Piper Kerman elää parisuhteessa, tekee töitä ja elää tavallista elämää, kunnes häntä tullaan hakemaan oikeuteen nuoruutensa virheistä. Seikkailunhaluisena nuorena hän päätyi salakuljettamaan huumerahoja ja nyt hän ja hänen rikoskumppaninsa ovat paljastuneet.
Piper päätyy vankilaan ja joutuu opettelemaan täysin uudenlaiset elämäntavat seuraavaksi vuodeksi. Hän kohtaa kaikenlaisia naisia erilaisista olosuhteista ja ystävystyy monien kanssa.
En lue yleensä elämänkerrallisia kirjoja, mutta tämä oli kivaa vaihtelua kaikkien keksittyjen juttujen keskellä. Aihekin oli aika tuntematon ja mielenkiintoinen, naisvankila. Kirjasta tehtyä netflix sarjaakaan en ole ikinä nähnyt vilaukseltakaan, joten ihan uutena tarinana kaikki kirjassa tapahtuva tuli minulle.
Kirjan alku eteni nopeasti ja luin sitä mielenkiinnolla eteenpäin puoleenväliin saakka. Puolivälin jälkeen iski pienimuotoinen kyllästyminen, kun tuntui, että juoni kiertää vain ympyrää, eikä hetkeen tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Henkilöitä vain esiteltiin kokoajan lisää ja lisää, vaikka heillä ei kovin suurta merkitystä kirjan juonen kannalta ollutkaan. Myös vankilan ilmapiiri tuntui tulleen tarpeeksi selväksi lukijalle jo puoliväliin mennessä, mutta onneksi kirjan loppupuolella alkoi taas tapahtumaan enemmän.
Kirjassa kritisoitiin vankilajärjestelmää paljon. Esimerkiksi vangit eivät kauheasti apua tai opastusta saa elämänsä järjestykseen pistämiseen, vaan todella monet joutuvat takaisin vankilaan hetken vapaana olemisen jälkeen. Minut tämä ainakin sai miettimään, että suurinosa noista vangeista tarvitsisi ennemmin apua, kuin vankilaa. Hiukan haikea tunne jäi joidenkin vankien kertomusten jälkeen, vaikka kirja kokonaisuudessaan ei erityisen surullinen ollut.
Kirja kertoi vankilaelämän lisäksi ystävyydestä ja sen tärkeydestä. Siitä miten toisia auttamalla ja tukemalla, jopa vankilassa pärjää paremmin ja olosuhteet ovat huomattavasti paremmat. Toki kirjassa pääasiassa puhuttiin alimmanturvallisuustason vankilasta, ja vain ohimennen kurkattiin ankeampiin vankiloihin, jotka eivät kauhean mukavilta vaikuttanut.
Orange is the new black, (2011)
Otava, 2014
Suom. Oona Timonen
s. 461
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti