niin tälläkin kertaa. Kirjaan saatiin yllättävän paljon kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, vaikka porukka oli aika pieni. 

Kirja valikoitui luettavakseni siksi, että se on norjalainen. Tarkoitukseni on tänä vuonna tutustua hieman norjalaiseen kirjallisuuteen. Kovin paljon Norjaan tässä ei kyllä päästy tutustumaan, muuten kuin muutamien katujen nimien kautta. Kirjassa ei nimittäin ole juuri lainkaan miljöökuvausta, siksi että juoni etenee niin vahvasti keskutelujen kautta. 


Ei kukkia vainajalle, (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960 )
WSOY, 1962
Suom. Pentti Huovinen
s.241

torstai 18. maaliskuuta 2021

Mariel Pietarinen: Viesti halki aikojen

 

Kesä on ohi ja syysloma alkamassa. Joonatan ja Susanne saapuvat saaresta Lindan luo mantereelle. Kolmikko pääsee viettämään runsaasti aikaa tallilla hevosten parissa, sillä Susanne pääsee osallistumaan viikon mittaiselle alkeiskurssille. Viimein hänkin pääsee ratsastamaan. Sitä paitsi jos kaikki menee hyvin, hän saattaa saada saarelle oman hevosen. Syysloman vietto sujuu loistavasti, kunnes tuttu hahmo ilmestyy Lindalle ja saa tämän pois tolaltaan. Miksi Marian on palannut, vaikka Linda jo saarella selvitti salaisuudet tämän menneisyydestä?
"Joonatan ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä ratsastuksenopettajan selostuksesta. Siinä se nyt veteli erilaisia harjoja pihalle tuodun ruskean ponin selän päällä ja pyöritteli jotakin kumista läpyskää. Ponin huuli lörpätti ja otus näytti nukahtavan hetkenä minä hyvänsä. Ei kai hevoselle pitänyt sentään hierontaa antaa aina ennen ratsastustuntia?"s.18
Viesti halki aikojen on toinen osa Kavionjälkiä sydämessä -sarjasta.
Tämä toinen osa oli perinteisempi heppakirja. Ensimmäisessä osassa kun ei oikeastaan hevosten kanssa päästy tekemisiin, niin tämä toinen osa korjaa sen tilanteen. Hevosten kanssa ollaan lähes kaiken aikaa. Ratsastusta ja tallielämää mahtuu kirjaan runsaasti. Moneen suloiseen hevoseen tutustutaan ja niiden hoidosta puhutaan. Tallilla onkin juuri käynnissä monta jännittävää asiaa, joten tylsää ei tule.

Kaikkien vauhdikkaiden ja jännittävien tapahtumien keskellä ehditään jälleen nauttia lomasta herkutellen, vitsaillen ja jännittäviä nähtävyyksiä katsellen. Retki Turun linnaan kuulostaa mahtavalta tavalta viettää syyslomaa, ja nyt haluaisin itsekin lähteä kummituskierrokselle sinne. Linda, Joonatan, Susanne ja Minttu ovat mukavan rentoa seuraa. Kirjan tarinaan on helppo uppoutua. Juoni kulkee sujuvasti, ja yliluonnollisista elementeistä huolimatta arkisen rennosti eteenpäin.

Loppu oli myös hyvin yllättävä. Itse en ainakaan olisi arvannut millään, mitä varten Marian ilmestyi paikalle. Mukavan kekseliäs ratkaisu, josta varmasti tullaan kuulemaan vielä seuraavassa osassa lisää. 


Viesti halki aikojen
KVALITI, 2015
Kansikuva: Laura Kunnas
s.106 e-kirja

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Christian Rönnbacka: Majakka

 

Komisario Antti Hautalehto lähtee ystävänsä luokse saaristoon. Mukavan lomapäivän vietto loppuu lyhyeen, kun he lähtevät katsomaan veneellä ihmeellistä näkyä. Söderskärin majakan valo on sytytetty. Harmikseen Hautalehto ja hänen ystävänsä törmäävät veneellä ruumiiseen. Tästä alkaa tutkinta, sillä vaikka kuolema vaikuttaa melko tavalliselta hukkumatapaukselta, ei se välttämättä ole sitä. 
"Antti käveli Larsin viereen ja katsoi merelle. Kaukana, korkealla vedenpinnan yläpuolella, näkyi kirkas valo, joka sammui hetkeksi vain syttyäkseen kohta uudelleen."s.73
Majakka on Antti Hautalehto -dekkarisarjan seitsemäs osa. 
Jälleen oli mukava palata Porvooseen, Hautalehdon ja kumppaneiden seuraan. Kirjan monipuoliset hahmot olivat elementeissään, kun murhaa tutkitaan. Kaikilla on hieman omalaatuinen tapa tarttua toimeen, etenkin Hautalehdolla, mutta ei hänen kollegatkaan ihan perinteisimmästä päästä ole. Hauskaa sanailua ja jäyniä riittääkin jälleen jokaiseen työpäivään, vaikka meno meneekin välillä hyvin vakavaksi.

Majakka oli mielestäni oikein mainio. Paljon parempi kuin muutama viimeisin osa sarjassa, vaikka niissäkään ei sinänsä ole ollut vikaa. Majakan ottaminen mukaan tarinaan, ja saaristo tekivät kirjan miljööstä minulle niin mieluisan. Muutenkin tarina eteni mukavan kevyesti ja kiinnostavasti. Jännitystä, ja surullisiakin asioita toki mahtui mukaan, joten kokonaisuus oli jälleen mukavan tasapainoinen. 


Majakka
Crime Time, 2019
Kannen ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
s.300

torstai 11. maaliskuuta 2021

S.N. Pires: Yökulkija

 

Kauheiden tapahtumien jälkeen Tommo on karkoitettu Tollen suvusta ja ajettu pois näiden asuinpaikasta. Yksin kulkiessaan hän antaa viimein tilaa susihaltialle, joka on hänen vierellään kulkenut jo kauan.
Lovinoita Lokka perheineen vaeltaa myös kauas suvun asuinpaikalta. Lokka on kuolemaisillaan ja ilmoittaa perheelleen, että Tommon on saatava voimakas sotarumpu itselleen ja huolehdittava, ettei kukaan tee sillä mitään pahaa. Lokan tytär Pikku-Tihi lähtee etsimään Tommoa. Hän tarvitsee itsekin apua, sillä rummun lisäksi vihollisnoita vei mukanaan myös Pikku-Tihin tyttären.
"Pikku-Tihi nousi notkuville jaloilleen ja kohotti veristä puukkoaan. Hän oli iskenyt sen Koukon lihaan heidän kohdatessaan ensimmäisen kerran. Hän voisi tehdä sen uudelleen. Sitten hän muisti, ettei enää ollut lihaa ja luita, mihin iskeä."s.31
Yökulkija on Pedon sydän -trilogian toinen osa.
Ensimmäisestä osasta tuttu Tollen suku on jätetty taakse, mutta kiinnostavimmat hahmot ovat kerätty mukaan tähän tarinaan. Pikku-Tihi ja Surutyttö saivat jopa suuremman osan ja sehän sopi minulle mainiosti, sillä he ovat lempihahmojani. Tommostakin jopa välillä pidin, mutta vain välillä. Suurimmaksi osaksi hänen asenteensa edelleen ärsytti. Hän on kuitenkin kaikessa itsekkyydessään ja itsesäälissään loistava vastakohta upealle, rohkealle ja vahvalle Pikku-Tihille. Kaikki kun ei mitenkään voi olla täydellisiä. Nyt mukana on kiinnostavaa särmää. Lisäksi lukijalle esitellään aivan uudet seudut, kansat ja elintavat. 

Hyytävän kylmissä talvimaisemissa kulkee noitia, haltioita ja tavallisia ihmisiä. Maisemat ovat upeat, mutta olosuhteet karut. Sotaisa tunnelma siivittää tarinaa, jonka juoni on vauhdikas ja täynnä hirvittäviä, surullisia tapahtumia. Tunnelmointia ja verkkaista pohdintaa ei mahtunut mukaan läheskään niin paljon kuin ensimmäiseen osaan, sillä hahmoilla oli monenlaista tehtävää. 

Teksti on kauniin kuvailevaa. Maisemat ja hahmot heräävät eloon ja kirjan maailmaan on helppo solahtaa. Ankarat sääolosuhteet, karut ja surulliset tapahtumat ja hahmot kaikkine hyvine ja huonoine puolineen tekevät kirjasta täydellisen kokonaisuuden. 

Tämän fantasiasarjan maailma sopii juuri minulle. Se on niin aidonoloinen, tuttu, mutta silti jännittävä, historiallinen ja täynnä luontoa, loitsuja ja noitia. Odotan innolla millaisen päätöksen trilogia saa. 

Lue myös: Karhunkiertäjä


Yökulkija
Minerva, 2020
s.357

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Siri Pettersen: Odininlapsi

 

Hirka on viisitoista, se tarkoittaa sitä, että hänen on muiden samanikäisten tavoin lähdettävä seuraavaan riittiin. Riitissä nuoret näyttävät Näkijälle syleilytaitonsa. Kaikki muut odottavat tapahtumaa innolla, sillä se voi tuoda mukanaan vaikka mahtavan opiskelupaikan. Hirka sen sijaan saa kuulla jotakin hyvin vaarallista itsestään. Hän ei saisi mennä lähellekään riittiä, jotta isän salaama asia ei selviä. Hirka saa kuulla olevansa ihminen, väen pelkäämä mädänkantaja, toisesta maailmasta saapunut hännätön. 
Hirka voisi paeta ja piiloutua, mutta sitten paljastuu, ettei hän ole ainoa asia jota väen tulisi pelätä. Yminmaahan on saapunut jotakin vielä karmivampaa.
"Korppi. Se oli melkein kuin Näkijä itse. Se oli hyvä enne, Hirka ajatteli ennen kuin muisti, ettei hän uskonut enteisiin."s.50
Odininlapsi on ensimmäinen osa Korpinkehät -trilogiasta.
Fantasiatrilogian aloitus esittelee Yminmaan, maailman jossa väki on hännäkästä, muuten ihmisten näköistä porukkaa, joilla on jonkinlaisia taikavoimia, eli he osaavat syleillä. 

En päässyt tarinaan mukaan aivan ensimmäisiltä sivuilta. Eteeni läväytettiin täysin uusi maailma kaikkine omine sanoineen, tapoineen ja uskomuksineen. Minulla menikin hetki ennen kuin tarina sai minusta otteen ja pääsin sisään tuohon kiinnostavaan maailmaan. Alku oli täynnä kohtia, joissa uusia sanoja lueteltiin vauhdilla niitä selittämättä. Tuli hieman turhautunut olo, vaikka arvelinkin asioiden kyllä selviävän kunhan malttaa lukea eteenpäin ja niinhän ne selvisivätkin.  Odininlapsen esittelemä maailma tuntuu tarkoin suunnitellulta. Yksityiskohtia on paljon, mutta toisaalta yli 600 sivuiseen teokseen niitä mahtuukin. 

Odininlapsi on norjalainen kirja ja Yminmaa tuokin lumisine vuoristoineen mieleen Norjan. Pidin kovasti miljööstä, jossa väki asuu. Se on sekoitus vähän kaikenlaista. Joukkoon mahtuu niin futuristisen oloinen kaupunki, pelottava metsä ja niitä rajoittava suuri muuri, kuin myös pieniä kyliä.

Monien muiden fantasiaromaanien tapaan väki kulkee viitoissa ja käyttää miekkoja, pyssyjen sijaan. Rohdot ja parantajat saavat suuren roolin, ja kapakoissa juodaan olutta ja syödään paistettua possua äijien tapellessa. Mutta sehän sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä tuollaiset vanhaa aikaa henkivät elementit tekevät fantasiakirjoista minulle mieluisia. Kirjaan on keksitty valtavasti rohtojen ja kasvien nimiä, joten nämä toki ovat omaperäisiä. Ilokseni teetäkin juodaan usein. 

Hirka on jääräpäinen, vahva ja hieman äkkipikainen tyttö, joka sopii tarinaan loistavasti. Metsissä juoksenteleva, seikkailullinen rohtojen keräilijä herättää kiinnostuksen heti, sillä hän ei suinkaan ole täydellinen, ja tekee myös virheitä. Kirjasta löytyy paljon muitakin kiinnostavia hahmoja, joiden esittelemiseen menisi varmaan kokonainen päivä, joten jätän lukijoiden omaksi tehtäväksi tutustua kirjan väkeen. 

Odininlapsi on massiivinen fantasiaromaani, jonka maailmaan täytyy uppoutua ajan kanssa. Sen maailmaa ja kaikkia pieniä yksityiskohtia pitää hetki sulatella, mutta kun tarina pääsee vauhtiin ja asiat alkaa olla hallussa, on loppu vauhdikasta seikkailua ja paljastuksia. Kirjan loppu jäi myös koukuttavaan tilanteeseen, ja ennustaa seuraavalle osalle varsin suurta seikkailua.


Odininlapsi, (Odinsbarn, 2013)
Jalava, 2017
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi ja kartta: Siri Pettersen
s.614

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Marvi Jalo: Pipo Pippuri ja Ranttalix

 

Pippuri-kissa on pieni kissanpentu, joka asuu sisaruksiensa ja äitinsä kanssa pienessä kellarihuoneessa. Ruokaa on vähän ja harvoin tarjolla. Siksi onkin erityisen ärsyttävää, kun huolella säästellyt herkkupalat katoavat vikkelän ja taitavan hiiren vatsaan. 
Pippuri yrittää saada hiiren kiinni, mutta huomaakin pian, että taitavan ruuan etsijän kanssa kannattaa kaveerata. Tuo hiiri nimeltään Ranttalix tietää nimittäin mistä he löytävät tarpeeksi herkkuja koko kissaperheelle, sekä pienelle hiirelle. 
"Se kurja hiiri oli saatava kiinni, Pippuri tuskitteli mielessään. Mokomakin ruokavaras! Hiiri jyrsi pohjattomaan mahaansa nekin vähäiset muonat, mitä äiti kykeni hankkimaan."s.2
Pipo Pippuri ja Ranttalix aloittaa kirjasarjan, jossa Pippuri-kissa seikkailee.
Salli Parikka Wahlbergin hempeillä akvarelleilla kuvitettu lastenkirja, jonka jokaiselta aukeamalta löytyy kissoja, sopii loistavasti alle kouluikäisille saduksi. 

Kirjan eläimet ovat nuoresta iästään huolimatta vahvoja selviytyjiä. Heti kirjan alussa kerrotaan sekä kissojen, että hiiren vaikeasta tilanteesta. Helppoa ei ole, mutta iloinen ja leikkisä mieli säilyy silti. Kissat ja hiiret eivät tunnetusti tule toimeen keskenään, mutta tässä kirjassa voidaan rikkoa tuota sääntöä ja ystävystyä roduista välittämättä. 

Pipo Pippuri ja Ranttalix onkin kaunis tarina siitä, miten ystäviä voi löytyä yllättävissä tilanteista, ja miten toisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti. Vaikeassa tilanteessa kannattaa yhdistää voimansa ja yrittää selviytyä yhdessä, ystävinä. 


Pipo Pippuri ja Ranttalix
KVALITI, 2021
Kuvat ja taitto: Salli Parikka Wahlberg
s.32
Arvostelukappale