Joulutarinoita ja kylmiä väreitä

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä on kokoelma rikoskirjailijoiden novelleja. Kirjasta löytyy Leena Lehtolaisen, Viktor Arnar Ingólfssonin, Anne B. Ragden, Arne Dahlin, Leif Davidsenin, Anna Janssonin, Håkan Nesserin, Fredrik Skagenin, Jostein Gaarderin, Åke Edwardsonin ja Jørn Rielin novellit.

Joulukuun kunniaksi jouluisia novelleja. Välillä luen novelleja, vaikka ne eivät minua miellytä samalla tavalla, kuin romaanit. Tästä kokoelmasta löytyikin monen tyylisiä ja hyvin erilaisia novelleja, ja kirja oli ihan viihdyttävä. Erityisen jouluinen tunnelma ei kirjaa lukiessa tule, vaikka suurin osa tarinoista sijoittuu joulun aikaan.

Valkoinen prinssi: Tämä on kirjan ainoa suomalainen novelli. Novelli on ihan hyvä, ei mitenkään mieleenpainuva. Novellissa päähenkilöinä on kaksi kirjailijaa, jotka ovat olleet samoissa juhlissa. Toinen kirjailijoista väittää toisen raiskanneen hänet, ja poliisit alkavat selvittää asiaa.

Joulukuusen ryöstö: Tämä oli todella lyhyt, mutta hauska novelli. Loppu yllättää.

Yksi pistooli sinne tai tänne: Rikollinen itse on kertojana tässä tarinassa, jossa hän toteuttaa rikoksen ja kertoo vähän miksi sen tekee. Tämäkin oli aika perus, ei mitään suuria ajatuksia herättävä novelli.

Delta: Ehdottomasti kummallisin novelli tässä kokoelmassa. Loppu jätetään avoimeksi, lukijan itse pääteltäväksi, että mitähän kaikkea tässä nyt olikaan takana.

Joulukortti menneisyydestä: Tässä novellissa oli mukava arkinen tunnelma. Tarina itse oli ihan kiinnostava, mutta ei mitenkään kylmiä väreitä aiheuttava.

Joulusinkku: Pariskunta eroaa ja nainen päättää hankkia seuraa ja viettää lomaa ystävänsä kanssa. Pian naisesta alkaa tuntua, että joku haluaa hänestä eroon. Juoni on hyvä ja jännittävä.

Shit happens: Tämä on myös hauska novelli. Yksi kirjan parhaista, vaikka loppu oli helppo arvata aikaisessa vaiheessa.

Mustaa magiaa: Tässä novellissa on onnistuttu vangitsemaan aito tunnelma. Tarinaan on saatu uskottavia hahmoja ja mielenkiintoisia käänteitä. Loppu on hauska.

15. joulukuuta: Tämä novelli oli minusta kirjan huonoin. En päässyt mukaan tarinaan, ja se tuntui irralliselta ja keskeneräiseltä.

Jääkausi: Tämä novelli on selkeästi  dekkarimaisin. Tässä selvitetään monimutkaista murhaa, kun ojasta löydetään naisen ruumis, jolla ei ole päätä.

Jouluhanhi: Tämä on yksi parhaista novelleista, tässä kirjassa. Juoni on hauska ja yllätyksellinen. Tunnelma on kaunis ja se on saatu vangittua kirjaan loistavasti.


Joulutarinoita ja kylmiä väreitä
Helmi kustannus, 2006
Suom. Juha Peura, Veera Kaski, Katriina Savolainen ja Martti Puukko
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s.194

Agatha Christie: Simeon Leen testamentti

Simeon Lee on vanha ja sairas mies. Hän on miljonääri, joka elää talossaan yhden poikansa ja tämän vaimon kanssa. Palvelijoita on toki talossa myös yllin kyllin. Simeon päättää järjestää unohtumattoman joulun ja kutsuu koko perheen koolle. Tätä hän ei toki tee hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen aikaan eripuraa ja ollakseen ilkeä. Perheen lapset eivät nimittäin tule erityisen hyvin toimeen keskenään ja lisäksi Simeon on kutsunut joulun viettoon myös kuolleen tyttärensä lapsen, jolle hän tuntuu antavan arvoa enemmän, kuin omille pojilleen. Joulusta tuleekin kamala, sillä Simeon haukkuu kaikki lapsensa ja vielä kuolleen vaimonsakin. Lopulta Simeon murhataan, eikä syyllistä ole helppo löytää, sillä kaikilla olisi ollut hyvä motiivi.

Ajattelin Simeon Leen tastamentin sopivan hyvin tähän joulun odotukseen, sillä kirjan nimi englanniksi on Hercule Poirot's Christmas. Hercule Poirot tosiaan tuleekin joulunsa viettämään talossa, mutta ei lainkaan jouluisissa tunnelmissa. Hän keskittyy täysin murhan selvittämiseen. Muutenkaan jouluperinteet eivät kirjassa näy, sillä koristeet ja herkutkin on jätetty kaappiin kamalan murhan takia.

Kirja etenee lähinnä keskustelujen kautta. Poirot saa paljon selville kuuntelemalla ja tarkkailemalla. Kirjan juoneen onkin saatu mahtumaan valtavasti perhedraamaa ja yllätyksiä. Henkilöt ovat täynnä salaisuuksia ja valheita, ja kirjan lukeminen etenee vauhdikkaasti, kun odottaa, koska kaikki paljastuu.

Kaikki hahmot olivat aika epäilyttäviä, mutta loppuratkaisu oli silti erittäin yllättävä ja kekseliäs. Yksi parhaista kirjan loppuratkaisuista pitkään aikaan.


Simeon Leen testamentti, (Hercule Poirot's Christmas, 1938)
WSOY
Suom. Helena Luho
s. 290

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Pikkujouluaika on kuumimillaan, kun eräs nainen ilmoittaa miehensä kadonneen kotimatkalla. Parikymppisen miehen katoamista pidetään tavallisena. Jospa tämä on vain juovuksissa hukkunut jokeen, johon jäljet johtavat. Kun sitten pian joesta löydetään toinen nuori mies ja samoihin aikoihin lähistöllä liikkuu epäilyttävä tyyppi, herää komisario Antti Hautalehdon epäilykset. Jos miehet eivät itse olekaan tippuneet jokeen, voi kaupungissa liikkua sarjamurhaaja.

Kylmä syli on neljäs osa Antti Hautalehto -sarjasta.
Antti Hautalehto paneutuu jälleen rikoksien pyörteisiin vauhdilla ja omalla tavallaan. Hän ei kaihda käyttää asettaan, eikä nyrkkejään, vaikka hänen tapansa saavatkin pomon kiehumaan kiukusta, eikä papereita kaikesta tapahtuneesta ole helppo tehdä. Onneksi hänellä on luotettavat työtoverit ja avuliaita ystäviä, jotka onnistuvat auttamaan hänet kiperistäkin tilanteista.

Kirjan juoni oli jälleen kiinnostava, vaikka lukija tällä kertaa tiesi aika paljon enemmän tapauksesta, kuin poliisit. Murhaajan ajatuksia kerrotaan nimittäin aikaisessa vaiheessa runsaasti, ja heti alussa lukija saa nähdä, mitä kadonneelle uhrille tapahtuu. Vauhdikas takaa-ajo, sekä hauskat ja surulliset kohtaukset vievät tarinaa eteenpäin koukuttavasti.

Huumoria ja hauskoja tilanteita löytyi tälläkin kertaa runsaasti, vaikka kirjassa olikin surullinen vire erään tapahtuman tähden. Hautalehdon yksityiselämää puitiin myös sopivasti, ja loppuratkaisu oli toimiva ja ainakin minulle mieluinen. Hautalehdon tulevaisuus jätettiin jälleen kiinnostavaan tilanteeseen, joten seuraavaa osaa ei malta kauaa lukujonossa pitää.

Lue myös: Operaatio Troijalainen, Julma ja Rakennus 31


Kylmä syli
Bazar, 2015
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
s.317

Timo Sandberg: Himon varjo

Komisario Heittolaa ja hänen kollegoitaan työllistää moni tapaus. Vastaanottokeskuksesta on kadonnut nuori tyttö, ja työntekijät vakuuttavat, ettei tämä olisi lähtenyt vapaaehtoisesti, vanhustentaloista on tullut ilmoituksia seksuaalirikoksista ja sitten on eräs hyvin epäselvä raiskaus. Poliisit ajavat ympäriinsä, haastattelevat paljon ihmisiä, mutta siltikään tapaukset eivät ota selvitäkseen. Kun sitten Tarun tytär katoaa, alkaa kaikki tapaukset selvitä.

Himon varjo on kymmenes osa Komisario Heittola -sarjasta.
Himon varjossa keskitytään tällä kertaa rikoksiin enemmän, kuin poliisien yksityiselämään. Toki Heittolan ja Tarun elämää seurataan edelleen tiiviisti, mutta tilaa jätetään kunnolla myös rikoksille. Rikoksia mahtuukin juoneen monia ja hahmojakin on mielestäni enemmän kuin yleensä. Kirjan juonessa oli monta haaraa, mutta tarinassa pysyi silti hyvin kärryillä. Arvailuja siitä, kuka liittyy mihinkin rikokseen ehtii tehdä monia, mutta silti aivan kaikki rikokset eivät säilyneet yllätyksinä, vaan ne pystyi melko helposti arvaamaan.

Kirjan juoneen mahtuu paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja raiskauksia, joten jos et halua lukea kirjoja, joissa näistä aiheista puhutaan paljon, suosittelen jättämään tämän kirjan lukematta. Naisiin kohdistuvan väkivallan lisäksi suurena teemana oli maahanmuutto. Rasismia ja ennakkoluuloja kirjassa ei käsitelty mitenkään erityisen tuoreella otteella. Aihe tuntuu olevan monessa kirjassa samaan tapaan käsitelty.

Pidin tässä kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kaikkea aivan kamalaa tapahtuu ja poliisit haluaisivat selvittää kaiken ja saada syylliset kärsimään, heistä ei silti tehdä liiotellun sankarillisia. Toki juonen mielenkiinnon takia poliisit venyttävät sääntöjä ja rynnivät välillä typerästi yksinään paikalle, mutta siitä huolimatta, he eivät saa kaikkia kärsimään teoistaan. Muutama liian kiireinen poliisi kun ei voi tehdä kaikkea, eikä he voi mitään vanhenneille rikoksille. Tälläinen tuo uskottavuutta juoneen.


Himon varjo
Karisto, 2017
s. 325

Paula Havaste: Maan vihat

Kertellä, Larrilan emännällä, on edessään vaikea ja pelottava matka kohti tuntematonta. Kertte on saanut pelastettua Larrin hengen, mutta vain suostumalla naiseksi Arimolle. Niimpä Kertte lähtee Arimon matkaan, kauas meren taa, aivan Tokholmiin asti. Kertte kohtaa matkalla vastoinkäymisiä ja näkee paljon uutta, mutta mikään matkalla koettu ei vedä vertoja kaikelle sille, mitä hän näkee ja kokee Tokholmissa. Arimo vie Kerten kotiinsa. Saari on täynnä asutuksia, eikä edes metsään pääse halutessaan. Asukkaat eivät puhu Kerten kieltä, ja Arimon ema ei Kertteä kotiinsa halua. Päivä päivältä asiat hankaloituvat ja pian Kerten olisi luovuttava omasta uskostaan ja tehtävä asioita, joihin hän ei iki maailmassa suostuisi. Niimpä Kerten on tehtävä vaikea päätös tulevaisuuttaan koskien.

Maan vihat on toinen osa Vihat -sarjasta.
Maan vihat johdattaa lukijan 1100-luvulle, ja jatkaa Kerten tarinaa siitä, mihin se Tuulen vihat -kirjassa jäi.

Tässä kirjassa ei edetty niin vauhdikkaasti, kuin ensimmäisessä osassa. Kirjassa kyllä kerrottiin muutamasta vuodesta, mutta tahti oli silti melko verkkainen. Tapahtumiakaan ei ollut läheskään niin paljon, joten tyyliltään tämä oli huomattavasti edeltäjäänsä hitaampi, mutta ei missään tapauksessa tylsällä tavalla hidas. Kerten elämään ja historiallisiin yksityiskohtiin uppouduttiin kunnolla. Kylien ja tupien tapoja esiteltiin tarkasti, ja kaikista mielenkiintoisista yksityiskohdista sai nautiskella kaikessa rauhassa.

Maan vihoissa mielenkiintoisinta oli mielestäni lukea kristinuskon vaikutuksista 1100-luvun ihmisiin. Ihmisillä kun oli jo omat Jumalat, joihin he uskoivat, ja sitten pitäisi ruveta kumartelemaan aivan uutta Jumalaa ja tottelemaan kummallisia käskyjä. Pidinkin valtavasti Kerten asenteesta, sillä hän ei ole valmis unohtamaan mistä on tullut ja mihin uskoo. Kirjasta löytyykin jälleen runsaasti loitsuja, jotka tulevat vielä paremmin esille, kuin ensimmäisessä osassa. Nyt on mukana myös jännitystä, sillä tälläisia loitsuja ja noitajuttuja kun ei enää katsota hyvällä.

Kerten vaikea elämä ei ainakaan helpottunut Maan vihoissa, ja kirja jäikin hyvin kiinnostavaan kohtaukseen, joka antaa hiukan viitteitä jo seuraavan osan tapahtumista. Kertellä on edessään varmasti vielä paljon kauheuksia, mutta tämän kirjan muutamat hirvittävät hahmot toivottavasti jäävät pysyvästi taakse, sillä heitä ei tule ikävä.

Lue myös:Tuulen vihat


Maan vihat
Gummerus, 2015
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 450

Outi Pakkanen: Linna

Anna Laine matkaa Savonlinnan oopperajuhliin ystävänsä kanssa. Juhlissa he törmäävät myös muihin tuttuihin. Entisiä luokkakavereita tuntuu olevan juhlissa enemmänkin. Pian he istuvat iltaa kokoonpanolla, joka ei ole kaikkien mieleen. Mustasukkaisuutta on ilmassa, eikä ilmeisesti aivan syyttä. Muutaman kuukauden päästä yksi juhlijoista on kuollut, murhattu. Anna Laine päättää hiukan tutkia tilannetta, sillä hän on sitä mieltä, että murhaaja löytyy oopperajuhlien porukasta.

Linna tarjoaa tunnelmia Savonlinnasta ja Helsingistä. Tarjolla on paljon ympäristön kuvausta, ruokaa ja tutustumista ihmisiin. Tällainen tarkka ja kaunis kuvaus onkin aina ollut ihan parasta Pakkasen kirjoissa. Mutta mikä minua tällä kertaa erityisesti miellyttää on se, että tällä kertaa mukaan oli laitettu myös murha. Viimeksi Pakkasta lukiessani jouduin hieman harmistumaan, sillä kirjaa markkinoitiin dekkarina, jota se ei mielestäni ollut, mutta tätä voi jo sanoa dekkariksi.

Kirjassa on paljon hahmoja, ja heihin kaikkiin ehditään tutustua, sillä kirjassa kuvataan arkisia kohtauksia taidokkaasti. Kaikilla on omat murheet, huolet ja ilot, joita lukijalle paljastetaan tarpeeksi. Monenlaista draamaa kirjassa ehditäänkin käsitellä. Myös Anna Laine on mukana oikein kunnolla ja hänen elämässäänkin on meneillään monta suurta asiaa. Osa kirjan hahmoista oli tuttuja aikaisemmasta kirjasta, jossa hahmot viettivät luokkakokousta. (Tarjoilija pyyhkikää taulu) Tuon kirjan lukemisesta on kuitenkin vierähtänyt jo niin monta vuotta, että kaikki nuo luokkakokouksen vieraat tuntuivat täysin uusilta tuttavuuksilta.

Murha tapahtuu vasta kirjan loppupuolella, eikä sillä ehditä vaivata päätä pitkään. Loppu ei ole perinteisin, mutta se ei silti säväyttänyt. Kaikki kävi ehkä turhan helposti ja nopeasti. Poliisitkin käväisivät kirjassa, ja heidän tutkintaansa vilautettiin pikaisesti, mutta kaikilla muilla tuntuu olevan paljon enemmän tietoa asiasta.


Linna
Otava, 2018
s. 303

Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa

Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet kirjan kaikille niille, jotka haaveilevat siitä, että voisivat tehdä työkseen juuri sitä mistä pitää. Molemmilla kirjoittajista on paljon kokemusta unelmahommien tekemisestä, ja he ovatkin varmasti juuri oikeat ihmiset kirjoittamaan tälläisen kirjan.

Minä olen kova unelmoimaan ja haaveilen ties kuinka monesta upeasta ammatista, joten tämä kirja oli pakko päästä lukemaan. Tiesin jo etukäteen, että tämä herättää valtavasti ajatuksia ja niin se myös teki. Kirja on nimittäin täynnä tarinoita luovista ja upeista ammateista, joiden parissa työskentely antaa varmasti paljon. Se on myös loistava muistutus siitä, kuinka paljon työelämä on muuttunut vuosien varrella, ja kuinka ihmisillä on mahdollisuus tehdä työtä, jollaista ei ollut olemassakaan vielä hetki sitten. Kirja ei kuitenkaan anna liian ruusuista kuvaa. Siinä muistutetaan, että myös unelmahommissa, joutuu välillä tekemään myös niitä töitä jotka eivät kiinnosta. Unelmatyön saadakseen pitää myös tehdä valtavasti töitä.

Kirja antaa paljon ideoita, se kannustaa tarttumaan omiin haaveisiin ja toteuttamaan ne. Siinä mielessä kirja onkin oikein mainio. Mielestäni sen parasta antia oli mielenkiintoiset haastattelut ja ajateltavaa osuudet, jotka antavat vinkkejä suunnitteluun.

Aluksi Sadun ja Hannen tarina oli myös hyvin kiinnostava, mutta loppua kohden alkoi hiukan puuduttaa. Välillä tuntui, että joitakin aiheita pyöriteltiin liian kauan, ja jopa toisteltiin kirjan edetessä. Tilaa olisikin voinut antaa haastatteluille jopa enemmän. Jokaisesta luvusta kuitenkin löytyi jotakin kiinnostavaa. Kirjan loputtua pää pursuaakin monenlaisia ajatuksia. Uskon todella, että tästä kirjasta voi olla apua monelle sellaiselle, jolla on ideoita, mutta jotka vielä kaipaavat vähän kannustusta tarttua toimeen. Liikaa yhdeltä kirjalta ei kuitenkaan kannata odottaa, se ei tee työtä kenenkään puolesta, eikä voi nostaa ketään unelmahommien mestariksi.


Unelmahommissa -Tee itsellesi työ siitä mistä pidät
WSOY, 2017
s. 351