perjantai 29. marraskuuta 2019

Timo Sandberg: Himon varjo


Komisario Heittolaa ja hänen kollegoitaan työllistää moni tapaus. Vastaanottokeskuksesta on kadonnut nuori tyttö, ja työntekijät vakuuttavat, ettei tämä olisi lähtenyt vapaaehtoisesti, vanhustentaloista on tullut ilmoituksia seksuaalirikoksista ja sitten on eräs hyvin epäselvä raiskaus. Poliisit ajavat ympäriinsä, haastattelevat paljon ihmisiä, mutta siltikään tapaukset eivät ota selvitäkseen. Kun sitten Tarun tytär katoaa, alkaa kaikki tapaukset selvitä.

Himon varjo on kymmenes osa Komisario Heittola -sarjasta.
Himon varjossa keskitytään tällä kertaa rikoksiin enemmän, kuin poliisien yksityiselämään. Toki Heittolan ja Tarun elämää seurataan edelleen tiiviisti, mutta tilaa jätetään kunnolla myös rikoksille. Rikoksia mahtuukin juoneen monia ja hahmojakin on mielestäni enemmän kuin yleensä. Kirjan juonessa oli monta haaraa, mutta tarinassa pysyi silti hyvin kärryillä. Arvailuja siitä, kuka liittyy mihinkin rikokseen ehtii tehdä monia, mutta silti aivan kaikki rikokset eivät säilyneet yllätyksinä, vaan ne pystyi melko helposti arvaamaan.

Kirjan juoneen mahtuu paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja raiskauksia, joten jos et halua lukea kirjoja, joissa näistä aiheista puhutaan paljon, suosittelen jättämään tämän kirjan lukematta. Naisiin kohdistuvan väkivallan lisäksi suurena teemana oli maahanmuutto. Rasismia ja ennakkoluuloja kirjassa ei käsitelty mitenkään erityisen tuoreella otteella. Aihe tuntuu olevan monessa kirjassa samaan tapaan käsitelty.

Pidin tässä kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kaikkea aivan kamalaa tapahtuu ja poliisit haluaisivat selvittää kaiken ja saada syylliset kärsimään, heistä ei silti tehdä liiotellun sankarillisia. Toki juonen mielenkiinnon takia poliisit venyttävät sääntöjä ja rynnivät välillä typerästi yksinään paikalle, mutta siitä huolimatta, he eivät saa kaikkia kärsimään teoistaan. Muutama liian kiireinen poliisi kun ei voi tehdä kaikkea, eikä he voi mitään vanhenneille rikoksille. Tälläinen tuo uskottavuutta juoneen.


Himon varjo
Karisto, 2017
s. 325

tiistai 26. marraskuuta 2019

Paula Havaste: Maan vihat


Kertellä, Larrilan emännällä, on edessään vaikea ja pelottava matka kohti tuntematonta. Kertte on saanut pelastettua Larrin hengen, mutta vain suostumalla naiseksi Arimolle. Niimpä Kertte lähtee Arimon matkaan, kauas meren taa, aivan Tokholmiin asti. Kertte kohtaa matkalla vastoinkäymisiä ja näkee paljon uutta, mutta mikään matkalla koettu ei vedä vertoja kaikelle sille, mitä hän näkee ja kokee Tokholmissa. Arimo vie Kerten kotiinsa. Saari on täynnä asutuksia, eikä edes metsään pääse halutessaan. Asukkaat eivät puhu Kerten kieltä, ja Arimon ema ei Kertteä kotiinsa halua. Päivä päivältä asiat hankaloituvat ja pian Kerten olisi luovuttava omasta uskostaan ja tehtävä asioita, joihin hän ei iki maailmassa suostuisi. Niimpä Kerten on tehtävä vaikea päätös tulevaisuuttaan koskien.

Maan vihat on toinen osa Vihat -sarjasta.
Maan vihat johdattaa lukijan 1100-luvulle, ja jatkaa Kerten tarinaa siitä, mihin se Tuulen vihat -kirjassa jäi.

Tässä kirjassa ei edetty niin vauhdikkaasti, kuin ensimmäisessä osassa. Kirjassa kyllä kerrottiin muutamasta vuodesta, mutta tahti oli silti melko verkkainen. Tapahtumiakaan ei ollut läheskään niin paljon, joten tyyliltään tämä oli huomattavasti edeltäjäänsä hitaampi, mutta ei missään tapauksessa tylsällä tavalla hidas. Kerten elämään ja historiallisiin yksityiskohtiin uppouduttiin kunnolla. Kylien ja tupien tapoja esiteltiin tarkasti, ja kaikista mielenkiintoisista yksityiskohdista sai nautiskella kaikessa rauhassa.

Maan vihoissa mielenkiintoisinta oli mielestäni lukea kristinuskon vaikutuksista 1100-luvun ihmisiin. Ihmisillä kun oli jo omat Jumalat, joihin he uskoivat, ja sitten pitäisi ruveta kumartelemaan aivan uutta Jumalaa ja tottelemaan kummallisia käskyjä. Pidinkin valtavasti Kerten asenteesta, sillä hän ei ole valmis unohtamaan mistä on tullut ja mihin uskoo. Kirjasta löytyykin jälleen runsaasti loitsuja, jotka tulevat vielä paremmin esille, kuin ensimmäisessä osassa. Nyt on mukana myös jännitystä, sillä tälläisia loitsuja ja noitajuttuja kun ei enää katsota hyvällä.

Kerten vaikea elämä ei ainakaan helpottunut Maan vihoissa, ja kirja jäikin hyvin kiinnostavaan kohtaukseen, joka antaa hiukan viitteitä jo seuraavan osan tapahtumista. Kertellä on edessään varmasti vielä paljon kauheuksia, mutta tämän kirjan muutamat hirvittävät hahmot toivottavasti jäävät pysyvästi taakse, sillä heitä ei tule ikävä.

Lue myös:Tuulen vihat


Maan vihat
Gummerus, 2015
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 450

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Outi Pakkanen: Linna


Anna Laine matkaa Savonlinnan oopperajuhliin ystävänsä kanssa. Juhlissa he törmäävät myös muihin tuttuihin. Entisiä luokkakavereita tuntuu olevan juhlissa enemmänkin. Pian he istuvat iltaa kokoonpanolla, joka ei ole kaikkien mieleen. Mustasukkaisuutta on ilmassa, eikä ilmeisesti aivan syyttä. Muutaman kuukauden päästä yksi juhlijoista on kuollut, murhattu. Anna Laine päättää hiukan tutkia tilannetta, sillä hän on sitä mieltä, että murhaaja löytyy oopperajuhlien porukasta.

Linna tarjoaa tunnelmia Savonlinnasta ja Helsingistä. Tarjolla on paljon ympäristön kuvausta, ruokaa ja tutustumista ihmisiin. Tällainen tarkka ja kaunis kuvaus onkin aina ollut ihan parasta Pakkasen kirjoissa. Mutta mikä minua tällä kertaa erityisesti miellyttää on se, että tällä kertaa mukaan oli laitettu myös murha. Viimeksi Pakkasta lukiessani jouduin hieman harmistumaan, sillä kirjaa markkinoitiin dekkarina, jota se ei mielestäni ollut, mutta tätä voi jo sanoa dekkariksi.

Kirjassa on paljon hahmoja, ja heihin kaikkiin ehditään tutustua, sillä kirjassa kuvataan arkisia kohtauksia taidokkaasti. Kaikilla on omat murheet, huolet ja ilot, joita lukijalle paljastetaan tarpeeksi. Monenlaista draamaa kirjassa ehditäänkin käsitellä. Myös Anna Laine on mukana oikein kunnolla ja hänen elämässäänkin on meneillään monta suurta asiaa. Osa kirjan hahmoista oli tuttuja aikaisemmasta kirjasta, jossa hahmot viettivät luokkakokousta. (Tarjoilija pyyhkikää taulu) Tuon kirjan lukemisesta on kuitenkin vierähtänyt jo niin monta vuotta, että kaikki nuo luokkakokouksen vieraat tuntuivat täysin uusilta tuttavuuksilta.

Murha tapahtuu vasta kirjan loppupuolella, eikä sillä ehditä vaivata päätä pitkään. Loppu ei ole perinteisin, mutta se ei silti säväyttänyt. Kaikki kävi ehkä turhan helposti ja nopeasti. Poliisitkin käväisivät kirjassa, ja heidän tutkintaansa vilautettiin pikaisesti, mutta kaikilla muilla tuntuu olevan paljon enemmän tietoa asiasta.


Linna
Otava, 2018
s. 303

torstai 21. marraskuuta 2019

Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa


Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet kirjan kaikille niille, jotka haaveilevat siitä, että voisivat tehdä työkseen juuri sitä mistä pitää. Molemmilla kirjoittajista on paljon kokemusta unelmahommien tekemisestä, ja he ovatkin varmasti juuri oikeat ihmiset kirjoittamaan tälläisen kirjan.

Minä olen kova unelmoimaan ja haaveilen ties kuinka monesta upeasta ammatista, joten tämä kirja oli pakko päästä lukemaan. Tiesin jo etukäteen, että tämä herättää valtavasti ajatuksia ja niin se myös teki. Kirja on nimittäin täynnä tarinoita luovista ja upeista ammateista, joiden parissa työskentely antaa varmasti paljon. Se on myös loistava muistutus siitä, kuinka paljon työelämä on muuttunut vuosien varrella, ja kuinka ihmisillä on mahdollisuus tehdä työtä, jollaista ei ollut olemassakaan vielä hetki sitten. Kirja ei kuitenkaan anna liian ruusuista kuvaa. Siinä muistutetaan, että myös unelmahommissa, joutuu välillä tekemään myös niitä töitä jotka eivät kiinnosta. Unelmatyön saadakseen pitää myös tehdä valtavasti töitä.

Kirja antaa paljon ideoita, se kannustaa tarttumaan omiin haaveisiin ja toteuttamaan ne. Siinä mielessä kirja onkin oikein mainio. Mielestäni sen parasta antia oli mielenkiintoiset haastattelut ja ajateltavaa osuudet, jotka antavat vinkkejä suunnitteluun.

Aluksi Sadun ja Hannen tarina oli myös hyvin kiinnostava, mutta loppua kohden alkoi hiukan puuduttaa. Välillä tuntui, että joitakin aiheita pyöriteltiin liian kauan, ja jopa toisteltiin kirjan edetessä. Tilaa olisikin voinut antaa haastatteluille jopa enemmän. Jokaisesta luvusta kuitenkin löytyi jotakin kiinnostavaa. Kirjan loputtua pää pursuaakin monenlaisia ajatuksia. Uskon todella, että tästä kirjasta voi olla apua monelle sellaiselle, jolla on ideoita, mutta jotka vielä kaipaavat vähän kannustusta tarttua toimeen. Liikaa yhdeltä kirjalta ei kuitenkaan kannata odottaa, se ei tee työtä kenenkään puolesta, eikä voi nostaa ketään unelmahommien mestariksi.


Unelmahommissa -Tee itsellesi työ siitä mistä pidät
WSOY, 2017
s. 351

tiistai 19. marraskuuta 2019

Reijo Mäki: Tolvana


Yksityisetsivä Jussi Vares on saanut varakkaalta toimeksiantajalta monta suhteellisen helppoa tarkkailukeikkaa. Rahaa tulee siis melko kivuttomasti ja vapaa-aikaa jää myös naisille, sekä kaljoitteluun. Vares ei vaan voi arvata millaiset kuviot hänen viattomien tutkimuksiensa takana pyörii, ja ellei ole tarkkana voi käydä pahasti.
Kaikenlaiset hämärät ja vaaralliset tyypit nimittäin tekevät aivan omia tutkimuksiaan, eivätkä he epäröi käyttää raakoja keinoja tietojen hankkimiseksi.

Tolvana on kolmaskymmenes Vares -dekkari.
Olen aiemmin lukenut muutamia Vares -dekkareita. Osan jo ennen blogin aloittamista, mutta en ole niitä lukenut järjestyksessä, koska näissä sillä ei mielestäni ole niin väliä. Vares kun toki viettää omaa elämäänsä, mutta se elämä on sen verran paikoillaan junnaavaa, ettei ole väliä mikä kirja on kyseessä. Vareksella kun yleensä kuitenkin on eri nainen, eikä mitään suuria paljastuksia aiemmista kirjoista kerrota. Monen vuoden varekset onkin taas jäänyt lukematta, mutta nyt päätin pitkästä aikaa lukea yhden ja päätin aloittaa tästä uusimmasta.

Jussi Vares ei ole hahmo, josta olisi helppo pitää. Eikä näissä kirjoissa muitakaan erityisen miellyttäviä hahmoja vilahtele. Tämän takia en lue Vareksia usein. Tiedän kyllästyväni tälläiseen ryyppy, krapula, huonovitsi teemaan hyvin nopeasti. Harvoin luettuina Varekset kuitenkin uppoavat minuun varsin hyvin, sillä dekkareina nämä ovat kekseliäitä ja yleensä näistä löytyy lopusta jokin kiva koukku, joka yhdistyy jollakin tavalla kirjan aiempiin tapahtumiin. Eikä tälläkään kertaa tarvinnut jäädä ilman lopun ahaa-elämystä.

Ei tämä kolmaskymmenes vares -dekkari paras ollut. Ei lähellekään. Vares nimittäin putosi itse pääjuonesta pois ja välillä tuntui, ettei hän edes ole kirjan päähenkilö. Hän oli jossain sivussa, juomassa kaljaa ja pohtimassa naiskuvioitaan, mutta pääjuoni kulki aivan muiden henkilöiden varassa. Siksi olikin pitkään epäselvää, mikä tässä nyt edes oli pääjuoni. Lisäksi juonia ja henkilöitä oli sen verran paljon, että kokonaisuus oli aika sekava.


Tolvana
Otava, 2019
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 460

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Elly Griffiths: Januksen kivi


Arkeologi Ruth Galloway vedetään jälleen mukaan kauhistuttavaan rikostutkintaan, kun Norwichilaisen talon purkutyömaalta löydetään lasten luita. Kyseessä saattaa olla muinaisten roomalaisten hautaama uhrilahja, sillä luut löytyvät kynnyksen alta, mutta Ruthista näyttää siltä, että hauta on huomattavasti uudempi. Paikalla on ennen toiminut lastenkoti, herääkin heti epäilys, kuuluvatko luut jollekin sen entisistä asukkaista. Ruthin iloksi ja kauhuksi, komisario Harry Nelson saapuu tutkimaan tapausta. Ruth pitää Nelsonin seurasta, mutta nyt hänellä on salaisuus, jonka hän pelkää paljastuvan.

Januksen kivi on toinen osa Ruth Galloway -sarjasta.

Januksen kivi on helppolukuinen dekkari, josta löytyy runsaasti mielenkiintoista juttua historiasta, sekä hahmojen yksityiselämästä. Se jatkaa Ruth Gallowayn tarinaa muutaman kuukauden päästä, siitä mihin ensimmäinen osa Risteyskohdat sen jätti. En nyt vieläkään mitenkään hullaantunut kirjan hahmoihin, mutta pidin silti kirjasta. En saanut tarpeeksi otetta Ruthista ja Nelsonista. Kaipaan edelleen heidän arkeensa joitakin sellaisia yksityiskohtia ja asioita, jotka muovaisivat heidät persoonallisemmiksi.

Januksen kivi on juoneltaan hyvin samanlainen, kuin Risteyskohdat. Kaivauksilta löydetään jälleen lapsen luita, Ruthin ja Nelsonin välillä on selvää jännitettä, Ruth sekaantuu tutkintaa enemmän kuin olisi hyväksi ja on loppuhuipennuksessa mukana vähintään yhtä vaarallisesti, kuin viimeksikin. Ruthin uusi elämäntilanne ja uudet hahmot tuovat kirjaan kuitenkin tarpeeksi vaihtelua.

Roomalaisen mytologian jumalat putkahtelevat esiin tiuhaan tahtiin kirjan sivulla, etenkin pienissä päiväkirjamerkinnöissä, jotka paljastavat hitusen murhaajan ajatuksia kirjan edetessä. Vain muutamasta jumalasta kerrotaan enemmän lukijalle, kuten Januksesta ja Terminuksesta. Sen sijaan päiväkirjamerkinnöissä esiintyvistä jumalista ei kerrota oikeastaan mitään. Minusta näin on hyvä, sillä jumalat ovat tärkeässä roolissa kirjassa, mutta liiallinen selitys voisi jo pilata juonen sujuvan kulun.

Lue myös: Risteyskohdat


Januksen kivi, (The Janus Stone, 2010)
Tammi, 2017
Suom. Anna Lönnroth
Kansi: Markko Taina
s. 335

tiistai 5. marraskuuta 2019

Anne Salovaara: Näin piirretään kuu


Minerva on 28-vuotias äidinkielen opettaja, joka on eronnut vuosi sitten. Ystävät yrittävät löytää hänelle uuden miehen, ja esittelevätkin hänet monelle. Minerva ei kuitenkaan tunne kipinöintiä näiden miesten kanssa. Mutta kun Minervan tunteet viimein heräävät erästä miestä kohtaan, on edessä vaikea tilanne. Mies nimittäin on hänen oppilaansa Jaakko. Voisiko heidän suhteensa toimia, vaikka lähtöasetelma kuulostaa mahdottomalta?

Aloitin tämän kirjan lukemisen tässä eräänä iltana tarkoituksenani lukea siitä muutama sivu. Pian huomasin lukeneeni siitä puolet. Heti seuraavana aamuna oli herättävä ajoissa lukemaan loput. Näin piirretään kuu on nopeasti luettava, napakka tarina.

Näin piirretään kuu on kirja opettajan ja oppilaan välisestä rakkaudesta. Tässä aiheessa myös pysytään aika tiukasti, eikä kirjan juoni lähde rönsyilemään monenlaisiin sivujuoniin. Kirjassa ei ole mitään ylimääräistä, ei tylsiä kohtauksia, eikä turhaa jaarittelua. Silti kirjaan on saatu paljon arkisia kohtauksia, jotka tekevät hahmoista aitoja. Teksti on arkista, kaunista ja hyvin koukuttavaa. Lukija sysätään hahmojen arkeen vauhdilla. Alussa ei ole pitkiä esittelyjä, vaan hahmoihin tutustutaan kirjan edetessä, heidän normaali arkirutiiniensa kautta. Mitään ei myöskään jäädä pohtimaan, vaan tapahtumat rullaavat vauhdikkaasti eteenpäin.

Kirjan hahmoista on helppo pitää. Minerva ja Jaakko on pari, jonka toivoo saavuttavan onnellisen lopun. Kirjassa heidän suhdettaan toki kauhistellaan, mutta itse en osannut, sillä en vain nähnyt siinä mitään pahaa. Minerva ja Jaakko ovat molemmat aikuisia ja fiksujakin vielä. Odotin loppua suurella jännityksellä, sillä en yhtään osannut arvata millaisen päätöksen Minerva ja Jaakko saisivat. En loppuratkaisusta nyt paljasta muuta kuin sen, että se yllätti.


Näin piirretään kuu
Atrain&Nord, 2019
Kansi: Hannele Harald
s. 223
Arvostelukappale

lauantai 2. marraskuuta 2019

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin


Richard Papen koittaa onneaan ja hakee kalliiseen kouluun, jonne yllätyksekseen pääsee apurahalla opiskelemaan. Richard joutuu asettumaan rikkaiden opiskelijoiden joukkoon lähes rahattomana, mutta hänen onneaan se ei latista, sillä hänellä on edessään monien mahdollisuuksien koulu.
Richard haluaa jatkaa kreikan opiskelua, mutta uudessa koulussa se ei käykään niin helposti. Kreikan opettaja on omituinen tyyppi, joka ei halua kuin muutaman valitsemansa oppilaan, ja paikat ovat jo täynnä. Jollakin tavalla Richard kuitenkin onnistuu pääsemään viiden oppilaan sisäpiiriin ja näin ollen myös kuudenneksi oppilaaksi Julianin tunneille.
Richardin elämä täyttyy klassisten kielten opiskelusta ja muiden oppilaiden seurasta. Pian hän saa myös huomata, että sisäpiiriin pääsy tarkoittaa, että hän on mukana eräässä karmivassa tapauksessa. Hänelle selviää, että muut oppilaat ovat syyllistyneet tappoon tehdessään eräänlaista kokeilua. Richard pitää suunsa kiinni tapahtuneesta, mutta tulee vedetyksi entistä enemmän ongelmiin, kun yksi sisäpiiriläisistä näyttää murtumisen merkkejä.

Noniin, viimein jopa minä sain luettua tämän teoksen, jota niin monet ovat hehkuttaneet ja lempikirjakseen valinneet. Odotukset olivat ristiriitaiset. Ajattelin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun sitä niin kehutaan, ja toisaalta vähän pelotti, että jospa sitten en pidäkään tästä lainkaan ja edessäni on yli seitsemänsataa sivua tylsyyttä.

Tällä kertaa jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä todellisuutta. Jumalat juhlivat öisin ei vakuuttanut, ei innostanut, eikä tarjonnut minulle juuri mitään mistä pitäisin. En pidä lainkaan siitä, että kirjan alussa jo tiedetään suurin tapahtuma, joka kirjassa tulee tapahtumaan. Ja tässä kirjassa jo ensimmäisellä sivulla kerrotaan, kuka tulee kuolemaan ja missä. Muutenkaan tapahtumat eivät jaksaneet pitää jännitystä yllä, sillä niiden välissä oli pitkiä jaaritteluja ja tylsiä hetkiä. Huomattavasti lyhyemmässäkin kirjassa olisi ehtinyt varmaan nämä kaikki tapahtumat ja tunnetilat saada aikaiseksi. Pidän itse paljon vauhdikkaammista kirjoista.

Suurin syy siihen miksi en tästä pitänyt oli alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden käytön määrä. Lisäksi sellainen ankea tunnelma, ja ainainen ahdistus, joka puski tätä kirjaa lukiessa esiin lähes jokaisella sivulla, ei vaan yksinkertaisesti ole minun juttuni lainkaan.

Vaikka en löytänyt kirjasta mielenkiintoisia aiheita, enkä oikein mitään johon samaistua, oli kirjassa sentään muutamia hyviä kohtia ja kiinnostavia henkilöitä, joten täyttä tylsistymistä, ei koko kirjan luku ollut. Henry ja Julian olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden arkea seurasi mielellään. Henryn hahmo oli muutenkin kirjan jännittävin elementti, sillä hänestä ei oikein ottanut selvää ja tuntui kokoajan siltä, että hänellä on paljon salaisuuksia.

Jos minun nyt pitäisi kertoa mistä tämä kirja oikeastaan kertoo, en sanoisi, että se oli jännityskertomus tai murhatarina, vaan kertomus kuudesta onnettomasta nuoresta opiskelijasta, jotka olisivat kaivanneet apua ja tukea. Vaikka he kaikki olivat aikuisia iältään, oli heillä mielestäni edelleen tarve saada joku aikuisempi pitämään huolta. Sitäpaitsi etenkin Richard vaikutti hyvin masentuneelta.

Jumalat juhlivat öisin oli niin kaukana sellaisesta kirjasta, jonka lukemisesta nautin, että taidan suosiolla jättää lukematta muut Tarttin kirjat, vaikka Tiklin lukeminen on myös houkutellut jo monta vuotta.


Jumalat juhlivat öisin, (The Secret History, 1992)
WSOY, 1993
Suom. Eva Siikarla
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 745