Neil Gaiman: Tähtisumua

Muuri on pieni kylä Englannin maaseudulla. Muurin kylää ympäröi muuri, jota vartioidaan tarkasti. Kukaan ei saa poistua kylästä haltioiden maahan, joka sen toisella puolella on.
Yhdeksän vuoden välein sallitaan poikkeus, sillä Muurin vierellä olevalla niityllä pidetään markkinat, joihin saapuu paljon haltioiden maan asukkaita myymään jännittäviä asioita.
Tälläisten markkinoiden aikaan tapahtuu harvinainen asia. Muurin kylän tavallinen ihminen ja haltioiden maasta saapunut nainen viettävät lemmenyön ja saavat lapsen. Tristran Thorn ei tiedä olevansa vain puoliksi ihminen. Hän on rakastunut Muurissa asuvaan kaunottareen ja lähtee tämän vuoksi hakemaan haltioiden maasta sinne pudonnutta tähteä. Nopeasti hän tempautuu jännittävään seikkailuun, ja kohtaa mitä erikoisempia haltioiden maan asukkaita.

"Muurin aukosta näkyy alava vihreä niitty; niityn takana virtaa puro; ja puron takana erottuu puita. Aika ajoin kaukana puiden seassa saattaa näkyä hahmoja ja liikettä. Suuria hahmoja, outoja ja pieniä hahmoja, kimaltelevia olentoja, jotka välähtelevät, kimmeltävät ja katoavat."s.8

Tähtisumua on tarina, joka oli minulle entuudestaan tuttu elokuvana. Tästä tehty elokuva on aivan ihana, joten kun törmäsin tähän kirjaan oli se otettava luettavaksi. Yllätyin kuinka lyhyt tämä kirja on. Odotin jotakin paksumpaa fantasiakirjaa, kun tässä kuitenkin mennään haltioiden maahan ja tarinaa kerrotaan monen näkökulmasta, ja esitellään monia olentoja ja hahmoja. Mutta kirjan luettuani voin sanoa, että ei tästä olisi tarvinnut lainkaan paksumpaa tehdäkään, sillä kaikki oleellinen tuli kerrottua, eikä turhaa jaarittelua mahtunut mukaan.

Tähtisumua on nopeasti luettava humoristinen fantasiakirja, jossa isoja tai raakojakaan kohtauksia ei jäädä puimaan pitkiksi ajoiksi. Välillä juoni muuttuu veriseksi ja kammottavaksi, mutta hauskat ja leppoisat kohtaukset, ja henkilöiden hauskat sanailut pitivät yleisen tunnelman mielestäni enemmän hauskana läpi kirjan.

Vaikka asioita selitettiin tarpeeksi, jäi osa hahmoista hyvin ohuiksi kirjan lyhyyden takia. Esimerkiksi noitakuningatar, kirjan pahis, sai mielestäni hieman tylsän ja nopean tulevaisuuden selityksen kirjan lopussa. Mutta silti kirjasta jäi hyvä fiilis, ja tutustunkin mielelläni Gaimanin muuhunkin tuotantoon, kunhan niihin kirjoihin joskus jossakin törmään.

Pidin kirjasta, mutta silti elokuva vie voiton. Pitää katsoa se taas uudestaan nyt kirjan luettuani, sillä sen katsomisesta on taas vierähtynyt pitkä tovi.


Tähtisumua, (Stardust, 1999)
Otava, 2000
Suom. Mika Kivimäki
s.226
Kansi: Heikki Kalliomaa

Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä

Kolmekymppinen Eija-Leena on lähtenyt Katajamäeltä muutama vuosi sitten sydän särkyneenä. Nyt hän palaa takaisin. Opettajan paikka kyläkoulussa odottaa, niin kuin pieni kaunis asunto sen yläkerrasakin. Sen sijaan hänen entisellä ihastuksellaan on edelleen vaimo. Asia kirpaisee edelleen hiukan, mutta pian Eija-Leenan ajatukset ovat jo aivan muualle.
Koulussa on lapsi, pieni poika, joka häiriköi. Eija-Leena yrittää pitää kuria yllä, mutta pojalla ei ole kaikki hyvin isänsä kanssa, ja ongelmat jatkuvat. Lisäksi Katajamäelle saapuu salaperäinen mies, Arttu.

"Eija-Leena veti pitkin siemauksin huumaavaa kesätuoksua sisäänsä. Voiko olla mitään ihanampaa, kuin pehmeän kesäsateen jälkeinen metsän ja niityn tuoksu! Oli suloisen lämmin, linnut visersivät kuin hurmiossa ja maantien kumpaakin puolta väritti kymmenien luonnonkukkien värikäs kirjo. Kesä oli parhaimmillaan."s.31

Uusia tuulia Katajamäellä on kolmas osa maalaisromanttisesta Katajamäki -sarjasta.
Kaipuu kesäkirjojen pariin on ollut tänä keväänä niin suuri, että oli jo ruvettava lukemaan. Niinpä palasin ensimmäistä kertaa tänä vuonna Katajamäelle, jossa draamaa ja suhdekiemuroita riitti jälleen koko kirjan verran.

Katajamäki -sarja on oivaa lukemista kesään. Dialogit, joista en ole tässä sarjassa erityisesti pitynyt, olivat vieläkin kehnoja, mutta tyyliin tottuu nopeasti ja sitten tarina suorastaan lentää eteenpäin. Tosin kaipaan edelleen sitä, että tarina kulkisi enemmän ihan vain kerronnallisesti, eikä niin paljon dialogien varassa, ja miljöö kuvaustakin saisi olla enemmän.

Kirjan juoni on jälleen helposti arvattava, mutta joukkoon mahtuu myös yllätyksiä. Asiat etenevät vauhdilla, eikä aivan kaikki juonenkäänteet ole uskottavia. Olisin kuitenkin ollut enemmän pettynyt jos asiat eivät olisi tapahtunut niin kuin ne tapahtuivat, vaan olisivat jotenkin realistisuudellaan pilanneet nämä hattaraiset hömppäkohtaukset.

Tämän kirjan maalaismaisemista ei olisi malttanut millään lähteä pois, joten oli laitettava seuraava osa heti tilaukseen. Kesällä saa sitten palata uudestaan Katajamäelle.

Lue myös: Kotiin Katajamäelle ja Onnenkauppaa Katajamäellä


Uusia tuulia Katajamäellä
Karisto, 2008
s.285

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

11-vuotias Flavia de Luce tutustuu markkinoilla vanhaan mustalaisnaiseen. Nainen ennustaa hänelle ja saa säikäytettyä Flavian oikein kunnolla. Monen mutkan kautta nainen päätyy leiriytymään Flavian kotikartanon maille, mutta joutuu sitten hirvittävän väkivallan uhriksi. Flavia alkaa selvittää tapausta, mutta pian hän saa selvitettäväkseen jälleen myös murhan, sillä kartanon mailta löytyy ruumis.
Flavia tutkii juttua itsekseen, vaikka poliisit eivät tästä aina ole erityisen mielissään.

"Hiivin kengät kädessä leveitä kaartuvia portaita avaraan eteishalliin, missä pysähdyin mustien ja valkoisten lattialaattojen keskelle kuuntelemaan. Jos joku olisi tarkkaillut tilannetta portaikon välitasanteelta, olisin varmaankin näyttänyt goottilaisen shakkipelin sotilaalta."s.58

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas osa 50-luvulle sijoittuvasta Flavia de Luce -sarjasta.
11-vuotias mestarietsivä on jälleen vauhdissa. Flavia ei pelkää ruumiita, ja on aina valmiina tarttumaan jännittäviin tutkimuksiin. Vielä mukavampaa on jos tutkimuksissa voi hyödyntää kemiaa.

Kaksi sarjan ensimmäistä osaa jättivät minut vielä epävarmaksi siitä, pidänkö tästä sarjasta erityisemmin, mutta kyllä tämä kolmas oli jo niin loistava, että pääsin mietteistäni.

50-luvun englantilainen maaseutu, kauniisti kuvailtu pieni kylä, rapistunut kartano, pieni taustalla häälyvä synkkyys, Flavian lapsekas innostus, jännittävät tutkimusretket, ja omaperäiset kyläläiset tekevät kirjasta loistavan kokonaisuuden. Etenkin kun Bradleyn kielenkäyttö on kekseliästä, kaunista ja paikoitellen myös riemukasta. Flavian suusta saattaakin päästä mitä hauskimpia ilmaisuja.

Tämä kolmas osa tarjosi minulle kaikkea sitä mitä tältä sarjalta olen odottanut. Ehkä hahmoihin tutustuminen on auttanut, tai ehkä vaan pitempi tauko noiden kahden ensimmäisen osan jälkeen oli tarpeen. Jälleen kerran on myös kehuttava tämän sarjan ulkoasua ja nimiä, ne ovat niin kauniit, että nämä kirjat on ilo omistaa.

Lue myös: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä.


Hopeisen hummerihaarukan tapaus, (A Red Herring Without Mustard, 2011)
Bazar, 2015
Suom. Maija Heikinheimo
s.416

Raymond Khoury: Viimeinen temppeliherra

New Yorkissa, Metropolitan-museossa avataan uusi näyttely. Paikalle on saatu useita esineitä Vatikaanin aarteista. Tess Chaykin on ollut mukana järjestämässä tapahtumaa, ja on nyt mukana avajaisissa. Avajaiset muuttuvat nopeasti kaoottiseksi, kun paikalle ratsastaa neljä ritariksi pukeutunutta roistoa, jotka vievät aarteita. Tess näkee, että yksi roistoista tekee jotakin hyvin kummallista ja niin hän joutuu mukaan tutkintaan. Hän innostuu tapauksesta niin paljon, että selvittää itse tapausta salaa poliiseilta, joutuen vauhdikkaisiin seikkailuihin.

"Brugnone huokaisi, tuntien harteillaan kaikkien seitsemänkymmenen ikävuotensa painon. Hän tiesi, ettei uhkana ollut joku utelias tutkija tai häikäilemätön keräilija. Se, joka oli tämän ryöstön takana, oli tiennyt täsmälleen mitä etsi."s.48

Valitsin tämän kirjan luettavaksi nimen perusteella. Temppeliherrat kiinnostavat, joten ajattelin, että tässä voisi olla hyvä kirja. Välillä kirjassa mennäänkin 1200-luvulle, ja näytetään vilauksia temppeliherrojen viimeisistä hetkistä. Suurin osa tarinasta tapahtuu kuitenkin nykypäivän New Yorkissa ja muissa maissa.

Viimeinen temppeliherra on täynnä tapahtumia ja toimintaa. Teksti on helppolukuista ja aika elokuvamaista. Kirjasta tulikin mieleen joku amerikkalainen toimintaelokuva. Enkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta pidä sellaisista. Myöskään tämä kirja ei tehnyt vaikutusta juuri tuosta syystä. Helppolukuisuutensa ja kiinnostavien temppeliherra -kohtausten takia kirjaa jaksoi kuitenkin lukea.

Hahmot esiteltiin mielestäni huonosti. Näin pitkässä kirjassa olisi luullut tutustuvansa hahmoihin loistavasti, etenkin kun niitä ei edes ollut kovin paljon, mutta ei. Tess ja Reilly jäivät kumpainenkin etäisiksi. Minusta ainoat yritykset luoda jotakin meininkiä hahmojen oman elämän ympärille epäonnistuivat. Rakkaus ja perhe-elämä ja arki eivät vaikuttaneet järin uskottavilta. Välillä ehdin jo iloita, että nyt päästään tutkimaan edes kunnolla pölyisiä kirja-arkistoja tai muuta, mutta tälläiset kohtaukset menivät ohi nopeasti ja sitten palattiinkin jo toiminnan pariin.

Uskontoa käsiteltiin paljon. Pohdittiin onko uskomisessa mitään järkeä, ja muuta sellaista. Siksi odotin kirjan lopulta jotakin järisyttävämpää. Nyt kirjan loppu oli suuri pettymys. Olisipa se jätetty selittämättä, sillä avoin lopetus olisi toiminut tässä paremmin.


Viimeinen temppeliherra, (The Last Templar, 2005)
Tammi, 2006
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
s.516

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Rosalie pitää pientä postikorttipuotia Pariisissa. Vuokrat ovat kalliit, eikä pieni puoti tuota suuresti. Eräänä päivänä hän saa työtehtävän, joka helpottaa hänen rahallista tilannettaan, ja on kaiken lisäksi upea tilaisuus käyttää taiteellisia lahjoja. Hän saa kuvittaa kuuluisan lastenkirjailijan uuden kirjan. Kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Kirja menestyy heti ilmestyttyään ja tuo mukanaan Rosalielle paljon uusia töitä, mutta sitten kauppaan ilmestyy mies, hyvin komea, mutta äkäinen, ja väittää omistavansa tarinan, jonka Rosalie on kuvittanut.

"Iltaisin sulkemisajan jälkeen ja myöhään yöhön saakka Rosalie istui myymälän yläpuolella sijaitsevassa huoneessaan suuren pöydän ääressä ja piirsi tai maalasi akvarellein kortteja niille, jotka vielä uskoivat käsinkirjoitettujen sanojen magiaan." s.26

Meillä on aina Pariisi on herkullinen, mutta ennalta-arvattava romantiikkapakkaus. Enpä saa mieleeni tästä kirjasta montaa yllättävää tapahtumaa tai kohtausta. Juoni etenee juuri niin kuin olettaa saattaa, vaikka siihen mahtuu monenlaisia käänteitä ja salaisuuksia.

Kirjan tunnelma on kuitenkin ihana. Ranska ja sen kulttuuri tekevät kirjasta mieluisaa luettavaa. Lisäksi kaikkien kolmen päähenkilön, Rosalien, Maxin ja Robertin ammatit ovat niin ihania, että niistä lukisi mieluusti enemmänkin. Taiteilija, kirjailija ja Shakespearea tutkiva professori, voi mikä yhdistelmä.

Ranskankieliset lauseet, ihana William Morris -koira, croisantit, ja lukuisat muut yksityiskohdat, luovat elävästi silmien eteen Pariisin, ja kaikki kirjan hahmot. Ennalta-arvattavasta juonesta huolimatta luen tulevaisuudessa mielelläni muutkin Barreaun kirjat. Joten ei muuta kuin croisantit mukaan ja kohti Ranskaa, jonne on helppo matkustaa tämän kirjan sivuilla.


Meillä on aina Pariisi, (Paris ist immer eine gute Idee, 2014)
Tammi, 2015
Suom. Anne Kilpi
s.332

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62 Kirja yksi -Kutsu

13-vuotias Ari yrittää pitää huolta pikkuveljestään, joka on kipeänä. Nuoret ovat kahdestaan, sillä äiti on etsimässä parempaa elämää jossakin. Maapallo on ylikansoitettu, meille tuttuja ruokatarvikkeita, tai arkirutiineja ei enää ole. Lapsia on neurotuunattu lääkäreiksi, ja hallitus on lasten ystävä, tosin tämä pelottaa etenkin Aria, joka näkee oudon välähdyksen manipuloitujen ihmisten katseissa.
Nuoret haluavat elää tavallisesti ja pelata Kepler62 -peliä niin kuin muutkin. Peliä ei vaan ole helppo saada. Kun he sitten viimein saavat pelin käsiinsä, alkaa tapahtua outoja.

"Ari ei ollut koskaan maistanut kokista, mutta oli tietysti kuullut siitä, kaikki olivat. Vielä äidin lapsuudessa kokis oli kuulemma ollut ihan tavallinen juoma." s.21

Kutsu on ensimmäinen osa Kepler62 -sarjasta. Sarja tarjoaa avaaruusseikkailun nuorille. Tosin tässä ensimmäisessä osassa ei vielä avaruuteen asti päästä.

Alusta asti kirjassa vallitsee synkkä tunnelma. Maailma on muuttunut, eikä elämä ole enää helppoa. Etenkään jos sattuu olemaan köyhä, niin kuin suurin osa kansalaisista. Ainoastaan rikkailla kun on mahdollisuuksia ja ylellisyyksiä. Vaikka kirja onkin suunnattu nuoremmille lukijoille kuin minä, olin silti alusta asti koukussa tarinaan. Kirja on hyvin kirjoitettu. Tekstiä ei loppujen lopuksi ole paljon, mutta silti kaikki tarpeellinen tulee esille. Lisäksi Pasi Pitkäsen upea kuvitus tekee tarinasta entistä eläväisemmän.

Kirja loppui erittäin koukuttavaan kohtaukseen ja paljon asioita jäi selvittämättä. Tarina oikeastaan pääsi vasta alkuun, kun kirja jo loppui. Sarjaan kuuluu kuusi kirjaa, joten toki kaikkea ei vielä tarvitsekaan tietää.

Kutsu on hyvin suunniteltu ja toteutettu kokonaisuus. Tarina on helppo lukea, mutta se ei silti ole lapsellinen. Uskoisin, että jos lähipiiristä sattuu löytymään nuoria jotka eivät lue, niin tämä saattaisi innostaa heitäkin. Runsaan kuvituksen ja melko lyhyiden tekstien asioista jopa vähemmän lukevatkin jaksavat lukea tämän.


Kepler62 Kirja yksi: Kutsu
WSOY, 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
s.113

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Marstrandin ulkopuolella, pienellä saarella tehdään kunnostustöitä. Eräästä kellarista löydetään ruumis, joka tunnistetaan 40 vuotta sitten purjehdusretkellä kadonneeksi Arvidiksi. Ruumis on säilynyt hyvin, mutta kaikkia ihmetyttää miten mies on päätynyt kellariin, muuratun seinän taakse. Karin Adler määrätään tutkimaan juttua, mutta juuri kun tapaus alkaa herättää kunnolla hänen mielenkiintonsa, käsketään tutkinta lopettaa, koska tapaus on vanhentunut. Erilaisten sattumien kautta Karin saa kuitenkin uusia johtolankoja tapauskesta ja jatkaa tutkintaa.

"Karinin olo oli helpottunut, kun hän lopulta lähti kotoa. Aivan kuin hän olisi jo pitkään kantanut raskasta reppua, tutkinut lopulta sen sisällön ja todennut, ettei siinä ollut mitään tarpeellista." s.44

Majakkamestarin tytär aloittaa rikostutkija Karin Adlerista kertovan dekkarisarjan.
Kirjan tarina kulkee kahdessa ajassa. Nykyajasta poiketaan välillä muistelemaan pieniä kohtauksia 60-luvulta.

Majakkamestarin tytär johdattaa lukijansa merimaisemiin, saaristoon, jossa lähes jokainen vastaantulija jaksaa pohtia veneitä, ja niiden malleja. Karin onkin siksi juuri sopiva rikostutkija paikkaan, sillä hän tietää veneistä, muuttaahan hän jopa asumaan omaan veneeseensä. Karinin yksityiselämässä nähdään nimittäin suuri muutos heti tässä ensimmäisessä osassa, kun hän eroaa kihlatustaan. Karinin ja muiden kirjan hahmojen yksityiselämää ruoditaan aika paljon, mutta se ei haittaa, sillä näitä tarinoita lukee mielellään. Karinin lisäksi etenkin Saran elämä kiinnosti, sekä Putten ja Anitan ihastuttava yhteinen etsiväleikki.

Kirjaan on punottu jos jonkinlaista kiemuraa, on salaisuuksia, yllätyksiä, etsintää, huijaamista, ja kaikkea muuta. Välillä varsinkin alussa tuntui, että kaikkea on jopa liikaa, sillä menin jo hiukan sekaisin runsaan hahmokatraan vuoksi. Loppua kohden oli jo helpompaa muistaa kaikki hahmot. Vaikka hahmoja ja kiemuroita riittää, ei kirja tunnu silti etenevän erityisen nopeasti. Tämä johtuu runsaista arkisista kohtauksiat, joissa moniin hahmoihin tutustutaan. Lopussa tuntui siltä, että osa kirjan tapahtumista käsiteltiin liian kevyesti, tai ettei niillä edes ollut tarinan kannalta mitään väliä.

Kirjan kauniiden merimaisemien, ja hyvin kirjoitettujen henkilöiden takia sarjan pariin palaa varmasti mielellään. Seuraavan osan rikoksetkin kuulostavat paljon kutkuttavimmilta, kuin tämän ensimmäisen.


Majakkamestarin tytär, (Fyrmästarens dotter, 2009)
Bazar, 2011
Suom. Anu Koivunen
s.340