Elina Pitkäkangas: Naraka

 

Dawei on palannut kotiseudulleen, mutta edes tuttu ympäristö ja ympärillä olevat läheiset eivät tuo rauhaa. Narakan synkkä työleiri ja siellä kärsivät ihmiset pyörivät taukoamatta päässä, ja asialle on tehtävä jotakin. Mutta kun Dawei sitten löytää itsensä keskeltä rautakapinaa, on edessä vaikeat päätökset. Kenen puolella taistella, jos kummallakin puolella on hänelle rakkaita ihmisiä?

"Kun juna nytkähti liikkeelle, riisuin kypärän ja nakkasin sen lattialle. Minua etoi. Näissä tunnelmissako meidän oli tarkoitus jatkaa? Ratakiskot kolahtelivat allani. Niiden tasaisesti kiihtyvä rytmi vahvisti meidän liikkuvan, mutta ilman maisemia oli vaikea sisäistää kaiken todella tapahtuvan."s.86

Naraka on kuvitteellisen Itä-Aasian tulevaisuuteen sijoittuvan Sang -duologin päätösosa.

Naraka täydentää ja syventää Sangissa alkanutta tarinaa, ja lopulta päättää sen upeasti. Narakassa mikään ei taida olla yksiselitteistä, vaan se tarjoaa ajatuksia herättävän tarinan täynnä upeita kohtauksia ja ajatuksia, joissa on monia puolia. Asiat eivät ole selkeästi hyviä tai pahoja, niin kuin ei kirjan hahmotkaan. Juuri se tekeekin tästä kirjasta niin upean. Tämä ei päästä lukijaa helpolla, kertomalla, että tuo puoli on paha ja se kukistetaan onnistuneesti, jotta maailma ja ihmiset voivat taas hyvin. Vaan edessä on rikki repivä tarina ihmisistä, sillä ihmisiä on sodan kummallakin puolella. 

Kylläpä tämä tarina taas onnistui herättämään valtavasti tunteita. Se on niin kaunis, julma ja intensiivinen. Naraka on painostavan synkkä paikka, ja se todella onnistutaan kuvaamaan kirjassa sellaisena. Myös päähenkilöiden tunteet tulee loistavasti esiin. Rakkaus, hellyys, viha, inho... Hahmot ehtivät matkansa aikana kokemaan ja tuntemaan niin kovin paljon. Mutta kaiken synkkyyden keskeltä löytyy myös hyvyyttä, kuten Dray, jonka luonne on ihanan tyyni kaiken mylleryksenkin keskellä.

Tällä kertaa myös fantasia elementit pääsivät suurempaan rooliin. Kirja on myös edeltäjäänsä poliittisempi, ja siinä on jonkin verran sotastrategiointia, mutta ei liiaksi, sillä toimintaakin riittää. 

En suosittele lukemaan tätä kirjaa ennen Sangia, sillä muuten tästä ei kyllä saa läheskään niin paljon irti. Kuten Sunanin tapaaminen, joka oli minulle tärkeä ja yksi kirjan riipaisevimmista hetkistä, tuskin tarjoaisi lukijalleen juuri mitään, jos Sang ei olisi luettu. 

Naraka

WSOY, 2024

Kansi: Kaisu Sandberg

s.496

Elina Pitkäkangas: Sang

 

16-vuotias Dawei asuu köyhässä vuoristokylässä ja tekee parhaansa tienatakseen edes muutamia roposia, joilla maksaa omaa, sekä ottosisarustensa velkaa valtiolle. Eräänä yönä Dawei päätyy rahaa tienatessaan hommaan, jonka ikävät seuraukset kantavat pitkälle. Dawei joutuu jättämään rakkaan kotiseutunsa ja päätyy Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemalle alueelle. 

"Aivan kuin aikamme ihmiset olisivat kumartaneet Mustien sateiden uhreille parhaalla osaamallaan tavalla. Se tuntui välittämiseltä. Näytti Fusangista puolen, jollaista en ollut nähnyt."s.228

Sang on kuvitteellisen Itä-Aasian tulevaisuuteen sijoittuvan Sang-duologin ensimmäinen osa. 

Sang on niin intensiivinen, monipuolinen, rikas ja tunteita herättävä tarina, ettei tähän kirjoitukseen saisi millään mahtumaan kaikkia sen herättämiä ajatuksia ja hienouksia. 

Pääasia on kuitenkin se, että Sang on upea! (Niin ulkonäöltään kuin sisällöltäänkin.) Tässä on upeasti luotu maailma, jonka maisemat, kulttuuri ja elämäntapa on runsasta, tarkoin mietittyä ja upean elävästi kuvattua. Tätä kirjaa lukiessa oikea maailma katoaa täysin ympäriltä ja itsensä löytää Fusangin mielettömistä maisemista. 

Upean maailmanrakennuksen lisäksi kirjasta löytyy sujuvasti etenevä tarina, joka on riipaiseva. Elämä ei ole helpoimmillaankaan helppoa köyhälle, mutta vielä vaikeampaa se on viittomakieliselle Daweille, joka päätyy väkivaltaisten ja julmien tapahtumien pyörteisiin. Kaikkia Dawein kohtaamia kamaluuksia ei pystynyt kuivin silmin lukemaan. Kirja sisältää kauniita, vauhdikkaita, mutta myös hyvin raakoja kohtauksia. Kaiken keskellä on kuitenkin myös paljon rakkautta, niin perhettä ja ystäviä kohtaan, kuin myös romanttisessa mielessä. 

Sang

WSOY, 2022

Kansi: Kaisu Sandberg

s.496

Elina Pitkäkangas: Ruska

 

Lykantropiaa sairastavat ihmiset, eli ihmissudet jakavat mielipiteitä enemmän kuin koskaan. Jahdin ja werecaren lisäksi kuvioihin on ilmestynyt kansalaisia, jotka ovat päättäneet ottaa tilanteen itse haltuun. Pelkoa ja vihaa lietsotaan. Aaron, Inka ja muut tutut eivät todellakaan ole turvassa. Tilanne on kärjistynyt hurjaksi takaa-ajoksi, ja nyt on aika katsoa kenellä on mahdollisuus muuttaa tulevaa, ja kehen voi luottaa maailmassa, joka tuntuu olevan täynnä halveksuntaa, kuolemaa, petoksia ja kärsimystä. 

"Syksyinen sää oli mitä ihanin pitkästä aikaa. Ilmassa tuoksui talvi, mutta auringon laskiessa puut loistivat kultaa järven pinnalta. Tunsin rauhaa. Kuin päivät olisivat olleet irrallaan kaikesta ympäröivästä väkivallasta."s.211

Ruska on Kuura -trilogian päätösosa.

Toisaalta on ihanaa viimein tietää miten kaikille hahmoille lopulta kävi, mutta toisaalta on niin haikeaa kun tämä sarja on nyt sitten loppu. Mutta mielestä tämä trilogia ei hevillä lähde, sillä tämä on kaikessa rosoisuudessaan niin mieleenpainuva.

Ruskassa kuljetaan syksyisissä metsissä, upeissa maisemissa, mutta lähes lohduttomissa tunnelmissa. Paljon raakoja, inhottavia, kivuliaita, ja surullisia kohtauksia nähdään tässäkin kirjassa, mutta en minä muuta odottanutkaan, kun viimein on aika käydä lopulliset kamppailut. Tuttuun tapaan kirjassa seurataan tapahtumia Inkan ja Aaronin näkökulmista. Heidän kauttaan päästään kuulemaan paljon ajatuksia ihmissudedraamasta, joka tasapainottaa kivasti kaikkea sitä vakavaa, ja muistuttaa lukijaa siitä, ettei kirjan päähenkilöt ole vielä kovin varttuneita, vaan vasta aikuisuuteen siirtyviä nuoria, jotka vain ovat joutuneet kokemaan ihan kamalia asioita ja aikuistumaan vauhdilla. 

En olisi uskonut ensimmäistä osaa lukiessani, että voisin vielä jossain vaiheessa jopa pitää Inkasta, joka ei todellakaan herättänyt kovin lämpimiä tunteita sarjan alussa. Mutta niin vain kävi, että koettelemukset koulivat Inkasta esiin erilaisia piirteitä, ja vaikka hän ei edelleenkään ole mikään satujen kultainen prinsessa, on hän kaikessa kylmyydessään jo helpommin ymmärrettävä hahmo. 

Ruska täydentää trilogian täydellisesti. Varsin toiminnantäyteinen kirja vie monen karmivan mutkan kautta tunteelliseen loppuun. Vaikka kyllä tämä siis herätti niitä tunteita monesti ennen loppuakin. 

Lue myös: Kuura ja Kajo.

Ruska

Myllylahti, 2018

Graafikko: Karin Niemi

s.355

Elina Pitkäkangas: Kajo

 

Muurien ympäröimä Kuurankeron pikkukaupunki on toukokuisen hukkaterrorin jälkeen entistä tarkemmin Jahdin tarkkailemana. Ihmiset ovat peloissaan ja epäluuloisia. Inkan suunnitelma toi mukanaan monia hirvittäviä seurauksia ja niiden kanssa hänen on nyt elettävä, mutta hän ei suinkaan ole ainoa. Myös monet muut joutuvat piileskelemän ja pelkäämään hänen tekojensa takia.

"Hänen matalan äänensä kuuleminen sai katseeni kohoamaan ansalangoista. En ollut kuullut hänen nauravan sitten Kuurankeron, ja olin ehtinyt jo unohtaa, kuinka syvältä hänen naurunsa kumpusi. Kuinka se sai hänen nenänsä nyrpistymään ja suun aukeamaan niin, että terävät kulmahampaat näkyivät. Matleena oli kiduttavan kaunis nauraessaan."s.121

Kajo on toinen osa Kuura -trilogiasta.

Kajo ei aikaile vaan tapahtumat jyrähtävät käyntiin aika lailla siitä mihin ne Kuurassa jäivät. Täytyy myös heti kehua, että tämä ei todellakaan ole yksi niistä jatko-osista, joissa ei paljastettaisi juuri mitään ja joka muutenkin tuntuisi vaan sellaiselta pakolliselta täytteeltä sarjan keskellä. Kajo on nimittäin alusta loppuun täyttä tarinaa, joka kuljettaa niin hahmojen elämää, kuin juontakin eteenpäin kunnolla. 

Kajo on synkkä, rouhea ja rohkea kirja, jonka tapahtumat ovat niin yllättäviä ja järisyttäviä, että välillä en ollut edes uskoa mitä juuri luin. Hahmoista paljastuu paljon uusia puolia, ja he kehittyvät ja kasvavat mukavan tasaisesti. Myös uusia kiinnostavia hahmoja tuodaan tarinaan. Heihin olinkin jo osaan saanut tutustua valmiiksi, sillä heidän taustatarina kerrotaan Hukan perimät kirjassa, joka on itsenäinen kirja samoissa maisemissa. 

Kajo oli jälleen loistava kirja Pitkäkankaalta, joka osaa herättää ihmissusimyytit eloon yllättävällä ja omanlaisella tavalla. On myös mahtavaa, että kirjat sijoittuvat Suomeen, sillä ihmissudet sopivat metsiimme loistavasti. 

Lue myös: Kuura

Kajo

Myllylahti, 2017

Graafikko: Karin Niemi

s.343

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät

Maailmassa jyllää Lykantropia-virus, joka muuttaa tartunnan saaneet ihmissusiksi. Suojamuurit ympäröivät kaupunkeja, ja pitävät ihmissudet poissa. Vasta hetki sitten Jahtiin liittynyt aliupseerioppilas Alexander Berg saa harvinaisen tilaisuuden. Hän pääsee maineikkaan kapteeni Väinö Ollikaisen mukana etsimään ihmissusia punaiselle alueelle. Kaupungin suojamuurit jäävät taakse, täysikuu lähestyy, ilma on hyytävän kylmä ja metsä hiljainen. Yhdeksän sotilaan ryhmä jäljittää metsässä susia, mutta tilanne karkaa pian käsistä, ja Alexander saa huomata, ettei Jahdin arki ole helppoa. Nuoren miehen elämä saakin aivan uuden suunnan retken aikana. 

"Hetken Alex tunsi voimakasta vastenmielisyyttä ajatuksesta, että hänen olisi antauduttava pikimustan metsän nielaistavaksi. Hän vilkaisi toisia jääkäreitä, jotka hekin olivat alkumatkan puheliaisuutensa jälkeen hiljentyneet omiin oloihinsa. Ajattelivatko he samaa kuin hän?"s.36

Hukan perimät on itsenäinen romaani, Kuura -trilogian tutuissa maisemissa. Kirja sijoittuu aikaan ennen Kuura -trilogiaa. Tämän kirjan voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut tuota trilogiaa. Minullekaan kirjan hahmot eivät olleet tuttuja, kun olen lukenut trilogiasta vasta ensimmäisen osan. 

Hukan perimät on tunnelmaltaan hyvin synkkä. Raakoja ja surullisia kohtauksia riittää, ja vaikka jossakin taustalla välähtelee pieniä toivonkipinöitä, ei ne riitä valaisemaan tunnelmaa. Päähenkilöt kokevat ahdistavia, surullisia ja väkivaltaisia hetkiä, ja heidän surunsa ja epätoivonsa on saatu näkymään kirjassa loistavasti. Synkkyyttä osasin odottaa, sillä trilogiankaan alku ei ollut erityisen lempeä ja valoisa. 

Kirjan juoni painottuu aluksi aika paljon Jahdin kuvailuun ja sotilaiden rutiineihin. Jahdista saadaankin tietää paljon kaikkea kiinnostavaa. Alun jälkeen keskitytäänkin sitten enemmän ihmissusiin ja heidän tuntemuksiin ja ajatuksiin. Kokonaisuus on hyvä, ja juoni kiinnostaa alusta loppuun. 

Kirjan sujuvaa juonta elävöittää hyvin suunnitellut dialogit. Kaikkien hahmojen äänet on hyvin saatu esiin, eikä kaikilla ole samanlainen tapa puhua ja esittää asioita. On kiva huomata, kuinka kaikkien hahmojen persoonat nousevat esiin pikkuhiljaa kirjan edetessä. Yllätyksekseni kirjassa oli aika paljon aikuisia päähenkilöitä.

Hukan perimät

Myllylahti, 2020

Kansi: Karin Niemi

s.363

Arvostelukappale

Elina Pitkäkangas: Kuura

Inka ja Aaron asuvat ja käyvät lukiota pienessä Kuurankeron kaupungissa, Turun kupeessa. Kaupunki on ympäröity muurilla, jonka on tarkoitus pitää ihmissudet poissa kaupungista. Ihmissusia ei tosin ole nähty Kuurankeron läheisyydessä pitkään aikaan, eikä ne ole Inkalle ja Aaronille tuttuja, kuin televisiosta, tarinoista ja kirjoista.
Inka ja Aaron viettävät uudenkuun aikaa suljetussa kaupungissa, kun Inka saa kuulla, että hänen pikkuveljesä Duke on joutunut sairaalaan. Inka on niin suunniltaan uutisesta, että ajattelematta asiaa lainkaan, hän karkaa kaupungista keskelle vaarallisinta paikkaa. Hän juoksee suoraan muurien ulkopuolelle metsään. Sinä yönä Inka saa kohdata kaupungin pelottavat salaisuudet, jotka muuttavat hänen koko elämänsä yhdellä rysäyksellä. Eikä aikaakaan, kun myös Aaron on vedetty mukaan pelottavien tapahtumien kierteeseen.

"Muurin valokeila osui selkääni kuin piiskan sivallus. Vilkaisin säikähtäen olkani yli ja ohikiitävän hetken ajattelin, että nyt ne ampuvat." s.30

Kuura on ensimmäinen osa Kuura -trilogiasta.

Odotin Kuuralta jotakin aivan muuta, kuin mitä se on. Odotin lukevani mystisen kirjan pikkukaupungista, jossa ihmisen ja ihmissuden välille syntyy romanssi. Osittain odotukseni toteutuivatkin, mutta ei kyllä yhtään sellaisella tyylillä kuin luulin. En silti ollut pettynyt kirjaan, sillä tämä oli mukavaa vaihtelua kauniille rakkaustarinoille.

Kuura on ensinnäkin paljon ronskimpi, kuin odotin. Karkeaa kiroilua ja seksiä oli runsaasti. Hahmot eivät loistaneet mukavilla ja lempeillä luonteillaan, vaan olivat itsekkäitä, pinnallisia ja virheitä tekeviä. Kaikilla tuntuu olevan aika synkkä sisin. Etenkin Inkan hahmo kuvataan aika kamalaksi ihmiseksi, jota kohtaan ei noussut sympatioita, vaikka hänellä elämässään onkin vaikeaa. Kaiken kamaluuden keskellä hän tuntui silti olevan enemmän mustasukkainen ja itsekäs nainen, kuin pikkuveljestään huolta kantava sisko. Myös muut hahmot käyttäytyivät itsekkäästi, jotkut rakkaudesta, jotkut pelosta, jotkut eivät vain yksinkertaisesti tuntunut välittävän muista.

Kirjan juoni on melko karu ja sen loppu on verinen ja jäi hyvin mielenkiintoiseen kohtaan. Voin vain kuvitella mitä kaikkea tämän trilogian jatko-osissa tapahtuukaan. Pilkahdus hyvyyttäkin kirjasta löytyy, sillä Aaron ei ole koko kirjaa ainoastaan itsekäs. Siitä huolimatta kannattaa unohtaa odotukset siirappisista rakkaustarinoista, ennen kuin tarttuu tähän kirjaan.

Kuuran maailma on hyvin suunniteltu. Ihmissusien synnystä ja heidän ominaisuuksista kerrottiin tarpeeksi, ja paikoilla oli kauniit nimet. Vauhdikas juoni piti otteessaan, ja hahmojen ailahtelevainen käytös herätti monenlaisia tunteita. Pidän itse enemmän kirjakielellä kirjoitetuista dialogeista, mutta täytyy myöntää, että tähän kirjaan kirosanoilla sävytetty puhekieli sopi loistavasti.


Kuura
Myllylahti, 2016
Kansi: Karin Niemi
s. 355