Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia sisältää 15 novellia. Osassa tarinoista on Lehtolaisen kirjoista tuttuja hahmoja, kuten Maria Kallio ja Hilja Ilveskero. Osa tarinoista on myös ilmestynyt jo aikaisemmin lehdessä tai kirjassa, mutta itselleni nämä olivat kaikki uusia. 

"-Vittu terveelliset elämäntavat, mies tuhahti ja räkäisi juuri hänen kenkänsä eteen. Toinen elehti, Linda ei tiennyt mitä se tarkoitti, mutta meni kuitenkin sisään. Hän kipitti lähimpään naistenvessaan ja sulki oven."s.158

Pidin tästä kokoelmasta. Toki osasta tarinoista paljon enemmän kuin toisista, mutta kokonaisuus oli hyvä. Näiden viidentoista tarinan joukkoon mahtuikin monenlaista. Osa tarinoista oli selkeästi rikostarinoita, mutta joukossa oli myös hyvin erilaisia tarinoita. 

Tarinoista löytyy monenlaisia hahmoja, erilaisia kohtaloita, surullisia ja onnellisia loppuja. Niinpä tämä kokoelma varmasti viihdyttää monipuolisuutensa ansiosta erilaisia lukijoita. Osassa tarinoista ei esimerkiksi edes ole minkäänlaista rikosta, vaan niissä keskitytään omien ongelmien selättämiseen. Osassa taas rikos löytyy jostakin taustalta, mutta kaikkeen muuhun arkiseen keskitytään enemmän. Sitten joukkoon mahtuu myös perinteisiä rikostarinoita, joissa Maria Kallio tai Hilja Ilveskero selvittää tapauksia. 

Omia suosikkejani olivat Möykky, Metsänpeitto, Joulukinkkuvaras ja Kolme Joosefia. Mikään niistä ei ollut perinteinen rikostarina. Kaikissa oli mukana kiinnostavat hahmot, ja kauniit loput. Ne olivat osittain hyvinkin synkkiä, täynnä tuskaa, mutta sitten kuitenkin myös ilon pilkahduksia ja toivoa paremmasta. Nämä tarinat lähtivät hyvin käyntiin, koukuttivat alusta loppuun, ja tarjosivat tunnetta täynnä olevia tarinoita ihmisistä ongelmineen. 

Osa tarinoista taas ei ollut alusta loppuun pelkkää täydellisyyttä. Surunsaari oli aluksi hyvin kiinnostava, mutta loppu oli mielestäni jotenkin hätäisesti kyhätyn oloinen. Sukelluksesta en saanut missään vaiheessa irti oikeastaan mitään, ja Joulupukin suudelma ja Valkoinen poro taas eivät napanneet siksi, etten ole erityisen suuri Hilja Ilveskero fani, ja nämä olivatkin hänen tyylisiä vauhdikkaita agenttitarinoita. 

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

Tammi, 2018

Kansi: Markko Taina

s.324

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö

Viimeinen kesäyö koostuu kahdestatoista rikosnovellista. Osassa novelleja on tuttuja hahmoja Lehtolaisen romaaneista. Esimerkiksi Maria Kallio löytyy muutamasta novellista. Itse en ole lukenut kuin yhden Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarin, joten minulle ei nämä muut tutuksi sanotut hahmot ole tuttuja (Laura Sarkkinen, Anna Harmaja ja Pekka Koivu.)

Kesäisestä nimestään huolimatta kaikki kokoelman novellit eivät tapahdu kesällä ja jopa yksi jouluunkin sijoittuva novelli kokoelmasta löytyy. Sen puolesta kokoelma sopii siis mihin vuodenaikaan vain luettavaksi.

Kirjan novellit olivat keskenään hyvin erilaisia, eikä kaikissa ollut mukana edes varsinaista rikosta. Ainakin Linna Espanjassa -novellista rikos taisi puuttua kokonaan. Kirjan nimikkonovelli Viimeinen kesäyö oli novelleista selvästi pisin. Se oli tyyliltään mukavan kesäinen ja nopeasta lopustaan huolimatta koukuttava tarina. Ensimmäinen novelli sen sijaan oli minulle jo aiemmin tuttu, jostakin toisesta kokoelmasta ja tarinan tuttuus ihmetytti, kun en vielä novellia lukiessa tiennyt, että se on ilmestynyt aiemminkin. Kirjan viimeiset novellit Valkoinen prinssi ja Jouluenkeli sijoittuvan joulun lähistölle ja dekkareille tyypilliseen tapaan, ne olivat aika synkkätunnelmaisia. Jouluenkelin loppu sentään vaikutti melko valoisalta, tarinan synkkään alkuun verrattuna.

Viimeinen kesäyö on siis monipuolinen ja viihdyttävä novellikokoelma, jonka parissa vietti mielellään näitä viimeisiä kesäpäiviä.


Viimeinen kesäyö
Tammi, 2006
Kansi: Markko Taina
s. 303

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Rikoskomisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela on keksinyt itselleen uuden harrastuksen. Hän ryhtyy metsästämään. Uusi harrastus tuntuu sopivan Antille loistavasti. Metsässä on raskasta, mutta mukavaa. Harrastuksen tuoma vaihtelu vaihtuu pian ahdistukseen ja pelkoon, kun yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee vahinkolaukaukseen ja syyttävä sormi osoittaa myös Anttiin. Marian on vaikea pysyä erossa tutkimuksista, sillä kyseessä on kuitenkin hänen perheensä.

Leena Lehtolaisen Turmanluoti on vuoden 2018 kirjan ja ruusun päivän -kirja. Kirjaa jaettiin ainoastaan 23.4 kirjaostosten yhteydessä.

Lehtolaisen dekkarit eivät kuulu omiin dekkarisuosikkeihini, mutta tämä pienoisromaani oli hyvä. Ehkä jopa yksi parhaista kirjan ja ruusun päivän -kirjoista. Tähän minidekkariin oli saatu sopivasti kaikkea. Tarina eteni hyvin ja Marian ja Antin perhe-elämä vaikutti aidolta ja leppoisalta.

Turmanluodin ansiosta voisin ehkä antaa joskus tulevaisuudessa uuden mahdollisuuden Lehtolaisen dekkareille. Arkiset ruoka ja kissa kohtaukset tekivät tästä jotenkin mukavan arkisen, eikä poliisin työtä juuri kuvailtu. Itse en pidä siitä, että poliisin työtä jossakin toimistossa kuvaillaan erittäin tarkasti, siksi Jätin Lehtolaisen dekkareiden lukemisen aikoinaan yhteen.

Kirjan loppuratkaisua ei ole helppo arvata, sillä kovinkaan paljoa näin pienessä kirjassa ei ehditä pohjustaa ja epäilyksiä herättää, mutta mielestäni Lehtolainen onnistui tehtävässään ja sai aikaan oikein hyvän minidekkarin.


Turmanluoti
Tammi, 2018
Kirjakauppaliitto
Kansi: Noora Iloranta
s. 128

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Paholaisen pennut on kolmas osa Hilja Ilveskero -sarjasta.

Hilja työskentelee liikemies Usko Syrjäsen tulevan nuoren venäläisen morsiamen Julia Gerboltin henkivartijana. Hän yrittää päättää keneeen kannattaa luottaa, mutta ei luota oikein kehenkään. Hän kohtaa rakastettunsa David Stahlin, yrittää saada Syrjäsen apurin ja hänen väliseen suhteeseen selvyyttä ja selvittää Davidin ystävän Jaan Randin menneissyyttä.
Hänellä on myös vaikeaa ihmisten kanssa joihin luotaa. Hiljalle tärkeäksi muodostunut ystävyyssuhde poliisi Teppo laition kanssa on loppumassa, sillä Laitio pyytää Hiljan apua. Myös Hiljan isä on vapautumassa vankilamielisairaalasta ja Hilja pelkää sisarensa Vanamon puolesta.

Nyt on viimeinenkin Hilja Ilveskero -sarjan osa luettu, voisi kai sanoa, että onneksi. Sarja ei ollut minun mieleeni, mutta luin kaikki osat, jotta sain kunnollisen loppu ratkaisun ja tietää minua sarjassa kiinnostaneen asian, eli kuka on hyvis ja kuka pahis.
Paholaisen pennut oli mielestäni liian samanlainen, kuin aikaisemmatkin osat. Ilves vertaukset ja unet alkoivat ärsyttää jo ensimmäisessä osassa ja ne jatkuivat myös tässä. Henkilöt olivat epäuskottavia, enkä päässyt eläytymään kirjaan, sillä kaikki oli niin sekavaa ja koko juoni levällään loppuun asti. Lopussa iski vielä suuri pettymys. Tämänkö takia luin kaikki kolme kirjaa, joista en pitänyt? Olen huono lopetamaan kirjan kesken, sillä aina minua kuitekin kiinnostaa miten kaikki päättyy.

En tästä arvostelusta kovin pitkää nyt kirjoita, sillä suurin tunne on helpotus, kun lukematon viimeinen osa ei enää kummittele lukulistalla. Minua ärsyttäviä asioita voisin alkaa kuvailemaan tarkasti, mutta parempi siirtyä lukemaan uutta kirjaa ja unohtaa tämä, joka lukuiloa vähän latisti.

Henkivartija, Oikeuden jalopeura


Paholaisen pennut
Tammi, 2012
s. 415
Kansi: Markko Taina

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Oikeuden jalopeura on toinen osa Hilja Ilveskero -trilogiasta.
Henkivartija Hilja Ilveskeron rakastettu David Stahl pakoilee Italiassa. Hilja viettää ihanaa kuherruslomaa hänen kanssaan, kunnes David katoaa. Huoneistosta löytyy ruumis, sekä Davidin puhelin jossa on odottamattoman henkilön numero.
Hilja ei enää tiedä kehen luottaa, kun Davidin tavaroiden joukosta löytyy myös täysin samanlainen sormus, kuin hänen kuolleella äidillään oli. Hiljan äidin menneisyydestä alkaa pikkuhiljaa selviämään asioita.

Pidin Oikeuden jalopeurasta enemmän, kuin ensimmäisestä osasta Henkivartija ja vaikka tyyliltään Lehtolaisen kirjan eivät ole minun juttuni, odotan kolmannen osan ratkaisua mielenkiinnolla. Oikeuden jalopeurassa nimittäin jäi paljon mielenkiintoisia kysymyksiä leijumaan ilmaan, joille haluaa saada ratkaisun. Henkilöiden hyvä/paha roolit ovat myös suuria kysymyksiä, sillä vieläkään en ole yhtään selvillä millä puolella kukin on ja kehen voi luottaa. Eniten kuitenkin odotan suurempia paljastuksia Hiljan äidistä.
Henkilöt olivat myös mielestäni uskottavampia tässä kirjassa. Poliisi Laitiokaan ei enää ärsyttänyt minua yhtään, vaan jopa pidin hänestä.
Ainoat hieman itseäni kummastuttavatkin kohdat kirjassa ovat Hiljan "intiimit" unet ilvesten kanssa, joita oli jo ensimmäisessä osassa. Nämä kohdat pistävät miettimään, että mikähän hörhö tuo päähenkilö oikein on. :D Muutenkin tuo pakkomielteinen ilveksistä puhuminen käy ärsyttäväksi, vaikka yleensä pidän todella paljon jos kirjassa puhutaan eläimistä. Onneksi Laition ärhäkkä kissa tuo hymyn huulille karvaisen kaverin toilailuista lukiessa.


Oikeuden jalopeura
Tammi, 2011
s.333

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Hilja Ilveskero on henkivartija, jonka liikkeistä poliisi on erittäin kiinnostunut. Hiljan entinen Työnantaja liikenainen Anita Nuutinen on surmattu. Hiljan epäonneksi hän oli juuri eronnut Anitan tehtävästä erimielisyyden takia. Nyt poliisi epäilee murhaajan olevan Hilja. Hilja ei voi kertoa poliisille edes totuutta mitä oli tekemässä juuri silloin, kun Anita surmattiin, sillä hänellä ei ole pinintäkään muistikuvaa.
Hilja saa pian uuden tehtävän kansanedustajan turvahenkilönä ja päättä hoitaa työnsä ilman yhtäkään virhettä. Monen mutkan kautta Anitan kohtalo alkaa paljastumaan ja vastassa odottaakin suuremman mittakaavan rikosvyyhti.

Olen aijemmin lukenut vain yhden Leena Lehtolaisen kirjan: Ensimmäinen murhani. En pitänyt kirjasta yhtään ja ajattelin jättäää Lehtolaiset lukematta. Aika pitkä tauko olikin, mutta isäni ehdotti, että kokeilisin lukea tämän kirjan. Henkivartija olikin yllättävän hyvä kirja ja niimpä päätin, että luen myöhemmin myös trilogian muut osat.
Henkivartijassa tapahtumat sijoittuvat pääosin suomeen, mutta myös Venäjä on tärkeässä osassa. Amerikka pääsee kirjan tapahtumiin mukaan Hiljan henkivartijakoulutus muistelmissa. Suomessa seikkaillaan niin Helsingissä, kuin harvaan asutuilla mökkimaillakin.
Hilja on hyvin epäileväinen, mutta mielenkiintoinen päähenkilö kirjalle. Tosin hän ottaa aseen aika tiheään tahtiin esiin osoitellen milloin ketäkin, kuten kämppistään ja rakastajaansa... Anitan surmaa selvittävä poliisi taas on mielestäni aika epäuskottava ja ärsyttävä hahmo sikarinsavuisessa työhuoneessaan.
Mukavana lisänä kirjasta löytyy söpö rakkaustarina, joka ei tietenkään ole tavallisimmasta päästä, vaan Hilja epäilee miestä huijariksi ja kun Hilja viimeis uskoo miestä, on tämän lähdettävä pelastamaan maailmaa hyvin suurella todennäköisyydellä, ettei selviä hengissä.
Juonesta löytyy monia vauhdikkaista tapahtumia, mutta tästä huolimatta en kokenut suurta jännitystä, vaan koko kirja eteni kovin tasaisesti. Ainoastaan Davidin kohtalo mietitytti, mutta sitähän ei kovin kauaa tarvinnyt jännittää.
Minä pidin erityisesti kirjan kohdissa, joissa esimerkiksi sienestettiin tai tehtiin jotain muuta hyvin tavallista, sillä erikoiseen hahmovalikoimaan oli kiva saada jotain hieman inhimillistä ja normaalia toimintaa tasoittamaan kaikkea pyssyn kanssa heilumista ja mafian pelkäämistä.


Henkivartija
Tammi, 2009
s.355
Kansi: Markko Taina