Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia

 

Aava palaa Suomeen uuden alun perässä, ja sellainen tarjoutuukin kun hänen ystävänsä Petteri tarjoaa työtä ja asuinpaikkaa Lehmuslahdelta. Aava tarttuu tilaisuuteen ja päätyy pyörittämään majataloa maaseudun rauhaan yhdessä Petterin kanssa. Työmaalla tosin tuntuu pyörivän koko Petterin suku. Sitten paikalle pelmahtaa vielä Petterin veli Emil, joka tuo Aavan kesään hiukan houkutuksia.

"Berliinissä oli yleensä tähän aikaan jo kesäistä, mutta Lehmuslahdella Aavaa paleli jatkuvasti. Nytkin hän kietoi villatakkia tiukemmin ylleen. Majatalon vanhat ikkunat olivat komeita mutta myös vetoisia."s.82

Hunajaa ja houkutuksia aloittaa Lehmuslahti -sarjan.

Uusi alku vasta uudelleen avatussa majatalossa on mukavan arkinen kurkistus Aavan elämään. Kirja tarjoaa paljon majatalon arjen ja työtehtävien kuvausta kauniissa kesäisissä maalaismaisemissa. Ja ruokaa, ruokaa on paljon!

Ihmisuhdedraamat kuuluvat toki myös suurena osana tarinaan ja viihdyin niiden parissa hyvin, vaikka Emil ei ihan oma suosikkihahmoni ollutkaan. Kaikki nämä käänteet sopivat kuitenkin uskottavasti Aavan elämään kaiken hänen kokeman jälkeen. Sitä paitsi nyt olen ainakin hyvin epävarma, että mihin suuntaan suhdekiemurat tästä kääntyvät sarjan edetessä. Kiva ettei asiat ole niin ennalta-arvattavia. 

Mutta minusta silti parasta kirjassa on se, että olen ehkä viimein löytänyt kotimaisen feelgood kirjasarjan jossa päähenkilö on oikeasti vapaaehtoisesti lapseton ja se tuodaan kirjassa esiin, sillä siltä se lupaavasti tämän aloitusosan kohdalla näyttää. Ihanaa! Nyt hieman jännittää, miten sarja jatkuu, sillä jos Aava päätyy tekemään lapsia niin kuin tietysti kuuluu kun on kunnon ihminen, niin saatan sytyttää kirjalla nuotion. Pidän siis kirjoista, joissa perustetaan perheitä, mutta ihan liian usein näissä tarjotaan päähenkilö joka on vakaasti päättänyt, ettei halua lapsia, ja sitten kohta "järkiintyy". Olen jo pitkään kaivannut tälläisia tarinoita, jotka olisivat siltä osin raikkaampia.

Hunajaa ja houkutuksia

Tammi, 2024

Kansi: Timo Numminen

s.341

Jennifer L. Armentrout: Verestä ja tuhkasta

 

Poppy on joutunut elämään elämänsä hyvin tiukkoja sääntöjä noudattaen, sillä hän on  jumalten valitsema Neito. Hän kulkee hunnussaan, jottei häntä voida katsoa, hän ei saa puhua juuri kenellekään, eikä varsinkaan käyttää kykyään. Elämä tuntuu vankilalta, kunnes hän saa uuden henkivartijan, jonka ansiosta asioista tulee huomattavasti mielenkiintoisempia. 

Poppy on jo pitkään pohtinut ennalta määrättyä tulevaisuuttaan ja kapinoinut pienin teoin sitä vastaan, mutta Hawken saapuminen hänen elämäänsä saa hänet kyseenalaistamaan lähes kaiken.

"Vei alle vuorokauden, ennen kuin jälleen tein jotakin täysin holtitonta."s.278

Verestä ja tuhkasta aloittaa Veri ja tuhka -fantasiasarjan.

Tämä on melkoisen hitaasti etenevää fantasiaa, jossa pysähdytään pitkiksi ajoiksi ja usein käsittelemään Poppyn tunteita. Fantasiamaailma ja sen kiemurat avautuvat hiljalleen, ja läpi kirjan vallitsee epätietoisuus, kun itse kirjan päähenkilökään ei juuri tiedä tulevista riiteistä ja ylentämisistä mitään. Uusiin maisemiin ja monenlaisiin tapahtumiin päästäänkin tutustumaan yhdessä Poppyn kanssa. 

Alkuun tämä kovasti odottamani kirja ei sitten napannut minua lainkaan mukaansa ja mietin, että tuleeko tästä nyt ihan pettymys, mutta kyllä se tarina sitten lopulta lähti vetämään ja minäkin aloin nauttia kerronnasta.

Poppy ei jää alakynteen kun puhutaan tappeluista, joten julmuuksia, väkivaltaa ja rankkoja kokemuksia kertyy melkoinen määrä hitaasti etenevästä juonesta huolimatta. Taistelukohtauksia rittää, ja lukijalle esitellään erilaisia olentoja, jotka sitten paljastuvatkin uudelleen nimetyiksi vampyyreiksi ja ihmissusiksi. Pidin täysin turhana näitä uudestaan keksittyjä nimiä tutuille olennoille.

Romantiikkaa ja helliä hetkiäkin kirjaan mahtuu. Poppyn ja Hawken myrskyävät tunteet ja yhteiset hetket saavatkin suuren roolin kirjassa.

Osa kirjan suurista paljastuksista ei tullut millään tavalla yllätyksenä, ne kun olin jo arvannut aivan alkuvaiheessa, mutta se ei menoa häirinnyt, sillä niin paljon kiinnostavia tapahtumia ja paljastuksia riitti silti. Odotankin jatkoa innolla, sillä paljon kysymyksiä jäi vaille vastausta.

Verestä ja tuhkasta, (From Blood And Ash, 2020)

Karisto, 2024

Suom. Annika Eräpuro

s.571

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät -Uskomaton

 

Mystisen A:n paljastukset ovat saaneet Arian, Emilyn, Spencerin ja Hannan elämät melkoiseen solmuun. Mutta pelottavinta on, että A ei selvästi kaihda mitään keinoja pysyäkseen anonyyminä. Siitä todisteena yksi tytöistä on päätynyt sairaalaan. Tytöt puskevat eteenpäin uhkailuista huolimatta. He ovat pelokkaita, epäluuloisia ja kireitä kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta tilanne muuttuu entistä jännemmäksi.

"Hanna tarttui Monaa kädestä ja tytöt kiljuivat innosta. Aria ja Spencer seisoskelivat vaivaantuneina ulkopuolisina sivussa. Hanna ei aikonut kiljua heidän kanssaan. Se oli varattu parhaiden kavereiden väliseksi eikä Hannalla ollut kuin yksi sellainen."s.116

Uskomaton on Valehtelevat viettelijät -sarjan neljäs osa.

Tämän sarjan lukemisessa ei pidemmät tauot tunnu olevan paikallaan, sillä ainakin minä olen unohtanut suunnilleen viikossa suurimman osan kaikista teinidraamoista, joita aiemmissa osissa on tapahtunut, mutta onneksi ne palautuvat suht nopeasti takaisin mieleen, kunhan pääsee taas uuden kirjan imuun. 

Ja sitä teinidraamaahan mahtuu oikein mukavasti tähänkin osaan. Tällä kertaa juonenkäänteet tuntuivat entistäkin suuremmilta ja vaarallisemmilta. Päähenkilöt ja heidän läheisensä tekivät valtavia päätöksiä. Kaikki hahmot myös alkavat olla epäileväisinä jo toisiaankin kohtaan, sillä tilanne on käymässä liian tukalaksi. Juonessa onkin hyvin painostava ja hyytävä tunnelma, ja loppua kohden kaikki tuntuu selviävän, mutta niin kuin tiedätte sarja ei ole vielä ohi...

Tykkäsin tästäkin osasta, mutta edellinen osa oli parempi, sillä tässä tosiaan tuo kevyt dramaattinen viihde, oli niin paljon painostavampaa ja totisempaa. Valtavia paljastuksia tuntui myös tulevan ovista ja ikkunoista, niin ettei tyttöjen arkeen juuri muuta mahtunutkaan. 

Uskomaton, (Unbelievable, 2008)

Gummerus, 2013

Suom. Paula Takio

s.320

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

 

Antonin työtoveri kuolee, mutta jättää Antonille entistä potilastaan koskevia tietoja. Hän törmää kansiossa tuttuun nimeen. Potilaskertomus on hänen omasta tyttärestään. Iida on hakenut apua, mutta onko koko juttu pelkkää huuhaata. Vasempaan korvaan kuiskitut sanat, pienet hipaisut korvalehdellä, hengitys... Anton päättää hieman tutkia asiaa, vaikkei uskokaan tarinaan kuiskaavasta tytöstä.

"Ikkunasta heijastui ihmisenmuotoinen läiskä, jonka kasvot olivat varjoissa, kuin musta aukko. Yksikään tytär ei olisi tunnistanut siitä isäänsä."s,43

Kuiskaava tyttö on nopealukuinen kauhukirja, jossa paikallinen legenda kuiskaavasta tytöstä herää eloon. Lukijaa viritellään kauhutunnelmaan jo heti kannessa, sillä teksti "Lue omalla vastuullasi" saattelee tarinan pariin. 

Kirjassa on synkkä tunnelma alusta loppuun, joka johtuu suurimmilta osin synkistä, ikävistä ja pahantahtoisista henkilöhahmoista. Kaikilla on kurjaa, kaikilla on synkkiä ajatuksia ja kammottavia salaisuuksia. Jopa kirjan ainoa hitusenkaan positiivisempi hahmo, saa kuunnella päivästä toiseen kammottavia kuiskauksia korvansa juurella, niin sekin positiivisuus karisee vauhdilla. 

Kirjassa on melko kammottavia kohtauksia, joiden julmuus välittyy lukijalle loistavasti, vaikka onnekseni niitä ei kuvata erityisen graafisesti, vaan jätetään lukijan oman ajattelun varaan. Pienillä, mutta selkeillä kerronnallisilla valinnoilla lukijalle käy kuitenkin hyvin selväksi mitä hirveyksiä tapahtuu.

Tämä on ehkä suosikkini tähän asti lukemistani Hautalan kirjoista. Kirjan lyhyet luvut ja nopea tempo, sekä kirkon rauniot, haamut ja legendat saivat minut ahmimaan kirjan vauhdilla. Jälleen tälläkin kirjalla on hyvin avoimeksi jätetty loppu, joka on tuttua muista lukemistani Hautalan kirjoista. Osasin jo odottaa sitä, joten se ei enää ärsytä niin kuin aiemmin.

Kuiskaava tyttö

Tammi, 2016

Päällys: Mika Tuominen

s.255

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

 

Hercule Poirot on jäänyt jonkinlaiselle eläkkeelle ja ryhtynyt kasvattamaan kurpitsoita King`s Abbotin pikkukylässä. Kun sitten yksi kylän asukkaista, maineikas Roger Ackroyd murhataan, on Poirotin aika jättää hetkeksi kurpitsat, sillä tapaus on aivan liian mielenkiintoinen ohitettavaksi.

"Katsoin Poirotiin, mutta hän tutkiskeli kiinteästi ulkonäköään pienestä taskupeilistä. Hän kiinnitti aivan erityistä huomiota viiksiinsä, mutta ei lainkaan minuun. Huomasin että hän ei aikonutkaan olla puhelias."s.106

Roger Ackroydin murha on sen verran tunnettu ja kehuttu dekkari Christien tuotannosta, että olihan se vielä luettava käynnissä olevaan Christie -lukuhaasteeseen. 

Kirja tarjosi tunnelmallisen matkan pikkukylän asukkaiden elämään. Yhden kyläläisen kuolema on kaikkien asia, ja kirja vilisee niin uteliaita sivustaseuraajia kuin varsinaiseen tapaukseen liittyviä henkilöitä. Epäiltyjä olikin melko monta.

Viihdyttävä sanailu, monet salaisuudet, joita paljastetaan pikku hiljaa kirjan edetessä, kotoisa maalaismiljöö ja Poirotin ihana tapa tutkia asiaa tekevät kirjasta oikein viihdyttävän ja nopealukuisen dekkarin. 

Kirja on tuttua ja turvallista Christietä, mutta myös omalla tavallaan yllättävä. 

Roger Ackroydin murha, (The Murder of Roger Ackroyd, 1926)

WSOY, 1959

Suomennoksen tarkistanut: Kirsti Kattelus

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

s.265

Victor Dixen: Pimeyden hovi

 

Vampyyriksi muutettu Aurinkokuningas on hallinnut Pimeyden kuninkaana jo kolmensadan vuoden ajan. Vampyrian valtakunta on suuri ja julma. Vampyyrit toki lupaavat suojella kansalaisiaan kaikenlaisilta kammottavilta vaaroilta, mutta vastineeksi saavatkin sitten lainmukaisen määrän verta köyhimmiltä kansalaisilta tasaisin väliajoin. 

Jeanne on yksi näistä köyhistä kansalaisista, kunnes hirvittävien tapahtumien päätteeksi hän joutuu kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Silloin hän tajuaa, että on saanut mahdollisuuden kostaa, jos siis säilyy hengissä kaikkien vampyyrien ja muiden kamaluuksien keskellä.

"Kenraalin nenä tuntuu kurtistuvan inhosta pikemminkin siksi, että hänen on puhuttava noista haisevista olennoista kuin siksi, että niiden ihmisille tekemät kauheudet häntä koskettaisivat."s.243

Pimeyden hovi on ensimmäinen osa Vampyria -sarjasta.

Se johdattaa Kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, jossa itsekeskeiset aateliset kilpailevat keskenään paremmuudesta. Oppiaineiden pariin, joiden tarkoitus on vain saada nuo nuoret loistamaan vampyyrien silmissä. Koulun käytävät ovat kuitenkin täynnä salaisuuksia, joista Jeanne ottaa selvää. Paljon jäi tosin vielä selvittämättäkin, joten kiinnostavia juttuja on varmasti jatko-osiinkin tarjolla.

Pimeyden hovi on helppolukuista fantasiaa, joka tarjoaa omaperäisen tarinan vampyyreineen. Kiinnostavia pieniä yksityiskohtia löytyy monia. Tässä kirjassa vampyyrit ovat paljon muutakin kuin vain niitä tavallisia ihmisistä muutettuja pimeyden olentoja, sillä tähän tarinaan mahtuu monenlaista verenhimoista otusta. Tässä on myös riittävän synkkä tunnelma.

Muuten tykkäsinkin kirjasta, mutta päähenkilö Jeanne on raivostuttava. Toivon, että hän kasvaa ja kehittyy hahmona, sillä hänen kaltaisestaan hahmosta en halua lukea montaa osaa. Jeanne on kaukana uskottavasta. Kirjan juoni nojaa ihan liikaa onnekkaiden sattumien varaan rakennettuun tarinaan. Jeanne kulkee ilman sen ihmeempiä taitoja paikassa, josta ei tiedä mitään ja pärjää silti kaikille kaikessa. Ja sellainenhan on enemmän kuin ok pieninä määrinä, mutta koko tarina ei voi sen varaan rakentua niin kuin tässä kirjassa. Tiedättekö siihen tyyliin, että Jeanne sattuisi aseettomana kulkemaan vaikka kymmentä sotilasta vastaan niin kyllähän ne kaikki nyt taatusti kompastuisivat ja kaatuisivat omaan miekkaansa. (Niin ei siis käy kirjassa, mutta tähän tyyliin tuntuu koko juoni nojaavan.)

Pimeyden hovi, (La Cour des ténebres, 2020)

Otava, 2024

Suom. Taina Helkamo

s.459

Mari Jungstedt: Viimeinen tukikohta

 

Gotlannin Petesvikenissä tapahtuu kamalia. Perheenäiti löydetään ammuttuna. Komisario Anders Knutas saa kollegoineen tehtäväkseen selvittää tapaus. Knutasta vaan kiinnostaisi enenmmän olla nuoren tyttärensä kanssa kotona. Karin sen sijaan on jo kyllästynyt äitiysvapaaseen ja tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Hirmuteko ei asukkaiden ja poliisien kauhuksi jää vain tähän yhteen, sillä pian löydetään toinen uhri.

"Pian mökki ilmestyi näkyviin mutkan takaa. Julia tunsi äkkiä olonsa hyvin epämukavaksi. Aivan kuin jotain olisi vialla. Hän pysähtyi metsän reunaan ja tarkasteli tonttia. Oli pahaenteisen hiljaista. Kun hän astui askeleen eteenpäin, näky paljastui."s.33

Viimeinen tukikohta on kahdeksastoista osa Gotlantiin sijoittuvasta dekkarisarjasta.

Tämä olikin taas sarjan osa, joka vei täysin mennessään ja lukaisin kirjan vauhdilla saadakseni selville niin dekkarijuonen paljastukset, kuin uusimmat ihmissuhdedraaman käänteetkin. 

Viimeinen tukikohta on kevyt ja helppolukuinen dekkari, jossa ihmissuhteet ovat pääosassa. Andersin, Karinin ja Johanin elämissä tapahtuu taas paljon käänteitä, joiden seuraaminen on kuin vanhojen tuttujen kanssa kuulumisten päivittämistä, mukavaa, tuttua ja turvallista. 

Dekkariosuuskin oli tällä kertaa enemmän mieleeni kuin edellisessä osassa. Epäiltyjä ei ollut kovin montaa, mutta ihan kivat pienet jännityksen hetket ja selvitettävät koukerot juoneen oli silti saatu. Tosin syyllisen näkökulma ei tälläkään kertaa tuonut oikein mitään kirjaan. 

Viimeinen tukikohta, (Den sista utposten, 2024)

Otava, 2024

Suom. Tuulia Vihanto

s.320