keskiviikko 29. elokuuta 2018

Peter Bichsel: Lastentarinoita


Lastentarinoita sisältää seitsemän lyhyttä kertomusta. Nimestään huolimatta tarinat sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Näistä seitsemästä kertomuksesta koostuu loistava kokoelma. Kun pitää yhdestä tämän kirjan kertomuksesta, pitää todennäköisesti kaikista lopuistakin. Kertomusten päähenkilöinä toimii aina mies. Kaikilla näillä miehillä on varsin kummallisia ajatuksia ja näistä ideoista ja niiden toteuttamisesta nämä kertomukset sitten kertovat.

Luin Lastentarinoita joskus vuosia sitten pienenä tyttönä ja edelleen silloin tällöin tämä kirja ja sen hullunkuriset tarinat ovat palanneet mieleeni. Etenkin kaksi ensimmäistä kertomusta Maa on pyöreä ja Pöytä on pöytä olivat edelleen hyvässä muistissa.
Viimein päätin palata kirjan ja sen kertomusten pariin, vaikka hieman jännittittynein tunnelmin, että voisinko enää pitää tästä kirjasta. Jännitys oli turhaa sillä yhä edelleen hymähtelin ääneen näille kertomuksille.

Kertomukset ovat lyhyitä ja selkeitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat kuitenkin täynnä asiaa ja sopivat siksi lapsille ja aikuisille.  Pöytä on pöytä -kertomuksenkin muistin lapsuudestani vain hauskana tarinana, mutta näin myöhemmin uudelleen luettuna tarinassa on paljon enemmänkin ja se olikin mielestäni kirjan surullisin kertomus. Minut nämä kertomukset saavat hyvälle mielelle, vaikka osa näistä on aika haikeitakin. Suosittelen lukemaan nämä kertomukset. Ehkäpä joskus vuosien päästä palaan jälleen näiden pariin, sillä eivät nämä kulu, vaikka muistaisi tapahtumatkin.


Lastentarinoita, (Kindergeschichten, 1969)
Otava, 1982
Suom. Markku Mannila
s. 69

lauantai 25. elokuuta 2018

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö


Viimeinen kesäyö koostuu kahdestatoista rikosnovellista. Osassa novelleja on tuttuja hahmoja Lehtolaisen romaaneista. Esimerkiksi Maria Kallio löytyy muutamasta novellista. Itse en ole lukenut kuin yhden Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarin, joten minulle ei nämä muut tutuksi sanotut hahmot ole tuttuja (Laura Sarkkinen, Anna Harmaja ja Pekka Koivu.)

Kesäisestä nimestään huolimatta kaikki kokoelman novellit eivät tapahdu kesällä ja jopa yksi jouluunkin sijoittuva novelli kokoelmasta löytyy. Sen puolesta kokoelma sopii siis mihin vuodenaikaan vain luettavaksi.

Kirjan novellit olivat keskenään hyvin erilaisia, eikä kaikissa ollut mukana edes varsinaista rikosta. Ainakin Linna Espanjassa -novellista rikos taisi puuttua kokonaan. Kirjan nimikkonovelli Viimeinen kesäyö oli novelleista selvästi pisin. Se oli tyyliltään mukavan kesäinen ja nopeasta lopustaan huolimatta koukuttava tarina. Ensimmäinen novelli sen sijaan oli minulle jo aiemmin tuttu, jostakin toisesta kokoelmasta ja tarinan tuttuus ihmetytti, kun en vielä novellia lukiessa tiennyt, että se on ilmestynyt aiemminkin. Kirjan viimeiset novellit Valkoinen prinssi ja Jouluenkeli sijoittuvan joulun lähistölle ja dekkareille tyypilliseen tapaan, ne olivat aika synkkätunnelmaisia. Jouluenkelin loppu sentään vaikutti melko valoisalta, tarinan synkkään alkuun verrattuna.

Viimeinen kesäyö on siis monipuolinen ja viihdyttävä novellikokoelma, jonka parissa vietti mielellään näitä viimeisiä kesäpäiviä.


Viimeinen kesäyö
Tammi, 2006
Kansi: Markko Taina
s. 303

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja


Pienen rasian jumala ja muita novelleja koostuu yhdeksästä novellista. Suurin osa novelleista käsittelee muuttunutta maailmaa. Lapsia ei synny helposti ja arki on säännösteltyä ja ankaraa. Vaikka maailma kuulostaakin muuttuneelta ja uudelta, on osaan novelleista yhdistetty myös vanhan kansan tyyliä. Pienissä kylissä mökeissään asuvat ihmiset pärjäävät itse. Elämä on köyhää ja täynnä taikoja ja uskomuksia.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on hyvä kokoelma. Novellit ovat mielikuvituksellisia ja monipuolisia. Pidän kovasti tälläisistä dystopia tyylisistä kirjoista ja tyyli sopi hyvin myös novelleihin. Tämän kokoelman, kun luki kerralla, niin oli kyllä pää täynnä erilaisia maailmoja ja kauhukuvia maailman muuttumisesta. Osa tarinoista on hyvinkin kummallisia, mutta hyvin kirjoitettujen hahmojen kautta ne aukeavat lukijalle juuri oikealla tavalla.

Pidin lähes kaikista kokoelman novelleista. Talo jota en näe, jäi ainoaksi josta en oikein pitänyt. Sekään ei johdu siitä, etteikö novelli olisi ollut hyvin kirjoitettu, vaan siitä, ettei se tuntunut sopivan tähän kirjaan ollenkaan. Kyseinen novelli poikkesi tyyliltään niin paljon näistä muista, että odotin vain koko novellin ajan, että milloin tähän nyt tulee se muista novelleista tuttu outous. Eipä sitä outoutta sitten tullut ja novelli jäi ulkopuoliseksi ja muihin verrattuna tylsäksi. Novelli Sanojen mahti, ei myöskään kuulunut omiin suosikkeihini, sillä vierastan edelleen avaruuteen sijoittuvia tarinoita.

Novelleihin luodut maailmat ovat niin monipuolisia ja sivuumäärät kuitenkin niin lyhyet, että lukijalle jää pakostakin tehtäväksi päätellä osa asioista, sillä aivan kaikkea ei voida selittää. Tarpeeksi ehditään kuitenkin kertomaan, ettei lukijan tarvitse päätellä liian paljon.

Omia suosikkejani oli Nahat, jossa uskomukset ja taiat konkretisoituivat kyliä kiertävään ihmiseen, sekä Tuonenkalma, surmansuitset, joka oli aivan uudenlainen ihmisusi tarina. Molemmat näistä novelleista oli tyyliltään juurikin sellaisia vanhan kansan tyylisiä. Pieniä metsäkyliä ja uskomuksia, niistä oli mielenkiintoista lukea.


Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena, 2015
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
s. 228

lauantai 18. elokuuta 2018

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa


Lucy Silchester on onnistunut sotkemaan elämänsä mitä monimutkaisimpien valheiden kanssa. Hänen elämänsä rakkauden lähdettyä, kaikki alkoi menemään niin pahasti pieleen, että Lucyn oma elämä päätti järjestää tapaamisen. Lucyn elämä on rähjääntynyt pieni mies, jolla on pahanhajuinen hengitys. Lucy ei voi sietää elämäänsä ja kun tämä vielä päättää kertoa jokaista valhetta vastaan yhden totuuden, on Lucyn pohdittava tarkkaan mitä hän tekee tai sanoo. Lucyn on kohdattava totuus, vaikka se on vaikeaa. Onneksi hänellä on elämä tukena ja turvana pahoissakin paikoissa.

Tapaaminen elämän kanssa on kirja, jossa on jälleen mielenkiintoinen lähtöasetelma. Ei mikään ihan perus aihe, että oma elämä ottaa yhteyttä ja on täysin lihaa ja verta oleva henkilö, jonka voi oikeasti tavata. Hauska idea ja toteutuskin on onnistunut, vaikka tästä elämäkonseptista ei loppujen lopuksi paljon kerrota lukijalle. Muiden ihmisten ihmettelevät kysymyksetkin ohitetaan sukkelasti vastauksia antamatta. Jokainen voi siis päätellä itse vastaukset kysymyksiin, jotka jäävät ihmetyttämään. Toisaalta olisin halunnut tietää enemmän tästä elämästä ja hänen työstään, mutta toisaalta ymmärrän, että tässä kirjassa nyt yritettiin keskittyä Lucyyn ja siihen, ettei elämää kannata laiminlyödä.

Lucy on tosiaan onnistunut sotkemaan elämänsä ja kaikenlisäksi asia ei tunnu kiinnostavan häntä lainkaan. Lucyn käytös ja asenne häiritsikin minua välillä valtavasti, vaikka hän perhejuhlissa ja arjessaan on hauska ja vitsikäs hahmo, jolla leikkaa nopeasti. Välillä kuitenkin lukijalle niin ilmiselvät asiat, joiden kanssa Lucy pähkäili tuntui ärsyttäviltä. Kuten valinta kahden miehen välillä. (Hurjan vaikea arvata kumpi on se oikea sielunkumppani.)

Nauttisin kuitenkin jälleen kerran Ahernin kirjan parissa, kuten jo moneen kertaan aiemminkin. Ahernin kirjoja on helppo fanittaa, kun kaikissa on sopivasti romantiikkaa, leppoisuutta ja haikeita ja vakavia tarinoita. Yleensä niihin on yhdistetty hiukan fantasiaakin, kuten tässäkin kirjassa.


Tapaaminen elämän kanssa, (The Time of My Life, 2011)
Gummerus, 2012
Suom. Terhi Leskinen
s. 520
Kannen suunnittelu: Laura Noponen

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Laura Gallego García: Vastarinta -Idhunin kronikat I


Idhunin -planeetta on velho Ashran Nekromantin hallinnassa. Nekromanti kaappasi planeetan vallan tuhoten samalla kaikki yksisarviset ja lohikäärmeet. Osa Idhunin asukkaista pääsi pakenemaan maahan, mukanaan jotain joka voisi pelastaa Idhunin Nekromantin kynsistä.
Nyt pieni vastarintaliike kokoaa voimiaan päästäkseen palaamaan Idhuniin kukistaakseen Nekromantin.

Vastarinta on ensimmäinen osa Idhunin kronikoista.
Idhunin -planeettaan lukijaa ei tässä ensimmäisessä osassa vielä suuremmin tutustuteta. Seikkailut tapahtuvat suurimmaksi osaksi maassa tai maan ja Idhunin välisessä rajatilassa. Arvelen Idhunin pääsevän suurempaan rooliin jatko-osissa.

Vastarinta sisältää valtavasti hahmojen välisten suhteiden pohtimista. ystävyyttä, vihamielisyyttä ja kolmiodraamaa löytyy lähes jokaiselta sivulta. Luulen, että jokaisessa taistelukohtauksessakin pohdittiin näitä asioita. Nuoret tuskailevat tunteidensa kanssa ja miettivät miksi tuntevat mitä tuntevat. Jossakin kohdissa olisin toivonut hiukan vähemmän tätä tunteiden läpikäymistä ja lukenut mieluummin enemmän kaikesta muusta, joka nyt jäi näiden tunneasioiden jalkoihin, kuten Idhunista.

Kirjassa kerrotaan ykissarvisista, lohikäärmeistä, velhoista, noidista ja monista muista taikamaailman olennoista, mutta myös täysin uusista olennoista kuten szisheistä.

Juoni kirjassa oli mielenkiintoinen, vaikka aika tärkeitä asioita arvasin hyvissä ajoin, eikä lopun ratkaisut suuresti yllättäneet. Uskoisin sarjan kehittyvän tästä vain jännittävämpään ja mielenkiintoisempaan suuntaan, mitä pidemmälle edetään. Ainakin Vastarinnan loppu lupailee jännittävää seikkailua kirjan hahmoille.

Kirjan hahmot ovat nuoria, suurimmaksi osaksi poikia/miehiä, mutta löytyy päähenkilöistä kuitenkin yksi tyttökin. Hahmojen parissa viihtyy hyvin ja juoni kulkee paljon dialogien kautta, jotka ovat sujuvia ja onnistuneita.


Vastarinta, (La Resistencia, 2004)
Bazar, 2010
Suom. Satu Ekman
s. 542

lauantai 11. elokuuta 2018

Richard Brautigan: Kartanon peto


Eletään vuotta 1902. Greer ja Cameron ovat palkkatappajia, jotka ovat palanneet Havajilta epäonnistuneen keikan jälkeen ja nauttivat olostaan ilotalossa. Kesken iloisten leikkien heidät noutaa töihin nuori intiaani, Taikatyttö nimeltään. Miehet suostuvat tytön mukaan ja he lähtevät kolmestaan kohti lumen ympäröimää kartanoa, jossa heitä odottaa eräs neiti Hawkline. Taikatytöllä ja neiti Hawklinella on miehille tappotyö, joka poikkeaa tavallisista. Miesten on määrä surmata talon alla jääluolissa mellastava peto, joka häiritsee talon asukkaiden työskentelyä.

Kartanon peto on kauhuromanttinen lännenromaani. Varmasti ensimmäinen tämän genren kirja, jonka minä olen lukenut. Vietinkin hauskan päivän Kartanon pedon parissa, enkä olisi malttanut jättää tätä hetkeksikään odottamaan. Jokaisen luvun jälkeen on aloitettava uusi, sillä tämä kirja pitää otteessaan. Juonessa voi tapahtua lähes mitä vain, eikä lukija ihmettele yhtään. Kaikki vähintäänkin kummalliset kohtaukset kuuluvat tähän kirjaan kuin nenä päähän. Kirja olikin hykerryttävän hauska kaikessa kummallisuudessaan.

Kartanon peto koostuu lyhyistä luvuista, joiden kieli on mielikuvituksellista, lennokasta, huumorintajuista ja hieman ronskia. Tämä ei jää viimeiseksi Brautiganin kirjaksi, jonka minä luen, sillä minusta tuli fani, heti. Suosittelen aloittamaan tämän lukemisen ilman ennakkoluuloja. Kirja tarjoaa paljon yksityiskohtia, jotka tuovat hymyn lukijan huulille, eikä tämän lukemiseen kannata asennoitua vakavasti.


Kartanon peto, (The Hawkline Monster, 1974)
Otava, 1977
Suom. Jarkko Laine
s. 188

keskiviikko 8. elokuuta 2018

John Verdon: Sokkoleikki


Kuuluisan psykiatrin vaimo löydetään kuolleena lukitusta pihavajasta kesken hääjuhlien. Kaikki vaikuttaa selvältä, murhaaja vain on enää löydettävä, sillä tämä on kadonnut. Kaikki todisteet viittaavat meksikolaiseen puutarhuriin, joka ei pitänyt Jillian Perrystä.
Tapus junnaa paikoillaan, kun poliisit eivät löydä kadonnutta puutarhuria. Eläkkeellä olevaan Dave Gurneyyn otetaan jälleen yhteyttä ja vaikka Dave on päättänyt pysyä maaseudun rauhassa, on parsapenkkien hoitoon vaikea keskittyä, kun edessä olisi jännittävä ja monimutkainen arvoitus. Dave ei lopulta pysty pitämään näppejään erossa tapauksesta ja on pian täysin rinnoin mukana selvittämässä omituisia tapahtumia, joille ei tunnu löytyvän järkeviä selityksiä.

Sokkoleikki on toinen osa Dave Gurney -sarjasta.
Sokkoleikki on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä. Nopean ratkaisun nälkäisille, en tätä suosittele, sillä kirjassa pohdiskellaan ja selvitellään tapausta perinpohjaisesti. Hitaammasta temmosta huolimatta mielenkiinto tapausta kohtaan pysyy koko kirjan ajan, sillä Verdon on kehitellyt monimutkaisen murhan, jonka pienet johtolangat mietityttävät lukijaa.

Sokkoleikki ei edistänyt Gurneyn perhe-elämää juuri lainkaan. Pohdinnat olivat samankaltaisia kuin ensimmäisessä osassa, ja paljon uutta ei Gurneystä tai tämän perheestä selvinnytkään, vaikka odotin niin tapahtuvan. Gurneyn vaimon tarkkanäköiset huomautukset tosin olivat lähes kadonneet, sillä vaimo ei puuttunut tällä kertaa innokkaasti tutkintaan.

Sokkoleikin murhatapukset ovat raakoja ja verisiä, mutta Verdon ei mässäile kirjassaan näillä asioilla. Tapuksien kuvittelu jätetäänkin lukijan omaksi tehtäväksi. Sen sijaan luontoa, poliisityötä ja ihmisiä kuvaillaan tarkasti. Jokainen hahmo onkin hyvin suunniteltu ja eläväinen. Keskustelut ovat hauskoja ja niitä lukee mielellään.

Lue myös: Numeropeli


Sokkoleikki, (Shut Your Eyes Tight, 2011)
Gummerus, 2012
Suom. Marja Luoma
s. 671
Kannen Suunnittelu: Tuomo Parikka

lauantai 4. elokuuta 2018

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


Guylain työskentelee kirjojen kierrätyslaitoksessa. Hän vihaa työtään ja kirjoja tuhoavaa konetta, jonka nimikin on uhkaava Zerstor 500. Joka päivä Guylain kärsii joutuessaan käynnistämään koneen ja syöttämään sille uututtaan hohtavat kirjat. Hänen pieni salainen harrastuksensa kuitenkin helpottaa oloa. Hän saa kerättyä joka päivä muutaman koneen säästämän ehjän kirjan sivun mukaansa. Näitä yksittäisiä sivuja mies sitten lukee jokaisena aamuna, kello 6.27 läjtevässä junassa.
Eräänä päivänä junassa vakiopaikalleen istuessaan Guylain löytää junaan unohtuneen muistitikun. Hän vie sen kotiinsa ja tutkii tiedostot. Löydöstä alkaakin Guylainin elämässä uusi aika, sillä hän rakastuu muistitikun omistajaan ja päättää löytää naisen, joka niin kauniisti kirjoittaa.

Ensimmäisenä tämän kirjan luettuani on vain ihmeteltävä, miten näin pieneen kirjaan mahtuu näin monta hurmaavaa ja kekseliästä hahmoa. Kirjassa ei edes ehditä kertoa hahmoista paljoa, mutta silti heidät kaikki pystyy kuvittelemaan eteensä omituisine harrastuksineen ja erilaisine luonteineen. Paljon hahmoista jää myös kertomatta, lukijan itsensä pääteltäväksi. Edes päähenkilö Guylainin elämäntapoja ei selitellä. Asiat todetaan ja sitten ne jätetään rauhaan ja lukijan ihmeteltäviksi. Miksi Guylain tekee työtä jota inhoaa tai ostaa aina samanlaisen kultakalan? En tiedä, mutta se ei haittaa, sillä se on osa Guylainia. Kirjassa asiat siis ovat juuri niin kuin ne on, ilman selittelyä, eikä tarina silti vaikuta millään tavalla keskeneräiseltä.

Kirja kertoo kirjoista, kirjoittamisesta, lukemisesta ja ihmisistä, joita nämä asiat yhdistävät. Eli tämä ihana tarina kirjoista pitäville. Tarina on kirjoitettu lyhyesti ja kauniisti. Itse unohdin kyllä välillä juonen ihmetellessäni kirjan loistavia hahmoja. Loppujen lopuksi varsinainen juoni, jossa Guylain etsii muistitikun omistavaa naista, on aika pienessä osassa kirjaa ja kaikki muu puskee enemmän päälle. Zerstor 500, Giuseppen keräilykohde ja vanhainkodissa vietetyt lukuhetket veivät voiton tuosta etsintä tehtävästä, vaikka lopussa siitäkin tuli viimein tärkeä ja kaunis osa kirjaa. Muistitikun sisältö tosin oli heti löydyttyään suuressa osassa kirjaa ja pidin kovasti näistäkin tarinoista.

Lukija aamujunassa on ihana pieni kirja, jota voisin suositella kaikille. Uskoisin sen hahmojen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Etenkin Guylainin, Giuseppen ja Yvon Grimbertin.


Lukija aamujunassa, (Le Liseur du 6h27, 2014)
Tammi, 2015
Suom. Kira Poutanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
s. 189

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Elizabeth Kostova: "Historiantutkija"


16 -vuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta kirjan, joka herättää hänen mielenkiintonsa. Kirjan välissä on kirjeitä, joita tytön on aivan pakko hitusen kurkata. Kirjeet ovat pelottavia. Niissä pahoitellaan lukijan kohtaloa. Tyttö haluaa kuulla isältään vastauksia salaperäisestä kirjasta ja kirjeistä, mutta isä on välttelevä.
Viimein isä aloittaa kertomuksensa ja paljastaa salaisuuden kadonneesta professori Rossista. Isän kertomistahti on hidas ja vaikka tytär saa ison palan kertomuksesta tietoonsa isänsä kertomana, voi aika käydä vähiin vaarallisten tarinoiden edetessä.
Tytär on pian keskellä pelottavia tarinoita 1400- luvulla eläneestä Draculasta, nykyään verta janoavasta paholaisesta, joka saastuttaa ihmisiä, etenkin eteviä historiantutkijoita. Tytär päätyy vaaralliselle matkalle uuden ystävänsä kanssa. He seuraavat isän jalanjälkiä etsien Draculan viimeistä leposijaa.

Kirjassa eletään vuotta 1972 ja isä ja tytär kulkevat ympäri Eurooppaa isän diplomaatti työn saattamina. Kirja koostuu lähes kokonaan kirjeistä, jotka eivät vaikuta kirjeiltä sitten laisinkaan. Suurimman osan ajasta en edes muistanut niiden olevan kirjeitä. Tämä johtuu vain pikkutarkoista esittelyistä, mikä ei yleensä kirjeille ole kovin tavanomaista.

Kirjassa matkustetaan paljon ja eri maiden esittely onkin iso osa tätä kirjaa. Turkki, Unkari, Romania ja moni muu maa pääsevät esiin ja kaikkia ehditään kuvailemaan paljon, sillä onhan tässä kirjassa sivujakin riittävästi. Kirjassa seikkaillaan vampyyrien jäljillä ja vähän niitä metsästetäänkin, mutta mitään pelottavaa ei kirjassa ole. Ei siis kauhua vaan enemmänkin historiallista seikkailua. Historiaa tästä sitten löytyykin. Jos epäilet, ettei maiden historia jaksa innostaa, en suosittele tarttumaan tähän, sillä välillä tuntui jopa vampyyriteema unohtuvan historian taakse.

Kirja eteni siinä mielessä aika hitaasti, että historiaa tosiaan jäätiin esittelemään pitkiksikin ajoiksi, mutta uusia juonen kannalta tärkeitä asioita paljastui kuitenkin tasaiseen tahtiin. Pidinkö kirjasta? Osittain kyllä ja osittain en. Historia oli milenkiintoista, kirjoitusasukin hyvä ja vanhojen kirjojen perässä juokseminen upeissa kirjastoissa aina koukuttavaa. Kirjevalinta oli ehkä väärä ja tytär ei ollut millään tavalla milenkiintoinen hahmo. Lopuksi vielä ne vampyyrit, ei tässä kirjasta niistä mitään uutta sanottavaa tainnut olla.


"Historiantutkija", (The Historian, 2005)
WSOY, 2005
Suom. Arto Schroderus
s. 845
Päällys: Sanna Sorsa