Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ilkka Auer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ilkka Auer. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. helmikuuta 2025

Ilkka Auer ja Antti J. Jokinen: Kalmattaren kirous

 

Yksikään Pohjolan asukas ei ole turvassa ennen kuin Kalmatar on saanut tahtonsa läpi. Hän haluaa Nikolaksen, sillä tällä on jotakin, mitä hän tarvitsee. Kalmatar taivuttaa tahtoonsa jokaisen. Kylä kerrallaan tuhotaan, asukkaat orjuutetaan. Apunaan Kalmattarella on rautainen lintu, Kokko. Mutta voisiko Nikolas muuttaa tilanteen. Kiinnostaako häntä edes, vai olisiko kuitenkin helpompi vain keskittyä omiin asioihinsa?
"Rautakokko lensi kumpareen yllä siivet kirskuen ja savua tuprahdellen. Se laskeutui valtavat rautasiivet savuista ilmaa piiskaten tunturin juurelle, rotkon yli johtavan puunrungon luo."s.155
Kalmattaren kirous aloittaa fantasiatrilogian. (Josta ilmestyi lopulta vain kaksi osaa.)
Kirja johdattaa kylmään ja lumiseen Pohjolaan, jossa kuljeskelee Kalevalasta tuttuja hahmoja. Seikkailut alkavat heti kirjan alusta ja jatkuvat tasaisena virtana läpi krjan. On tappeluita, uhoavia Kalevan poikia, kylien tuhoa ja jos jonkinlaista pelastusoperaatiota ja muita tehtävien suorittamisia.

Kirja on melko lyhyt, mutta silti meinasin moneen kertaan luovuttaa. Ainoastaan tuo sivumäärä sai minut räpiköimään kirjan loppuun. Pidin siitä miten kirjassa kuvaillaan paljon esimerkiksi vaatteita ja hahmojen ulkomuotoa. kauniita yksityiskohtia onkin paljon. Mutta pelkkä paikkojen ja hahmojen kuvailu ei riitä tuomaan kirjaan tunnelmaa, joka nyt tuntui puuttuvan lähes kokonaan. En saanut hahmoista otetta. Etenkin Nikolas itse jäi hyvin etäiseksi. Ei vaan alkanut missään vaiheessa kiinnostaa mitä hänelle, tai kellekään muullekaan kirjan hahmolle tapahtuu. Osittain johtuu varmaan dialoginkin vähyydestä. Sillä dialogia tuntui olevan vain silloin kun jonkun hahmon on aivan välttämätöntä sanoa jotakin juonen kulun takia, mutta se ei tuonut esiin esim. hahmojen luonteenpiirteitä. 


Nicholas North -Kalmattaren kirous
Otava, 2013
Kansikuvan toteutus: Jere Hietala
s.256

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Ilkka Auer: Hornantuli

 

Sofia on käynyt nyt yhden lukuvuoden Kymnaasia, sisäoppilaitosta kahden maailman rajalla. Hän on oppinut paljon kaikkea ja nyt hänen on aika saada ensimmäinen oikea tehtävä. Sofialle määrätään ensimmäinen autettava pinnalta, ja vaikka häntä jännittää, on hän silti innoissaan. 
Pinnalla Sofia näkee ja kuulee huolestuttavia asioita, joista myös Kymnaasissa aletaan jo huolestuneesti puhua. Jokin pelottava, liekehtivä ja paha lähestyy Kymnaasia, polttaen tiensä päivä päivältä lähemmäs. Sofian on yhdessä muiden Kymnaasilaisten kanssa keksittävä ratkaisu, ennen kuin on liian myöhäistä. 
"Muuta liikennettä ei ollut, ja tie kulki satumaisen kauniissa, vehreässä kesäaamupäivän unelmassa, aivan kuin toisessa maailmassa. Autiuden tunnetta korostivat puista edellisen yön ukkosmyrskyssä pudonneet risut."s.194
Hornantuli on toinen osa Sofiasta kertovasta, Kymnaasiin sijoittuvasta sarjasta. 
Hornantuli johdattaa lukijan Kymnaasiin, jossa kesä on aluillaan. Aikaisempien tapahtumien jäljet on saatu pikkuhiljaa siivottua ja korjattua. Kaikkialla on kaunista, luonto herää ihastuttavaan vehreyteen. Tunnelma on Kymnaasissa hetken lähes seesteinen, ennen kuin uudet uhat ilmestyvät ilmoittelemaan itsestään ja edessä on jälleen hurjaa toimintaa, niin pinnalla, Kymnaasissa, kuin helvetissäkin. 

Sofian tarinan rinnalla kulkee myös uusien hahmojen, Eerikan ja Annan tarina. Eerika on pinnalla elävä tavallinen ihminen, joka yrittää pitää tyttärestään Annasta huolta, vaikka elämä on koetellut kumpaakin julmasti. Kymnaasia uhkaavat pahuudet tuntuvat olevan yhteydessä myös Eerikaan ja Annaan, niinpä näiden ihmisten ja Kymnaasin asukkaiden tiet kohtaavat ja tarina yhdistyy kiinnostavaksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki liittyy kaikkeen. 

Hornantuli on taianomainen kirja, jossa ei aina aivan tiedä, ollaanko tekemisissä ihmisten, vain jostain synkemmästä paikasta saapuneiden tyyppien kanssa. Pidinkin kirjassa eniten tuosta synkästä tunnelmasta, joka tuntui vainoavan vähän joka paikassa. Kauhistuttavat lapsihahmot, epätietoisuus ja pahuus ympäröi Kymnaasin vehreää ympäristöä, kaunista koulua ja sen iloisia asukkaita tuoden pahaenteisen tunnelman kaikkien mieleen. 

Lue myös: Kymnaasi


Hornantuli
Haamu, 2021
Kannen kuva: Ilkka Auer
s.351

maanantai 12. lokakuuta 2020

Ilkka Auer: Noidankiro


Vilma Sumelius on asunut puoli vuotta Hästebäckin kartanossa, aivan Raaseporin linnan lähellä. Talvi oli rankkaa aikaa kaiken uuden keskellä. Nyt kesä ja helteet ovat saapuneet ja kaikki odottavat innolla juhannusjuhlia. Linnalla järjestetään suuri tapahtuma, turnajaisineen ja kokkoineen. 
Vilmakin odottaa juhlia innolla, kunnes tapahtuu vahinko, joka herättää jotakin hyvin pahaa. Vilman on keksittävä ratkaisu oneglmaan ja nopeasti, sillä kaikkien turvallisuus on siitä kiinni. Vilman on etsittävä ratkaisua seka, Alismaasta, että Ylismaasta. Onneksi Ylismaassa hänellä on apunaan Linnanjengi.
"Vilma työntyi kumarassa kahden ruusuorapihlajan oksien alta ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän seisoi rotkon reunalla, ja reunan tuolla puolen alkoi läpitunkematon sumu, joka ei paljastanut takaansa mitään. Näkyi vain taivas, kuu ja pimeyteen kurottuva sumukerros."s.13
Noidankiro jatkaa Domowikistä tutun Vilma Sumeliuksen tarinaa. 
Domowik hurmasi ilmestyttyään ihanalla joulutunnelmalla, joten olin iloinen kun kuulin, että jatkoa seuraa. Noidankiro tarjoaakin myös täydellisen tunnelman, mutta tällä kertaa kesäisen. 

Voisi kuvitella, että helteisinä ja aurinkoisina kesäpäivinä olisi turvassa kaikelta hirvittävältä. Tunnetustihan hirviöt sun muut kaihtavat aurinkoa. Noidankiro saa lukijan kuitenkin vakuuttumaan, ettei asia suinkaan ole niin. Kesään ja niihin kirkkaimpiinkin hetkiin mahtuu pieniä tilanteita, joissa pahuus pääsee livahtamaan paikalle, ja kun ilta saapuu ja varjot pitenee, pääsee pahuus valloilleen. 

Kirjan juoni on täynnä toimintaa ja kauhua. Pelottavia tilanteita riittää, kun tarinassa vilahtelee kaikenlaisia vihamielisiä otuksia ötököistä maahisiin ja noitiin. Edes monilta harmeilta suojaava suola ei tunnu riittävän, kun missä vaan saattaa olla portti, joka tuo Alismaasta lisää porukkaa Vilman harmiksi. 

Noidankiro on ahmittava lähes yhdeltä istumalta. Upea kesätunnelma, vauhdikkaat juonenkäänteet ja yllätykselliset tilanteet vievät täysin mukanaan. Kaikkea uutta ja kekseliästä löytyy lähes jokaiselta sivulta. Kirjan juoni on mielikuvituksellinen, mutta silti tarinan voi nähdä elävästi silmiensä edessä kirjan edetessä. Teksti on kuvailevaa, ja se luo tilanteet ja tunnelmat käsinkosketettavan uskottavina lukijan silmien eteen. 

Lue myös: Domowik


Noidankiro
Haamu, 2020
Kuvitus: Ilkka Auer
s.302
Arvostelukappale

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Ilkka Auer: Kymnaasi


Sofia on orpo, ja joutuu elämään kauhistuttavissa oloissa. Hänen elämänsä on kamalaa. Eräänä yönä hän päättää muuttaa elämänsä suuntaa pysyvästi, mutta oudot käänteet muuttavat hänen suunnitelmansa ja hän päätyy sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin  Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille tarjoaa hänelle turvapaikan. Sofian on mahdollista aloittaa uusi elämä ilman kiusaamista ja väkivaltaa, ympärillään ystäviä, jotka välittävät hänestä.
Pian Sofia huomaa, ettei edes hänen uudessa turvapaikassaan kaikki ole hyvin. Pahuus vaanii nurkan takana ja yrittää tuhota Kymnaasin ja sen erityislaatuiset oppilaat. Sofia päättää yrittää kaikkensa pelastaakseen itselleen tärkeiksi tulleet ystävänsä, vaikka se veisi hengen.

Tartuin innolla ja suurin odotuksin tähän Ilkka Auerin uuteen romaaniin. Viime vuonna lukemani Domowik teki niin suuren vaikutuksen ihanine jouluisine tunnelmineen. Kymnaasin mukana päästiin kesäisiin tunnelmiin ja juhannuksen viettoon. Tällä kertaa ei ehditty jäädä kovin pitkiksi ajoiksi ihastelemaan tuoksuja, makuja ja näkymiä, sillä juoni oli vauhdikas. Kuvailevaa tekstiä vauhdikkaiden tapahtumien välissä oli kuitenkin tarpeeksi, jotta mieleen muodostui selvä kuva Kymnaasista, sen ympäristöstä ja asukkaista.

Kymnaasissa esitellään mielikuvituksellinen paikka, jossa lähes kaikki on mahdollista. Eipä ole esimerkiksi yhtään mahdotonta, että saliin astelee kummitus tai, että herättyään voi rapsuttaa jalkopäässä nukkuvaa supikoiraa. Kummallisia asioita avataan lukijalle mielestäni tarpeeksi, vaikka aivan kaikkia pikkujuttuja ei selitetä puhki. Tarina on täynnä kekseliäitä yksityiskohtia ja mahtavia hahmoja. Nautinkin Kymnaasin lukemisesta paljon, ja lähtisin oitis tutustumaan Kymnaasin sisäoppilaitokseen, jos se olisi mahdollista. (En tosin ihan jokaisen oven taakse kurkistaisi...)

Juonikuvioita ja yksityiskohtia oli kuitenkin niin paljon, että niistä olisi riittänyt pidempäänkin kirjaan. Välillä vauhti kiihtyi niin hurjaksi, että valtavia juonikuvioita käsiteltiin muutaman rivin huomioina. Ehkä siis aivan kaikkia ideoita hurjista tapahtumista ei olisi tarvinnut laittaa tähän samaan kirjaan, jos ne eivät kuitenkaan saa ansaitsemaansa sivutilaa ja huomiota. Esimerkiksi jokunen kuolema, uuden hahmon esittely ja kiperä läheltä piti tilanne oli niin nopeasti ohi, että ihmetytti. Toisaalta vauhdikas ja menevä teksti sai minut kääntämään kirjasta sivun toisensa perään.


Kymnaasi, Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille
Haamu, 2019
Kannen kuvat: Ilkka Auer
s. 302
Arvostelukappale

maanantai 1. lokakuuta 2018

Ilkka Auer: Domowik


Wilhelmiina Sumeliuksen perhe muuttaa vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Sumeliukset perivät kartanon Wilhelmiinan isosedältä, joka on jättänyt perheelle hieman omituiset ohjeet kartanoa kohtaan. Wilhelmiina pitää isosedän ehdoista ja nauttii suuresti kartanoon muuttamisesta.
Wilhelmiina on tuskin ehtinyt kartanoon asti, kun hän on jo mukana jännittävässä seikkailussa, jonka hänen isosetänsä on aloittanut eläessään. Isosedän ohjeilla ja Domiwik-kotihengen avulla hän jatkaa tutkimuksia, jotka on saatava päätökseen, ennen kuin jotakin kamalaa tapahtuu.

Tätä kirjaa olen jo ehtinyt odottelemaan, sillä Ilkka Auerin aikaisemmin julkaisemat tunnelmakuvat kirjasta lupailivat loistavaa kirjaa. Odotukset olivatkin korkealla ja aloittaahan tämä piti heti, kun sain tämän. Kirjan ulkoasu on upea ja se esittelee lukijalle Hästebäckin kartanon kauniisti.

Domowik on kirjana niin ihana ja tunnelmallinen, että sen olisi voinut lukea vaikka heti uudestaan. Kirjassa joulu lähestyy ja sen kanssa pääsi niin loistavaan joulutunnelmaan, että joulukoristeet voisi kaivaa heti esiin ja joulutortut pistää paistumaan. Minä olen totaalinen jouluihminen ja tässä on juuri minunlaisilleni sopivaa luettavaa. Auer kuvaa kohtaukset upeasti. Riisipuuron tuoksu leijailisi vastaan kirjaa lukiessa, jos se olisi mahdollista. Välillä oli suljettava kirja ja katseltava kaunista Hästebäckin kartanoa, miettien mitä oli juuri lukenut.

Minulle Domowik oli ensisijaisesti kirja, jonka parissa tunnelmoin ja nauttisin kauniista maisemista, mutta myös kirjan juoni oli mielenkiintoinen ja koukuttava. Domowik ei ollut aivan yhtä karmivan pelottava, kuin Auerin Anastasia. Jopa minä uskalsin lukea kaikki kohtaukset pelkäämättä. Vaikka tästäkin kirjasta löytyy hirveitä paholaisia, on tunnelma silti suurimmaksi osaksi iloinen. Juoni on myös mystinen ja salaisuudet selviää mukavaan tahtiin, pikkuhiljaa. Kartanon salaiset sopet ja isosedän kirjeet kuljettavat tarinaa eteenpäin kiinnostavasti.

Domowik on taas yksi niistä kirjoista, joita voisin hehkuttaa täällä vaikka kuinka. Kannattaa lukea, sopii tähän ja tulevaan vuodenaikaan loistavasti. Tämän avulla pääsee joulutunnelmaan varmasti. Ainoa asia josta valitan on alun sukupuu. Ennen lukemista katselin sukupuun läpi, eikä siinä ollut mitään järkeä. (Näyttää siltä, että Amanda ja Ahti olisi pariskunta, joka on täysin mahdotonta) Niimpä ajattelin vain lukeneeni sitä jotenkin väärin. Pikkuhiljaa kirjan edetessä tarkastelin sukupuuta tarkemmin ja moni asia selvisi. Ihan kaikkia sukupuun ratkaisuja en silti ymmärtänyt, sillä vaikuttaa edelleen minusta siltä, että yksi sukupuun naisista on saanut lapsen 13 -vuotiaana. Pikkujuttuhan tämä on, mutta pisti vain silmään.


Domowik
Haamu, 2018
Kuvitus: Ilkka Auer
s. 262
Arvostelukappale

lauantai 30. syyskuuta 2017

Ilkka Auer: Anastasia



Kristianilla on kesäloma ja hän lähtee viettämään sitä isovanhempiensa luokse pieneen Friggesbyn kylään, joka on entinen Neuvostoliiton sotilastukikohta-alue. Kylässä odottavat häntä malttamattomana hänen ystävänsä Matias ja Elsa, joilla onkin paljon jännittävää kerrottavaa.
Kylässä on tapahtunut paljon kummallisia asioita, jotka saavat nuorten ajatukset laukkaamaan villisti. Kuolemat, katoamiset ja kylähullujen entistä hullumpi käytös täyttävät kesäpäivät, niin hurjilla ja kammottavilla hetkillä, ettei nuorten tarvitse vilkaistakaan Kristianin mukaan pakkaamia kauhuelokuvia.
Nuorten on yritettävä selvittää kylää piinaavat kauheudet ennen kuin on liian myöhäistä.

Anastasia on nuorten kauhukirja, mutta sopii loistavasti myös vanhemmille kauhusta pitäville lukijoille.
Kirja etenee vauhdilla ja kauhua riittää. Karmivat kylän asukkaat, ränsistyneet hylätyt talot, pimeät metsät ja vuosikausia piilossa pysyneet salaisuudet täyttävät kirjan ja pitävät mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka.

Tunnustan, että tätä kirjaa lukiessani oli pakko välillä vilkaista olan yli, ettei siellä selän takana vaan ole mörköjä. :D En muista ennen tätä kirjaa lukeneeni kovinkaan montaa oikeasti pelottavaa kirjaa, mutta tätä lukiessa selkäpiitä hiukan karmi. Uskon, että tätä kirjaa voisi jaksaa lukea moni sellainenkin nuori, joka ei muuten hirveästi lue. Suosittelisin myös nuorille pojille, jos vaan kauhu kiinnostaa.

Kirjassa oli rento tyyli, joka ilmeni erityisesti dialogeissa. Nuorten keskustelut olivatkin uskottavia, ja sujuvia. Ne kuljettivat kirjaa hyvin eteenpäin ja niitä oli ilo lukea, koska ne sopivat tyyliltään kirjaan erittäin hyvin.


Anastasia, 2017
Haamu Kustannus
Kannen kuvat: Broci
S. 245
Arvostelukappale