Martin Bakke saa omituisen kutsun ystävältään. Tämä haluaa välttämättä pelaamaan golffia myöhään illalla, sillä hänellä on jotakin puhuttavaa. Martin lähtee matkaan, mutta lopulta ystävä ei ole erityisen puheliaalla tuulella, jokin häntä kuitenkin selvästi vaivaa.
Seuraavana päivänä asiaa ei enää voida ottaa puheeksi, sillä ystävä löydetään murhattuna. Erittäin taitava ja tarkkaavainen poliisi saa murhan tutkittavakseen, mutta Martin ei silti voi antaa tutkimuksen olla. Hän alkaa omalla tahollaan selvittää tapausta, sillä kuolleen ystävän lähipiiri on myös hänelle hyvin tuttu.
"Svenin voimakas, hiukan kumarainen hahmo hävisi hämärään. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elävänä. Mutta sitä en tietenkään silloin tiennyt."s.16
Ei kukkia vainajalle on aika perinteinen vanhempi dekkari. Murha tapahtuu kirjan alkutaipaleella, ja sitten poliisin lisäksi juttua alkaa tutkia aivan tavallinen opettaja. Epäiltyjen piiri on melko pieni ja tiivis, heistä kuka tahansa saattaa olla murhaaja. Vinkkejä ja epäilyjä heitellään jokaisen suuntaan. Tämä oli tyyliltään hieman samanlaista kuin Christien tai Langin dekkarit, joten minä kyllä pidin.
Christie mainitaankin kirjassa useaan kertaan, niin kuin myös hänen tuttu hahmonsa neiti Marple. Oletinkin kirjailijan saaneet vaikutteita sieltä suunnalta.
Kirjan tunnelma on mukava. Teksti etenee ongelmitta ja on leppoisaa luettavaa. Murhatapaus ei ole verinen, eikä kirja ole väkivaltainen. Juoni etenee keskustelujen ja Martinin pohdiskelujen kautta.
Lopun "istutaan kaikki yhdessä alas ja paljastetaan murhaaja" ei tunnu enää nykyään erityisen tuoreelta ratkaisulta, mutta toimii silti näissä vanhemmissa dekkareissa kerta toisensa jälkeen. Niin tälläkin kertaa. Kirjaan saatiin yllättävän paljon kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, vaikka porukka oli aika pieni.
Kirja valikoitui luettavakseni siksi, että se on norjalainen. Tarkoitukseni on tänä vuonna tutustua hieman norjalaiseen kirjallisuuteen. Kovin paljon Norjaan tässä ei kyllä päästy tutustumaan, muuten kuin muutamien katujen nimien kautta. Kirjassa ei nimittäin ole juuri lainkaan miljöökuvausta, siksi että juoni etenee niin vahvasti keskutelujen kautta.
Ei kukkia vainajalle, (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960 )
WSOY, 1962
Suom. Pentti Huovinen
s.241
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti