keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Rex Stout: Samppanjaa yhdelle

Salapoliisi Nero Wolfen apulainen Archie Goodwin kutsutaan seurapiirijuhlaan, joka järjestetään muutamalle valikoidulle nuorelle äidille kerran vuodessa. Archien tehtävä on olla yhtenä kavaljeereistä. Hänelle paljastetaan juhlissa jotakin omituista, joka saa hänen tarkkaavaisuutensa heräämään. Tarkkaavaisesta silmäparista huolimatta, yksi äideistä kuolee juotuaan myrkytettyä samppanjaa. Tilanne vaikuttaa umpikujalta, sillä sekä murha, että itsemurha vaikuttavat mahdottomilta. Nero Wolfen apua kaivataan. Hyvin vastahakoisesti hän alkaakin juttua tutkia, suuresta palkkiosta huolimatta.

Päätin tutustua Rex Stoutin luomaan Nero Wolfeen ja luettavaksi valikoitui Samppanjaa yhdelle. Kiinnostava persoona kirjasta paljastuikin, vaikka varmasti yksi kirja on vain pieni pintaraapaisu tuosta suuresta orkideoja rakastavasta miehestä.
Kirjan kertojana toimii Archie, joka hoitaa lähes kaikki toimiston ulkopuolella tapahtuvat tehtävät muutaman kollegansa kanssa, sillä välin kun Wolfe hoitaa omia mielenkiinnonkohteitaan sisätiloissa.

Samppanjaa yhdelle vaikutti aika perinteiseltä vanhemmalta dekkarilta. Juoni oli lyhyt ja ytimekäs, eikä paikkojen kuvailuun oltu sivutilaa pahemmin uhrattu. Juoni kuuluukin siihen sarjaan, joka unohtuu varsin nopeasti. Wolfe sen sijaan taitaa hahmona olla unohtumaton henkilö, jonka parissa viihtyy enemmänkin, kuin vain tämän yhden kirjan verran.


Samppanjaa yhdelle, (Champagne For One, 1958)
WSOY
Suom. Eero Ahmavaara ja Martti Montonen
s. 233

perjantai 16. joulukuuta 2016

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan sisko


Becky viettää häämatkaansa aviomiehensä Luken kanssa. Heillä olisi vielä paljon nähtävää, mutta koti-ikävä iskee 10 kuukauden poissaolon jälkeen ja he päättävät lähteä Englantiin yllättämään perheensä ja ystävänsä. Luke haikailee jo takaisin töihin. Becky kuitenkin pettyy, kun vastaanotto kotona ei olekkaan sellainen, kuin hän oli kuvitellut. Kaikki tuntuvat jatkaneen elämiään ilman häntä ja kaikilla on jotakin uutta menossa.
Masennus ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä hänen elämäänsä astelee uusi ihminen. Kauan kadoksissa ollut sisko, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Mitä kaikkea ihanaa voikaan tehdä oman siskon kanssa joka varmasti on aivan samanlainen, kuin Becky itse?

Himoshoppaajan sisko on neljäs osa Himoshoppaaja -sarjasta.
Pitkästä aikaa palasin Beckyn shoppailun ja valheiden täyteiseen elämään ja tällä kertaa se innosti huomattavasti enemmän, kuin yleensä. Kirja oli vauhdikas ja täynnä hauskoja toilailuja. Kaiken hauskuuden keskellä kuitenkin näkyi Beckyn ongelmat ja ne korostuivat, kun Jess saapui kirjaan.
Tarina tosin oli kaikinpuolin yllätyksetön, eikä lukiessa epäile hetkeäkään, etteikö kaikki selviäisi niin kuin aina, mutta hyvää viihdettä kirja siitä huolimatta tarjosi.

Kirjassa oli paljon uusia hahmoja ja paikkoja, jotka toivat sarjaan kaipaamaani vaihtelua. Onneksi kuitenkin suosikkini Beckyn ystävä Suze on pysynyt mukana sarjassa osasta toiseen. Toivottavasti myös jatkossa.


Himoshoppaajan sisko, (Shopaholic and Sister, 2004)
WSOY, 2005
Suom. Kaisa Luntinen
s. 364

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy


Hercule Poirotin yleensä niin tarkka sihteeri neiti Lemon tekee muutaman virheen kirjettä kirjoittaessaan ja saa Poirotin hämmästymään epänormaalia käytöstään. Selviää, että Lemonin sisarella on huolia, joita Lemon märehtii. Poirot kiinnostuu sisaren ongelmista. Sisaren työpaikalla opiskelija-asuntolassa on tapahtunut kummia. Asuntolasta on kadonnut tavaroita monelta eri opiskelijalta, eikä Lemonin sisar yrityksistään huolimatta saa selville kuka on eriskummallisten ilkeyksien takana.

Palasin taas Poirotin tutkimuksien pariin, tämän kirjan kautta, joka ei ikävä kyllä ollut läheskään yhtä hyvä, kuin monet muut lukemani Christiet. Syypää tähän löytyy asuntolasta, jossa oli liikaa epäiltyjä, jotka kaikki esiteltiin kovin pintapuolisesti. Alkuun oli vaikea pysyä perässä kuka oli kuka ja sitten kirja jo loppuikin, jättämättä kovin montaa ajatusta tai arvausta siitä kuka voisi olla murhaaja. Minulle jäi myös vaikutelma, että Poirotin roolikin oli tavallista vaisumpi, eikä hän heitellyt normaaleja pistäviä kommenttejaan.

Jos henkilöhahmot olisi saatu paremmin juoneen mukaan, olisi kirja ollut varsin hyvä, sillä hahmoja löytyi monipuolisesti ympäri maailmaa ja Christie kirjoittaa muutenkin niin mukaansatempaavasti. Ajatus asuntolasta, jossa draamaa ja henkilöitä riittää on hyvä, mutta tällä kertaa toteutus hieman ontui, joten Neiti Lemon erehtyy on mielestäni vain keskinkertainen välipala dekkari.


Neiti Lemon erehtyy, (Hickory Dickory Dock, 1955)
WSOY
Suom. Eila Pennanen
s.274

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus


Japanilais-amerikkalaisen Rei Shimuran elämä hymyilee. Pitkäaikainen unelma omasta antiikkiyrityksestä on toteutunut ja hän saa viimein etsiä työkseen upeita esineitä asiakkailleen. Rei kuitenkin tekee suuremman virheen ostaessaan asiakkaalleen tansua (lipasto). Hän maksaa valtavasti liikaa tuotteesta, joka ei ollut sitä miltä näytti ja menetti lähes kaikki yrityksensä varat. Vaikka Rein poikaystävä Hugh haluaisi auttaa, haluaa hän pärjätä itse.
Tansun palautusta selvittäessään Rei joutuu taas mukaan murhasotkuun, sillä lipaston myynyt mies löytyy kuolleena.

Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus on toinen osa Rei Shimura -sarjasta.
Odotin ensimmäisen osan luettuani, että henkilöiden yksityiselämästä tulisi arvaamattomampaa sarjan jatkuessa ja niin myös kävi. Reistä paljastui myös uudenlainen puoli, kun hän ei ollutkaan enää niin maltillinen kokoaikaa, vaan teki hulluja juttuja pitkin kirjaa. Virheitäkin hän teki ja vaikutti tämän takia uskottavammalta hahmolta.

Olen jo koukussa tähän mahtavaan japanilaiseen tunnelmaa, vaikka petyin hieman siihen, ettei japanilaisia asioita enää selitetty läheskään niin paljon, kuin ensimmäisessä osassa. Esimerkiksi antiikista puhuttaessa vilahteli sellaisten esineiden nimiä, ettei itselleni selvinnyt mitä ne olivat, kuten hibachi. Massey on kuitenkin taas saanut vangittua Japanin kulttuuria ja maisemia hienosti kirjan sivuille.

Tällä kertaa Massey esitteli lukijoille japanilaiset festivaalit, zen-temppelin ja johdatteli hieman munkkien elämään. Mielenkiintoinen nojatuolimatka siis.


Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus, (Zen Attitude, 1998)
Gummerus, 2001
Suom. Titta Leppämäki
s. 325

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Bram Stoker: Dracula


Kreivi Dracula asuu linnassaan Transsilvaniassa. Kreivi päättää kuitenkin vaihtaa maisemaa ja kutsuu luokseen Jonathan Harkerin, joka auttaa häntä asuntojärjestelyissä Lontoossa.  Jonathan joutuu kuitenkin kokemaan ja näkemään kamalia asioita linnassa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä.
Jonathanin tuleva vaimo Mina ei voi olla ihmettelemättä Jonathanin hiljaiseloa ja saakin pian kuulla huolestuttavia uutisia niin miehestään, kuin Lontoossa asuvasta ystävästäänkin. Lontoossa tapahtuu nimittäin kummallinen sairastapaus, jonka uhrina Minan ystävä on. Paikalle kutsutaan tohtori Van Helsing, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä, saaden avukseen myös joukon uusia ystäviä.

Lupailin jo aikaisemmin, että blogissa tullaan näkemään ainakin jotakin kauhua lähiaikoina ja tässä sitä nyt olisi klassikkokirjan muodossa. Klassikko arvonsa kirja onkin mielestäni ansainnut, sillä se on kestänyt aikaa hyvin.

Dracula on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Se koostuu monen hahmon pitämistä päiväkirjamerkinnöistä, sekä muutamasta kirjeestä  ja lehti-ilmoituksesta. Pääasiassa päiväkirjoja pitää Jonathan ja Mina Harker, sekä tohtori van helsing ja tohtori Seward. Myös muutaman muun hahmon merkintöjä kuitenkin kirjassa vilahtaa.

Dracula etenee rauhallisesti ja välillä jäädään jaarittelemaan pitemmäksikin aikaa. Varsinkin Van Helsing pimittää asioita aika pitkään ja hienotunteisuutensa vuoksi asioiden käsitteleminen kestää kauan. Viihdyin kuitenkin näiden rauhallisempienkin hetkien parissa, sillä vastapainoksi kirjasta löytyi kyllä vauhdikkaampiakin kohtia. Etenkin kirjan alku ja loppu olivat vauhdikasta kerrontaa. Rauhallisempi osuus löytyykin kirjan keskivaiheilta.

Mukavana lisänä tämän kirjan lopusta löytyi myös suomentajan Jarkko Laineen kirjoittama jälkipuhe, jossa kerrotaan hieman vampyyri uskomuksista ympäri maailmaa.


Dracula, (Dracula, 1897)
Otava, 1977
Suom. Jarkko Laine
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski
s. 607

lauantai 26. marraskuuta 2016

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


Laura asuu Helsingissä miehensä kanssa. He odottavat poikaansa Aslakia lounaalle jännittynein tunnelmin. Tapaamiset ovat yleensä jäykkiä ja Laura haluaisi auttaa poikaansa elämässään eteenpäin. Laura pitää yliopistolla puhetta ilmastonmuutoksesta, mutta saa ikäviä uutisia.
Lauran tytär Aava auttaa Somalialaisessa kylässä lapsia. Hän kuulee huolestuttavan uutisen Helsingistä. Mies ampuu ihmisiä katolla. Aava ei voi olla ajattelematta veljeään. Hän tietää veljensä vaikeudet ja vuosia jatkuneen yksinäisyyden.

Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa jokaisella on oma taistelunsa. Aslak eroaa muista tavalla, jossa muu perhe ei osaa auttaa. Hän ei saa ystäviä. Vuosien yksinäisyys ja ulkopuolisuus ahdistaa miehen lopulta tekoihin, joita ei voi perua.

Kirja kuvaa aikaa muutamankymmenen vuoden kuluttua. Ilmastonmuutokselle ei ole vieläkään tehty mitään, mutta se ei nouse pääasiaksi kirjassa. Kirja keskittyy äitiin, joka joutuu kohtaamaan valtavan pelon. Kun oma lapsi tekee jotakin ylitsepääsemättömän pahaa. Itsensä syyllistäminen ja suru eivät muuta asioita toisiksi. Kirja herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ja on jopa ahdistava niin realistisena, kuin Hirvonen on osannut tunteita kuvailla. Kun aika loppuu on pieni kirja täynnä surullista todentuntuista asiaa.

Kirjassa on yksi suuri syy miksi siitä pidin. Se ei ollut saarnaava, eikä liioiteltu kirja ilmastonmuutoksesta ja auttamisesta. Kaikki asiat vain olivat kirjassa ja ne kuuluivat sinne. Siksi se tuntui niin todelta.


Kun aika loppuu
WSOY, 2015
s. 251
Kansi: Ville Tietäväinen

torstai 24. marraskuuta 2016

Outi Pakkanen: Helle



Anna Laine saa kuulla ikäviä uutisia juhannusta viettäessään, kun naapurin isäntä ilmoittaa tapahtuneesta vesivahingosta. Anna joutuu jättämään remontin ajaksi ihanan kotinsa ja varsinkin keittiönsä ja suuntaamaan Töölöön, jossa saa asustella ystävänsä tädin asunnossa. Niin Anna, kuin Justuskin löytävät asunnosta paljon valittamisen aihetta, mutta huolet unohtuvat pian, kun kerrostalon asukkaista ja lähipiiristä alkaa löytyä mielenkiintoisia ihmisiä. Anna kohtaa miehen joka saa tunteet kuumenemaan ja jonka kanssa voi nauttia kynttiläillallisista kesähelteilläkin.

Kirjat hahmot eivät olekkaan mitään tavallisimpia kadun tallaajia. Varsin värikkään joukon Pakkanen nimittäin tällä kertaa kirjaansa on keksinytkin. Jossain muussa kirjassa hahmot voisivat tuntua jopa liioitelluilta, mutta Pakkanen on mestari kuvailemaan ihmisiä ja paikkoja, joten jopa yliampuvista hahmoista tulee uskottavia.

Jos arvioisin Hellettä dekkarina, niin kuin kannessakin lukee, ei kirja olisi kovin onnistunut, sillä murha on niin pienessä osassa, että se alkaa jo tuntua turhalta. Pakkasen muutkin dekkarit lukeneena tosin osaa jo odottaa, ettei murha ole pääasia. Dekkari sana tässä kirjassa tuntuu kuitenkin olevan mielestäni hieman liioittelua.

Helle on hyvä kirja, jonka parissa viihdyin loistavasti. Kirja sopii talviluettavaksikin kesäisestä juonestaan huolimatta. Nautin kirjasta, sillä suosikkini Anna Laine viimein pääsi päärooliin kokkailemaan ja nauttimaan elämästään. Annasta on vuosien varrella tullut minulle yksi parhaista suomalaisista kirjahahmoista.


Helle, 2015
Otava
Kannen kuva: vastavalo
s. 332

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Kun syksy saapuu Muumilaaksoon, muuttuu tunnelma välittömästi. Asukkaat kantavat tavaransa taloihinsa ja sulkeutuvat itse perässä. Alkaa siivous ja järjestely pienissä taloissa. Muutamaa asukasta syksy tuntuu tällä kertaa ahdistavan. Pikkuinen Homssu asuu veneessä ja kuvittelee tarinoita muumilaaksosta ja iloisesta Muumimammasta. Hemuli miettii mitä tapahtuisi jos hän ei olisikaan järjestelmässä kaikkien muiden asioita ja Vilijonkka joutuu onnettomuuteen siivotessaan. Heitä kaikkia yhdistää yksi asia. He päättävät kukin tahollaan lähteä vieraanvaraiseen Muumitaloon kyläilemään. Heidän lisäkseen saman päätöksen tekevät myös Nuuskamuikkunen, Mymmeli ja Ruttavaari. Kun seurue yksi kerrallaan ilmestyy taloon, joutuu jokainen huomata, ettei retkestä tulekaan sellainen, kuin he olivat kuvitelleet.

Muumilaakson marraskuu esittelee mielestäni erilaisen puolen Muumilaaksosta. Kaikki ei olekaan niin iloista ja kirkasta, kuin yleensä. Marraskuun harmaus ja valtaisat sadekuurot ovat kerrottu elävästi ja kirja sopii tähän marraskuiseen säähän täydellisesti. Kirja on kuin pieni selviytymisopas syksyn pimeyden läpi, sillä kaiken harmauden keskeltä etsitään pieniä ilonaiheita. On juhlia, syysmyrskyjä ja herkullista ruokaa. Eikä tietenkää kynttilöitä ja kirjoja saa unohtaa!

Iloisen muumiperheen puuttuminen teki kirjasta hieman vakavamman oloisen. Jos olisin etukäteen tiennyt muumiperheen puuttuvan en olisi uskonut näin sanovani, mutta tämä kirja nousi yhdeksi muumi suosikeistani. Tunnelma kirjassa oli synkkyydestä ja vakavuudestaan huolimatta lohdullinen ja kaunis. Viihdyin kaikkien hahmojen parissa loistavasti ja oli mukavaa, että myös nämä tuntemattomammat hahmot saivat näin paljon tilaa kirjasta.


Muumilaakson marraskuu, (Sent I November, 1970)
WSOY
Kuvat: Tove Jansson
Suom. Kaarina Helakisa
s. 173

lauantai 19. marraskuuta 2016

Reijo Mäki: Vares -Cowboy


Jussi Vares joutuu taas moniin sotkuihin ratkoessaan toimeksiantoaan Turun kaduilla. Cowboyksi kutsuttu pikkurikollinen haluaa Jussin selvittävän, kuka hyökkäsi hänen kimppuunsa vieden rahanarvoista myyntitavaraa, sekä hänelle niin rakkaan mittatilaustyönä tehdyn stetsonin. Jussi päätyy selvittämään myös vakavampia rikoksia, kun eräästä julkkiskolmikosta yksi murhataan.

Cowboy on Reijo Mäen Suomen Länsi -trilogian viimeinen osa. Täytyy kyllä sanoa, että en tiedä miten tämä trilogia eroaa muista Vares kirjoista, sillä itse en eroa huomannut. Kirjassa on luminen joulu meneillään ja vaikka jouluiseen tunnelmaan ei tämän kirjan henkilöiden mukana pääsisikään, niin ainakin talvisiin tunnelmiin. Joulu ei nimittäin tunnu eroavan paljon muistakaan päivistä. Baarissa iskuskellaan juoden ja vitsaillen.

Taas on kulunut pitkä aika viimeisestä lukemastani Vares kirjasta, mutta siitä huolimatta ovat tutut hahmot hyvässä muistissa. Vares kirjojen hahmot eivät ole minun suosikkejani luonteiltaan, mutta ovat nämä kirjat silloin tällöin viihdyttävää luettavaa. Mäki osaa kirjoittaa ja juoni oli jälleen hyvin suunniteltu ja toimiva. Tosin Cowboy, jonka mukaan kirja on nimettykkin, ei ollut kovin suuressa osassa.

Cowboy
Otava, 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 428

torstai 17. marraskuuta 2016

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus


Rei Shimura on 27-vuotias japanilais-amerikkailainen nainen. Rei haluaa asua Tokiossa huolimatta siitä, että joutuu jakamaan pienen asuntonsa työkaverinsa kanssa. Asunto ei ole kummoinen, mutta se on ainoa, johon hänellä on varaa englanninopettajan palkalla.
Rei on päättänyt käyttää säästöjä lomaillakseen japanilaisilla alpeilla, mutta loma saattoi olla huono idea. Rei löytää yhden hotellin asukkaista kuolleena lumihangesta ja saa pian huomata olevansa enemmän mukana jutussa, kuin haluaisi. Kun poliisit tekevät syntipukin juristi Hugh Glendinningistä, on Rein mietittävä tarkkaan mitä voisi tehdä.

Rei Shimuran ensimmäinen tapaus oli henkilöiden ykstyiselämän kannalta hyvinkin ennalta-arvattavaa luettavaa, onneksi murhatutkimus ei ollut. Kirja on ensimmäinen osa Rei Shimura -sarjasta. Uskallan kuitenkin toivoa, että jatko-osissa Rein elämäänkin tulee vähän yllätyksellisyyttä, kun perusasiat on puitu.

Kirja oli monipuolinen matka Japaniin. Maisemat vaihtuivat rauhallisista alpeista, aina Tokion vilskeeseen. Tokiossakin esiteltiin erilaisia asuinalueita, rikkaista köyhempiin. Japanin kulttuuria esiteltiin sopivasti, eikä lukiessa tarvinnut jäädä miettimään japanilaisia sanoja tai muitakaan vieraampia asioita, sillä Massey selittää käyttämänsä sanat. Kaikki tämä sulautui juoneen ja oli kaikenlisäksi mielenkiintoista luettavaa. Tälläisista vieraammista kulttuureista ja maista odotan ja toivonkin juuri tälläistä kerronta tyyliä, kun Massey käyttää.


Rei Shimuran ensimmäinen tapaus, (The Salaryman`s Wife, 1992)
Gummerus, 2000
Suom. Titta Leppämäki
s. 391

torstai 10. marraskuuta 2016

Cecelia ahern: Ihmemaa


Sandy Shortin ollessa kymmenen, hänen luokkatoverinsa Jenny-May katoaa. Kadonneet ihmiset ja tavarat jäävät vaivaamaan Sandyä, joka haluaa tietää minne kaikki kadonnut menee. Aikuisena  Sandy perustaa etsivätoimiston, joka vie hänet syvemmälle kadonneiden maailmaan, kuin hän ikinä olisi voinut kuvitella. Sandy joka on kuluttanut kaiken liikenevän aikansa kadonneiden etsimiseen, huomaa olevansa itse kadonnut. Kadonneena oleminen saa hänet miettimään elämäänsä ja potemaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässään koti-ikävää.

Ihmemaa on kaunis idea siitä, mihin kaikki kadonnut menee. Jospa tavarat ja ihmiset vain ilmestyisivätkin kokonaan uuteen paikkaan. Ahern on taas keksinyt kirjalleen aiheen, jollaista ei joka kirjassa vastaan tulekaan. Vaikka juoni on fantasian täyteinen, on kirja silti uskottava.

Rakkaustarina oli tällä kertaa pienessä roolissa kirjassa, vaikka sellainen löytyikin. Asioiden tärkeysjärjestys ja itsensä kadottaminen ja löytäminen olivat suuria aiheita. Kirjan loputtua jäi epävarma olo siitä, oliko loppu onnellinen vai ei. Sen saa jokainen päättää itse, mutta oma mielipiteeni on, että loppu oli surullinen.

Ahern luo kauniita maisemia fantasiamaailmassakin. Onneksi kirjahyllyssä odottaa edelleen lisää Ahernin kirjoja, jotka kerta toisensa jälkeen vakuuttavat minut kirjailijan kekseliäisyydestä ja taidosta.


Ihmemaa, (A Place Called Here, 2006)
Gummerus, 2008
Suom. Terhi Leskinen
s. 455
Kannen suunnittelu: Laura Noponen

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Candace Bushnell: Neljä blondia


Nimensä mukaisesti Neljä blondia kertoo neljästä blondista, mutta ei suinkaan samassa tarinassa, sillä kirjassa on neljä tarinaa, joista jokainen kertoo yhden blondin elämästä. Ensimmäinen tarina kertoo mallista, jolla on vaikeuksia pärjätä itse. Niimpä nainen ajelehtii suhteesta toiseen lähinnä miesten omaisuuden houkuttelemana, kun taas toisen tarinan lehtinainen tietää tarkalleen mitä haluaa ja yrittää pitää kaikki asiat ojennuksessa. Kolmannessa tarinassa seurataan lehdistön kohukaunotarta, joka ajelehtii pikkuhiljaa vainoharhojen puolelle seurustellessaan rikkaan ja tunnetun miehen kanssa. Viimeinen tarina kertoo toisesta lehtinaisesta, joka päättää lähteä tekemään juttua Lontooseen, kun rakkautta ei tunnu löytyvän Manhanttanilta.

Neljä blondia oli lyhyine tarinoineen ihan mukavaa vaihtelua, mutta mitään kovin erikoista kirja ei tarjonnut. Viimeinen tarina varsinkin oli jotenkin keskeneräisen tuntuinen ja tylsä. Muita kolmea tarinaa oli hauskempi lukea, koska hahmot vaikuttivat tarkemmin mietityiltä, eikä niin hätäisesti esitellyiltä. Minulle on tärkeää kirjassa, että hahmoista ehtii luomaan mieleensä kunnollisen kuvan ja ensimmäinen ja kolmas tarina onnistuivat siinä mielestäni hyvin.

Pidän siitä, että kevyistäkin välipalakirjoista löytyisi ajattelemisen aihetta, mutta tämä kirja oli kevyttäkin kevyempää, eikä tarjonnut aiheita jotka olisivat saaneet mielenkiinnon heräämään tai synnyttänyt suurempia ajatuksia. Kirja unohtuu luultavammin pian lukemisen jälkeen.


Neljä blondia, (Four Blondes, 2000)
Tammi, 2001
Suom. Arto Schroderus
s. 343

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Hämärän jälkeen -haastekoonti


Orfeuksen kääntöpiirin Suvi järjesti Hämärän jälkeen -lukuhaasteen, joka alkoi vuosi sitten 3.11.2015 ja päättyy tänään. Haasteen ideana oli lukea kauhukirjallisuutta, joka itselleni on lajina vieras. Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan ja sainkin muutaman kauhukirjan luettua, vaikka listasta ei pitkä tullutkaan.

Suunnitelmani oli lukea enemmän kirjoja, mitä loppujenlopuksi luin, mutta aina siirsin kauhukirjan aloittamista myöhemmäksi ja myöhemmäksi ja niinhän siinä kävi, että ainoastaan kolme kirjaa ehtisin lukea haasteeseen. Sain kuitenkin pienen innostuksen taas kaikenmaailman hirviöstä, joten voipi olla, että vielä pitkän pimeän talven aikana saatatte nähdä kirja-arvosteluja aiheesta.

Tässä linkit lukemiini haastekirjoihin:

Robert Kirkman ja Jay Bonansinga: The Walking Dead -Kuvernöörin nousu
Robert Kirkman ja Jay Bonansinga: The Walking Dead -Tie Woodburyyn
Lee Duigon: Kauhun koulu

The Walking Dead kirjat yllättivät iloisesti. Ne olivat tarpeeksi itsenäisiä ja eroavat mukavasti TV-sarjasta, kun taas Lee Duigonin Kauhun koulu oli pettymys virheitä täynnä olevalla painoksellaan.

Vähäisellä kirjamäärällä en päässyt näkemään monia otuksia, mutta aaveisiin asti kuitenkin. :D

Haudankaivaja (1 kirja)
Aave (3 kirjaa)
Ihmissusi (5 kirjaa)
Vampyyri (7 kirjaa)
Zombi (9 kirjaa)
Noitapiiri (11 kirjaa)

Kiitos vielä mukavasta Haasteesta Suville! :)

perjantai 28. lokakuuta 2016

Lee Duigon: Kauhun koulu


Victoryn koulurakennus vetelee viimeisiään ja onkin päätetty sen saavan jatkaa enää yhden lukuvuoden. Lukuvuosi ei tunnu kuitenkaan olevan helppo kenellekään. Rehtori ei haluaisi luopua rakkaasta koulustaan, kun taas muut työntekijät ja oppilaat poistuisivat pelottavasta koulusta enemmän kuin mielellään. Jopa koulu itse tuntuu ymmärtävän, että päivät alkavat olemaan luetut ja käytävät täyttyvät mitä eriskummallisimmista näyistä. Onko henkilökunta sekoamassa, kun kauan sitten kuolleet henkilöt kävelevät vastaan ja monet kohtaavat kauheita asioita. Kaikki kauheudet eivät kuitenkaan tule kuolleiden suunnalta.

Kauhun koulusta löytyi kirjava joukko henkilöhahmoja, jotka kamppailivat hulluuden partaalla, tai olivat muuten vain ilkeitä. Onneksi joukkoon mahtui myös muutama hyvää tarkoittava ihminen. Kauhua pieneen kirjaan mahtuikin paljon, niin kauhuolentojen, kuin tavallistenkin ihmisten tuottamaa. Ihmisten tekemät kauheudet tuntuivatkin mielestäni hirveämmiltä.

Minua ei yleensä haittaa kirjoissa olevat virheet, mutta tämä kirja oli poikkeus. Virheitä nimittäin oli liikaa jo minunkin mielestäni. Tavallisia kirjoitusvirheitä löytyi muutaman sivun välein, mutta se oli pienin ärsytys. Enemmän häiritsi muut virheet, kuten kirjan nimi, joka kannessa oli Kauhun koulu, mutta sisälehdessä Kauhukoulu. Luvutkaan eivät olleet lukuja koko kirjan ajan, sillä kirja alkoi Ensimmäisellä, toisella ja kolmannella osalla ja vasta sen jälkeen ne muuttuivat luvuiksi.

Kauhukirjat ovat minun lukulistallani sen verran harvinaisia, että virheistä huolimatta jaksoin lukea mielenkiinnolla kirjan, jännittää kaikkien hahmojen puolesta ja kauhistua hirvittävistä kohtauksista.


Kauhun koulu, (Schoolhouse, 1988)
Viihdeviikarit Oy
Suom. Kari Nenonen
s. 192

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mari Jungstedt: Viimeinen näytös


Visbyssä vietetään Almedal viikkoa, johon lähes tuhat toimittajaa osallistuu, mukaan lukien Erika malm. Erika on vuosien aikana kerännyt varsin suuren joukon vihamiehiä vahvojen mielipiteidensä takia. Kun Erika sitten löydetään hotellihuoneestaan murhattuna, on poliisien selvitettävä liittyykö murha työhön, vai yksityiselämään.
Komisario Anders Knutas saa tehtäväkseen selvittää tapausta, mutta hänen omat asiansa ovat pahasti solmussa ja kaiken lisäksi muutamien vuosien takainen kesken jäänyt tapaus alkaa selvitä ja Knutas joutuu matkustamaan Gran Canarialle. Knutaksen kollega Karin pitää ohjat käsissään esimiestään auttaakseen tämän poissa ollessa.

Viimeinen näytös on kymmenes osa Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Jo kymmenes osa ja vieläkin sarja jaksaa kiinnostaa. Paljon onkin hahmoille ehtinyt sattua ja tapahtua sarjan aikana ja varmasti jatkossa tapahtuu paljon lisää. Sarjasta on tullut itselleni tuttu ja turvallinen valinta tilanteisiin, joissa en osaa päättää mitä lukisin.

Viimeisessä näytöksessä saatiin viimeinkin päätökseen asioita, jotka ovat olleet keskeneräisinä monen kirjan ajan. En pitänyt ideasta viivytellä ratkaisun kanssa näin kauaa, mutta onneksi kymmennen osan kunniaksi odotus on ohi.

Tällä kertaa Jungstedt esitteli dramaattisen teatterimiljöön. Lukiessani kuvailua sumuisista raunioista joiden keskellä mahtavat näyttelijät lumosivat yleisöään, mielikuvitukseni lähti liikkeelle ja ehtisinkin kehitellä monenlaisia päätöksiä kirjalle, mistä yksikään ei sitten osunut oikeaan.


Viimeinen näytös, (Den sista akten, 2012)
Otava, 2015
Suom. Emmi Jäkkö
s. 317

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Robert kirkman & jay Bonansinga: The Walking Dead -Tie Woodburyyn


Lilly Caul pakenee pienen joukon kanssa maailmassa, jonka zombit ovat vallanneet. Lilly joukkoineen löytää paikan josta monet voivat vain uneksia. He saavat mahdollisuuden muuttaa täydelliseltä vaikuttavaan paikkaan, Woodburyyn. Woodburyä johtaa mies nimeltä Philip Blake, jota kutsutaan kuvernööriksi. Turvapaikassakaan elämä ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista ja Lily huomaa kuvernöörissä pelottavia puolia.

Tie Woodburyyn on toinen osa The Walking Dead -sarjasta.
Toinen osa ei jäänyt kakkoseksi ainakaan zombien tai toiminnan määrän perusteella, sillä menoa riitti ja kirja taisi olla vielä vähän rajumpi kuin ensimmäinen osa. Verisiä kohtauksia ja zombimättöä riitti, mutta onneksi kirja tarjosi myös niitä rauhallisia kohtauksia ja surullisia tarinoita uusien hahmojen elämien varsilta.
Kuvernöörin sekopäisyys pääsi tässä kirjassa paremmin esiin ja vastenmielisyys hahmoa kohtaan kasvoi.

Tie Woodburyyn ei tainnut paljastaa uusia salaisuuksia The Walking Deadistä tutuista hahmoista, mutta jännittävän tarinan edetessä, ei edes odottanut sitä. Kirkman ja Bonansinga ovat luoneet uusia mielenkiintoisia hahmoja, joiden tulevaisuus kiinnostaa ja toivonkin, että heidän tarinansa jatkuisi vielä Kuvernöörin tuhossa ja sen jatko-osassa.

Kirjaa lukiessa oli kiva huomata, ettei toinen osa pyörinyt liiaksi ensimmäisen osan ympärillä, vaan kirjasta löytyy täysin uusi tarina ja suurin osa hahmoistakin oli uusia. Vasta loppua kohden ensimmäisen osan ja toisen osan tarinat sulivat yhteen. Tie Woodburyyn voisi toimia itsenäisenäkin kirjana, mutta luulen siitä saavan kuitenkin enemmän irti luettuaan Kuvernöörin nousun.


Lue myös:  The Walking Dead -Tie Woodburyyn


The Walking Dead -Tie Woodburyyn, (The Walking Dead: The Road to Woodbury, 2012)
Like, 2015
Suom. Marika Saastamoinen
s. 362

perjantai 7. lokakuuta 2016

Enni Mustonen: Paimentyttö


Ida on nuori paimentyttö, joka orvoksi jäätyään päätyy monen mutkan kautta valtioneuvos ja satusetä Zachris Topeliuksen palvelukseen pikkupiiaksi. Topeliuksen talo on täynnä Idalle vieraita ihmisiä, mutta Ida pärjää ahkeruudellaan ja kiltteydellään pitkälle.
Kirja kertoo Idan kautta tarinaa 1893 -luvulta, 1898 -luvulle saakka.

Paimentyttö on ensimmäinen osa Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta.
Mustonen kirjoittaa entisajoista koukuttavasti ja luo lukijalle uskottavan kuvan Idan elämästä. Minun oli ainakin helppo eläytyä Mustosen luomiin maisemiin ja pidin erityisesti siitä, miten paljon kirjaan oli saatu yksityiskohtia 1800-luvun lopun elämästä ilman, että se vaikuttaisi tietokirjalta.

Suurimmaksi osaksi kirja keskittyi Idan elämään ja hänen kauttaan myös muiden piikojen arkirutiineihin, mutta oli mahtavaa päästä kurkistamaan myös Topeliuksen ja hänen perheensä tekemisiä.
Pidin Idan hahmosta, sillä hän jaksoi jatkaa eteenpäin ahkerana omista valtavista murheistaan huolimatta. Idan asenteesta huolimatta, kirja oli osittain surullinen. Onkin mielenkiintoista nähdä kuinka pitkälle elämässään Ida pääsee sarjan edetessä.

Paimentyttö oli erittäin hyvä avaus tälle sarjalle ja haluan ehdottomasti lukea myös muut osat, joissa Idan mukana päästään kurkistamaan muihinkin taiteilijakoteihin. On mukavaa löytää näin hyvä entisajoista kertova suomalainen sarja. Pidän kovasti entisajoista kertovista kirjoista, mutta kohdalleni ei ole osunut montaa Suomeen sijoittuvaa kirjaa aiheesta.


Paimentyttö
Otava, 2013
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
s. 360

maanantai 26. syyskuuta 2016

Joanne Harris: Suolaista hiekkaa


Mado palaa Pariisista kotisaareensa kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Saari ei vaikuta enää hyvinvoivalta. Talot rapistuvat ja jöröt itsepäiset saarelaiset kiukuttelevat toisilleen ja uskovat pyhimyksen pelastavan jos pelastaa haluaa. Hänen isänsä ei puhu lähes lainkaan ja Madoa kiinnostaa hänen hiljaisuuden salaisuudet.
Mado saa selville, että naapurisaaren rikas mahtimies suunnittelee omiaan heidän saarelleen ja hän yrittää saada kyläläiset nostamaan päätään ja taistelemaan saaren puolesta. tehtävä ei ole helppo, sillä saarelaiset eivät usko voivansa tehdä mitään. Onneksi Mado saa avukseen saaressa asuvan muukalaisen Flynin, jonka saarelaiset ovat ottaneet yllättäen avosylin vastaan.

Tuttuun Harrisin tyyliin saaren tunnelmaan pääsee loistavasti eläytymään. Kuvailtu on taas tuoksut ja tuntemukset niin tarkasti, ettei keneltäkään jää varmastikaan saari kaukaiseksi lukiessaan.
Osa hahmoista sen sijaan jäi aika kaukaiseksi itselleni. Päähahmot olivat ihan selkeitä, mutta sitten loput saarelaiset tuntuivat haastavilta. Vähän väliä piti muistella, että kukas tuo nyt sitten oli ja miksi se on kiukkuinen tuolle. Ehkä se vain johtui saarelaisten samankaltaisuudesta, kun heillä ei ollut kovin paljoa omia henkilökohtaisia luonteenpiirteitä.

Kirjassa on rauhallinen tunnelma ja se kannattaa muistaa kirjaa lukiessa ja nauttia vain saaren kuvailusta ja karuista oloista. Salaisuudet kyllä paljastuvat sitten lopussa ja vauhdilla. Mielestäni liiankin lyhessä ja vauhdikkaassa pätkässä, sillä muuten rauhallinen kirja tuntui saavan liian töksähtävän lopun.


Suolaista hiekkaa, (Coastliners, 2002)
Otava, 2003
Suom. Satu Leveelahti
s. 351

lauantai 24. syyskuuta 2016

Robert Kirkman & Jay Bonansinga: The Walking Dead -Kuvernöörin nousu


Veljekset Philip ja Brian Blake, sekä Nick ja Bobby yrittävät selviytyä nopeasti muuttuvassa maailmassa ja suojella pientä Pennyä, Philipin tytärtä. Zombit valtaavat maailmaa nopeammin kuin kukaan olisi uskonut, ja radio kanavat hiljenevät yksi kerrallaan, vaikka kauheudet eivät ole ehtineet jatkua, kuin muutaman päivän. Atlantassa huhutaan olevan pakolaiskeskus, johon miehet ja Penny päättävät lähteä zombeja karkuun odottamaan turvallisten päivien paluuta. Matka on vaarallinen, sillä zombit eivät suinkaan ole ainoa vihollinen maailmassa, jossa ihmiset tuntuvat menettävän järkensä ja tekevän mitävain selvitäkseen.

Kuvernöörin nousu on ensimmäinen osa The Walking Dead -sarjasta.
Kuvernöörin nousu sopii luettavaksi The Walking Deadin faneille, mutta myös niille joille kysyinen sarja ei ole ennestään tuttu. Kirja nimittäin tarjoaa kauhun ja zombien faneille itsenäisen tarinan, jonka lukemiseen ei tarvita taustatietoja.
Faneille kirja kuitenkin tarjoaa mielenkiintoista lisätietoa sarjaa edeltävästä ajasta ja pahamaineisesta kuvernööristä. Osittain sarjan seuraajat väkisinkin tietävät mitä kirjassa tulee tapahtumaan, mutta ei mielestäni yhtään liikaa, sillä televisiosarjassa on kuvernöörin aikaisemmat liikkeet jätetty kertomatta ja kirja tarjoaa yllättäviä käänteitä.

Kirjasta löytyy rauhallisia kohtauksia, joissa hahmoihin päästään tutustumaan ja joissa kuvaillaan arkea zombien ympäröimässä maassa, mutta myös toimintaa löytyy sitä kaipaaville ja välillä lukija viedäänkin keskelle veristä aivokudoksen ja suolien täyttämää taistelutannerta.

En ole koskaan ollut veristen ja erittäin väkivaltaisten kohtausten ystävä, mutta The Walking Dead on saanut minut koukkuun selviytymistarinansa ansiosta ja odotan innolla mitä kaikkea uutta televisosarjasta tutuista hahmoista vielä paljastuu tämän kirjasarjan kautta. En osaa sanoa poikkeaako alkuperäinen The walking Dead sarjakuva paljon televisiosarjasta, kun en ole sitä lukenut, joten en voi verrata sitä tähän kirjaan.


The Walking Dead -Kuvernöörin nousu, (The Walking Dead: The Rise Of The Governor, 2011)
Like, 2014
Suom. Marika Saastamoinen
s. 361

torstai 8. syyskuuta 2016

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Kissani Jugoslavia kertoo kahden ihmisen tarinan, kahdessa eri maassa ja yhdistää tarinat lopulta yhteen. Emine on nuori nainen 1980 -luvun Jugoslaviassa. On aika mennä naimisiin ja perustaa perhe. Onnellista avioliittoa ei kannata kuitenkaan suuremmin odotella, kun näkee aviomiehensä häissä, vasta kolmatta kertaa, eikä mies käyttäydy, niin kuin pitäisi.
Bekim on mies, joka on nuorena perheensä kanssa muuttanut Jugoslaviasta Suomeen sotaa pakoon. Sopeutuminen on vaikeaa pakolaisena ja seksuaalisen vähemmistön edustajana.

Tästä kirjasta puhuttiin paljon, kun se ilmestyi, joten odotukset olivat korkealla, kaikkien ylistävien arviointien jälkeen. Kirja ei kuitenkaan napannut toivotulla tavalla ja se jäikin etäiseksi.
 Parasta kirjassa oli Eminen osuudet, jotka paljastivat Jugoslavian kulttuuria, erityisesti naisen rooli perheessä nousi esiin. Eminen osuudet kirjasta oli kirjoitettu selkeämmin ja ilman erityistä symboliikkaa, kun taas Bekimin osuudet olivat vaikeaselkoisempia.
Kirja oli nopeaa luettavaa, mutta minulle ei ainakaan kaikki asiat selvinnyt ensimmäisellä lukukerralla. Paljon asioita jäi roikkumaan ilmaan, enkä tiedä olisiko ne pitänyt ymmärtää kirjan lukemalla. Esimerkiksi Bekimin vierailu isoisänsä luona kirjan loppupuolella, jäi minulle merkityksettömäksi.
Pakolaiselämää Suomessa kuvaili mielestäni parhaiten Eminestä ja Bajramista kertovat osiot, kun taas tässäkin aiheessa Bekimin osuudet jäivät kaukaisiksi.

Statovci oli valinnut mielenkiintoisen tavan kertoa hahmosta, jota nimitettiin kissaksi. Erilaisuus herätti kiinnostuksen. En pitänyt kissasta ja toivoin Bekiminkin tajuavan, että hän ansaitsee paljon parempaa, kuin tuon kissan.

Kirjan kansi on kivan erilainen ja näyttävä, mutta valitettavasti, en kannen suunnittelijaa löytänyt. :/


Kissani Jugoslavia
Otava, 2014
s. 286

perjantai 2. syyskuuta 2016

Mari Jungstedt: Neljäs uhri


Pikkukaupungin rauhallista arkea ravistelee ryöstäjien tekemä isku arvokuljetusautoon. Ryöstäjät pääsevät karkuun, mutta pian epäonni kohtaa myös heitä, kun yksi ryöstäjistä murhataan piilopaikassa. Komisario Knutas saa kollegoidensa kanssa tapuksen tutkintaansa. Onko kyse vain ryöstäjien välisestä riidasta, vai onko joku paremmin perillä ryöstäjistä, kuin Knutas?

Neljäs uhri on yhdeksäs osa Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Jungstedtin tapa kertoa tarinaa monen ihmisen näkökulmasta toimi taas, vaikka tällä kertaa arvasin murhaajan aika aikaisessa vaiheessa, eikä kirja tuottanut suuria yllätyksiä. Vaikka sarjasta löytyy muutama tälläinen melko ennalta-arvattava teos, on lukeminen silti mukavaa hyvin etenevän kerronnan vuoksi.
Upean aidosti kuvailtu Gotlanti ja sen maisemat piirtyy selvästi lukijan silmien eteen, vaikka en ole Gotlannissa edes käynyt. Tälläistä kirjoitustyyliä arvostan kovasti.

Henkilöistä Johan ja Emma olivat aika pienessä roolissa tällä kertaa, mutta kaikkien muiden hahmojen elämää koskevien juonenkäänteiden joukossa se ei haitannut. Kaikki hahmot jäivät kirjassa isojen muutosten äärelle, joten mielenkiinnolla odotan miten heidän kaikkien käy seuraavassa osassa.


Neljäs uhri, (Det fjärde offret, 2011)
Otava, 2014
Suom. Emmi Jäkkö
s. 333

tiistai 30. elokuuta 2016

Harri Nykänen: Mullasta maan


Joonas Salo on rikas mies myytyään peliyhtiönsä osakkeita. Hän ei vain tiedä mitä tekisi elämällään ja päättää vetäytyä mietiskelemään Lappiin. Hän ostaa Itä-Lapista tilan, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia kyläläisiä. Tila on aiemmin kuulunut Kojamoiden suvulle, eikä vanhemmat kojamoiden veljekset haluaisi päästää tilaa ulkopuoliselle omistajalle, mutta niin käy, että Joonas onnistuu ostamaan tilan Kojamoiden nenien edestä.
Tilasta liikkuu niin paljon huhuja kylällä ja monet käyvät paikanpäällä ihastelemassakin, että Joonaksen mielenkiinto herää väkisinkin ja hän päättää selvittää mitä salattavaa entisellä tilan omistajalla, nyt jo kuolleella Toivo Kojomolla oli. Toivo oli erakoitunut taloonsa 70-luvulla ja myöhemmin hankkinut taloa vartioimaan valtavan aidan ja lauman koiria.

Joskus käy näinkin, että ruokakaupasta lähtee mukaan muutakin kuin ruokaa, kuten tämä Mullasta maan teos. Kirjan kansi on niin hieno, että ihastelin sitä monet kerrat, kunnes sitten kävin lukemassa takakannen tekstin ja kun sekin vaikutti niin mielenkiintoiselta, lähti kirja mukaan.

Kirja tarjosi jännittävän tarinan Lapin maisemissa. Omalaatuisia persoonia oli kirja täynnä ja vaikka salaisuudet paljastuivat lopussa aika rytinällä ilman suurempia jännityksiä, oli kirja mukavaa luettavaa.
Minulle tuli kirjasta mieleen suomalainen kauhuelokuva Kuutamosonaatti, vuodelta 1988.
Oli vanha tyhjillään ollut talo harvaan asutulla alueella, jonne kaupungista tullut asukas muuttaa. Asukas ei kuitenkaan voi olla täysin rauhallisin mielin, kun metsissä vaeltaa rujo mies ulvomassa ja paikalle lappaa vähän väliä toinen toistaan omalaatuisempia kylän asukkaita.

Kirjassa oli kivan rauhallinen tunnelma ja Lapin maisemista ja hyvästä ruuasta ehdittiin nauttia kaikkien mysteerien keskellä. Toisaalta myös erilaisia salaisuuksia ja draamaa ehti näinkin lyhyeen kirjaan yllättävän paljon mahtua.


Mullasta maan
Crime Time, 2014
s. 231
Päällys: Lasse Rantanen

Dolores Redondo: Luualttari


Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar saa itsemurhan tehneiltä rikollisilta hänelle osoitettuja itsemurhaviestejä. Selvästi hänen mielenkiintonsa halutaan herättää, mutta miksi? Amaia alkaa tutkia rikollisia ja saa selville heidän rikostensa yhtäläisyyden. Kaikki ovat syytettyinä murhasta. Murhatut ovat naisia, ja vaikuttaa selvältä, että heidän miehensä ovat syyllisiä. Voisiko murhien takana olla kuitenkin jokin suurempi voima tai yksi henkilö, joka jollakin ihmeellisellä keinolla, olisi saanut miehet murhaamaan kumppaninsa.
Amaia on juuri synnyttänyt pienen pojan, eikä äitinä ja poliisina oleminen ole helppo yhdistelmä. Kun he taas palaavat perheenä Baztanin laaksoon murhatutkimuksien takia, nousevat menneisyyden haamut pintaan.

Luualttari on Baskimaan murhat -trilogian toinen osa.
Baskimaan murhat -trilogian ensimmäinen osa Näkymätön vartija oli erittäin hyvä, mutta Luualttari onnistui olemaan vielä parempi.
Amaian synkästä menneisyydestä paljastui paljon lisää ja Luualttarin juoni selvensi ensimmäisen osan tarinaa muutenkin. Näkymättömässä vartijassa alkanut tapahtuma kutoutui Luualttarissa ehjäksi kokonaisuudeksi. Odotankin innolla mitä kaikkia sarjan viimeinen osa voikaan tarjota.

Baskimaan kulttuuriin ja mytologiaan päästään tutustumaan lisää ja nyt taruolennot ovat selvemmin esillä, kuin ensimmäisessä osassa. Tarot kortteja luetaan, omituisia väristyksiä tunnetaan ja törmätään jopa vähän eriskummallisiin retkeilijöihin. Kirjassa vallitsee tarumainen ilmapiiri, joka tekee tästä dekkarisarjasta ihan omanlaisensa ja mahtavan.


Luualttari, (Legado en los huesos, 2013)
Gummerus, 2016
Suom. Sari Selander
s. 610
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

lauantai 20. elokuuta 2016

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus


Keskellä keskikesän kuumutta, alkaa muumilaaksoon putoilla nokihiutaleita. Läheinen tulivuori alkaa purkautua ja aiheuttaa laaksoon valtavan tulvan. Muumiperhe pakenee tulvaa yläkertaan, mutta pian vesi on jo niin korkealla, että perhe siirtyy katolle ja näkee sieltä ohi ajelehtivan kummallisen rakennuksen. Perhe päättää muuttaa toistaiseksi rakennukseen uusien ystäviensä Homssun ja Miskan kanssa. Talo on kuitenkin kummallinen ja siellä tapahtuu odottamattomia asioita, mutta muumiperheellä ystävineen on hauskaa. Tulvasta johtuen osa muumiperheestä ajautuu erilleen, mutta juhannuksesta tulee huiman jännittävä seikkailu ihan jokaiselle.

Muumiperhe jaksaa aina riemastuttaa huolettomuudellaan. perhe kokee toinen toistaan suurempia huolia ja katastrofeja, mutta asenne on kohdillaan ja kaikesta selvitään.
Kaikilla hahmoilla on omanlainen luonne ja he käsittelevät asioita erillä tavalla. Muumiperheen hahmot ovatkin varmasti tuttuja lähes kaikille, mutta kirjassa esiintyi myös hieman tuntemattomampia olentoja, kuten Homssu, joka mielestäni oli aika käytännöllinen luonteeltaan, sekä surullinen ja tunteellinen Miska.

En enää osaa päättää suosikkiani muumikirjoita, sillä ne vain ovat kaikki niin loistavia.
Tässä kirjassa pidin kuitenkin kovasti Nuuskamuikkusesta, joka joutui itselleen odottamattomaan tilanteeseen kapinallisen luonteensa vuoksi. Hän päätyi isähahmoksi 24 lapselle, joka ei ollutkaan ihan helppo homma ja hän hauskasti ajattelikin vievänsä kaikki lapset Muumimammalle ja toivoi, ettei kukaan luulisin kaikkien lasten olevan hänen omiaan.

Onneksi vielä on Muumikirjoja lukematta ja toki nämä kestävät monen monta lukukertaa. Kuvatkin kirjassa ovat jälleen onnistuneita. Muumit <3



Vaarallinen juhannus, (Farlig Midsommar, 1954)
WSOY
Suom. Laila Järvinen
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957
Suomennoksen tarkistus. Päivi Kivelä, 2010

maanantai 8. elokuuta 2016

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi


Kilpikonnien hidas valssi on jatkoa Pancolin kirjalle Krokotiilin keltaiset silmät. Joséphine on keski-ikäinen historiantutkija, joka on nyt muuttanut tyttärensä Zoén kanssa kalliiseen luksusasuntoon Pariisiin. He viihtyivät loistavasti vanhassa kodissaan, mutta toisen tyttärensä Hortensen suostuttelemana hän osti asunnon. Hortense on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan unelma ammattiaan. Lontooseen on muuttanut myös moni muu kirjan hahmoista. Joséphinen sisaren mies Philippe ja heidän poikansa, ja Joséphinen paras ystävä, sekä hänen poikansa, asuvat kaikki Lontoossa. Kun naapurustossa alkaa riehua kylmäverinen murhaaja, toivoo Joséphine tuttujensa olevan hieman lähempänä.

Kilpikonnien hidas valssi jatkoi sujuvasti kerrontaa siitä, mihin Krokotiilin keltaiset silmät jäi. Laaja mielenkiintoinen henkilökaarti vaikeine suhdekuvioineen ja uusine vaikeuksineen jaksoi pitää mielenkiinnon yllä vielä toisenkin tiiliskivikirjan verran.
Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä kirja ei ollut ihan niin todentuntuinen, sillä henkimaailma ja murhaaja, jotka lisäsivät kyllä omat mielenkiintoiset tapahtumasarjansa kirjaan, verottivat hieman todentuntua. Toisaalta ilman näitä, kirja olisi saattanut olla liian samankaltainen, kuin edeltäjänsä.

Pancol osaa kuvailla ihmisiä ja kirjassa parasta onkin mielestäni ihan arkiset asiat ja askareet, joissa henkilöihin päästään tutustumaan parhaiten. En saanut vieläkään yliannostusta kirjan monipuolisesta henkilöstöstä, joten luen mielelläni vielä sarjan kolmannenkin osan.

P.S. Pancol yllätti minut täysin juonenkäänteellä, jota en meinannut uskoa tapahtuneen, vaikka sen itse kirjasta luin...


Kilpikonnien hidas valssi, (La valse lente des tortues, 2008)
Bazar kustannus Oy, 2012
Suom. Lotta Toivanen
s. 761
Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki


Jenny Levinillä menee hyvin. Hän on päässyt etenemään nopeasti pitkälle malliurallaan ja on nyt yksi huippumalleista. Hän on saanut poikaystäkseen tunnetun muotikuvaajan Markus Sandbergin. Kun hän sitten löytää yöllisellä retkellään Markuksen pahasti pahoinpideltynä, alkaa asiat yllätten menemään huonompaan suuntaan.
Komisario Anders Knutas tutkii tapausta kollegoidensa kanssa ja saa huomata mallimaailman karun puolen. Entinen malli Agnes kärsii anoreksiasta sairaalassa, kun taas toinen malli on lähtenyt mieli maassa kotimaahansa. Muotimaailman työntekijöillä tuntuu olevan paljon vihamiehiehiä, joten jutun selvittäminen  on vaikeaa.

Vaarallinen leikki on kahdeksas osa Mari Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Vaarallisessa leikissä päästiin tutustumaan mallimaailmaan kahdesta eri suunnasta. Oli Jenny, jolla meni hyvin ja kaikki oli ihanaa, sekä Agnes, johon malliura jätti syvät henkiset arvet. Mallimaailmasta oli mielenkiintoista lukea.

Minä petyin vähän tähän kirjaan, sillä odotin taas mielenkiintoista murhaajaa, jonka ajatusmaailmaan päästäisiin pikkuhiljaa sisälle, mutta murhaaja jäi erittäin kaukaiseksi. Loppuratkaisu oli muutenkin hieman kummallinen, mutta se johtui varmaan juurikin murhaajan etäisyydestä, sillä hänen motiivejaan oli vaikea käsittää tietämättä hänestä mitään.
Agnes nousi omaksi suosikikseni kirjassa. Hänen tarinansa oli tavallaan koskettava.

Vaarallinen leikki on nopeaa ja kevyttä luettavaa, mutta ei tarinallaan yllä mielestäni aiempien osien tasolle.


Vaarallinen leikki, (Den farliga leken, 2010)
Otava, 2013
Suom. Jaana Nikula
s. 382

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö


Dakota Walker on 18-vuotias. Hän yrittää tehdä koulun ohella töitä äitinsä perustamassa lankakaupassa. Hänen äitinsä Georgia ei kuitenkaan enää elä ja kauppa herättää Dakotassa kipeitä muistoja rakkaasta äidistä. Neulontakerho, jonka Georgia yhdisti, pitää yhä yhtä ja he ovat suuri apu Dakotan elämässä.  Kaikki neulontakerhon naiset pohtivat elämänsä valintoja, onneksi heillä on tukenaan toisensa.
Suurin osa kerholaisista lähtee Italiaan töiden, rakkauden tai muun syyn vuoksi, joten neulontakerhon kokoontumiset saavat jäädä kesäksi.

Lankakaupan tyttö on Lankakauppa -trilogian toinen osa.
Viimeinkin sain luettua tämän sarjan loppuun, vaikka täysin väärässä järjestyksessä. Muiden osien lukemisestakin oli taas niin paljon aikaa kulunut, että tämän kirjan henkilöiden muistaminen tuotti vaikeuksia. Aika pian pääsin kuitenkin perille siitä, kuka oli kuka.

Tässä osassa lankakauppa ei mielestäni ollut yhtään niin suuressa osassa, kuin muissa kirjoissa ja jotenkin jäin kaipaamaan sitä lämmintä pikkuputiikin tuntua mikä tästä kirjasta puuttui.
Tämä osa oli muutenkin mielestäni trilogian huonoin, sillä alku oli hidas ja kangerteleva ja juoni tuntui lähtevän kunnolla rullaamaan vasta hyvän tovin kirjaa luettua.
Loppuosa kirjasta olikin sitten huomattavasti parempi ja Italia oli kiva lisä juoneen, vaikka suuria yllätyksiä kirja ei tarjonnut.

Myös tästä kirjasta löytyy lopusta neulontaohje, sekä muutama resepti, kuten aiemmistakin osista.


Lankakaupan tyttö, (Knit Two, 2008)
Gummerus
Suom. Päivi Pouttu-Deliére
s. 470

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Noria on teemestarin tytär ja pian valmis teemestari itsekin. Ei ole kuitenkaan helppoa olla teemestari maailmassa, jossa vesi on loppumassa. Maailmalla soditaan ja jokaista valvotaan. Vettä saa vain pienen määrän ja ihmiset kärsivät. Vesirikoksesta rangaistaan pahimmalla tavalla, eikä Norian elämää helpota tieto suuresta salaisuudesta, jota teemestarien tulee varjella.
Teemestarin kirja sijoittuu kauas tulevaisuuteen ja maailmaa on muuttanut ilmeisesti ilmastonmuutos, sekä öljystä käyty sota.

Pidin Teemestarin kirjasta paljon. Aihe on mukavan erilainen ja ajatuksia herättävä. Tapahtumat sijoittuvat kuitenkin vain muutamien satojen vuosien päähän ja on aika pelottava ajatus, että maailma muuttuisi niin paljon, niin lyhyessä ajassa. Ehkä kirjan on tarkoitus herätellä ihmisissä ajatuksia siitä, millaisia valintoja tekee maailman vuoksi.

Lukijalle jätetään tilaa omille olettamuksille ja arvailuille, mitä on tapahtunut ja millaiselta maailma näyttää, sillä kaikkea ei selitetä tarkasti, vaan kevyesti, niin että mielikuvitus herää.
Teeseremoniat tekevät poikkeuksen, sillä niitä kuvaillaan tarkasti. Ne ovatkin iso osa kirjaa ja aihe on kiinnostava, joten mielellään luin kuvailuja noista upeista seremonioista, kaikkine pienine ja suurine sääntöineen.

Teemestarin kirja on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista joita olen tänä vuonna lukenut.


Teemestarin kirja, 2012
Kustannusosakeyhtio Teos
s. 330
Kansi: Adam Johnson

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Cecelia Ahern: Lahja

Lou Suffern on kiireinen mies. Hän tekee aina montaa asiaa samaan aikaan, eikä hänen vähäisestä vapaa-ajastaan liikene aikaa vaimolle ja lapsille.
Muutama viikko ennen joulua Lou päättää tehdä hyvän teon ja pysähtyy tarjoamaan kahvikupillista toimiston nurkalla kerjäävälle miehelle. Lou huomaa keskusteltuaan hetkisen miehen kanssa, että hän on hyvin tarkkasilmäinen. Lou tulee ajatelleeksi, että Gabesta voisi olla hyötyä työpaikalla, jotta hän saisi hankittua ansaitsemansa ylennyksen.
Pian Gabe työskentelee firmassa, mutta oliko tuntemattoman Gaben hankkiminen firmaan sittenkään hyvä idea. Mies kun tuntuu olevan jokapaikassa ja näkevän aivan kaiken.

Joka kerta, kun aloitan Cecelia Ahernin kirjan, yllätyn kirjailijan monipuolisuudesta. Jokaisella kirjalla, jonka olen häneltä tähän asti lukenut, on oma tyylinsä, eikä etukäteen voi paljoa tietää millainen seuraava kirja on.

Lahja on taianomainen, toiveikas, mutta surullinen kirja. Kirja on hyvä, mutta ei yllä parhaiden joukkoon Ahernin tuotannossa, sillä en pitänyt lopun eräänlaisesta yhteenvedosta.
Minusta yhteenveto tuntuu turhalta, sillä lukijalle käy selväksi kirjan edetessä kaikki mitä pitääkin. Lisäksi viimeinen luku, vei mielestäni arvoa upealta varsinaisen tarinan lopulta, johon kirjan olisi mielestäni voinut lopettaa. Itse koin kyllä koko Kalkkunapoikatarinan, joka kirjaan oli aseteltu varsinaisen tarinan lisäksi, todella turhaksi. Kirja olisi toiminut loistavasti, ilman tätä tarinaakin, joka teki vain ärsyttävästi selväksi, että tarinalla on opetus.

Jos kuitenkin unohdetaan kalkkunapoika kirjasta ja mietitään vain varsinaista tarinaa, en muuttaisi siitä mitään. Tapahtumia ei voinut ennalta arvata ja se teki lukemisesta mielenkiintoista ja koukuttavaa.


Lahja, (The Gift, 2008)
Gummerus
Suom. Terhi Leskinen
s. 372

tiistai 28. kesäkuuta 2016

David Safier: Happy family

Wünschmannien perhe on kriisissä. Äiti Emma on luopunut unelmistaan perheensä vuoksi ja pyörittää kituvaa lastenkirjakauppaa. Isä Frank tekee aivan liikaa töitä ja kipinä heidän välillään tuntuu sammuneen aikoja sitten. Perheen murrosikäinen tytär Fee kiukuttelee ja poika Max on sulkeutunut omiin oloihinsa.
Emma päättää vielä kerran yrittää korjata perheensä tilanteen raahaamalla heidät kaikki hirviöiksi pukeutuneina kirjanjulkistustilaisuuteen, mutta se ei suju ja he lähtevät kotimatkalle vielä huonomissa väleissä. Matkalla he kohtaavat noidan, joka muuttaa koko perheen hirviöiksi. He lähtevät yhdessä noidan perään saadakseen kirouksen purettua.

Happy familyn juoni ei kuulosta siltä, että kirja olisi minua varten kirjoitettu, mutta uskalsin silti koittaa, sillä olen lukenut David Safierin Huonon karman, joka oli niin hauska, että se oli luettava heti kokonaan. Happy family jatkoi samalla linjalla. Kirja on todella hauska, yksi niistä kirjoista, joita lukiessa saa nauraa.

Kaikki perheenjäsenet pääsevät kertomaan vuorotellen millaisia ajatuksia heidän päässään liikkuu, vaikka suurimman osan ajasta Emma onkin kertoja.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kaipaavat pientä piristystä, tai muuten vain hauskaa luettavaa. Vakavasti tätä kirjaa on vaikea ottaa, vaikka perheellä paljon ongelmia onkin. Se vain sattuu olemaan hauskasti kirjoitettu. Safier on saanut minut ainakin vakuuttumaan Huonon karman ja tämän Happy familyn perusteella loistavista kirjoituslahjoistaan.


Happy Family, 2011
Bazar, 2012
Suom. Sanna van Leeuwen
s. 314

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Agatha Christie: Lordin kuolema

Hercule Poirot saa pyynnön näyttelijättäreltä, joka on naimisissa Lordi Edgwaren kanssa. Tämä haluaa avioeron miehestään ja pyytää Poirotia puhumaan miehen kanssa. Poirot suostuu, mutta yllättyy, kun Lordi suostuu pyyntöön vastaanpanematta. Pian Lordi löydetään kuitenkin murhattuna, ja lady Edgware on pääepäilty, sillä tämä on tehnyt monelle selväksi haluavansa miehestään eroon keinolla millä hyvänsä. Poirot alkaa selvittää kiinnostavaa murhaa yhdessä kapteeni Hastingsin ja tarkastaja Jappin kanssa.

kirjan kertoja on kapteeni Hastings, joka kirjoittaa tapauksen omasta näkökulmastaan tapuksen selvittyä. Tämä kirjoitustapa tuokin kirjaan hauskuutta, kun Hastings ei aina aivan ymmärrä tuota omalaatuista, mutta teräväjärkistä Poirotia. Hän pystyy vain arvailemaan, mitä Poirotilla milloinkin on mielessään.

Tuttuun Christie tyyliin kirjasta löytyy selvät epäillyt, joista lukija voi alkaa arvuuttelemaan, ja pohtimaan kuka murhaaja on. Vauhdilla alkaa myös paljastumaan uusia johtolankoja, kun Poirotin pienet harmaat aivosolut tekevät tehtäväänsä.

Poirotin itserakas ja hauska olemus yhdistettynä jännittävään ja ennalta-arvaamattomaan juoneen takasivat taas hyvän kirjan, joka Lordin kuolema on.


Lordin kuolema, (Lord Edgware Dies, 1933)
WSOY, 1953
Suom. Eila Pennanen
s. 314

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Scott Phillips: Jäätävää satoa


On jouluaatto vuonna 1979. Charles Arglist on asianajaja, jolla on noin 9 tuntia aikaa kulutettavanaan kotikaupungissaan, ennen kuin hänen täytyy lähteä sieltä lopullisesti, sillä hän on kavaltanut pomoltaan suuren määrän rahaa. Charles kiertää strippibaareja ja kaikenmaailman hämäräliikkeitä ja tapaa ystäviään ja tuttaviaan. Odottavan aika on pitkä, eikä se suju ilman ongelmia.

Kirja lähti kirpparilta mukaan hienon kannen takia, ja se olikin mukavaa vaihtelua, sillä tämän tyylisiä kirjoja en olekaan tainnut pahemmin lukea. Jäätävää satoa on lyhyt kirja, mutta tapahtumia ja vauhtia riittää alusta loppuun. Charles ja hänen ystävänsä ovat kovaksi keitettyjä liikemiehiä, jotka eivät pelkää laittaa porukkaa kylmäksi, jos he tulevat suunnitelmien tielle. Itse kuvailisin suurinta osaa hahmoista surkimuksisksi, sillä he eivät olleet kovin rakastettavia ihmisiä.

Jouluaaton tunnelma ei ole kovin jouluinen näiden hahmojen kanssa kulkiessa, mutta talvinen kyllä, ja lumimyrskyn tunnelmiin pääsi hyvin ajatuksissaan, näin kesälläkin.

Vaikka kirja oli hyvä, ei tälläiset "Kovaksi keitetyt dekkarit" ole minun suosikkejani, joten taitaa riittää, että näitä lukee jos sattuu vastaan tulemaan todella mielenkiintoisen näköinen kappale, niin kuin tämä.


Jäätävää satoa, (The Ice Harvest, 2000)
Arktinen Banaani, 2009
Suom. Pasi Punnonen
s. 221
Kannen maalaukset: Ossi Hiekkala

torstai 9. kesäkuuta 2016

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän


Summer Maple, eli Suvi Vaahtera on maailmankuulu rocktähti. Pikkukaupungista Suomesta maailmalle päässyt Suvi on kummankin kirjan kertojan ajatuksissa. Kertojina toimivat Suvin entinen poikaystävä Antti, joka ei ole päässyt yli suhteen päättymisestä, sekä Suvin äiti Leena.

Anna minun rakastaa enemmän ei kolahtanut minuun ollenkaan. Pidin luvuista, joissa kertojana toimi Leena, mutta ikävä kyllä nämä kohdat olivat aika harvassa. Nämä luvut olivat hyviä, koska ne poikkesivat muusta kirjasta ja keskittyivät myös Leenan omaan elämään, sekä hänen mieheensä, Suvin isään Ristoon, eikä palkästään Suviin. Suvi ja Antti olivat suurin syy siihen miksi en kirjasta pitänyt, sillä he eivät vain hahmoina olleet mielestäni kiinnostavia, ja koska melkein koko kirja kertoi heistä, on helppo päätellä, ettei lukeminen koukuttanut.

Vasta kirjan lopussa alkoi heräämään mielenkiinto tarinaa kohtaan, mutta sitä ennen kirja oli mielestäni aika paikoillaan junnaavaa, eikä erityisen mielenkiintoista luettavaa. Antin Rakkaus Suvia kohtaan kävi hyvin selväksi jo alkumetreillä, enkä itse olisi ainakaan tarvinnut näin pitkää kirjaa tämän rakkauden esiintuomiseen.

Minua ärsytti välillä suunnattomasti, kun en tiennyt luvun alkaessa hetkeen edes kumpi kertojista oli äänessä, johtuiko se sitten keskittymisen puutteesta, vai mistä, sitä en tiedä. Asia selvisi aina kuitenkin melko pian, mutta ärsyttävää se oli silti.

Musiikki oli suuressa osassa kirjaa, joten jos musiikki aiheet kiinnostavat, voi tämä kirja olla sopivaa luettavaa. Rocktähden elämään tutustuttiin aika laajasti ja kiertueillekin päästiin. Aitoudesta en tiedä, kun en ole koskaan kiertueella ollut.


Anna minun rakastaa enemmän, 2005
Otava,2016
Ilmestyi ensimmäisen kerran Teoksen julkaisemana, 2005
s. 398

maanantai 30. toukokuuta 2016

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Amaia Salazar on ylikonstaapeli, joka saa hoidettavakseen vaativan tehtävän. Hänen lapsuuden kotiseudulla tapahtuu murha. Teinitytön ruumis löydetään Navarran ikimetsästä, Baztanjoelta. Amaia laitetaan tehtävän johtoon ja hän majoittuu kotikyläänsä sukulaisten luo tutkinnan ajaksi. Tutkinta itsessään on jo valtavan raskas taakka, raakuutensa vuoksi. Amaia joutuu kuitenkin myös kohtaamaan unohdetut muistot lapsuudesta, jotka eivät jätä häntä rauhaan. Sisarusten kanssa ei ole helppoa, eikä jokainen kollegakaan ole tyytyväinen Amaian valinnasta tutkinnan johtoon.

Näkymätön vartija on ensimmäinen osa Baskimaan murhat -trilogiasta.
Baskimaahan sijoittuva dekkari sai mielenkiinnon heräämään, sillä minulle ei tule yhtään lukemaani kirjaa mieleen, joka olisi sijoittunut kyseiselle seudulle. Espanjaan sijoittuva kirjallisuus kiinnostaa minua muutenkin.

Baskimaan kansantarinat, kyläläisten uskomukset, ja maisemat jotka saavat mielikuvituksen lentämään, saavat näkymättömän vartijan hyvin erottumaan nykyisestä valtavasta dekkarimäärästä.
Lukija voi itse kirjaa lukiessaan päättää mihin uskoo. Onko kyläläisten näkemät olennot oikeita, vai vain unenpuutteen tai stressin aiheuttamia kuvitelmia.

Näkymättömän vartijan juoni oli synkkä, niin kuin Baskimaan helmikuinen sääkin. Nuorten tyttöjen murhat, yhdistettynä Amaian pelottaviin muistoihin ja taruolentoihin, luovat kokonaisuuden, joka ei ole ehkä paras vaihtoehto hauskaa ja kevyttä luettavavaa etsiville, mutta minä pidin kokonaisuudesta.


Näkymätön vartija, (El guardián invisible, 2013)
Gummerus, 2015
Suom. Sari Selander
s.471
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

tiistai 24. toukokuuta 2016

Eppu Nuotio: Onnellinen loppu


Annukka Lehmus on päässyt Varkaudesta Helsinkiin, vaikka Varkaus ei välttämättä tunnu lähtevän Annukasta. Elämä on kulkenut paljon eteenpäin Varkaudessa vietettyjen vuosien jälkeen, mutta edelleen vanhat muistot tunkevat uniin ja ajatuksiin, vaikka niitä ei kaivata. Annukka käy töissä ja pärjää elämässään aivan normaalisti, mutta sitten sairaalasta soitetaan ja hän saa kuulla olevansa vanhan naisen läheisimmäksi omaiseksi merkitty henkilö.

Onnellinen loppu on Annukka Lehmuksesta kertovan trilogian viimeinen osa. Kirja oli mielestäni hyvä, mutta hieman irrallisen tuntuinen muihin osiin verrattuna. Annukka oli toki muuttunut todella paljon hahmona, joka ei ihmetytä, kun ikää oli kertynyt ja siirryttiin lapsen ja teinin elämästä, aikuisten maailmaan, mutta silti. Kirjassa heräteltiin vielä viimeisen kerran Varkauden aikaisia muistoja unien kautta, mutta en saanut ainakaan niistä ajoista enää mitään uutta irti.

Kiinnostavaa oli kuulla mitä Annukalle kuului aikuisena ja miten hänellä pyyhki elämässään. Myös Annukan vanhemmat esiintyivät kirjassa, vaikkakin aika nopeasti. Heidän vanhuuden päivänsä olivat aikalailla erilaiset, kuin ajattelin, mutta se ei ollut mitenkään huono asia, oli vain aluksi vaikea kuvitella heidät sellaisiksi. Onnellinen loppu oli kirjoitettu aikaisempien osien tapaan hyvin kulkevalla kirjoitustyylillä ja kirja eteni nopeasti.

Loppujenlopuksi Onnellinen loppu oli mielestäni sarjan huonoin osa, vaikka huono ei ollutkaan. Kirja ei kuitenkaan tuntunut olevan mieleenpainuva, niin kuin muut Eppu Nuotiolta lukemani kirjat.

Lue myös: Peiton paikka, ja Neitsytmatka.


Onnellinen loppu
Otava, 2005
s. 240
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

lauantai 14. toukokuuta 2016

Eppu Nuotio: Neitsytmatka


Annukka Lehmus viettää teinivuosiaan Varkaudessa. Eletään 70-luvun loppua ja Annukka tajuaa haluavansa kauas pois Varkauden paperitehtaan ja isänsä varjosta. Lapsen viattomuus on poissa ja Annukka testaa rajojaan. Ilkeät teinien kommentit sinkoilevat ystävysten Annukan ja naapurin Sinikan välillä. Perheen piilotetut salaisuudet alkavat valjeta Annukalle ja viha isää kohtaan suurenee.

Neitsytmatka on Annukka Lehmuksesta kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäisen osan salaisuudet alkavat paljastua enemmän ja suurempina, vaikka edelleenkin lukijalle jää tilaa tehdä omia johtopäätöksiään tapahtumista.

Neitsytmatka oli mielestäni parempi, kuin ensimmäinen osa Peiton paikka. Juoneen pääsi heti mukaan, koska henkilöihin oli saanut jo tutustua Peiton paikassa. Luvut olivat lyhyitä ja vauhdikkaita. Kevyt kirjoitustyyli ja vauhdikkuus tasapainottivat kirjan vakavia ja surullisia aiheita, eikä asioita jääty selitttelemään liian pitkäksi aikaa. Tarina kulki omalla painollaan ja minusta kaikki oli tasapainossa. Luin kirjaa vauhdikkaasti, sillä tarina vei mukanaan alusta asti.

Hahmot muuttuivat valtavasti ensimmäisen ja toisen osan välillä, mikä tietysti oli vain hyvä asia, sillä he varttuivat. perheen isästä, joka oli ensimmäisessä osassa isä, joka teki kaiken tyttärensä eteen, kuoriutui nyt mies, joka erkaantui tyttärestään, ja jonka kaksoiselämä alkoi paljastua vauhdilla. Äidin pahaan oloon päästin syvemmälle ja Annukka itse muuttui tietysti eniten, sillä han kasvoi lapsesta nuoreksi kapinalliseksi naiseksi.

Lue myös: Peiton paikka.


Neitsytmatka
Otava, 2004
s. 256
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Marian Keyes: Vielä on toivoa


Tara, Katherine ja Fintan ovat Irlannin pikkukylästä Knockavoystä Lontooseen muuttaneet parhaat kaverukset. Tara asuu poikaystävänsä kanssa, joka ilkeilee ja sanoo asiat aina ikävän suoraan. Tara ei kuitenkaan halua luopua miehestään, sillä hänhän voisi joutua vanhaksipiiaksi ja elää elämänsä ilman miestä ollenkaan ja sellainenhan ei käy päinsä.
Katherine taas on kylmettänyt itsensä täysin kaikelta rakkaudelta ja ostaa kauniit vaatteensa vain itseään varten. Hän elää säntillistä elämää ja haluaa päättää asioistaan itse. Miehet eivät sitä vain tunnu ymmärtävän, vaan jatkavat piiritystään.
Fintan on komea, hauska ja naisten harmiksi homo. Hän on löytänyt elämänsä rakkauden ja kaikki tuntuu muutenkin sujuvan hyvin, kunnes hän kuulee sairastuneensa vakavasti.

Syötävän herkullisen näköisen kannen takia tämä kirja valikoitui kirjakaupasta mukaan, eikä sisällössäkään ole valittamista. Vaikka kirja on aika helppoa viihdettä, löytyy sisällöstä paljon syvällistä asiaa, eikä tarina missään tapauksessa ole liian kevyttä. Juoni on minusta aika ennalta-arvattava, mutta kyllä minä ainakin jännitin silti miten kaikkien käy.

Kirjassa seurataan Taran, Katherinen, sekä Lorcanin näkökulmasta tarinaa, mikä hiukan ihmetytti, sillä esimerkiksi Fintan ei itse päässyt pahemmin ääneen, eikä tarinaa kerrottu lainkaan hänen kauttaan. Tosin Lorcanin kautta kerrottu tarina toi kirjaan jännitystä, kun ei osannut yhtään arvata, miksi ja miten koko ihminen edes liittyi kirjaan, ennen aika loppupään paljastusta.

Hahmoiksi oli valikoitu kivan erilaisia ihmisiä, mikä teki kirjasta monipuolista luettavaa. Oma suosikkini oli Tara, joka oli aika tavallinen ihminen, ilman suurempaa draamaa. Keyes sai silti luotua Tarasta mielenkiintoisen hahmon omine pikkuvikoineen.

Lue myös: Naura, Claire, naura.


Vielä on toivoa, (Last Chance Saloon, 1999)
Tammi, 2003
Suom. Liisa Laaksonen
Kansi: Markko Taina
s. 481

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Ronja Salmi ja Jami Nurminen: Onks noloo?



Onks noloo? on vuoden 2016 kirjan ja ruusun päivän kirja, jonka sai tänään ilmaiseksi ostettuaan kirjoja viidellätoista eurolla. Sen on kirjoittanut Ronja Salmi ja kuvittanut Jami Nurminen. Onks noloo on lastenkirja, joka kertoo alakoululaisista lapsista. Päähenkilö Petja on kuudesluokkalainen poika, joka joutuu ainakin omasta mielestään hirvittävän noloihin tilanteisiin välillä yksin ja välillä parhaan kaverinsa Tonin kanssa.

Onks noloo? on hauska lastenkirja, jonka uskon tarjoavan lohdutusta niille monille ala-asteikäisille, jotka samaistuvat Petjaan. Pienetkin tilanteet voivat tuntua todella noloilta ja on varmasti kiva saada vertaistukea vaikka tästä kirjasta. Kirja on kuvitettu monilla kirjan tyyliin sopivilla kuvilla ja kokonaisuus onkin loistava.

Onks noloo? kestää monta lukukertaa, hauskojen vaihtoehto loppujen takia. Lukija saa päättää kirjaa lukiessaan miten haluaa asioiden sujuvan ja kirjasta löytyy selkeät ohjeet miltä sivulta voi lukea mitäkin.

Itselleni tuli ainakin mieleen, että vanhemmat voivat esimerkiksi iltasatua lukiessaan vaihdella tarinoiden loppuja, näin lapset saavat uuden sadun, vaikka tavallaan se onkin sama. :)


Onks noloo?
Kirjakauppaliitto, 2016
Kustantaja: Lasten keskus
Kannen suunnittelu: Noora Iloranta
s. 84

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat


Kun kyyhkyset katosivat kertoo serkusten Edgarin ja Rolandin, sekä Edgarin puolison Juuditin elämästä Virossa 1940 ja 1960-luvulla.

Sainpas viimeinkin luettua tämän kirjan. Sofi Oksanen on yksi suosikki kirjailijoistani Stalinin lehmien ja Puhdistuksen takia, jotka ovat kummatkin mahtavia kirjoja. Kun kyyhkyset katosivat kuitenkin hieman epäilytti, että voiko se olla niin hyvä, kuin aikaisemmat osat. Eikä se mielestäni ollutkaan. Kirja oli hahmojensa osalta vaisumpi, eikä tieto-osuudet olleet läheskään yhtä hyvin sovitettu tarinaan, kuin aikaisemmissa osissa.

Kaikilla kolmella päähahmolla on kirjassa omat ongelmat ja tehtävänsä, mutta ymmärtääkseni päähenkilöksi tarkoitettu Edgar jää hahmona kaukaiseksi. Hänen valintojaan ei pahemmin selitellä, vaikka syytä mielestäni olisi. Mies nimittäin ryntäilee paikasta toiseen vain omaa etuaan ajatellen, vaikka läheisille ja tuttaville tapahtuisi mitä hänen valintojensa takia, hän jatkaa eteenpäin.

Juudit on mielestäni hyvin onnistunut hahmo ja hänen elämästään kertovien pätkien takia kirjan haluaakin lukea loppuun saakka. Toki myös viron historiasta kertovat kohdat ovat kiinnostavia, vaikka ne eivät täysin tarinaan sulaudukkaan.

Kirja on saanut aikaisempien osien tapaan nimen, jonka tarkoitus ainakin itselleni selviää vasta kirjaa lukiessa, mikä on kiva lisä kirjalle.


Kun kyyhkyset katosivat
Otava, 2012
s.365
Kansi: Mika Perkiökangas

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti


Minä olen pamfletti on runokokoelma, joka koostuu kuudesta osasta. Runojen pituudet vaihtelevat suuresti. Välillä runot ovat vain muutamia virkkeitä, tai sanoja, kun taas välillä jopa muutaman sivun mittaisia.

Minä olen pamfletti kertoo vanhenemisesta ja kuolemasta ja tunteista, joihin elämän varrella törmää. Kirjan päähenkilö on tyttö, joka kasvaa aikuiseksi naiseksi ja vanhenee. Matkan varrella koetaan iloja, suruja, intohimoa ja menetyksiä. Kaikki nämä ja monet muut aiheet ja tunteet yhdistettyinä on saatu aikaan monipuolinen runokokoelma, joka kestää monta lukukertaa.

Kokoelmasta löytyy monia upeita runoja, kuten omat suosikkini, sivun 53 runo ja sivun 63 runo. Molemmat runot ovat mielestäni haikeita, mutta ymmärrettäviä ja kauniita. Löytyi joukosta myös runoja, jotka eivät olleet minun mieleeni, sillä pidän enemmän kauniilla sanoilla kirjoitetuista runoista, kuin esimerkiksi runoista joissa puhutaan limasta, moskasta ja hyönteisistä. Näilläkin runoilla oli kuitenkin kirjassa oma tarkoituksensa, joten ne sulautuivat hyvin joukkoon.

Runojen monipuolisuuden takia kokoelma sopii monille lukijoille, jos vähänkään runot kiinnostavat, voisin kuvitella tästä kirjasta löytyvän jotakin jokaiselle.


Minä olen pamfletti
Noxbook, 2015
s. 78
Kannen kuva: Hansku Kurkela
Arvostelukappale

maanantai 29. helmikuuta 2016

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito


Takana puhumisen taito oli vuoden 2014 kirjan ja ruusunpäivän kirja. Kirja koostuu kolmestakymmestäkahdesta lyhyestä jutusta. Tekstit kertovat Härkösestä itsestään ja aiheet vaihtelevat taas aika laajasti. Esimerkiksi Facebook, vaihdevuodet ja kirjan nimessäkin oleva takana puhuminen ovat tämän kirjan tekstien aiheita.

Takana puhumisen taito oli samantyylinen, kuin muutkin Härkösen tekstikokoelmat. Jutut olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta kaikki sanottava tuli sanottua, joten ei niiden pidempiä tarvitse ollakkaan. Esimerkiksi lyhyimmän jutun pituus oli vain yksi virke, mutta ei siitä silti mitään epäselväksi jäänyt.

Ytimekkäät ja hauskat minämuodossa kirjoitetut kirjoitukset ovat loistavaa luettavaa, jota voin suositella kaikille. Kirjoituksissa puhutaan kyllä paljon naisten ongelmista ja naisista, tietysti, kun minäkertoja on Härkönen, mutta voin silti kuvitella myös mieslukijoiden pitävän tekstejä hauskana.


Lue myös:
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia, ja Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia.


Takana puhumisen taito
Kirjakauppaliitto, 2014
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 156

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5


Billy Pilgrim on amerikkalainen optikko ja toisen maailmansodan sotavetaraani. hänen tyttärensä on huolissaan, kun Billy alkaa kertoa ihmisille tapaamistaan avaruusolioista, Tralfamadorelaisista. Tralfamadorelaisten ajankäsitys on täysin erilainen, kuin maan asukkaiden ja, kun Billy joutuu heidän vangikseen, oppii hän aikamatkustuksen, jonka kautta kirjassa kerrotaan tärkeimmät kohdat Billyn elämästä.

Teurastamo 5 on sotakirja, joka kertoo esimerkiksi Dresdenin pommituksesta. Kirja on kuitenkin hyvin erilainen, kuin mikään aikaisemmin lukemani sodasta kertova kirja, joka onkin mukavaa vaihtelua. Billy on välinpitämätön ihminen, niin sotaa, kuin kuolemaakin kohtaan ja aina kuolemaa nähdessään hän toteaakin vain "Niin se käy"

Vaikka juoni eteni pompahdellen sinne tänne, sodan, ulkoavaruuden, ja Billyn muiden elämänvaiheiden välillä, ei minulla ainakaan ollut ongelmaa pysyä kärryillä, missä mennään. Kirjassa kerrottiin aina mielestäni selvästi, mitä aikaa eletään ja missä.

Vaikka sodan kauheudet ovat esillä kirjassa, päästävät avaruusmatkailu ja Billyn veteraanipäivät lukijan välillä pois kauheuksien keskeltä ja kirja eteneekin mielenkiintoisesti ja nopeasti loppuun asti, Minä suosittelen tätä klassikko teosta kaikille luettavaksi. Kirjassa sekoittuvat kirjailijan oman kokemuksen mukaan kirjoitetut jutut vankileiriltä ja sodasta ja mitä mielikuvituksellisemmat reissut muualla maailmalla.


Teurastamo 5, (Slaughterhouse-Five, 1969)
Tammi, 1970
Suom. Juhani Jaskari
s. 189

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Eppu Nuotio: Peiton paikka

Annukka Lehmus syntyy ainokaiseksi paperitehtaan apulaisjohtajan Aimo Lehmuksen ja masentuneen äidin Marjatta lehmuksen perheeseen Varkauteen. Annukan perheessä omat asiat yritetään pitää kodin seinien sisäpuolella, vaikka ulkona puhutaan ja juorutaan vaikka mitä Marjatan terveydentilasta ja Aimon pakollisista työmatkoista Helsinkiin.
Paperitehtaalla eletään kiireistä aikaa ja laajennuksia suunnitellaan kovaa tahtia. Aimo joutuu olemaan töissä paljon, mutta kun Marjatta katoaa jäljettömiin, on Aimon ryhdyttävä myös kuljettamaan Annukkaa tehtaalle.

Peiton paikka on ensimmäinen osa Annukka Lehmuksesta kertovasta trilogiasta. Kirja kuvailee Annukan lapsuutta Varkaudessa, jossa paperitehdas on kaikkien mielessä ja Kekkosen vierailua odotetaan innolla.
Annukka on vasta lapsi, mutta ymmärtää aika paljon siitä mitä kotona oikeasti tapahtuu, vaikka kaikkea yritetäänkin kaunistella, varsinkin naapureille ja muille tutuille. Tälläinen kuva itselleni ainakin jäi, kun luki tarinoita Annukan leikeistä ja mietteistä.

Peiton paikka oli nopealukuinen, mutta aika erilainen mitä ajattelin. En kirjasta etukäteen tiennyt mitään ja ajattelin sen olevan aiheeltaan kevyempää, mutta aiheet olivatkin raskaita ja surullisia. Odotankin mielenkiinnolla tuleeko Annukan elämä olemaan yhtään helpompaa jatko-osissa, vai jatkuuko kirjojen juoni yhtä surullisena.

Muut trilogian osat odottavat lukemista, tässä samassa niteessä, joten luen ne varmaan piakkoin. Eppu Nuotion kirjat ovat minulle entuudestaan tuttuja dekkari -sarjasta, jonka luin jo muutamia vuosia sitten. Pidin dekkari -sarjasta paljon, joten nyt kun tämä trilogian yhteisnide tuli vastaan, kiinnostuin sarjasta heti.


Peiton paikka
Otava, 2003
s. 272
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

perjantai 5. helmikuuta 2016

Louisa M. Alcott: Pikku naisia


Pikku naisia kertoo Marchin perheestä, johon kuuluu neljä tytärtä, äiti ja sodassa taisteleva isä. Tyttäret ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta hyvätahtoisen äitinsä opastuksella tyttäret Meg, Jo, Beth ja Amy kuitenkin kasvavat ja yrittävät käyttäytyä kauniisti ja muita ajatellen.
Pikku naisia kuvailee perheen arkea ja juhlaa. Päivisin tytöt käyvät töissä ja illat kuluvat takkatulen lämmössä parsien, kutoen, neuloen, maalaten, lukien ja leikkien. Leikkeihin saa osallistua myös naapurin poika Laurie, jonka kanssa varsinkin poikamainen Jo tulee loistavasti toimeen. Huolta ja surua perheelle tuottaa erittäin vähävarainen perhe lähiseudulta ja sodassa taisteleva isä, jota perhe odottaa kovasti kotiin.

Pikku naisia ei kuvaile kovinkaan suuria tapahtumia, mutta on silti kokoajan mielenkiintoinen ja upea. Pidän niin paljon vanhaa aikaa tarkasti kuvaavista kirjoista ja tämä on ehdottomasti yksi sellaisista. Juoni keskittyy enimmäkseen Marchin perheen tyttäriin ja heidän kasvutarinaansa ja sisarrakkauteen, mutta vanhimman tyttären kohdalla myös oikean miehen löytäminen tuntuu olevan ajankohtainen.

Tarina oli monesta kohtaa opettavainen ja välillä tuntui siltä, että hahmot olivat liian herttaisia, mutta sitten he tekivät kuitenkin jotakin kapinallista tai hölmöä, jota voisi odottaakkin sen ikäisiltä lapsilta. Kaikista hölmöilyistä ja virheistä tytöt kuitenkin oppivat aina jotakin ja halusivat muuttaa tapojaan. En toki tiedä millaisia perheitä Amerikassa tuohon aikaan oli, mutta kirjasta jäi sellainen mielikuva, että Marchin perheestä oli tehty esikuva siitä, millaisia perheiden tuli olla.

En tiedä tulenko pikku naisten jatko-osia lukemaan, sillä tämä oli se kirja joka minua eniten kirjailijalta kiinnosti, ja vähän pelottaa olisiko nuo jatko-osat yhtä hyviä, kun tästä tykkäsin erityisesti tuon sisarparven kotona asumisen ja temmeltämisen takia. Tosin jatko-osissa vosi olla yhtä ihanaa kerrontaa 1800-luvusta.


Pikku naisia, (Little Women, 1868)
Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
s. 327

torstai 28. tammikuuta 2016

Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta

Tiukasti yhteyttä pitävän naapuruston kolme pariskuntaa lähtee joka vuotiselle kesäretkelleen. He päättävät lähteä Fårön saarelle Ingmar Bergmanin kotiseudulle. Retki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja poliisit joudutaan kutsumaan paikalle, kun yksi seurueen jäsen katoaa.
Komisario Anders Knutas ja hänen kollegansa alkavat selvittää naapuruston välisiä suhteita, jotka tuntuvatkin olevan monimutkaisemmat, kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.
Toimittaja Johan Berg yrittää pitää näppinsä irti jutusta ja keskittyä isyyslomaansa, mutta ajatusten pitäminen poissa työasioista ei olekaan niin helppoa.

Hiljaisuuden hinta on seitsemäs osa Mari Jungstedtin Gotlanti -dekkarisarjasta.
Kuudennen osan tapaan, Emma ja Johan Berg olivat pienemmissä rooleissa, mutta tällä kertaa se ei häirinnyt minua ollenkaan, sillä Karin on päässyt sarjassa pikkuhiljaa suurempaan osaan ja hän on yksi suosikki hahmoistani. Muutenkin on uskottavampaa, ettei kyseinen pariskunta ihan jokaisessa kirjassa joudu osalliseksi murhatapahtumissa.

Jungstedt pyöritti tällä kertaa juonta niin, että ehtisin kirjan aikana epäilemään lähes kaikkia hahmoja murhaajaksi. Loppuratkaisu ei kuitenkaan ollut mielestäni sarjan parhaasta päästä, vaan loppujenlopuksi aika tylsähkö. Onneksi sarjan pysyvät hahmot ovat edelleen kiinnostavia ja Jungstedtin kirjoitustyyli koukuttavaa. Hiljaisuuden hinta oli siis hyvä, vaikka ei yksi parhaista.


Lue myös: Kesän kylmyydessäMeren hiljaisuudessaSaaren varjoissaMuurien kätköissäAamun hämärissä, ja Kevään kalpeudessa.


Hiljaisuuden hinta, (Den dubbla tystnaden, 2009)
Otava, 2012
Suom. Taina Rönkkö
s. 380
Kannen kuva: Anna G Tufvesson