Victor Dixen: Pimeyden hovi

 

Vampyyriksi muutettu Aurinkokuningas on hallinnut Pimeyden kuninkaana jo kolmensadan vuoden ajan. Vampyrian valtakunta on suuri ja julma. Vampyyrit toki lupaavat suojella kansalaisiaan kaikenlaisilta kammottavilta vaaroilta, mutta vastineeksi saavatkin sitten lainmukaisen määrän verta köyhimmiltä kansalaisilta tasaisin väliajoin. 

Jeanne on yksi näistä köyhistä kansalaisista, kunnes hirvittävien tapahtumien päätteeksi hän joutuu kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen. Silloin hän tajuaa, että on saanut mahdollisuuden kostaa, jos siis säilyy hengissä kaikkien vampyyrien ja muiden kamaluuksien keskellä.

"Kenraalin nenä tuntuu kurtistuvan inhosta pikemminkin siksi, että hänen on puhuttava noista haisevista olennoista kuin siksi, että niiden ihmisille tekemät kauheudet häntä koskettaisivat."s.243

Pimeyden hovi on ensimmäinen osa Vampyria -sarjasta.

Se johdattaa Kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, jossa itsekeskeiset aateliset kilpailevat keskenään paremmuudesta. Oppiaineiden pariin, joiden tarkoitus on vain saada nuo nuoret loistamaan vampyyrien silmissä. Koulun käytävät ovat kuitenkin täynnä salaisuuksia, joista Jeanne ottaa selvää. Paljon jäi tosin vielä selvittämättäkin, joten kiinnostavia juttuja on varmasti jatko-osiinkin tarjolla.

Pimeyden hovi on helppolukuista fantasiaa, joka tarjoaa omaperäisen tarinan vampyyreineen. Kiinnostavia pieniä yksityiskohtia löytyy monia. Tässä kirjassa vampyyrit ovat paljon muutakin kuin vain niitä tavallisia ihmisistä muutettuja pimeyden olentoja, sillä tähän tarinaan mahtuu monenlaista verenhimoista otusta. Tässä on myös riittävän synkkä tunnelma.

Muuten tykkäsinkin kirjasta, mutta päähenkilö Jeanne on raivostuttava. Toivon, että hän kasvaa ja kehittyy hahmona, sillä hänen kaltaisestaan hahmosta en halua lukea montaa osaa. Jeanne on kaukana uskottavasta. Kirjan juoni nojaa ihan liikaa onnekkaiden sattumien varaan rakennettuun tarinaan. Jeanne kulkee ilman sen ihmeempiä taitoja paikassa, josta ei tiedä mitään ja pärjää silti kaikille kaikessa. Ja sellainenhan on enemmän kuin ok pieninä määrinä, mutta koko tarina ei voi sen varaan rakentua niin kuin tässä kirjassa. Tiedättekö siihen tyyliin, että Jeanne sattuisi aseettomana kulkemaan vaikka kymmentä sotilasta vastaan niin kyllähän ne kaikki nyt taatusti kompastuisivat ja kaatuisivat omaan miekkaansa. (Niin ei siis käy kirjassa, mutta tähän tyyliin tuntuu koko juoni nojaavan.)

Pimeyden hovi, (La Cour des ténebres, 2020)

Otava, 2024

Suom. Taina Helkamo

s.459

Mari Jungstedt: Viimeinen tukikohta

 

Gotlannin Petesvikenissä tapahtuu kamalia. Perheenäiti löydetään ammuttuna. Komisario Anders Knutas saa kollegoineen tehtäväkseen selvittää tapaus. Knutasta vaan kiinnostaisi enenmmän olla nuoren tyttärensä kanssa kotona. Karin sen sijaan on jo kyllästynyt äitiysvapaaseen ja tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Hirmuteko ei asukkaiden ja poliisien kauhuksi jää vain tähän yhteen, sillä pian löydetään toinen uhri.

"Pian mökki ilmestyi näkyviin mutkan takaa. Julia tunsi äkkiä olonsa hyvin epämukavaksi. Aivan kuin jotain olisi vialla. Hän pysähtyi metsän reunaan ja tarkasteli tonttia. Oli pahaenteisen hiljaista. Kun hän astui askeleen eteenpäin, näky paljastui."s.33

Viimeinen tukikohta on kahdeksastoista osa Gotlantiin sijoittuvasta dekkarisarjasta.

Tämä olikin taas sarjan osa, joka vei täysin mennessään ja lukaisin kirjan vauhdilla saadakseni selville niin dekkarijuonen paljastukset, kuin uusimmat ihmissuhdedraaman käänteetkin. 

Viimeinen tukikohta on kevyt ja helppolukuinen dekkari, jossa ihmissuhteet ovat pääosassa. Andersin, Karinin ja Johanin elämissä tapahtuu taas paljon käänteitä, joiden seuraaminen on kuin vanhojen tuttujen kanssa kuulumisten päivittämistä, mukavaa, tuttua ja turvallista. 

Dekkariosuuskin oli tällä kertaa enemmän mieleeni kuin edellisessä osassa. Epäiltyjä ei ollut kovin montaa, mutta ihan kivat pienet jännityksen hetket ja selvitettävät koukerot juoneen oli silti saatu. Tosin syyllisen näkökulma ei tälläkään kertaa tuonut oikein mitään kirjaan. 

Viimeinen tukikohta, (Den sista utposten, 2024)

Otava, 2024

Suom. Tuulia Vihanto

s.320

Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus

 

Luke Fitzwilliam, juuri eläkkeelle jäänyt poliisimies istuu junassa kun päätyy juttusille erään naisen kanssa. Neiti Pinkerton kertookin jotakin hyvin mielenkiintoista, mutta mahdotonta uskoa. Tämä kertoo olevansa matkalla poliisiasemalle, sillä hänen kotikylässään asustelee täysin vapaalla jalalla murhaaja, jolla on tunnollaan jo useita uhreja. 

Luke unohtaa asian tyystin, kunnes eräät lehtiuutiset palauttavat tuon junamatkan hänen mieleensä, ja epäilys herää. Olisiko nainen sittenkin saattanut puhua totta? Luke päättää lähteä naisen kotikylään ja tutkia hieman asioita.

"Olen täsmälleen se minkä Jimmy kertoi minun olevan - Idästä eläkkeelle siirtynyt poliisiupseeri. Ryhdyin tähän asiaan vain siksi, että minulle tapahtui merkillinen seikkailu junassa tullessani Lontooseen."s.81

Neiti Pinkertonin salaisuus on jälleen nopealukuinen ja sujuva dekkari, joka vie mennessään pienen kylän salaisuuksien pariin. Tällä kertaa rikoksia ei saavu selvittämään Christien tunnetuimmat hahmot, vaan tällainen Luke, joka ei käsittääkseni seikkaile muissa Christien kirjoissa kuin tässä yhdessä. Mutta ei hän tämän teoksen perusteella järin mieleenpainuvaksi hahmoksi jää.

Rikokset ja niiden selvittely oli kiinnostavaa ja kirja eteni kuin itsestään. Epäillyt kuvattiin monipuoliseksi joukoksi. Olikin taas jännittävää arvailla oikeaa syyllistä. Osuin arvailuissani melko lähelle oikeaa, mutta en sitten kuitenkaan ollut ihan oikeassa, vaan yllätyksiä riitti minullekin loppuun asti. 

Suurin osa kirjasta koostuu rauhallisista pohdinnoista ja keskusteluista erilaisten epäiltyjen kanssa, mutta mukaan mahtuu myös muutamia jännempiä ja toiminnallisempia hetkiä, joista osa tosin oli vähän hutaistun oloisia juttuja, kuten eräs Luken yöllinen seikkailu.

Tämä ei yllä läheskään suosikkeihini Christien kirjoista, monista hyvistä puolistaan ja sujuvuudestaan huolimatta, sillä juuri nuo hätäisen oloiset kohtaukset laimensivat kokemusta. Lisäksi ihmetytti eräs hyvin omituisen tuntuinen rakkaustarina, jonka olemassaolon syyn ymmärrän nyt kirjan luettuani, mutta joka kirjaa lukiessa tuntuu kömpelöltä ja epäuskottavalta.

Neiti Pinkertonin salaisuus, (Murder is easy, 1939)

WSOY, 1978

Suom. Eero Ahmavaara

s.281

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän

 

Evangeline Fox jaksaa uskoa onnellisiin loppuihin vielä silloinkin kun hän kuulee elämänsä miehen olevan menossa naimisiin toisen naisen kanssa. Niinpä Evangeline päättää pyytää apua häiden perumiseen kohtalolta. Hertta prinssi ei ole mitään, mitä Evangeline kuvitteli, mutta tämä suostuu auttamaan. Vaihdossa Evangeline lupaa kolme suudelmaa. Pian Evangeline saa huomata, ettei sopimukset kohtalon kanssa todellakaan ole helppoja, ja hänet on vedetty mukaan ovelaan suunnitelmaan, joka on hengenvaarallinen. 

"Ranteessa oli kolme ohutta arpea, kolme pientä särkynyttä sydäntä. Yksi jokaista suudelmaa kohden."s.27

Olipa kerran särkynyt sydän aloittaa Caravalista tuttuun maailmaan sijoittuvan Olipa kerran särkynyt sydän -trilogian. 

Trilogian aloitus tarjoaa vauhdikkaan, tunteiden ja draaman täyteisen tarinan kauniissa miljöössä. Odotukset olivat hyvin korkealla, sillä rakastan Caravalin upeaa maailmaa ja Jack olikin jo muodostunut yhdeksi lempihahmoistani. 

Ei tämä minusta läheskään Caraval -trilogian tasolle yllä, mutta oli silti oikein hyvä. Jackia lukuun ottamatta kirja esittelee täysin uudet päähenkilöt. Evangeline ei onnistunut vielä herättämään tarpeeksi suurta kiinnostusta, sillä hän vaikutti hivenen liikaa juoksevan onnellisen loppunsa perässä, mutta eiköhän se siitä. Eniten harmitti, että Jack jonka hahmolta odotin niin valtavan paljon, tuntui alun jälkeen jotenkin tavallista kesymmältä. Ylipäätään hahmot tuntuvat olevan vielä sellaisessa pinnallisessa vaiheessa, kun kukaan ei oikein säväytä. Toivon tämän muuttuvan toisessa osassa.

Maailma ja sen upeat yksityiskohdat sen sijaan ovat jo paikallaan, ja tarjoavat ihanan alustan kaikille vauhdikkaille ja taianomaisille juonenkäänteille. Juoni on täynnä tarinoita, taikuutta, juonittelua ja epäilyksiä. Jälleen Garber onnistuu siis tarjoamaan koukuttavan tarinan, johon on helppo uppoutua.

Olipa kerran särkynyt sydän, (Once Upon a Broken Heart, 2021)

WSOY, 2022

Suom. Kaisa Kattelus

Karttakuva:Virginia Allyn

s.336

Agatha Christie: Mykkä todistaja

 

Hercule Poirot saa erikoisen kirjeen, jossa sanotaan paljon, mutta ei oikein mitään hyödyllistä. On hieman epäselvää siis, mitä hänen tulisi tutkia. Eräs seikka kirjeessä kuitenkin kiinnittää Poirotin huomion ja hän päättää lähteä kirjeen lähettäjän luo pieneen maalaiskylään. Mukaansa hän ottaa ystävänsä Hastingsin. Perille saapuessaan he saavat kuulla, että kirjeen lähettäjä on kuollut. Kaikki vaikuttaa olevan aivan luonnollisesti tapahtunut, mutta Poiroti ei niin vaan vakuuteta, sillä hänellä on tuo kirje. 

"Koira on yleensä mainio ystävällisen seurustelun edistäjä. Mielenkiintomme Bobia kohtaan oli murtanut hyvän palvelijan luontaisen jäykkyyden."s.74

Mykkä todistaja on oikein mainio Poirot mysteeri, jonka juoni etenee sulavasti. Kertojana toimii Hastings, joka sopii tarinaan loistavasti. Hän kun kuvailee viisasta ystäväänsä aina niin hauskasti. Yrittääpä hän välillä itsekin matkia Poirotia saadakseen pääteltyä syyllisen yhtä taidokkaasti kuin Poirot. Poirot on oma suosikkini Christien tunnetuista hahmoista, mutta pidän myös Hastingsista.

Keskustelut ihmisten kanssa, ja pienen pienet johtolangat johdattavat viisaan Poirotin jälleen oikeaan, ja paljastamaan syyllisen monipuolisten epäiltyjen joukosta. Itse olin jälleen hakoteillä syyllisen suhteen, ja sain yllättyä lopuksi. 

Pidin tästä kirjasta erityisesti siinä seikkailevan koiran takia. Koirat kirjoissa kun ovat aina plussaa. Tuo ihana Bob saikin osakseen runsaasti huomiota ja sivutilaa. Hastings kun koiraihmisenä, kuvailee tuotakin hahmoa runsaasti.

Mykkä todistaja, (Dumb Witness, 1937)

WSOY. 1953

Suom. Kari Ahonen

s.331

Magdalena Hai: Kolmas sisar

 

Royaumen Valkean noidan tyttären, Cielin on aika saada laulunsa, joka kertoo hänen paikkansa noitien joukossa. Kaikki odottavat hänen olevan seuraava suurnoita. Kun laulujen peili ei sitten suurena päivänä näytä Cielille lainkaan laulua, on järkytys suuri. Lauluton noita on vaarallinen. 

Lune, Mustan noidan tytär, ja Cielin sielunsisar aikoo olla ystävänsä rinnalla kävi mitä kävi. Niinpä nuo kaksi päätyvät pakomatkalle, joka johdattaa heidät Maahan. Siellä heitä vastassa on koulu johon he pääsevät turvaan tuon kummallisen rehtorin luo.

"Jos olette Royaumen noitia, estolääkityksen Rehtorin vaikutusta vastaan täytyy olla valmis. Tiesin, että sitä kehiteltiin, mutta en arvannut, että se oli saatu valmiiksi."s.128

Kolmas sisar on Royaumen aikakirjat -sarjan ensimmäinen osa.

Kirjasta löytyy täysin uusi maailma kaikkine sääntöineen ja yksityiskohtineen. Suurin osa kirjan seikkailuista sijoittuu tosin ihan tänne Maahan, mutta noitien matkassa tämäkään paikka ei tunnu kovin tutulta. Prologin luettuani olin aika kauhuissani. Pelkäsin, että kirja olisi minulle hiukan liian tuhti fantasiakirja, sillä tuo alku meni ohi ja lujaa. Mutta pelko oli turha. Kirjan maailmaan pääsi hyvin sisään, kunhan malttoi rauhassa antaa aikaa monille maailmankuvauksille.

Kirjassa seikkailee ihanan värikäs hahmojen joukko, joiden matkassa viihtyy loistavasti. Päähenkilöt ovat toki nämä nuoremmat Ciel ja Lune, sekä heidän uudet tuttunsa tuolla taianomaisessa sisäoppilaitoksessa. Minä kuitenkin ihastuin enemmän Royaumeen jääneisiin Valkeaan ja Mustaan noitaan, Loiriin, sekä Maassa oleilevaan Cafe Chaoksen Sucreen, joiden tarinat kehittyivät todella mielenkiintoisiksi ja moniulotteisiksi. Mutta oikeasti, ihan kaikista kirjan hahmoista löytyy paljon yksityiskohtia ja kiinnostavia juttuja. 

Tässä kirjassa juonikuviot etenevät rauhalliseen tahtiin, asioita kypsytellään ajan kanssa ja painostavaa tunnelmaa tulevista tapahtumista rakennetaan pikku hiljaa. Mutta löytyy tästä sitten sellaista räjähtävämpää ja vauhdikkaampaakin toimintaa. Monipuolisen maailman ja hahmojen lisäksi juoni on täynnä kutkuttavia paljastuksia ja mielikuvituksellisia juonenkäänteitä.

Kolmas sisar

Otava, 2018

s.557

Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen

 

Maailman on sekasorron vallassa avaruudesta saapuneiden jättiläisrobottien takia. Valtavat määrät ihmisiä on kuollut, eloonjääneet pelkäävät avaruudessa asuvien olentojen palaavan. Suurvallat pitävät hallussaan maahan jääneitä robotteja ja pelottelevat niiden avulla muut tahtoonsa. Ihmisiä lajitellaan leireihin. Tohtori Rode Franklin ja muut tutut hahmot yrittävät saada tilanteen korjattua, mutta onko se edes mahdollista?

"Luulen, että ainoa syy siihen, etten ole jo sidottuna siihen tuoliin, olet sinä. Jos he uskovat saavansa ehkä sinut suostuteltua auttamaan heitä, he eivät haluaisi vaarantaa sitä kohtelemalla minua kaltoin."s.65

Ei enempää kuin ihminen on Themis-kansiot -trilogian päätösosa.

Tämän sarjan kaksi ensimmäistä osaa oli minulle iloinen yllätys, sillä en ole koskaan ollut innostunut scifistä, mutta nämä ovat olleet kivaa luettavaa. Silti jostain syystä meni yli neljä vuotta ennen kuin sain tartuttua tähän trilogian viimeiseen osaan. 

Melko nopeasti aiemmat tapahtumat ainakin suurinpiirtein muistuivat mieleen. Tässä kirjassa oli taas hypätty ajassa eteenpäin ja hurjasti asioita oli tapahtunut. Kirjan vauhdikkaisiin kuvioihin pääsi kuitenkin heti sisään. 

Tätäkin kirjaa oli mukava lukea. Se koostuu nauhoitteista, päiväkirjoista ja kirjeistä, ja on tyyliltään nopealukuista. Tarina sai hyvän lopetuksen ja olen iloinen, että luin trilogian loppuun, vaikka en jaksanut tästä viimeisestä osasta enää juuri innostua. Tämä kun oli niin paljon enemmän avaruuteen sijoittuvaa kuin aiemmat osat, ja myös sellaisia robottitaisteluita oli omaan makuuni liikaa. 

Ei enempää kuin ihminen, (Only human, 2018)

Like, 2019

Suom. Niina Kainulainen

s.407