Charles Dickens: Jouluaatto

Herra Scrooge on hyvin rikas liikemies, mutta hän on saita ja kärttyinen, eikä tee juuri muuta kuin töitä. Vapaa-ajallaan hän menee kylmään kotiinsa ja syö vaatimatonta ruokaa. Iloja ei Scroogen elämässä siis juuri ole, eikä hän suostu viettämään edes joulua, sillä sehän vasta on turhaa. Iloisille joulutervehdyksillekin mies vain tuhahtelee, ja sihteerikin saa vain vaivoin pitää yhden vapaapäivän joulun kunniaksi.
Yöllä ennen joulua Scrooge kokee jotakin käsittämätöntä. Hänen luokseen saapuu haamu, joka ilmoittaa, että Scrooge tulee tapaamaan kolme haamua, joilla on hänelle jotakin näytettävää. Niimpä kaikki kolme haamua vuorotellen näyttävät Scroogelle haluamansa. Ensimmäisenä hän näkee menneiden joulujen haamun, sitten nykyisen joulun haamun ja lopuksi tulevien joulujen haamun. Kokemuksensa jälkeen Scrooge ei voi muuta, kuin muuttaa asennettaan.

Jouluaatto on klassikkoteos, jonka juonen moni tietää, vaikka ei olisi kirjaa lukenutkaan. Itsellenikin tarina on tuttu elokuvien muodossa, mutta nyt luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa.

Jouluaatto on upea pieni kertomus, jolla on paljon sanottavaa. Jouluinen tunnelma leijailee läpi kirjan, vaikka Scrooge ei aluksi ole lainkaan jouluihminen. Scroogen luona on kylmää ja ankeaa, mutta tunnelma lämpenee mitä pidemmälle kirja etenee. Lopuksi palataan jälleen synkkiin tunnelmiin viimeisen haamun kanssa, mutta toki joulun kunniaksi Scrooge pääsee tuosta synkkyydestä vielä eroon ja saa mahdollisuuden muuttua.

Jouluaatto on kirja jota lukemalla on helppo päästä jouluisiin tunnelmiin. Se muistuttaa hyvästä tahdosta ja antamisen riemusta. Se kertoo täysistä ruokapöydistä, mutta muistuttaa myös heistä, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa edes ruokaa, tai nukkua lämpimässä.

Mielestäni tämä oli kaunis tarina ja pidin tästä vanhasta suomennoksesta, joka tässä minun kirjassani on. Se toi mukaan vanhanajan tunnelmaa entisestään.


Jouluaatto, (A Christmas Carol, 1843)
Perhekirjat Oy
Suom. Waldemar Churberg
Ensimmäisen kerran julkaistu Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878
s. 200

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Nikolas elää puunhakkaaja isänsä kanssa hyvin pienessä mökissä. He elävät vaatimattomasti, ilman ylellisyyksiä. Nikolas on kuitenkin onnellinen, vaikka hän omistaa vain puisen reen ja nauriista kaiverretun nuken. Eräänä päivänä Nikolaksen elämästä tulee kuitenkin surullista. Isä päättää lähteä etsimään tonttuvaaraa, jotta saisi tienattua heille rahaa. Nikolas joutuu jäämään mökkiin kamalan tätinsä kanssa, sillä hänen äiti on kuollut jo aikaisemmin. Nikolas sinnittelee tädin kanssa samassa mökissä, kunnes koittaa päivä, jolloin isän olisi pitänyt palata. Nikolas karkaa ja lähtee itse etsimään Tonttuvaaraa ja isäänsä. Retkestä tulee pitkä ja vaarallinen ja Nikolas joutuu kokemaan monia hirveitä asioita.

Poika nimeltä Joulu on ollut lukulistallani pitkään, sillä kirjan jouluinen juoni kuulostaa mahtavalta.
Odotukseni kirjalta olivat jotain aivan muuta, mitä se lopulta tarjosi. Luulin aloittavani tunnelmallisen, iloisen joulutarinan, mutta vaikka kirjassa toki oli myös iloa ja hauskuutta, oli siinä melko synkkä ja surullinen vire. Välillä hirveimpiä kohtauksia lukiessani ajattelin, että ei tämä välttämättä ole kovin iloista joululukemista esimerkiksi pienille lapsille. Mutta minä tykkäsin.

Kirja eteni sujuvasti, herätti ajatuksia, ja siinä on todella kaunis kuvitus, jota voisi tuijotella pidempäänkin. Surullisia kohtauksia ei jääty vatvomaan pitkiksi ajoiksi. Henkilöt oli hyvin suunniteltuja, niin kuin koko kirja muutenkin.

Poika nimeltä Joulu kertoo tarinan siitä, miten joulupukista tuli joulupukki, ja tarinasta löytyy helposti paljon tuttuja juttuja, joita joulupukilta odottaakin. Aivan uusi tarina ei siis ole, vaan mukana on paljon juttuja, joita joulupukista ja hänen poroistaan jo on kerrottu. Itse en edes haluaisi tarinaa, jossa näitä tuttuja juttuja ei olisi, sillä kyllähän joulupukin on oltava juuri sellainen, kuin hän on.


Poika nimeltä Joulu, (A Boy Called Christmas, 2015
Aula & Co, 2016
Kuvittanut: Chris Mould
Suom. Sarianna Silvonen
s. 267

Maria Lang: Kahdeksastoista Lucia-neito

Joulukuun 13. päivänä Luciat ja tiernapojat heräävät lähes yöllä ja aloittavat kierroksensa. He herättävät ihmisiä laulullaan ja tarjoavat kahvia, glögiä ja lusseleipiä. Monet saavat nauttia tästä ihanasta yllätyksestä. Myös Palmin pariskunta saa makuuhuoneeseensa glögiä tarjoilevan Lucian, mutta heidän neitonsa on jostain syystä hyvin hiljainen. Ilman lauluja tämä tarjoaa tarjottavansa ja lähtee. Lucian tarjoama glögi maistuu vain rouva Palmille, joka pian glögin juotuaan kuolee.
Hätääntynyt herra Palm soittaa rikoskomisario Christer Wijkille ja tämä saapuu selvittämään kummallista murhaa. Mutta kuinka hän voi löytää kadonneen Lucia-neidon kaikkien Lucioiden joukosta.

Luin kuusi vuotta sitten yhden Maria Langin kirjan, enkä ollut erityisen vaikuttunut. (Kuoleman aaria) Nyt kuitenkin halusin yrittää uudestaan. Tämä kirja kun sopii niin hyvin tähän joulun aikaan. Ja niinhän siinä kävi, että pidin tästä kirjasta kovasti.

Kahdeksastoista Lucia-neito on lyhyt ja nopea kirja, mutta se ehtii silti kertoa kaiken oleellisen. Kirjassa on sopivasti epäiltyjä, kuulusteluja ja hahmojen elämää. Lucian päivästä kerrotaan aika paljon ja kiinnostavasti. En ole koskaan viettänyt Lucian päivää, ja nämä perinteet ja jotkin tavat olivat täysin uusia juttuja minulle.

Christer Wijk tarkkailee, kuuntelee ja ottaa koppeja kaikesta mitä näkee ja kuulee. Niistä tiedon murusista hän sitten kokoaa yhteen ratkaisun, jonka kertoo hämmentyneille epäillyille. Toki Christerilläkin on apulainen, jotta hänenkään ei tarvitse yksin venyä joka paikkaan. Rikosetsivä Palle Davidsen on myös ahkerana kuuntelemassa epäiltyjä, jopa vapaa-aikanaan. Ei näistä päähenkilöistä kauheasti ehditty kertoa yksityiskohtia, mutta kiinnostavilta tyypeiltä vaikuttavat.


Kahdeksastoista Lucia-neito, (Vitklädd med ljus i hår, 1967)
Gummerus, 1968
Suom. Elsemaj Hurmerinta
s. 183

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä on kokoelma rikoskirjailijoiden novelleja. Kirjasta löytyy Leena Lehtolaisen, Viktor Arnar Ingólfssonin, Anne B. Ragden, Arne Dahlin, Leif Davidsenin, Anna Janssonin, Håkan Nesserin, Fredrik Skagenin, Jostein Gaarderin, Åke Edwardsonin ja Jørn Rielin novellit.

Joulukuun kunniaksi jouluisia novelleja. Välillä luen novelleja, vaikka ne eivät minua miellytä samalla tavalla, kuin romaanit. Tästä kokoelmasta löytyikin monen tyylisiä ja hyvin erilaisia novelleja, ja kirja oli ihan viihdyttävä. Erityisen jouluinen tunnelma ei kirjaa lukiessa tule, vaikka suurin osa tarinoista sijoittuu joulun aikaan.

Valkoinen prinssi: Tämä on kirjan ainoa suomalainen novelli. Novelli on ihan hyvä, ei mitenkään mieleenpainuva. Novellissa päähenkilöinä on kaksi kirjailijaa, jotka ovat olleet samoissa juhlissa. Toinen kirjailijoista väittää toisen raiskanneen hänet, ja poliisit alkavat selvittää asiaa.

Joulukuusen ryöstö: Tämä oli todella lyhyt, mutta hauska novelli. Loppu yllättää.

Yksi pistooli sinne tai tänne: Rikollinen itse on kertojana tässä tarinassa, jossa hän toteuttaa rikoksen ja kertoo vähän miksi sen tekee. Tämäkin oli aika perus, ei mitään suuria ajatuksia herättävä novelli.

Delta: Ehdottomasti kummallisin novelli tässä kokoelmassa. Loppu jätetään avoimeksi, lukijan itse pääteltäväksi, että mitähän kaikkea tässä nyt olikaan takana.

Joulukortti menneisyydestä: Tässä novellissa oli mukava arkinen tunnelma. Tarina itse oli ihan kiinnostava, mutta ei mitenkään kylmiä väreitä aiheuttava.

Joulusinkku: Pariskunta eroaa ja nainen päättää hankkia seuraa ja viettää lomaa ystävänsä kanssa. Pian naisesta alkaa tuntua, että joku haluaa hänestä eroon. Juoni on hyvä ja jännittävä.

Shit happens: Tämä on myös hauska novelli. Yksi kirjan parhaista, vaikka loppu oli helppo arvata aikaisessa vaiheessa.

Mustaa magiaa: Tässä novellissa on onnistuttu vangitsemaan aito tunnelma. Tarinaan on saatu uskottavia hahmoja ja mielenkiintoisia käänteitä. Loppu on hauska.

15. joulukuuta: Tämä novelli oli minusta kirjan huonoin. En päässyt mukaan tarinaan, ja se tuntui irralliselta ja keskeneräiseltä.

Jääkausi: Tämä novelli on selkeästi  dekkarimaisin. Tässä selvitetään monimutkaista murhaa, kun ojasta löydetään naisen ruumis, jolla ei ole päätä.

Jouluhanhi: Tämä on yksi parhaista novelleista, tässä kirjassa. Juoni on hauska ja yllätyksellinen. Tunnelma on kaunis ja se on saatu vangittua kirjaan loistavasti.


Joulutarinoita ja kylmiä väreitä
Helmi kustannus, 2006
Suom. Juha Peura, Veera Kaski, Katriina Savolainen ja Martti Puukko
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s.194

Agatha Christie: Simeon Leen testamentti

Simeon Lee on vanha ja sairas mies. Hän on miljonääri, joka elää talossaan yhden poikansa ja tämän vaimon kanssa. Palvelijoita on toki talossa myös yllin kyllin. Simeon päättää järjestää unohtumattoman joulun ja kutsuu koko perheen koolle. Tätä hän ei toki tee hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen aikaan eripuraa ja ollakseen ilkeä. Perheen lapset eivät nimittäin tule erityisen hyvin toimeen keskenään ja lisäksi Simeon on kutsunut joulun viettoon myös kuolleen tyttärensä lapsen, jolle hän tuntuu antavan arvoa enemmän, kuin omille pojilleen. Joulusta tuleekin kamala, sillä Simeon haukkuu kaikki lapsensa ja vielä kuolleen vaimonsakin. Lopulta Simeon murhataan, eikä syyllistä ole helppo löytää, sillä kaikilla olisi ollut hyvä motiivi.

Ajattelin Simeon Leen tastamentin sopivan hyvin tähän joulun odotukseen, sillä kirjan nimi englanniksi on Hercule Poirot's Christmas. Hercule Poirot tosiaan tuleekin joulunsa viettämään talossa, mutta ei lainkaan jouluisissa tunnelmissa. Hän keskittyy täysin murhan selvittämiseen. Muutenkaan jouluperinteet eivät kirjassa näy, sillä koristeet ja herkutkin on jätetty kaappiin kamalan murhan takia.

Kirja etenee lähinnä keskustelujen kautta. Poirot saa paljon selville kuuntelemalla ja tarkkailemalla. Kirjan juoneen onkin saatu mahtumaan valtavasti perhedraamaa ja yllätyksiä. Henkilöt ovat täynnä salaisuuksia ja valheita, ja kirjan lukeminen etenee vauhdikkaasti, kun odottaa, koska kaikki paljastuu.

Kaikki hahmot olivat aika epäilyttäviä, mutta loppuratkaisu oli silti erittäin yllättävä ja kekseliäs. Yksi parhaista kirjan loppuratkaisuista pitkään aikaan.


Simeon Leen testamentti, (Hercule Poirot's Christmas, 1938)
WSOY
Suom. Helena Luho
s. 290

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Pikkujouluaika on kuumimillaan, kun eräs nainen ilmoittaa miehensä kadonneen kotimatkalla. Parikymppisen miehen katoamista pidetään tavallisena. Jospa tämä on vain juovuksissa hukkunut jokeen, johon jäljet johtavat. Kun sitten pian joesta löydetään toinen nuori mies ja samoihin aikoihin lähistöllä liikkuu epäilyttävä tyyppi, herää komisario Antti Hautalehdon epäilykset. Jos miehet eivät itse olekaan tippuneet jokeen, voi kaupungissa liikkua sarjamurhaaja.

Kylmä syli on neljäs osa Antti Hautalehto -sarjasta.
Antti Hautalehto paneutuu jälleen rikoksien pyörteisiin vauhdilla ja omalla tavallaan. Hän ei kaihda käyttää asettaan, eikä nyrkkejään, vaikka hänen tapansa saavatkin pomon kiehumaan kiukusta, eikä papereita kaikesta tapahtuneesta ole helppo tehdä. Onneksi hänellä on luotettavat työtoverit ja avuliaita ystäviä, jotka onnistuvat auttamaan hänet kiperistäkin tilanteista.

Kirjan juoni oli jälleen kiinnostava, vaikka lukija tällä kertaa tiesi aika paljon enemmän tapauksesta, kuin poliisit. Murhaajan ajatuksia kerrotaan nimittäin aikaisessa vaiheessa runsaasti, ja heti alussa lukija saa nähdä, mitä kadonneelle uhrille tapahtuu. Vauhdikas takaa-ajo, sekä hauskat ja surulliset kohtaukset vievät tarinaa eteenpäin koukuttavasti.

Huumoria ja hauskoja tilanteita löytyi tälläkin kertaa runsaasti, vaikka kirjassa olikin surullinen vire erään tapahtuman tähden. Hautalehdon yksityiselämää puitiin myös sopivasti, ja loppuratkaisu oli toimiva ja ainakin minulle mieluinen. Hautalehdon tulevaisuus jätettiin jälleen kiinnostavaan tilanteeseen, joten seuraavaa osaa ei malta kauaa lukujonossa pitää.

Lue myös: Operaatio Troijalainen, Julma ja Rakennus 31


Kylmä syli
Bazar, 2015
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
s.317

Timo Sandberg: Himon varjo

Komisario Heittolaa ja hänen kollegoitaan työllistää moni tapaus. Vastaanottokeskuksesta on kadonnut nuori tyttö, ja työntekijät vakuuttavat, ettei tämä olisi lähtenyt vapaaehtoisesti, vanhustentaloista on tullut ilmoituksia seksuaalirikoksista ja sitten on eräs hyvin epäselvä raiskaus. Poliisit ajavat ympäriinsä, haastattelevat paljon ihmisiä, mutta siltikään tapaukset eivät ota selvitäkseen. Kun sitten Tarun tytär katoaa, alkaa kaikki tapaukset selvitä.

Himon varjo on kymmenes osa Komisario Heittola -sarjasta.
Himon varjossa keskitytään tällä kertaa rikoksiin enemmän, kuin poliisien yksityiselämään. Toki Heittolan ja Tarun elämää seurataan edelleen tiiviisti, mutta tilaa jätetään kunnolla myös rikoksille. Rikoksia mahtuukin juoneen monia ja hahmojakin on mielestäni enemmän kuin yleensä. Kirjan juonessa oli monta haaraa, mutta tarinassa pysyi silti hyvin kärryillä. Arvailuja siitä, kuka liittyy mihinkin rikokseen ehtii tehdä monia, mutta silti aivan kaikki rikokset eivät säilyneet yllätyksinä, vaan ne pystyi melko helposti arvaamaan.

Kirjan juoneen mahtuu paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja raiskauksia, joten jos et halua lukea kirjoja, joissa näistä aiheista puhutaan paljon, suosittelen jättämään tämän kirjan lukematta. Naisiin kohdistuvan väkivallan lisäksi suurena teemana oli maahanmuutto. Rasismia ja ennakkoluuloja kirjassa ei käsitelty mitenkään erityisen tuoreella otteella. Aihe tuntuu olevan monessa kirjassa samaan tapaan käsitelty.

Pidin tässä kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kaikkea aivan kamalaa tapahtuu ja poliisit haluaisivat selvittää kaiken ja saada syylliset kärsimään, heistä ei silti tehdä liiotellun sankarillisia. Toki juonen mielenkiinnon takia poliisit venyttävät sääntöjä ja rynnivät välillä typerästi yksinään paikalle, mutta siitä huolimatta, he eivät saa kaikkia kärsimään teoistaan. Muutama liian kiireinen poliisi kun ei voi tehdä kaikkea, eikä he voi mitään vanhenneille rikoksille. Tälläinen tuo uskottavuutta juoneen.


Himon varjo
Karisto, 2017
s. 325