S.N. Pires: Rummunvartija

 

Kammottava noitarumpu on mahtavampi kuin koskaan. Rumpu on ehtinyt saada paljon tuhoa ja pahaa aikaiseksi ahneiden noitien käsissä, mutta nyt Tommo ja Pikku-Tihi yrittävät parhaansa kuljettaakseen rummun kauas näiden ulottumattomiin. 

Tommo, Pikku-Tihi ja Surutyttö matkaavat halki kauniin, mutta vaarallisen luonnon, perässään kuikka-noita joukkoineen. Pian kolmikko saa huomata, ettei Kuikka suinkaan ole läheskään pelottavin rumpua havittelevista noidista. 

"Oviseinustalle asetettu rumpu oli lakannut kuiskuttelemasta kotaväelle ja suunnannut huomionsa metsän kaukaisiin kolkkiin. Tommo tunsi uhkan lähestyvän joka suunnalta kuin sakean usvan, jota illan viileys veti suoaukeille auringon laskiessa."s.325

Rummunvartija on pedon sydän -trilogian viimeinen osa.

Jännittäväksi edennyt taistelu mahtavasta rummusta saa arvoisensa ratkaisun tässä trilogian päätösosassa, jossa samalla jännitetään tutuiksi tulleiden hahmojen kohtaloita. Ja jännitettävää todella riittää, sillä tuo pääosassa oleva rumpua vartioiva kolmikko joutuu jos jonkinlaisiin kiperiin tilanteisiin.

Rummunvartija on alusta loppuun täydellisen nautinnollista luettavaa, sillä kirjan kieli on niin kaunista, että aivan jokaiselta sivulta voisi ottaa näytteeksi pätkän tekstiä, joka kuulostaisi niin lumoavan kauniilta, että ainakin minä kiinnostuisin kirjan lukemisesta varmasti. 

Fantasia elementit ovat kirja kirjalta lisääntyneet, ja tässä viimeisessä osassa noidat, taikuus, haltiat ja muut olennot ovat hyvin suuressa osassa. Ensimmäinen osa sarjasta vaikutti vielä enemmän pienin fantasiaelementein maustetulta historialliselta romaanilta, kun taas tämä viimeinen osa oli mielestäni jo aivan täyttä fantasiaa, joka vain sijoittuu menneisiin aikoihin.

Tommon kasvutarinaan olen oikein tyytyväinen. Uskottavaa kehitystä on tapahtunut läpi trilogian, eikä muutokset tapahdu liian helposti. Pääasiassa kirjassa seurataankin Tommon ja Pikku-Tihin ajatuksia ja toimia, mutta silloin tällöin päästään kurkistaaan myös muutaman vihollisnoidan ajatuksiin. Tämä on loistava lisä, sillä on aina kiva tietää edes jonkinlaisia syitä esimerkiksi siihen, miksi nuo viholliset tekevät mitä tekevät tai miksi joku noita on niin paha. 

Kaunis kieli, upea luonto ja jännittävät fantasiaelementit ovat kirjassa parasta. Tommo ja Pikku-Tihi tekevät pitkän matkan ja heidän seikkailuaan lukee mieluusti, vaikka välillä rupesi oikein ärsyttämään, etteivät he tajunneet rummun salaisuutta, vaikka se ainakin omasta mielestäni oli koko ajan aivan selkeästi esillä. 

Rummunvartija

Minerva, 2021

s.387

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

 

Pihla ilmoittaa miehelleen olevansa raskaana. Otto ei ota uutista kovin tyynesti, vaan karkaa Intiaan meditoimaan. Pihla on järkyttynyt, hän kuvitteli Oton olevan luotetettava mies. Hän lähtee selvittämään ajatuksiaan pohjoiseen, jossa hänellä on perintömökki. Kevättalvi pohjoisessa, kauan asumattomana olleessa mökissä ei kuitenkaan aivan vastaa kaupunkilaisnaisen odotuksia. Hankaluuksia on siis edessä, mutta onneksi hän on sinnikäs nainen, ja paikalle avuksi eksyy myös useampikin miespuolinen henkilö. 

"Sain kutsuja juhannuksenviettoon masentuneilta äideiltä, Leeviltä ja Arvolta, mutta olin pihauurastuksta ja muusta tapahtuneesta niin väsynyt, että peitin makuuhuoneen ikkunat mummin paksuimmilla vilteillä ja lepäsin huoneen hämärässä keskikesän juhlan yli."s.148

Rakkautta, vahingossa ei kantensa kanssa houkuttele tarttumaan itseensä, mutta kun olen nähnyt kirjailijan kirjoja kehuttavan siellä sun täällä, tarttui tämä kirpparilta matkaan hiukan tylsästä kannesta huolimatta, ja olen hyvin iloinen, että tarttui.

Kirja on juuri minulle sopivaa viihdettä. Maaseutua, hyväntuulista kohellusta, hauskoja tilanteita, itsenäistymistä ja tietysti rakkautta. Juoni etenee kevyen vauhdikkaasti, ja Pihlan elämää on hauska seurata. Vaikka Pihlalla onkin monenlaista vaikeutta edessään, on kirjan tarina alusta loppuun hyväntuulista ja elämäniloa täynnä. Kirjan kieli kulkee kevyesti ja kiinnostavasti eteenpäin. Pihlan tarinaan on helppo uppoutua, eikä sitä halua jättää hetkeksikään.

Niin kuin tällaisissa viihdekirjoissa yleensäkin, on tässäkin ne suurimmat salaisuudet aika helppo arvata ennalta, jos hiukankin miettii, mutta tärkeintähän on matka siihen loppuratkaisuun, ja tällä matkalla riitti mukavan yllättäviä juonenkäänteitä ja ihanan  hymyilyttäviä kohtauksia. 

Rakkautta vahingossa

Tammi, 2013

s.239

Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa

 

Azadeh on Afgaanitaustainen, Iranissa pakolaisena kasvanut nainen, joka isänsä kuoltua muutti äidin ja sisarusten kanssa Suomeen. Turvapaikka järjestyi, ja odotukset uudesta elämästä oli suuret. Todellisuus paljastui lähes entistä rajoitetummaksi. Suomessa asuva afgaaniyhteisö vartioi ja yritti päättää kaikista asioista, kuten sopivasta sulhasesta, ja siitä mitä saa tai ei saa tehdä. Kun yhteiskunta ei puuttunut asioihin, oli Azadehin muutettava asioiden kulkua itse. 

"-Sun äiti lyö sua Koraanilla päähän kun kuulee, että kuljet koulussa ilman hijabia, joku lapsista huusi järkyttyneenä."s.103

Kunniaton mutta vapaa on ajatuksia herättävä tositarina vahvasta ja määrätietoisesta naisesta, pakolaisuudesta, ja yhteiskunnasta sen ongelmakohtineen.

Kun kirja kolahti postilaatikkoon ja pitelin sitä ensimmäisen kerran käsissäni tutkaillen, toivoin, ettei kyseessä olisi tietokirjamainen tönkkö kuvaus täynnä saarnaavaa tekstiä pakolaisuudesta. Toive toteutui. Kunniaton mutta vapaa tarjoaa elämää täynnä olevan tarinan, joka on kaikkea muuta kuin tietokirjamainen tai tönkkö. Ei tässä saarnatakaan tai yritetä väkisin tunkea silmiä avaavaa kauheutta sivukaupalla. Ongelmat ja kauheudet tulevat esiin Azadehin elämän ja kokemuksien kautta. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja tyyli tuo Azedehin ajatuksineen ja kokemuksineen hyvin lähelle lukijaa. 

Kirja on sujuvasti etenevä ja koukuttava romaani, joka siinä ohessa herättelee ajatuksia yhteiskuntamme ongelmista.

Kunniaton mutta vapaa

Like, 2022

Valokuvat: Jyri Pitkänen

s.252

Arvostelukappale

Katariina Romppainen: Sydämenmuotoinen kesä

 

16-vuotias Lumi ei tiedä mitä tekisi tulevaisuudessa. Valintakoe sosiaali- ja terveysalalle on juuri mennyt aivan pieleen, eikä muita ideoita ole. Edessä oleva kesä tuntuukin hieman ahdistavalta, mutta sitten Lumi saa jotakin aivan uutta ajateltavaa. Hän näkee vintagekaupan ikkunassa upean, juuri hänelle sopivan fiftarimekon. Mekkoa hankkiessaan, Lumi tutustuu kaupassa työskentelevään Eeriin, joka vaikuttaa aivan ihanalta. 

Lumi ei ole mekkoihminen, siksi onkin outoa, kuinka hän mekkoon ihastui. Pukiessaan tuon laadukkkaan vaatteen ylleen, tapahtuu myös jotakin muuta omituista. Lumin on aivan pakko alkaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa kuin huomaamattaan tarinaa, joka sijoittuu vuoteen 1978. Lumi ei edes tiedä mitään tuosta ajasta, mutta tarina ilmestyy kuin tyhjästä. Pelästyneenä Lumi haluaa palauttaa mekon, mutta saakin Eerin innostumaan selvittämään tarinassa seikkailevien tyttöjen tapausta. 

"Lumi tuijotti yllään olevaa mekkoa sovituskopin kolhiintuneesta peilistä. Heikossa valaistuksessa kangas näytti tummemmalta kuin luonnonvalossa, melkein punaruskealta. Koko oli juuri oikea. Mekko istui hänelle täydellisesti."s.6

Sydämenmuotoinen kesä on yhdistelmä realistista kuvausta yläasteen päättäneiden nuorten elämästä, romantiikkaa ja mystistä aikamatkaa 1970-luvun lopulle. 

Kirja on kaunis, helppolukuinen ja toimiva kokonaisuus. Lumi on kiinnostava hahmo, sillä hän ei oikein tiedä mitä tekisi kesän jälkeen, ja muutenkin hän etsii itseään ja omaa paikkaansa, niin kuin moni tuon ikäinen. Onkin mukavaa lukea tarinaa, jossa päähenkilö ei välttämättä omaa kymmeniä mahtavia taitoja, joista valita tuleva ura, tai päämäärä ei ole selvillä. Kirjassa käydään muutaman muunkin hahmon samankaltaisia ajatuksia läpi. Kirjan nuoret hahmot saavat kaikki kuulla muiden odotuksia ja mielipiteitä heitä koskeviin tulevaisuuden suunnitelmiin. Samalla he yrittävät kuitenkin miettiä, mitä he itse haluavat.

Romantiikka on pienessä roolissa. Lumin ihastumisen ja epävarmuuden tunteita kuvataan mukavan uskottavasti, mutta muut kirjan aiheet saavat huomattavasti suuremman tilan. Tämä oli minusta vain hyvä asia. Tuo pieni ihastumisen ja romantiikan vivahdus oli kiva lisä, mutta antoi tarpeeksi tilaa tuolle jännittävälle aikamatkalle 1970-luvulle. 

Nuo kirjan kaksi aikatasoa kulkee sujuvasti rinnakkain, ja kumpaakin lukee mieluusti. Mystiset elementit on ujutettu kirjaan sopivan pieninä määrinä, ja muuten tarina pysyy jännittävän realistisena. 

Kirjan maailmaan on helppo uppotua jo ensimmäiseltä sivulta, jossa pujahdetaan pieneen kivijalkaliikkeeseen ja löydetään tuo kaunis mekko. Tarina siis käynnistyy heti, eikä tylsää ja paikallaan junnaavaa hetkeä ehdi tulla. Sydämenmuotoinen kesä on kaunis nimi kirjalle, mutta ei se ainakaan minulle ollut erityisesti juuri kesäkirja. Kesä hiukan meinaan unohtuu, kun Lumi kirjoittelee sisällä tarinaa tietokoneelle. No, tuo 1970-luvun tarina sentään on hieman enemmän ulkoelämään sijoittuva kesäisempi tarina festareineen ja heinälatoineen. 

Sydämenmuotoinen kesä

KVALITI, 2022

Kansikuva: Michael Kingdom

s.231

Arvostelukappale

Essi Paju: Koskenniskan naisia

 

Aava on onnistunut saamaan elämänsä taas hieman parempaan järjestykseen. Nyt onkin aika keskittyä rakkaisiin hevosiin ja ehkä myös hieman Koskenniskan kartanon isäntään. Aava tosin pelkää sotkeneensa sen kuvion jo kokonaan, mutta pieni toivon kipinä itää yhä. Etenkin kun Petteri pyytää Aavan apua hevosasioissa, ja Aavan on vietettävä siksi aikaa kartanolla.

"Koska Aava oli toiminut epäitsekkäästi ja toisen parasta ajatellen, hänen olisi mielestään kuulunut saada uhrauksistaan palkkio, mutta ilmeisesti universumi ei noudattanut elokuvan logiikkaa, tai jos kaiken takana on jokin korkeampi olento, Hänen käsityksensä oikeudenmukaisuudesta oli melko kummallinen."s.8

Koskenniskan naisia on jatkoa Koskenniskan naapurissa -kirjalle.

Helppolukuista maalaisromantiikka kera hevosten on jälleen tarjolla, kun Aavan tarina jatkuu. Kirja tarjoaakin vastauksia avoimeksi jääneisiin kysymyksiin, mutta kehittelee myös aivan uutta draamaa ja juonikuvioita kirjan henkilöille. 

Pidin tästäkin osasta. Kirja oli helppolukuinen ja eteni vauhdilla. Hevosjuttuja riitti, ja maalaiselämääkin hitusen. Samoihin tunnelmiin tämän kanssa ei kuitenkaan päässyt kuin ensimmäisen osan kanssa. Rakkausdraamaa oli enemmän, ja kirja keskittyi tällä kertaa todella paljon Aavan epävarmoihin tunteisiin niin itseään kuin mahdollista tulevaa parisuhdettakin kohtaan. Välillä koin Aavan mustasukkaisuuden, epävarmuuden ja vähän tossumaisen asenteen ärsyttävänä. 

Koskenniskan naisia

Karisto, 2020

Kansi: Susanne Luomajärvi

s.400

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

 

Kauan tyhjillään ollut Reunamäen talo näkee kesän tullen hieman elämää, sillä perikunta on päättänyt myydä talon, ja nyt on aika hieman ehostaa sitä myyntikuntoon. Maiju saa serkkunsa Hennan kanssa raivausurakan hoitaakseen. Kesä etenee talon pihaa kunnostaen, mutta rentoutumista unohtamatta. Pian Maiju tarttuu myös haitariin, ja soittopuuhissa tutustuu kiinnostavaan mieheenkin. Olisiko aika unohtaa vanhat sydänsurut?

"Iltapäivän aurinko lämmitti Reunamäen pihan takkuista heinikkoa, maasta kohosi kaiken kasvavan väkevä tuoksu. Ruohoa, heinää, niittykukkia, kesän kuivattamaa hiekkamaata. Aitan kupeessa kasvoi villiintyneitä ruusupensaita, joiden aniliininpunaisista nupuista osa oli jo auennut."s.40

Jylhäsalmen sydänkesä on neljäs osa maalaisromanttisesta Jylhäsalmi -sarjasta.

Pidin yli vuoden lukutauon tästä kovasti pitämästäni Jylhäsalmi -sarjasta, mutta nyt houkutti palata sarjan pariin. Sarjan kolmas osa oli mielestäni niin heikko muihin osiin verrattuna, etten aiemmin saanut tartuttua tähän neljänteen. 

Jylhäsalmen sydänkesä oli kuitenkin taas yhtä loistava kuin sarjan ensimmäiset kaksi osaa olivat. 

Jylhäsalmen miljöötä ja henkilöiden arkista olemista kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja kauniisti. Koko aikaa ei paahdeta menemään eteen päin, eikä juoneen kovin suuria ja mullistavia käänteitä mahdu. Ehkei tuo romantiikan osuuskaan ollut erityisen yllättävää, mutta maalaistunnelmaa riittää. 

Paahteinen kesä, savusauna, juhannushäät, haitarimusiikki, hyttyset ja soutaminen täyttävät Maijun arjen, ja tekee kirjasta mitä loistavinta kesälukemista, vaikka kiva tämän tunnelmissa oli olla, vaikka ei aivan kesä vielä olekaan. Pikku hiljaa Maiju tutustuu myös sukunsa historiaan.

Kesäisen romantiikan vastapainoksi kirjassa kurkistellaan 40-luvulle. Venäläinen sotavanki Ivan joutuu töihin suomalaiselle maatilalle, mutta se ei ehkä olekaan niin kamalaa. Nämä kohtaukset tuovat kirjaan hieman tummempaa, syvempää tarinaa, vaikka kyllä kerronta näissäkin osissa pysyy melko kevyenä.

Uusi päähenkilö, Maiju saa tarpeeksi tilaa, eikä aiempien osien henkilöitä tuoda enää liikaa esiin, vaikka heitäkin hieman vilahtelee kirjan sivuilla. Jylhäsalmen sydänkesä on kivan kevyt kokonaisuus, joka tuo romanttisen maaseudun kauniisti esiin. 

Jylhäsalmen sydänkesä

Karisto, 2021

Kannen kuva: Petri Jauhiainen

Kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

s.263

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

 

Keskikesän yöttömänä yönä kaikki 16-vuotiaat tytöt osallistuvat riittiin, jossa heille selviää mihin kehään he kuuluvat. Yhdessä ystäviensä kanssa Kainu jännittää mihin kehään hän päätyisi, äitiyden, ruuan, käsityäläisyyden, emännyyden ja laulajan kehät häämöttävät edessä, kauempana siintää viisi tietiän kehää. Kun Kainu pian huomaa seisovansa keskimmäisessä kehässä, joka on varattu kaikkein voimallisimmalle tietiälle on edessä suuri elämänmuutos. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin on löydetty kymmenennen kehän tietiä, jota odottaakin hyvin suuri ja vaarallinen tehtävä.

"Kun Tietiä löi rummustaan kumauksen, Kainu otti ensimmäisen askelen ja tunsi toisten tekevän vierellään samoin. Siitä hetkestä eteenpäin katosi kaikki ulkopuolinen. Oli vain neulasmaton tuntu jalkapohjissa, ilman viileys iholla ja kehon liike askelissa, jotka olivat hänelle tuttuakin tutummat ja kuitenkin juuri tällä hetkellä uudet. Oli vain kehät ja hänen matkansa niiden halki."s.9

Myrskynsilmä on muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka kertoo Kainun sekä fyysisesti, että henkisesti rankasta matkasta kohti tulevaisuutta tietiänä. 

Kansikuvan susi, linna, vuoret ja kaikki luontoaiheiset yksityiskohdat lupailivat minulle mieluista tarinaa. Kirja tarjoaa kauniisti kirjoitetun tarinan täynnä luontoa, taianomaisuutta ja seikkailua. Pidin kovasti Luttisen tavasta kuvailla asioita. Kaikkea kuvaillaan juuri sopivasti. Pienet yksityiskohdat siellä täällä herättävät tarinan eloon, mutta liian pikkutarkkaan kuvailuun ei ruveta, vaikka kyseessä onkin fantasiamaailma. Minua välillä esimerkiksi epäilyttää tarttua massiiviseen fantasiaromaaniin siinä pelossa, että kirja on täynnä pikkutarkkaa historian sun muun sellaisen kuvailua, mutta tässä kirjassa asiat esitetään selkeästi, ilman kymmenien sivujen jaarittelua. 

Välillä kerronta oli verkkaisempaa, kun välillä taas edettiin vauhdilla eteen päin. Etenkin lopun tapahtumat etenivät vauhdikkaasti. Tarinaan mahtuu monipuolisesti toimintaa, tunteiden läpi käymistä, oman paikkansa etsimistä, taikuutta ja myös ripaus romantiikkaa, mutta se ei saa suurta roolia.

Kainu on uskottavan aito aikuisuuteen siirtyvä tyttö. Hänessä on vielä hieman lapsellisia piirteitä, epävarmuutta ja uhmaa, mutta myös syvällisempiä ajatuksia kumpuaa jo jostakin mielen perukoilta. 

Pidin Myrskynsilmästä. Etenkin koko luonnonläheisestä miljööstä, tiätiöiden voimaeläimistä, yrttien tuoksusta, jonka voi lähes itse haistaa kirjaa lukiessa, ja tosiaan siitä hyvin rakennetusta fantasiamaailmasta, jonka jokaista asiaa ei tarvitse selittää puhki, mutta joka silti piirtyy selkeästi lukijan mieleen.

Myrskynsilmä

WSOY, 2020

Kansi: Riikka Turkulainen

s.397

Eppu Nuotio: Elämänlanka

 

Eläkkeellä oleva Ellen Lähde nautiskelee lähestyvästä keväästä Berliinissä. Hän on lähtenyt talovahdiksi poikansa luo, ja ehtii nautiskella niin kahviloista, museoista, kuumasta miesystävästä, kuin myös jännittävästä draamasta, joka johdattaa hänet tutkimaan jo kolmatta rikosmysteeriä. 

Berliinissä aikaansa viettää nimittäin myös kuuluisa käsikirjoittaja-ohjaaja Johannes, yhdessä vaimonsa ja ex-vaimonsa kanssa. Ellen saa vihiä omituisesta rikoksesta, joka koettelee heitä, ja niin Ellenin mielenkiinto on viimeistään napattu.

"Ellen nauttii illallisen kaikessa rauhassa ja sulattelee kokemaansa. Elokuva oli Ellenistä todellinen parisuhteen läpivalaisu, se kaivoi esiin rakkauden juuret ja paljasti kolmiodraaman kaikki osapuolet niin järisyttävän rehellisesti, että heistä jokaisesta saattoi tunnistaa palan itseään."s.16

Elämänlanka on kolmas osa lempeän kevyestä Ellen Lähde -dekkarisarjasta. 

Okei, tällä kertaa en kyllä miellä tätä kolmatta osaa enää edes dekkariksi. Onhan tässä jotakin mysteerien tutkimista ja välillä jännittäväksikin muuttuvaa draamaa, mutta enimmäkseen keskitytään Ellenin ja muiden hahmojen elämään. 

En odottanutkaan erityistä dekkarimeininkiä tähän kirjaan tarttuessani, joten en pettynyt. Kirja tarjosi juuri sitä mitä odotin ja halusinkin, eli leppoisan arkista draamaa, jossa ihastuttavat hahmot elävät elämäänsä, ja saavat siihen hiukan jännitystä tutkimalla kiinnostavia rikoksia. 

Pidän kovasti Nuotion tyylistä kirjoittaa. Teksti on menevää ja tuo tunnelman ja miljöön loistavasti esiin. Ruokaa, kukkia, parisuhteita, kulttuuria ja ystävyyttä löytyy runsaasti, ja kestääkin aikansa ennen kuin mistään rikosmysteerin kaltaisesta aletaan edes vihjailla. Tässä sarjassa tämä tyyli toimii, sillä on mukavaa tutustua hahmoihin kunnolla, ennen kuin kenestäkään aletaan leipoa kirjan pahista.

Ellen lähde on edelleen ihastuttava päähenkilö. Aktiivinen, elämästään nauttiva eläkeläisrouva on todella joukosta erottuva. Puutarhanhoito on Ellenille tärkeää, joten siitäkin kirjassa puhuttiin, vaikkei se nyt niin suuressa roolissa ehkä ollutkaan. Ellen ei itse tällä kertaa juurikaan Turussa viihtynyt, joten lähes kaikki kirjan tapahtumat sijoittuivat Berliiniin. Tämä hiukan harmitti. Itse nimittäin pidän tässä sarjassa enemmän siitä, että liikutaan Turussa, mutta olihan tuo Berliinikin kiinnostava paikka.

Lue myös: Myrkkykeiso ja Anopinhammas.

Elämänlanka

Otava, 2020

Kannen suunnittelu: Piia Aho

s.285

Essi Paju: Koskenniskan naapurissa

 

Aava on neljäkymppinen nainen, jonka elämä kääntyy yllättäen aivan päälaelleen. Työt loppuu ja mies jättää. Siinä samassa menee koti ja taloudellinen turva. Hän on suuren ongelman edessä. Rahaa ei ole ja silti pitäisi maksaa kahden hevosen hoitokulut ja tyttären kilpaharrastus. Onneksi Aava saa kuulla lyhyestä työpestistä eräällä hevostallilla. Hänen on tarkoitus lomittaa, sillä aikaa kun omistaja on hermolomalla. Työkeikasta tuleekin jotakin hyvin odottamatonta, ja Aava on välillä aivan epätoivon partaalla, kun taas välillä pilvien lomasta paistaa aurinkokin. Etenkin naapuritilan upea mies tuottaa iloa, kuin myös päänvaivaa.

"Lannan luominen oli mukavan rutiininomaista puuhaa ja työn tulos välittömästi nähtävissä. Pikkulinnut visersivät pihapuissa ja pääskyset lennähtelivät tallin katossa. Silloin tällöin kuului, kun hevonen pärskäytti sieraimiaan tarhassa."s.31

Koskenniskan naapurissa on kevyttä ja nopeatempoista maalaisromantiikkaa kera hevosten. Aikuisille suunnattattuja hevoskirjoja saisi olla enemmänkin, näitä kun tuntuu olevan harvoin tarjolla. 

Koskenniskan naapurissa on ihanan arkista ja kevyttä luettavaa. Pidin kirjan nopeasti etenevästä tarinasta, joka tarjosi tarpeeksi maaseutua ja hevosia. Niin mukavasti teksti etenee, että kirja oli luettava päivässä. En malttanut säästellä, eikä tätä tarvitse erityisemmin jäädä pohtiskelemaan kesken kaiken.

Kirja on hyvää viihdettä, jota lukee mielellään. Vaikka välillä mennään aika ennalta-arvattavasti eteen päin, ei Aavaa päästetä liian helpolla. Nainen joutuukin pohdiskelemaan monia asioita ja sitä, mitä elämältään oikeastaan haluaa. Monesti ollaan vaikeiden päätösten edessä. Kirjan loppu jää aika avoimeksi, joten seuraava osa menee lukuun piakkoin. Muutenkin viihdyin kirjan parissa niin loistavasti, ettei tuota jatkoa voi kauaa säästellä. 

Kirjan parissa pääsee myös mukavan kesäisiin fiiliksiin. Juhannustakin vietetään, vaikka aika lailla miljöö onkin talli ja sen ympäristö. Kirja oli tyyliltään samankaltainen kuin Elina Aaltosen Älä anna minun pudota, josta pidin myös kovasti. 

Koskenniskan naapurissa

Karisto, 2019

Kansi: Susanne Luomajärvi

s.271

Anneli Kivelä: Köydenvetoa Katajamäellä

 

Tanja odottaa jo neljättä lastaan. Hän jää työttömäksi, ja uuden lapsen syntymä huolettaa. Miten rahat riittävät ja aika, kun mieskin on koko ajan jossain autonromuja rassaamassa? Mikan kanssa elämä tökkii muutenkin.

Katajamäellä hälistään uusista asukkaista. Maahanmuuttajaperheet saapuvat viimein ja herättävät monenlaista mielipidettä Katajamäkeläisissä. 

Tanja kokee dramaattisia hetkiä, mutta kaikenlaista ehtii sattua myös muille Katajamäkeläisille. 

"Varjo kulki Tanjan kasvojen yli. -Mikalta en saanut minkäänlaista tukea. Hän sanoi, että saan päättää asian itse. Aivan kuin lapsi ei olisi kuulunut mitenkään hänelle. Tunsin olevani pahuksen yksin. Mikaa ei kiinnosta muut kuin autot."s.13

Köydenvetoa Katajamäellä on seitsemäs osa maalaisromanttisesta Katajamäki -sarjasta.

Katajamäellä on taas menoa ja meininkiä niin paljon, että pieni kylä on mennä aivan sekaisin. On juhlia, syntymää, kuolemaa, uusia hankkeita ja maahanmuuttajaperheet, joiden muutto Katajamäelle herättää tunteita, niin puolesta kuin vastaan. 

Tällä kertaa päähenkilönä esitellään Tanja, jonka suhde kaipaisi pikaista korjaamista. Tosin mitä pidemmälle tämä sarja ehtii, sen vähemmän enää keskitytään päähenkilöön. Niin paljon sivutilaa menee jo aiempien päähenkilöiden kuulumisten kertomiseen, ja yleisesti Katajamäkeläisten ongelmien ja juorujen puimiseen. Tällä kertaa Tanjan elämän ruotimiseen päästiin kunnolla varmaan vasta kirjan puolivälin jälkeen. 

Katajamäkeläisten elämä on toki kiinnostavaa, mutta haluaisin niin kovasti kuulla enemmän päähenkilöstä ja hänen mietteistään. Lisäksi kaipaan entistä enemmän miljöön kuvausta, koska maaseutu saa näkyä mielestäni runsaana näissä maalaisromanttisissa kirjoissa. Katajamäki -kirjat ovat kuitenkin enemmän dialogin varaan rakennettuja, joka vähentää miljöön kuvausta. 

Juoni ei päässyt tällä kertaa juurikaan yllättämään edes niissä yllättäväksi tarkoitetuissa kohtauksissa, mutta kiva tunnelma oli silti ja kirja eteni nopeasti. 

Köydenvetoa Katajamäellä

Karisto, 2012

s.247

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

 

Usva ja Juha ovat kolmekymppinen pariskunta, joka alkaa odottaa vauvaa. Usva on huolettoman oloinen, rempseä nainen, Juha taas hieman säntillisempi ja vakavampi. Kun pari huomaa Usvan olevan raskaana, alkaa varsinainen tunteiden vuoristorata. 

"Tässä pedissä makasi nyt tuleva äiti. Isä söi luultavasti sushia jossakin aurinkoisessa lounasravintolassa eikä välittänyt tuon taivaallista nivuskivuista tai raa`an kalan ja levän vaarallisuudesta."s.92

Tee se itse -vauva kertoo ilahduttavan pirteään tyyliin Usvan ja Juhan vauvan odottamisesta ihan ensimmäisestä raskausviikosta viimeiseen. Yksi luku on aina yksi raskausviikko. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta. 

En odottanut, että pitäisin näin paljon kirjasta, joka kertoo raskaudesta, mutta niin siinä kävi, että nautin kirjan jokaisesta sivusta ja luin sen vauhdilla. Usva ja Juha tulevat hyvin tutuiksi kirjan edetessä. Heidät oppii tuntemaan pienten arkisten tilanteiden kautta, joista he kertovat ajatuksiaan. Pidin kummastakin, vaikka he ovatkin keskenään erilaisia. 

Kirjan takakansi lupailee kirjan vuodattavan esiin kaiken sen, mitä neuvolan oppaat unohtivat kertoa. No, neuvolan oppaita en ole lukenut kun viimeksi ylä-asteella jotakin koulujuttua varten, mutta uskon tuohon lupaukseen silti. Kirja on nimittäin alusta loppuun mitä pirteintä ja viihdyttävintä kerrontaa raskaudesta iloineen ja suruineen, ilman puisevia opetuksia ja sääntölistoja. Se on täynnä pieniä oivaltavia yksityiskohtia, hulvattomia ajatuksia ja tilanteita, jotka välillä myös kiusallisuudessaan naurattavat. 

Minulle tämä oli hyvin viihdyttävä teos, joka sai monesti hihittämään ääneen. Pidin kirjoitustyylistä ja juonen rennosta etenemisestä. En oikeastaan edes keksi tästä mitään negatiivistä sanottavaa, sillä minusta tämä oli hauska kurkistus odottavan parin arkeen. Plussaa tarinan ohella kulkevasta hienosta musta-valko piirroskuvituksesta, se sopi kirjan tyyliin loistavasti. 

Tee se itse -vauva

Bazar, 2016

Kuvittanut: Sanni Kariniemi

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

s.239

Annukka Kiuru: Tonttu Toljanteri ja outo jouluvieras

 

Korvatunturin kiireisin aika on alkamassa, sillä joulukuu saapuu. Tonttu Toljanteri on innoissaan, mutta hän kohtaa yllättävän ongelman. Äkäampiainen ilmestyy paikalle ja sen pisto aiheuttaa hänelle hirmuisen tuhmaiän. Toljanteri on kauhuissaan, sillä hän auttaa joulupukkia pävittäin ja nyt tarvitaan kilttiä käytöstä, joka tuntuu olevan hukassa. Toljanteri onnistuu keksimään mielestään loistavan ratkaisun ongelmaansa. Hän pestaa itselleen apupojan, joka on todella kiltti.

"Äkäampiasen sanottiin pistävän taaperoita, mutta Toljanteri oli yli viisisataavuotias parrakas tonttu. Kun kaikki muu kuitenkin täsmäsi, Toljanteri uskoi äkäampiaisen yksinkertaisesti erehtyneen ja tällänneen piikkinsä väärän tontun kankkuun."s.11

Tonttu Toljanteri ja outo jouluvieras on korvatunturille sijoittuva 24 lukuun jaettu tarina, jota voi käyttää joulukalenterikirjana. Minulla tämä kirja toimi toisena joulukalenterikirjana, ja tämä olikin juuri täydellinen siihen tarkoitukseen. 

Kirja on kirjoittetu sujuvasti ja arkisen kuvailevasti niin, että Korvatunturin asukkaat ja tunnelman näkee silmiensä edessä. Kuvailevan tekstin lisäksi jokaisesta luvusta löytyy Sirkku Linnean kauniita kuvia, joita voisi jäädä katselemaan pidemmäksikin aikaa. Jokainen luku kertoo yhdestä päivästä Korvatunturilla, ja vaikka päätarina, eli kertomus Toljanterin pulmasta tuhmaikänsä kanssa jatkuu läpi kirjan, on jokaisena päivänä mielenkiintoista tapahtumaa, joka pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Lukujen lopetukset saavat myös odottomaan seuraavan päivän luukkua innolla. 

Tätä tarinaa lukiessa tuli jouluisella tuulelle joka ikinen päivä, ja siksi tämä onkin aivan täydellinen joulukirja.

Tonttu Toljanteri ja outo jouluvieras

Minerva, 2017

Kuvitus: Sirkku Linnea

s.151

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

 

Kadulla asuva, ja elääkseen varasteleva Mina kohtaa talvella Tomin, Nuoren keksijän ja taikurin. Tom tarjoaa Minalle töitä ja epäilyistään huolimatta Mina suostuu. Minan elämässä alkaa täysin uudenlainen vaihe. Työt upeassa talossa ovat vaikeita, mutta silti vaikeammaksi osottautuu elämä hirveiden muistojen kanssa. Sekä Minan, että Tomin menneisyys on täynnä asioita, joiden takia he joutuvat vauhdikkaaseen seikkailuun.

"Mina asui Tipotien päässä, siellä minne hökkelikylä päättyi. Hänen asuntonsa oli kurjista kurjin, mutta ainakaan hän ei joutunut maksamaan vuokraa."s.14

Taikuri ja taskuvaras on ensimmäinen osa Takuri ja taskuvaras -trilogiasta.

Kirja sijoittuu 1890-luvun Helsinkiin. 

Olen ehkä maailman surkein kertomaan mitä genreä kirjat edustavat, ellei sitä jossain selkeästi mainita. Ja tässä kirjassa ei mainita, mutta ehkä tämä on fantasiaa tai steampunkia... Takakannessa lukee vain maaginen. 

Tästä sarjasta on puhuttu paljon ja minulla oli paljon ennakko-odotuksia tältä kirjalta. Olin aika lailla väärässä kaikkine odotuksineni. Olen siis selkeästi saanut vältyttyä suurilta juonipaljastuksilta, sillä minut tarina yllätti aivan täysin. Rakkautta ja romantiikkaa oli huomattavasti vähemmän mitä odotin, sillä luulin Tomin ja Minan romanssin olevan suuressa roolissa, mutta se sai hyvin vähän tilaa kaiken muun keskellä. Minan ikä myös yllätti. Tai ei niinkään ikä, vaan sellainen lapsellisuus. Yleensä kun tällaisissa kirjoissa päähenkilö on niin kovin aikuismainen ja kaikkeen kykenevä superihminen, mutta oli kivaa vaihtelua, ettei Mina kuulunutkaan aivan samaan joukkoon, vaikka ovela ja kekseliäs hän toki on. 

Taikuri ja taskuvaras ei etene kovin vauhdikkaasti ainakaan koko ajan. Silti mielenkiinto pysyy yllä, sillä lukijalle esitellään rypäs kiinnostavia hahmoja ja upea teatteri kaikkine taianomaisine koneineen. Hitaamman alun jälkeen tarina pääsee vauhtiin ja lopussa tapahtuu hurjasti kaikkea jännittävää ja toiminnallista. 

Minan ja Tomin menneisyyden salaisuuksia raotetaan hieman. Minan enemmän kuin Tomin, mutta Tomin menneisyyttä päästään varmasti tutkimaan lisää seuraavissa osissa, sillä hänen tarinansa jäi varsin kiinnostavaan tilanteeseen. 

Taikuri ja taskuvaras

WSOY, 2018

Päällys: Sami Saramäki

s.415

Elina Pitkäkangas: Kajo

 

Muurien ympäröimä Kuurankeron pikkukaupunki on toukokuisen hukkaterrorin jälkeen entistä tarkemmin Jahdin tarkkailemana. Ihmiset ovat peloissaan ja epäluuloisia. Inkan suunnitelma toi mukanaan monia hirvittäviä seurauksia ja niiden kanssa hänen on nyt elettävä, mutta hän ei suinkaan ole ainoa. Myös monet muut joutuvat piileskelemän ja pelkäämään hänen tekojensa takia.

"Hänen matalan äänensä kuuleminen sai katseeni kohoamaan ansalangoista. En ollut kuullut hänen nauravan sitten Kuurankeron, ja olin ehtinyt jo unohtaa, kuinka syvältä hänen naurunsa kumpusi. Kuinka se sai hänen nenänsä nyrpistymään ja suun aukeamaan niin, että terävät kulmahampaat näkyivät. Matleena oli kiduttavan kaunis nauraessaan."s.121

Kajo on toinen osa Kuura -trilogiasta.

Kajo ei aikaile vaan tapahtumat jyrähtävät käyntiin aika lailla siitä mihin ne Kuurassa jäivät. Täytyy myös heti kehua, että tämä ei todellakaan ole yksi niistä jatko-osista, joissa ei paljastettaisi juuri mitään ja joka muutenkin tuntuisi vaan sellaiselta pakolliselta täytteeltä sarjan keskellä. Kajo on nimittäin alusta loppuun täyttä tarinaa, joka kuljettaa niin hahmojen elämää, kuin juontakin eteenpäin kunnolla. 

Kajo on synkkä, rouhea ja rohkea kirja, jonka tapahtumat ovat niin yllättäviä ja järisyttäviä, että välillä en ollut edes uskoa mitä juuri luin. Hahmoista paljastuu paljon uusia puolia, ja he kehittyvät ja kasvavat mukavan tasaisesti. Myös uusia kiinnostavia hahmoja tuodaan tarinaan. Heihin olinkin jo osaan saanut tutustua valmiiksi, sillä heidän taustatarina kerrotaan Hukan perimät kirjassa, joka on itsenäinen kirja samoissa maisemissa. 

Kajo oli jälleen loistava kirja Pitkäkankaalta, joka osaa herättää ihmissusimyytit eloon yllättävällä ja omanlaisella tavalla. On myös mahtavaa, että kirjat sijoittuvat Suomeen, sillä ihmissudet sopivat metsiimme loistavasti. 

Lue myös: Kuura

Kajo

Myllylahti, 2017

Graafikko: Karin Niemi

s.343

Christian Rönnbacka: Ruska

 

Komisario Antti Hautalehto on jo pitkään suunnitellut vaellusretkeä Lappiin. Kun loma viimein koittaa ja matka Larsin kanssa on alkamassa tulee suunnitelmiin suuri muutos. Hautalehto määrätään työtehtäviin ja loma saa jäädä. Matka tosin suuntaa silti Lappiin, jossa Hautalehdon on määrä toimia oppaana kiinalaiselle miljardöörille ja tämän seurueelle.

Matka ei tietenkään suju rauhallisesti vaan Hautalehto on pian keskellä ehkä elämänsä vaarallisinta seikkailua.

"Kyllä hyvä rinkka yhden miehen iän ja hänen harvakseltaan tapahtuvat retkensä kestäisi. He olivat kulkeneet yhdessä 20 vuotta ja kulkisivat vielä monta lisää."s.17

Ruska on Hautalehto -sarjan kahdeksas osa.

Olen vetkutellut Ruskan aloittamista, vaikka Hautalehto -sarja on yksi mieluisimmista dekkarisarjoista, joita luen. Kirjalla on kaunis nimi ja Lappiin sijoittuva tarina innostaa, mutta kirjan takakannesta ja ensimmäisistä sivuista saa sellaisen käsityksen, että nyt mennään toiminta edellä ja luvassa on räiskintää. Sellainen ei ole aivan minun tyyliäni. Mutta kuitenkin haluan tietää miten Hautalehto pärjäilee, joten viimein luin tämänkin.

Onneksi Rönnbackan kirjoitustyyli on vetävä, lapin luonto kaunis ja Hautalehto kiinnostava hahmo, sillä juoni oli juuri niin kaukana omasta mukavuusalueestani, kuin Lappi on Porvoon poliisiasemasta. Räiskintää ja toimintaa löytyy enemmän kuin tarpeeksi, ja lapinreissun olisin tehnyt mieluummin muussa seurassa. Onneksi sentään se pieni huumorin pilkahdus löytyy myös tästä kirjasta, ja Hautalehto on oma itsensä. Tuttuja ja turvallisia elementtejä siis löytyy tästäkin osasta. 

Täytyy kyllä myöntää, että hautalehto loistaa myös tällaisena toimintasankarina, ja vaikka kaipasinkin takaisin perinteisiin murhiin ja Hautalehdon kollegoiden pariin, oli tämä ainakin vaihtelua, eikä sarjaa voi syyttää kaavoihin kangistumisesta. Kirjan lopussa onkin niin hurjaa meininkiä ja cliffhangereita, että en uskalla edes miettiä mitä kaikkea hautalehdolle ehtiikään sarjan edetessä vielä tapahtua. 

Ruska

Bazar, 2020

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

s.286

Marvi Jalo & Merja Jalo: Iki-ihana Jekku

 

Aino ja Isla saavat hoitaa pientä Aksua, koiranpentua. Ongelmia kuitenkin ilmenee kun pihapiirin vanhemmat tytöt ovat kateellisia ja alkavat tehdä kiusaa. 

Aino ja Isla yrittävät parhaansa. Onneksi he saavat avukseen myös Riken, jonka he apaavat puistossa taluttamassa upeaa ja niin tottelevaista Jekkua, samojedinkoiraa. 

"-Meidänkin pitää opettaa Aksua tottelevaisemmaksi, Aino huomauttaa. -Ei Aksu meitäkään aina kuuntele."s.19

Iki-ihana Jekku on toinen osa Unelmakoirat -sarjasta.

Sarja kertoo Ainosta ja Islasta, innokkaista kaveruksista, jotka rakastavat koiria. Harmikseen heillä ei kummallakaan ole omaa koiraa, mutta naapurustossa asuvaa Aksua onneksi saa hoitaa. 

Iki-ihana Jekku on helppolukuinen, melko lyhyt, mutta hyvin vauhdikas kirja. Se sopii hyvin perheen pienemmille koirafaneille. Esimerkiksi ensimmäisten itse luettavien kirjojen joukkoon tämä saattaa sopia mainiosti, sillä juonessa tapahtuu koko ajan jotain, joten se innostaa jatkamaan, vaikka lukemisen kanssa olisi vielä hidasta. Tarinan ohella kulkee Reija Kiisken veikeä mustavalkokuvitus. 

Kirjassa puhutaan koiranomistamisen vastuusta ja vaikeuksista, mutta hyvin pintapuolisesti, sillä pääpaino on vauhdikkaissa tapahtumissa. Kirjassa ehditään kokea jännittäviä tilanteita ja naapureiden välistä draamaa, mutta myös hauskoja hetkiä esimerkiksi vaahtokylvyssä. 

Mukavaa, että Jalon Siskokset kirjoittavat koirasarjaa myös perheen pienemmille, tästä onkin sitten koirainnostuksen saatuaan helppo jatkaa hiukan vanhemmille suunnatun Jesse-sarjan pariin. 

Iki-ihana Jekku

KVALITI, 2021

Kuvitus: Reija Kiiski

s.68

Arvostelukappale

Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä

 

Roni on poika, joka viihtyy mökillä, veden äärellä. Hän kirjoittelee mielellään tarinoita. Roni joutuu ottamaan aika rauhallisesti, vaikka luonne halajaa seikkailuja. Hän on nimittäin ollut pienempänä onnettomuudessa, jonka takia liikkuminen ja puhuminen ei ole enää kovin helppoa. 

Eräänä päivänä Roni kuitenkin päättää lähteä etsimään vaarin vanhaa katiskaa. Hän päätyy myrskyn kautta pienelle saarelle ja kuvittelee jo olevansa tuhon oma, kunnes pajukaaren takaa näkyy jotakin ja Roni päätyy aivan toisenlaiseen maailmaan, Hukkuneiden laaksoon.

"Kun Roni avasi silmänsä, hän ei voinut uskoa, että oli vieläkin Uppeluksessa. Hän oli ajatellut, että jos unessa nukahtaa, herää pakostakin oikeassa maailmassa. Siellä hän silti oli, kovalla patjalla vanhassa narisevassa talossa. Alakerrasta kantautui iloista puhetta ja vastaleivotun leivän tuoksua."s.48

Tutkimattomilla vesillä aloittaa Hukkuneiden laakso -nuortensarjan.

Pidän merille ja saaristoon sijoittuvista tarinoista. Myös merirosvojutut innostavat. Niinpä odotin innolla tämän sarjan aloittamista. 

Roni on mainio päähenkilö, ja on hienoa, että tarinalle ei ole valittu tällä kertaa täysin tervettä sankaria, sillä on varmasti paljon lapsia, jotka voivat samaistua Roniin. Oli ilo lukea pojan seikkailuista, jotka onnistuvat, vaikka hänellä onkin vammoja onnettomuuden jäljiltä. Myös pojan kirjoitusharrastus on otettu hyvin mukaan tarinaan. Tarinoita kirjoittamalla kuka tahansa saa seikkailla, vaikka ei siihen fyysisesti pystyisikään. 

Tapahtumat alkoivat vauhdilla ja niitä oli runsaasti. Vauhtia, vaarallisia tilanteita, kiinnostavia hahmoja, meriseikkailua ja hiukan jotakin pientä romantiikan tapaistakin oli tarjolla. Kirja ei ole pitkä, eikä teksti monimutkaista, joten ala-asteikäisille lukijoille tämä varmaan on suunnattu. 

Pidin monista asioista kirjassa. Etenkin meriseikkailusta ja siitä, että kirjan hahmot eivät ole täydellisiä kiiltokuva ihmisiä, vaan ongelmia ja vammoja löytyy. Tarina ei kuitenkaan kulkenut kovin jouhevasti. Runsaista tapahtumista huolimatta kirja ei missään vaiheessa imaisuut minua mukaansa. Henkilöt jäivät kovin etäiseksi, ja tarina hiukan töksähdellen eteneväksi. 

Tutkimattomilla vesillä

Reuna, 2017

Kannen piirros: Sonja Kinnunen

s.119

Mariel Pietarinen: Auringonsäteisiin kadonnut

 

Lomasaarelle on viimein tuotu hevosia. Linda ja kaverit ovat aivan innoissaan, sillä saarella järjestetään heti hevosleiri ja he pääsevät osallistumaan järjestelyihin ja tietysti myös mukaan ratsastamaan.

Lindan ja Joonatanin välillä on hieman eripuraa. Linda päätyy pohtimaan tilannetta monesti yksin, mutta tempautuukin menneisyyteen. Monet asiat haamutyttö Marianin menneisyydestä alkavat selvitä Lindalle. 

"Joonatanin ja Susannen isä Arto oli säilyttänyt päiväkirjaa visusti omissa kätköissään, mutta nyt Lindasta tuntui, että hän halusi taas upota Marianin tarinaan. Hän halusi lukea kirjan uudestaan läpi sen lomaviikon kunniaksi, jolloin hän oli kuullut kartanontyttären tarinasta ja sotkeutunut siihen itsekin pysyvästi."s.39

Auringonsäteisiin kadonnut on Kavionjälkiä sydämessä -hevossarjan viides ja viimeinen osa.

Hieman haikein mielin aloitin lukemaan tätä sarjan viimeistä kirjaa. Niin mieluusti näiden kaverusten parissa viettäisi vielä monen kirjan ajan. 

Kirjan ei käsittääkseni ollut tarkoitus olla sarjan viimeinen osa, mutta se sopii sellaiseksi oikein hyvin, sillä sen loppu on kaunis ja jättää lukijalle paljon tulkinnan varaa, mutta ei kuitenkaan jätä juonta mitenkään häiritsevästi kesken.

Kirja oli jälleen ihana sekoitus arkista menoa, jännittävää ja yliluonnollista seikkailua, rakkautta, draamaa, hupailua ja tietysti hevostelua. Yliluonnollisia asioita lähestyttiin taas uudella tavalla. Onkin hauskaa vaihtelua, millä kaikilla tavoilla Linda pääsee tutustumaan menneisyyteen ja tapaamaan haamuja, niin tuttuja kuin uusiakin. Juoni pysyy näin yllättävänä ja raikkaana jokaisessa osassa. 

Nyt näin viimeisen osan luettuani täytyy sanoa, että sarja on taidokkaasti tehty. Hahmot ovat huolella suunniteltuja, ja kaikilla on ihastuttava oma persoona. Jokaisessa kirjassa on oma tarinansa, mutta ne kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, sillä aiempien osien juonenkäänteistä puhutaan muissa osissa ja ne liittyvät suuresti muiden osien tarinoihin. 

Auringonsäteisiin kadonnut

KVALITI, 2017

Kansikuva: Laura Kunnas

s. 301

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin

 

Marian vanhemmat ovat kiireisiä. Teatteri vie kaiken ajan, eikä lapselle tunnu jäävän aikaa. Niinpä Maria viettää lähes kaiken aikansa isovanhempien luona. Saaressa on ihana mökki, jonne kesäisin pääsee serkkujen kanssa. Lapsuudesta jää paljon muistoja, hyviä, huonoja ja niitä joiden tarkoituksen ymmärtää vasta varttuessaan. 

"Äiti oli tullut käymään syntymäpäivänäni Månvikissä, kun olin täyttänyt kuusi. Se antoi kirjapaketin, jäi syömään kakkuakin ja juomaan kahvia. Mutta sitten se taputti poskelle, käski olemaan reipas ja isoisä vei sen linja-autopysäkille Porvoon tielle. Sen piti ehtiä seuraavaksi päiväksi filmaukseen jonnekin päin Suomea."s.56

Saaressa kaikki hyvin kuvaa erään suvun monipuolista ja salaisuuksien täyteistä elämää. Maria on jo aikuinen, odottaa serkkuaan kylään saareen, jossa niin monet lapsuuden kesät on vietetty. Odotellessaan muistot vievät mennessään. Palataan Marian lapsuuteen ja muistoihin, jotka aukeavat pikkuhiljaa, kun Maria kasvaa ja ymmärtää yhä enemmän aikuisten salaisuuksista, joita on sattumalta kuullut ja nähnyt, mutta jotka eivät ole lapsen maailmassa tarkoittaneet mitään ihmeellistä. 

Saaressa kaikki hyvin on tunnelmallinen kesäkirja. Vuosikymmenten kauniit ja välillä kamalatkin muistot herättävät eloon muisteltavat aikakaudet. Pienet yksityiskohdat tekevät niin miljööstä, kuin hahmoistakin eläväisiä ja kiinnostavia. Kiinnostavaksi kirjan teki myös mukavan erilainen tapa lähestyä näitä perhesalaisuuksia. Lapsen ajatukset ja tunteet ovat uskottavia ja paljastavat perheen salaisuudet pikkuhiljaa sitä mukaan kun ikää ja ymmärrystä kertyy. 

Saaressa kaikki hyvin on juuri sopivaa kesälukemista. Kauniisti kirjoitettu nostalginen tarina vie mennessään, vaikka kirjan juoni ei ole oikeastaan edes vauhdikas, vaan siinä upotaan rauhallisesti muistoihin.

En tiedä olisinko tähän kirjaan koskaan törmännyt ellen olisi erään kirppiskauppiaan pöydästä ostanut erästä toista kirjaa. Kun kauppias esitteli minulle tämän kirjan ja hehkutti kuinka hyvä se on, oli uteliaisuus herätetty ja kirja lähti mukaan. Tämän kirjan luettuani uskallan kokeilla tulevaisuudessa myös kirjailijan toista kirjaa Syysvieraita, joka tavallaan jatkaa tässä kirjassa esiintyvän suvun tarinaa. 

Saaressa kaikki hyvin

Teos, 2009

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

s.289

K. K. Alongi: Pakenijat

 

Jade herää junanvaunusta. Hätäännys iskee. Miksi hän on taas junassa? Onko kaikki muut ympärillä kuolleita? Jade ei tiedä minne on matkalla, eikä mitä muille seurueesta on tapahtunut. Viimeinen asia jonka hän ehti nähdä oli palava talo, sitten helikopteri saapui ja vei hänet mukanaan.

""Ei tää voi loputtomiin olla tällaista", Tomi sanoo. "Meidän täytyy uskoa, että joskus tää loppuu.""s.76

Pakenijat on kolmas ja viimeinen osa dystooppisesta Kevätuhrit -jännitystrilogiasta.

Sarjasta tuttu toiminnallinen ja vauhdikas meno jatkuu myös tässä viimeisessä osassa. Kuolemanaallosta ei edelleenkään ole kuin viikkoja aikaa, eikä tämä sarjan päätöskään vie aikaa paljoa eteenpäin. 

Jännitystä ja uusia käänteitä mahtuu mukaan paljon, vaikka monia vanhojakin asioita oli selvittämättä. Liian täyteen ei kirjaa ole kuitenkaan laitettu, vaan juoni kuljettaa kaikkia tapahtumia sujuvasti eteenpäin. Lopulta läheskään kaikkeen ei saada vastausta, eikä asioita selitetä puhki, mutta silti kirjan luettua ei tullut sellaista oloa, että sarja olisi jäänyt kesken. 

Tähän viimeiseen osaan oli tuttuun tapaan laitettu myös hiukan henkilöiden välistä draamaa, mutta uutena asiana oli myös enemmän tuota ihastumista, kun aikaisemmin on ollut lähinnä eripuraa henkilöiden välillä. Tunneasiat jäävät tosin taka-alalle.  Minusta on kuitenkin hyvä, ettei tätä sarjaa olla tungettu täyteen rakkautta ja draamaa. Pidän toki sarjoista, joissa tätä tunnepuolta käsitellään paljon, mutta tällainen selkeästi toiminnallinen sarja oli mukavaa vaihtelua. 

Tämä sarjan lopetus herätti monenlaisia tunteita ja arvailuja siitä mitä tapahtui ja mitä tulee tapahtumaan. Tavallaan pidin kirjan lopusta paljon. Se oli omalla tavallaan samaan aikaan kaunis ja kamala. 

Lue myös: Kevätuhrit ja Ansassa.

Pakenijat

Otava, 2018

Kansi: Timo Numminen

s.334