Outi Ikonen: Salatut elämät -Annika ja Amerikan unelma

Annikalla on edessään vaihto-oppilasvuosi Amerikassa. Mahdollisuus löytää itsensä ja kehittää ideoita tulevaisuutta varten. Siskoilla kun tuntuu olevan selvät sävelet ja kaikilla perheenjäsenillä oma juttunsa. Annika tuntee itsensä ulkopuoliseksi, mutta onneksi edessä on kokonainen vuosi seikkailua vieraassa maassa.
Annika saakin elämäänsä paljon mistä iloita. Hän saa ystävän, ihastuu, saa urahaaveita ja löytää mahtavan harrastuksen. Silti elämä tuntuu välillä erittäin kurjalta ja ruoka helpottaa, ainakin hetkeksi.

Annika ja Amerikan unelma on kymmenes osa Salatut elämät -sarjasta.
Tätä sarjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä, sillä nämä ovat kaikki itsenäisiä teoksia, joissa on myös suurimmassa osassa erit hahmot. Annika esiintyi Salatut elämät televisiosarjassa joskus vuosia sitten. Tätä hänestä kertovaa kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tarvitse tietää sarjasta yhtään mitään, sillä kirja kertoo tarinan Annikan vuodesta ulkomailla. Eli aikana ennen hänen saapumista Salattuihin elämiin.

Annika ja Amerikan unelma on nopeasti etenevä nuortenkirja. On koulunkäyntiä, kavereita, seläntakana puhumista, ihastumista ja niitä vääriä poikia, nipottavia vanhempia ja kaikenlaisia teinien ongelmia. Kirjassa pohditaan tulevaisuuden suunnitelmia, joka kiinnostaa minua aina aiheena, oli kyseessä sitten nuorten tai aikuisten kirja. On kiinnostavaa lukea miten ihmiset löytävät oman polkunsa ja miten he lähtevät tavoittelemaan unelmiaan.

Kaiken teinidraaman keskellä kirjasta löytyy myös vakavampi aihe, syömishäiriö. Mutta minusta aihe jää kaukaiseksi. Annikan tunteet eivät loppujenlopuksi pääse tämän aiheen kanssa kovin pintaan ja ahmimiskohtaukset tuntuvat irrallisilta. Aihe myös jätetään leijailemaan ilman selviämistä, sillä kirja loppuu juuri siihen kun Annika palaa Suomeen. Lopuksi tehdään pikakelaus siitä mitä Salattujen elämien jaksoissa tapahtui Annikan saapumisen jälkeen. Mutta tämä loppu tuntui todella turhalta ja se olisi kannattanut jättää mielestäni kirjoittamatta. Tämä kirja toimii hyvin, vaikka ei tietäisi mitään koko Salatuista elämistä ja tuo loppu pilaa hieman sitä tunnetta. Tulee sellainen olo, että tv-sarja vedetään juoneen väkisin mukaan.

Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, joskus nuorempana. Tästä kirjasta innoittuneena luin silloin myös Siepparin ruispellossa, josta en pitänyt lainkaan. Tästä kirjasta sen sijaan pidin silloin paljon. Nyt heräsi uudelleen mielenkiinto Sieppari ruispellossa kirjaa kohtaan. Kun tämä kirja ei enää järin suuria tunteita herättänyt, niin ehkäpä se Sieppari ruispellossa voisi aueta jo paremmin. En edes muista mistä kirja kertoi.


Annika ja Amerikan unelma
WSOY, 2005
Kannen kuva: Mikko Harma
s. 203

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Allulla on monia suunnitelmia kesäksi. Matkustaminen Ruotsiin tienaamaan parhaan kaverin kanssa voisi olla täydellistä. Mutta sitten Allun äiti lupaa sukulaiselleen, että Allu lähtee maaseudulle auttamaan talon väkeä heinätöissä. Työntekijöistä on pulaa, kun Takkisten perheen isännällä on ollut sydänvaivoja. Allu matkustaa Torvenkylään vastahakoisena, mutta ei se kesä sitten niin kamala olekaan. Kylän miespuoliset asukkaat eivät oikein miellytä, mutta upea Kerttu sitäkin enemmän. Voisiko tästä syntyä vuosisadan rakkaustarina? Toki heinätyöt on hoidettava, eikä Kerttukaan aina vaikuta järin innostuneelta seurustelemaan Allun kanssa.

Häräntappoase on Härkösen esikoisteos, joka on kuvattu myös televisiosarjaksi.
Luin Häräntappoaseen nuorena, ennen blogin aloittamista. Silloin se teki suuren vaikutuksen, jonka seurauksena Härkösestä tuli yksi suosikki kirjailijoistani. Härkösen tuotantoa löytyykin blogistani aika paljon. Nuorempana pidin tästä kirjasta, koska se oli hyvin erilainen kuin muut lukemani nuortenkirjat, joissa yleensä seikkaili söpö koira, joka pelastaa kaiken. Noh tämä oli niihin verrattuna raju ja ronski. Oli jännittävää lukea näistä juopottelevista, kiroilevista ja tappelevista nuorista, jollaisia muissa lukemissani kirjoissa ei esiintynyt. Lisäksi maaseudulle sijoittuvat kirjat kiinnostivat jo silloin.

Tämän kirjan uudelleen luku ei enää herättänytkään ihan samanlaista ihastusta, kuin ensimmäinen. Muistin kirjasta omituisia kohtauksia, kuten Lahjan ja Svanten säteilypelon, jonka vuoksi he muuttavat makuuhuoneestaan ja Kertun tulevaisuuden suunnitelmat Viimeisenä Viihdyttäjänä, sitten oli joukko muistoja kirjasta, jotka eivät olleetkaan tästä kirjasta, vaan Tuija Lehtisen Roskisprinssistä. Tosin tiesin jo valmiiksi, etten aivan muista kummasta kirjasta muistamani tapahtumat olivat.

Muistin kirjan iloisemmaksi, tunnelmallisemmaksi, mutta se olikin aika synkkä ja kiukkuinen. (tämä olisi pitänyt jo osata ennakoida, sillä Härkösen kirjoissa ei yleensä ole kovinkaan iloinen vire) Nuorten mielialoja ja omituisia vihanpurkauksia ei ollutkaan enää niin kiintoisa lukea ja Kertun omituinen käytös ärsytti. Lisäksi olin kokonaan unohtanut Allun pitkät pohdiskelut ja omituiset unet, jotka tuntuivat nyt vähän pitkästyttäviltä, sillä ne tuntuivat kirjaan kuulumattomilta.

Nyt arvosteluni kirjasta kuulostaa siltä, kuin Häräntappoase olisi huono kirja, mutta sitä se ei ole. Minun muistoni kirjasta pitivät rimaa vain aivan liian korkealla. Muistoissani tämä kirja oli suunnilleen elämää mullistava kokemus, mutta tämän jälkeen on ilmeisesti tullut luettua muutama muukin kirja, jonka jälkeen tämä ei enää tunnukaan niin erikoiselta.

Eli, Häräntappoaseen dialogi on loistavaa. Nuoret etsivät paikkaansa ja uskaltavat tehdä ja vastustaa suunnilleen kaikkea. Maaseutua ei kuvailla idyllisesti, vaan paska haisee ja hiki virtaa, eikä ihmiset todellakaan ole aina mukavia. Tunnetta ja ideaa siis löytyy runsaasti, ja milestäni Häräntappoase on yksi niistä kirjoista, joka jokaisen tulisi lukea.


Häräntappoase
Otava, 1984
Kannen piirros: Seppo Syrjä
s. 316

Jorma Kurvinen: Susikoira Roi ja pimeän pesä

Tomi saa puhelun ystävältään Helsingistä. Hessu on huolissaan ystävästään Katista, joka ei vastaa puhelimeen. Kati on muuttanut vuodeksi mummonsa luokse maaseudulle Tomin kotikaupunkiin. Tomi lupaa käydä tarkastamassa tilanteen ystävänsä Soikkelin ja tietysti susikoira Roin kanssa.
Kolmikon päästessä perille, odottaa heita karmiva vastaanotto. Taloa on pimeä ja heitä uhkaillaan aseella. Mitä ihmettä Katille on tapahtunut? Asuuko tyttö edes talossa. Tomi, Soikkeli ja Roi ottavat tehtäväkseen selvittää salaisuudet.

Susikoira Roi ja pimeän pesä on yhdeksäs osa Susikoira Roi -sarjasta. Kirjoja sarjaan on ilmestynyt kaksikymmentä. Sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta on tehty televisiosarjat.

Kirja on vauhdikas ja toiminnallinen nuortenkirja. Ajattelin sen olevan enemmän mysteerien selvittelyä, mutta kolmikko päätyykin moniin vaarallisiin seikkailuihin, vähän siellä sun täällä. Talo ja sen mysteerit eivät sitten olleetkaan jutun pääjuoni, vaikka niin ajattelin takakannen perusteella. Toiminta ja salaisuudet syntyivät aivan muista syistä. Minut yllätti myös kirjan vuodenaika. Olen joskus katsonut Susikoira Roi televisiosarjaa ja niissä mentiin aina niin kesäisissä tunnelmissa, että jotenkin ajattelin tässäkin olevan kesä, mutta täysi talvi oli päällä lumikinoksineen ja pakkaspäivineen.

Kirjan kieli tuntuu hiukan vanhentuneelta niissä kohdissa, joissa nuoret keskustelevat. En usko kaikkien nuorten aivan ymmärtävän nuorten puhekielen sanastoa. Kuten lause "Miksi te aina saikkaatte keskenänne, saman perukan kundit?", herättää ihmetystä tässä lukijassa, jolle saikkaa sana ei tarkoita mitään. Toki nuorten puhekieltä on kirjassa aika vähän, ja nekin kohdat on helppo arvata, vaikka niiden tarkoitus ei muuten olisikaan tiedossa. Ei minulta ainakaan jäänyt minkään lauseen tarkoitus ymmärtämättä.

Vauhdikkaan juonen keskellä ehditään puhumaan rahahuolista ja maan huonosta taloudellisesta tilanteesta, joka vaikuttaa ihmisiin. Yritettiin yhdellekin hahmolle opettaa, ettei leuhkiminen kannata, eikä raha ole pääasia. Tuntuipa lopussakin olevan opetus siitä, kuinka suuri vaikutus rahalla on ihmisiin, vaikka ei pitäisi.

Kesän 2019 kirjankansibingoon sijoitan kirjan kohtaan kotieläin.


Susikoira Roi ja pimeän pesä
Otava, 1991
Päällyksen suunnittelu: Riitta Silvennoinen
s. 176

Carl Mesterton, Curt Ulfstedt ja Miisa Lindén: Metsolat -Tie kotiin

Annikki ja Antti metsola asuvat pienessä Kainuun kunnassa, Hoikassa. Lehmiä on muutamia, peltoa jonkin verran ja mukavasti myös metsää ja muuta aluetta ympärillä. ikä alkaa pariskuntaa painaa ja muutenkin he saavat ikäviä uutisia, kun uusi tie olisi tarkoitus rakentaa heidän tontilleen. Toimettomaksi tämä tomera pariskunta ei kuitenkaan jää. Paljon ehtii pienessä ajassa tapahtua, kun he kaksi, heidän viisi aikuista lastaan ja lapsenlapset pistävät tuulemaan.

Metsolat on alunperin ilmestynyt TV-sarjana, jonka ensimmäiset 12 osaa tämä kirja kattaa.
Kirjassa eletään vuotta 1987. Maalaismaisema on kaunis, mutta ei rauhallinen. Maaseutu on muutoksen kourissa. Töitä on vähän, eikä ihmisten ole helppo asuttaa kotejaan, kun kokoajan vaaditaan enemmän. Metsolat johdattaa lukijan kauniisiin tunnelmallisiin maalaismaisemiin, joista ei draamaa puutu.

Metsolat -Tie kotiin on hyvin kirjoitettu. Teksti on helppolukuista, mutta kuitenkin tarpeeksi kuvailevaa. Hahmoja on paljon, mutta ei lainkaan liikaa. Kaikkien elämää päästään kurkistamaan ja kaikista ehtii rakentaa oman mielikuvansa. Myös niistä, jotka eivät usein käy Hoikassa.

Kirja koostuu lyhyistä teksipätkistä, sillä kirja on kirjoitettu TV-sarjan kohtausten mukaisesti. Näin ollen yhden hahmon parissa ei viivytä kauaa kerrallaan.

Pidin tästä kirjasta paljon. Maalaismaisemiin sijoittuvia kunnon maalaisromaaneja on niin vaikea löytää ja tässä oli kaikki ainekset kohdillaan. Toki osa kohtauksista sijoittui myös kaupunkiin, mutta silti kirjassa vallitsi maalaistunnelma.


Metsolat -Tie kotiin
Gummerus, 1993
Kannen suunnittelu: Jorma Luotio
s. 343

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Eevan ja Miran perheet asuvat lähekkäin lähiössä. Molemmilla on omat ongelmansa. Tytöillä on vahva ystävyys, he ovat aina toistensa tukena ja seurana. Ystävyys kestää läpi koko lapsuuden ja nuoruuden, aikuisikään saakka. Heidän elämänsä on rajua ja välillä hyvinkin ikävää. Vanhemmat vaikuttavat välinpitämättömiltä, ilkeiltä ja kovilta. Yhdessä he kuitenkin selviävät ja lupaavat pitää toisesta huolta aina, kostaa jos joku tekee toiselle pahaa.

Kovakuorisen tarina heittelee lukijaa 1970-luvulta 2000-luvulle saakka. Se etenee pienissä paloissa ja kohtauksissa, välillä kertoen tyttöjen lapsuudesta ja välillä palaten nykypäivään. Välillä kerrotaan erään miehenkin ajatuksia. On ilmeistä, että miehen tarina liittyy jollakin tavalla naisten elämään, mutta se miten hän siihen liittyy, pysyi hyvin yllätyksenä loppumetreille saakka.

Kirjassa vallitsi aika dekkarimainen tunnelma. Pystyi arvelemaan, että jollekin tapahtuu jotain, mutta ei tiennyt mitä tulee tapahtumaan, kenelle ja kenen toimesta. Tunnelma kiristyi mitä enemmän henkilöiden elämästä väläyteltiin paloja. Tarina onkin vetävä ja jännittävä.

Kovakuorisen teksti on aitoa ja tunnelmaan on helppo päästä. Talvitie onnistuu lyhyissä kohtauksissa luomaan henkilöistä eläväisiä. Mitään lämminhenkistä ystävyysromaania on kuitenkin turha odottaa. Kirjan miljöö ja juoni luo sellaisen tunnelman, että henkilöillä tuntuu olevan koko ajan kylmä niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Minkäänlaisia ilonpilkahduksia, ei näin kirjan luettuani mieleen tule. Kirjan tunnelmasta jääkin mieleen ilkeys, itsekkyys ja suru. Ei siis ole tiedossa päivänpaistetta, vaan talvisia kylmiä maisemia, joissa välillä hyvin arvaamattomilta vaikuttavat hahmot yrittävät kärvistellä päivästä toiseen.


Kovakuorinen
Into, 2019
Kansi: Mika Tuominen
Kannen kuvat: Jyri Pitkänen
s. 227
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Jennifer Egan: Sydäntorni

Dannyn serkku kutsuu tämän jonnekin Itä-Eurooppaan, valtavaan ikivanhaan linnaan. Serkku Howard aikoo restauroida linnan apunaan opiskelijajoukko, perhe, ystävä ja nyt myös serkku Danny, joka ei oikein menesty elämässään. Howardilla on visio linnan tulevasta käytöstä, mutta Danny sitä ei ymmärrä. Hänestä koko hanke on aivan mahdoton. Hän viettäisi päivänsä huomattavasti mieluummin puhelimensa äärellä, kuin villiintyineiden pensaiden ja haisevan uima-altaan luona kiviä putsaamassa.
Serkuksilla on lapsuudesta jääneitä kaunoja, mutta onko kaikki unohdettu? Onko kutsu linnaan tullut täydestä sydämestä? Dannyn on välillä vaikeuksia tietää mikä on totta ja mikä ei, kun kivilinnan varjoissa tuntuu lymyävän jos jonkinlaista varjoa.

Sydäntorni meni heti lukulistan kärkeen, kun siihen törmäsin. Takakansi lupaili loistavaa kirjaa, jota kohtaan kiinnostus heräsi heti. Enkä joutunut pettymään. Olin koukussa ja eteenpäin oli luettava, vaikka olisi välillä ollut muutakin tekemistä.

Sydäntorni on monipuolinen, vauhdikas, jännittävä, yllätyksellinen ja sujuvasti kirjoitettu. Lukija yllätetään monesti, eikä kirjasta saa kunnollista käsitystä, ennen kuin se on loppu, jos silloinkaan. Kirjan loputtua jäin vain ihmettelemään, että mikä oli totta ja mikä ei. Mutta ei sillä ole väliä, tarina on unenomainen, vähän sekopäinen. Hiukan kummitustarina, mutta sittenkin ehkä realistinen. Kukin voi päättää itse luettuaan, kumpaa kirjan juoni enemmän on.

Minulle Sydäntorni on yksi tämän vuoden parhaista kirjoista, joita olen lukenut. Sen kaunis kerronta valloitti ja koukutti. Linnaa olisi voinut jäädä tutkimaan pidemmäksikin ajaksi. Kirjassa yhdistyivät sopivasti linnan mystinen kauhutunnelma ja vankilan raju todellisuus.

Kirjankansibingoon sijoitan kirjan kohtaan unenomainen. kirjan sisältö saattoi vaikuttaa päätökseen aika paljon. Kannen kun näkee kirjan luettuaan enemmän unenomaisena kuin ennen lukemista.


Sydäntorni, (The Keep, 2006)
Tammi, 2013
Suom. 346
Kansi: Jussi Kaakinen

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Norfolkissa, marskimaan läheisyydessä asuu argeologi Ruth Galloway. Hänen elämänsä on rauhaisaa, kunnes poliisi pyytää hänen apuaan. Marskimaalta on löytynyt lapsen luita ja Ruthin apua tarvitaan niiden iän selvittämiseen. Poliisit etsivät kauan sitten kadonnutta tyttöä, jonka ruumis olisi viimein aika saada haudan lepoon. Ruth kertoo rikoskomisario Harry Nelsonille mielellään tietojaan ja auttaa tätä, vaikka auttaminen tuntuukin saavan tuttavat vihaisiksi ja hänet itsensä vaaraan. Kun lähistöltä katoaa toinen pieni lapsi, on Ruthin apu enemmän kuin tarpeen.

Risteyskohdat aloittaa Ruth Galloway -sarjan.
Tätä kirjaa aloin lukea suurin odotuksin. Paljon tätä on kehuttu ja idea kuulostaa hyvältä. Ruth Galloway onkin varsin leppoisa ja viihdyttävä hahmo. Hän pitää yksinkertaisesta elämästään pienessä kodissaan keskellä tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Yksi naapuri hänellä sentään on, kesäisin vähän enemmänkin. Myös kirjan miljöö on hyvä. Sumuisen, sateinen marskimaa. Asunnon vieressä kuohuva meri ja pelko väärästä lenkkipolusta ja edessä odottovasta hukkumisesta. Argeologia ja vanhat luut tekevät kirjasta myös kiinnostavan. Historiaa ja nippelitietoa heiteltiin sinne tänne. Ne olivat kiinnostavia tietoiskuja. Paljon on siis hyvää, ja sarjaa ajattelin lukea jatkossakin.

Kirjassa oli kuitenkin myös omat huonot puolensa. Ihan tämä ensimmäinen osa ei nimittäin vienyt mennessään. Ruthin ja Nelsonin välinen "jännite" eteni turhan vauhdikkaasti ja arvattavasti. Nelsonia myös kuvailtiin kovin erilaiseksi, miten hän sitten käytännössä käyttäytyi. Jotenkin kuvailun perusteella hänen olisi pitänyt olla äreämpi tai hiljaisempi. Epäillyt kuvailtiin niin epäilyttäviksi, että ei ollut vaikea arvata kuka lopulta oli syyllinen.

Ruth oli ainoa kirjan hahmoista, jota kohtaan jäi mielenkiinto tulevia kirjoja ajatellen. Hänen elämästään saakin lukea vielä monta kertaa, sillä näitä kirjoja on ilmestynyt vauhdilla. Uskoisin sarjan kiinnostavan jatko-osissa enemmän, kunhan vaan pääsen enemmän hahmojen maailmaan ja mietteisiin mukaan. Minulle on käynyt monen muunkin dekkarisarjan kanssa niin, että ensimmäinen osa ei niin vie mennessään, kun hahmoista yritetään heittää ilmoille mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa, mutta vasta jatko-osissa muut asiat pääsevät enemmän oikeuksiinsa.


Risteyskohdat, (The Crossing Places, 2009)
Tammi, 2017
Suom. Anna Lönnroth
Kansi: Markko Taina
s. 305