sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri


Engelsfors on pikkukaupunki Ruotsissa. Kaupunki on synkkä, rähjäinen ja täynnä työttömyyttä. Ostoskeskus on lähes autio, eikä kukaan vaivaudu enää edes vaihtamaan sen lamppuja. Koulu kaupungissa sentään on, mutta pian sekin on täynnä synkkyyttä, sillä koulun vessasta löydetään yksi oppilaista kuolleena. Kuolemaa pidetään selvänä itsemurhana, eikä tapausta tutkita sen enempää.
Eräänä yönä, verikuun aikaan, kuudelle lukiolaistytölle selviää karmiva totuus. Kuolema ei ollut itsemurha, ja sama hirmuinen kohtalo saattaa olla edessä myös heille.
Tytöillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta silti heidän tulisi pitää yhtä. Heidän pitäisi pelastaa maailma, sillä he ovat Valittuja. Heidän on estettävä pahuuden pääsy Engelsforsiin, mutta onko jo liian myöhäistä?

Piiri aloittaa Engelsfors -trilogian.
Ajattelin kirjan alussa, että nyt päähenkilöitä on aivan liikaa, sillä kirjassa seurataan kuuden päähenkilön elämää. Minoo, Linnéa, Rebecka, Vanessa, Ida ja Anna-Karin ovat kaikki tavallaan kirjan päähenkilöitä. Heidän elämäänsä ja arkea seurataan vuorotellen lyhyinä pätkinä. Kirjan edetessä tosin kohtaukset sijoittuvat enemmän ja enemmän tilanteisiin, joissa he kaikki ovat paikalla. Jostain syystä Idan yksityiselämää ei käsitellä lainkaan, vaan hän on mukana ainoastaan yhteisissä kohtauksissa. Häntä pidetään hiukan erillään muusta porukasta ja hänestä saadaan paljastuksia aika harvakseltaan. Kaikki tytöt ovat keskenään hyvin erilaisia, ja kirja viekin lukijan monenlaisiin tilanteisiin päähenkilöiden kautta. Kun tyttöihin tutustuttiin enemmän, en enää ajatellut, että heitä olisi liikaa. Kaikki toivat kirjaan jotakin uutta, ja heillä kaikilla oli oma paikkansa ja tarkoituksensa.

Kirjan juoni ei etene kovin vauhdikkaasti. Välillä kuvaillaan pitkään tyttöjen elämää ilman, että varsinainen juoni kulkisi mihinkään. Pidin kuitenkin tyttöjen arkea sen verran mielenkiintoisena, ettei kirjan lukeminen ollut tylsää edes silloin, kun pahuutta vastaan taistelu oli tauolla. Eniten minua jännitti kirjaa lukiessani päähenkilöiden kohtalot. Kirjailijat aloittivat niin vauhdikkaasti päähenkilöiden tappamisen, että pelkäsin koko kirjan ajan, että kuka on seuraava. Karmiviksi tarkoitetut noituuskohtaukset sen sijaan eivät saaneen aikaan kylmiäväreitä, vaikka tuolit leijailivat, tummat hahmot ilmestyivät sinne tänne ja monia epäilyttäviä hahmoja esiteltiin.

Oma suosikkini hahmoista oli ehdottomasti Minoo, sillä hän tuli läheisimmäksi kirjaharrastuksensa kanssa. Muutenkin minulle jäi sellainen tunne, että hän oli eniten kirjan päähenkilö, vaikka toki kaikkia muita esiteltiin ainakin lähes yhtä paljon.

En tiedä mitä odottaa seuraavalta osalta. Toivottavasti tyttöjen elämistä keksitään tarpeeksi mielenkiintoisia asioita, sillä jos juoni etenee yhtä hitaasti, kaipaan tarpeeksi toimintaa edes päähenkilöiden elämissä, jotta kiinnostus riittää lukea trilogia loppuun.


Piiri, (Cirkeln, 2011)
Basam Books, 2012
Suom. Riie Heikkilä
Kansi: Pär Åhlander
Kannen kuvitus: Kim W. Andersson
s. 574

torstai 10. lokakuuta 2019

Terhi Tarkiainen: Pure mua


Anna täyttää 30, ja löytää kotoaan vanhempiensa lähettämän syntymäpäivälahjan. Hänen talossaan nököttää valtava häkki, jonka sisällä on vampyyri. Anna ei voi uskoa näkemäänsä. Hänellä ei ollut hajuakaan vampyyrien olemassaolosta, eikä hän missään tapauksessa sellaista halua. Vanhemmat sen sijaan ovat ehdottomasti sitä mieltä, että Annan on saatava vampyyri harjoitustarkoituksiin. Hänellä kun ei vieläkään ole miestä. Äidin mielestä vampyyri onkin mitä oivallisin seksikumppani harjoitteluun.
Anna alkaa heti selvittää, minne Vladin voi palauttaa, mutta kennelin osoitetta ei niin vain saadakaan. Lisäksi Annan valtaa halu pelastaa kaltoinkohdeltu otus. Eihän toiselle ihmiselle voi tehdä mitä vain, vaikka tämä olisi kuollut, eihän?

Pure mua kiinnitti huomioni heti kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Entisenä vampyyrifanina, kiinnostukseni herää edelleen tällaisen kirjan tullessa vastaan. Muutenkin Suomeen sijoittuva vampyyritarina oli pakko päästä lukemaan.

Tämä onkin oikein onnistunut vampyyrikirja. Kirja on hauska, mutta samalla tavallaan kantaaottava. Välillä kirja sai hihittämään, etenkin loppu, joka oli yksinkertaisesti niin kaheli. Välillä taas se sai ajattelemaan vakavampia asioita, kuten ihmisten pahuutta ja ilmastonmuutosta. Siinä on myös pieniä mielenkiintoisia sivujuonia. Etenkin Annan gradu, vuoden 1918 punakapinasta toi kirjaan mielenkiintoista lisämaustetta.

Pidin Annan hahmosta. Hän ajattelee paljon maailmaa ja tasa-arvoa, ja yrittää muutenkin elää kunnollisesti. Hänen elämänsä on kuitenkin aika solmussa. Gradu on ollut kesken ties kuinka kauan, ja välit vanhempiin, sekä ystäviin ovat kiusalliset. Hänellä on loistavia ajatuksia, mutta niiden toteutus ei aina luonnistu. Hän onkin sympaattinen, kaikkine piirteineen.

Tarkiaisen esikoisteos on onnistunut. Pure mua on hyvin kirjoitettu, nokkela ja hauska. Juoni etenee hyvin, eikä tarina ole liian siirappinen, eikä ennalta-arvattava. Lisäksi kirja tarjoaa jotakin aivan uutta vampyyrikirjojen joukkoon.


Pure mua
Tammi, 2018
Päällys: Mika Tuominen
s. 403

tiistai 8. lokakuuta 2019

Stephenie Meyer: Uusikuu


Bella Swan ei halua viettää syntymäpäiviään. Hän täyttää 18, mutta hänen poikaystävänsä Edward on ikuisesti 17-vuotias. Bella yrittää suostutella Edwardin muuttamaan hänetkin vampyyriksi, sillä hän ei osaa kuvitella mitään muuta niin ihanaa kuin ikuinen elämä Edwardin kanssa. Hänen ruusunpunaiset suunnitelmansa kuitenkin muuttuvat hyvin nopeasti mustiksi, kun hänelle järjestetään syntymäpäiväjuhlat Culleneiden luona. Bella viiltää itselleen haavan lahjapaperilla, eivätkä kaikki hänen juhlavieraistaan osaa suhtautua asiaan kevyesti. Edward ottaa tapahtuneen hyvin raskaasti ja tekee päätöksen, joka muuttaa hänen ja Bellan elämän.

Uusikuu on Houkutus -sarjan toinen osa.
Fanitin nuorempana suuresti Houkutusta ja luin kirjan moneen kertaan. Nämä sarjan muut osat jäivät yhteen lukukertaan, vaikka elokuvina näitä on tullut katsottua senkin edestä. Nyt oli aika tarttua tähän toiseen osaan uudelleen. Minua ihmetyttää, että miksi en lukenut tätä kirjaa yhtä usein, kuin Houkutusta. Tämähän oli hyvä. Nauttisin Uudenkuun uudelleen lukemisesta jopa enemmän, kuin Houkutuksen.

En ole koskaan pitänyt Jacobista, mutta nyt hän vaikutti jotenkin todella mukavalta. Bellan ja Jacobin välinen ystävyys välittyy aitona lukijalle, ja tunnelma reservaatissa on upea. En osannut kaivata Edwardia yhtään kirjaa lukiessa, vaikka nuorempana vähäiset Edward kohtaukset taisivat olla syy siihen miksi en ikinä lukenut tätä kirjaa uudelleen.

Uusikuu on huomattavasti synkempi, kuin Houkutus. Bella kärsii pahasta masennuksesta ja kulkee pitkään kuin sumussa, mutta Jacobin läheisyys tuo kirjaan pikkuhiljaa pieniä ilon hetkiä. Jacobin kautta sarjaan tuodaan tässä osassa muutenkin eniten uusia asioita, sillä heidän heimostaan paljastetaan suuri salaisuus, jota on toki pohjustettu jo ensimmäisessä osassa.

Edwardin poissaolo ei poista kirjan vampyyriteemaa, vaan se kulkee edelleen vahvasti mukana. Heidän maailmastaan esitellään uusia mielenkiintoisia asioita. Kirjassa kuullaan vampyyrien säännöistä, joita ei ole kovin paljon, sekä tutustutaan Voltureihin, jotka huolehtivat, että kaikki vampyyrit noudattavat sääntöjä. Nämä tyypit eivät tosin ole mukavia, eikä rauhanomaisia, vaan tuntuvat enemmän ajavan vain omaa etuaan.

Minusta on loistavaa, että Bella erotettiin hetkeksi Edwardista. Hän joutuu toimimaan hivenen itsenäisemmin, vaikka kaikki hänen tekemisensä tapahtuu Edwardia ajatellen ja hänen takiaan. On silti mukava lukea kirja, jossa Bella selviytyy itse, ilman Edwardin jatkuvaa läsnäoloa. Nyt odotankin innolla mitä pidän sarjan seuraavasta osasta, sillä senkin olen lukenut vain kertaalleen vuosia sitten.

Lue myös: Houkutus


Uusikuu, (New Moon, 2006)
WSOY, 2007
Suom. Tiina Ohinmaa
Päällyksen suunnittelu: Gail Doobinin/Sami Saramäki
s. 455

lauantai 5. lokakuuta 2019

Charlaine Harris: Veren voima


Sookie Stackhouse asuu Bon Tempsin pikkukaupungissa. Hän työskentelee tarjoilijana ja tapaa siksi kaupungin asukkaita päivittäin. Entistä paremmin hän on kaupungin asioista tietoinen omituisen kykynsä takia. Sookie kuulee ihmisten ajatuksia, vaikka ei haluaisi.
Eräänä iltana Sookien toive toteutuu. Baariin astelee komea mies, jonka ajatuksista Sookie ei pysty kuulemaan yhtikäs mitään. Kaiken lisäksi mies on vampyyri. Sookie on toivonut kohtaavansa tälläisen siitä lähtien, kun vampyyrit paljastivat olemassaolonsa ihmisille.
Kaupunkilaisten kauhuksi, heti vampyyrin saavuttua, alkaa tapahtua murhia. Kun ensimmäinen nainen löydetään kuristettuna, hampaanjäljet kaulassaan, on moni asukas varma uuden vampyyrin osallisuudesta.

Veren voima on ensimmäinen osa Sookie Stackhouse -sarjasta.
Aloitin tämän sarjan lukemisen noin kahdeksan vuotta sitten. Silloin olin aivan koukussa vampyyreihin. Olen tämän kirjan lukenut ennen blogin aloittamista ja nyt syksyn pimeiden iltojen kunniaksi päätin aloittaa sarjan alusta. Muutenkin jo pidempään on tehnyt mieli lukea kirjoja, joissa seikkailee vampyyrit, kummitukset, ihmissudet ja muut örkit. Nyt kun vielä osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen, ei ole mitään syytä, miksi en kaivaisi esiin kummistus, kauhu ja vampyyrikirjoja.

Odotukset eivät olleet korkealla kun aloitin tämän kirjan. Pidin tästä nuorena paljon, mutta koska innostukseni lopahti kesken sarjan lukemista, enkä ole koskaan lukenut tätä sarjaa loppuun asti, oletin ettei tämä välttämättä enää nappaa. Mutta yllätyin positiivisesti. Kirja olikin hauska, ei mikään totinen rakkaustarina.

Veren voima on kevyttä viihdettä. Synkkiä aiheita löytyy, mutta niihin ei paljon huomiota kiinnitetä. Jos joku kuolee, voi hyvin kiljaista kauhusta ja jatkaa sitten elämää, sillä komean vampyyrin ajatteleminen vie kyllä ajatukset pois julmasti murhatuista läheisistä. Murhat, juonittelut, salaisuudet, seksi ja kateelliset ihmiset vievät juonta eteenpäin vauhdilla.

Tapahtumat sijoittuvat pikkukaupunkiin, jonka asukkaat ovat ennakkoluuloisia ja aika pahantahtoisiakin. Sookie kuulee heidän ajatuksensa ja joutuu näin ollen kuuntelemaan heidän ilkeilyjään, jotka usein kohdistuvat häneen itseensä. Kaupunkilaisilla on kyllä itse kullakin sen verran valtaisia ongelmia ja salaisuuksia, ettei heillä luulisi olla varaa tuomita Sookieta... Kirjan esittelemät vampyyrit juovat keinoverta, ainakin osa heistä, mutta he ovat verenhimoisia ja ilkeitä. Bon Tempsiin saapunut Bill tosin yrittää elää ihmisten keskuudessa ja käyttäytyä hyvin, mutta Sookie onnistuu silti törmäämään myös huomattavasti ikävempiin yksilöihin.

Kirja on vauhdikas, paljon ehtii tapahtua ja monia hahmoja esitellään, mutta se on silti vasta pieni alku, joka sarjan edetessä kasvaa valtavasti. Luulen, että palaan muistelemaan tätä sarjaa vielä lisää, sillä pieni kipinä sarjan jatkamiselle heräsi.


Veren voima, (Dead Until Dark, 2001)
Gummerus, 2010
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo
s.336

torstai 3. lokakuuta 2019

Isabelle Holland: Musta enkeli


Kovan yrittämisen jälkeen lehtinainen Kit Maitland pääsee sisään suureen Rivercrestin kartanoon. Hänet on palkattu tekemään juttu kartanosta, jonka kirkko nykyään omistaa. Talossa asuu kuitenkin myös yksi entisen omistajasuvun jäsenistä, eikä hän halua ketään tekemään juttua talosta. Kitistä kuitenkin tuntuu, ettei talossa asuva mies ole ainoa syy siihen, miksi häntä ei haluta taloon.
Taloon päästyään myös Kit toivoo, ettei olisi ikinä sinne päässyt, sillä talossa odottaa tapettu mies. Pian Kit on poliisien pääepäilty ja roistojen tappoyritysten kohde. Hänen on pakko alkaa selvittää talon salaisuuksia oman turvallisuutensa ja mielenkiintonsa takia.

Sain Mustasta enkelistä täysin väärän kuvan lukemalla sen takakannen. Luulin kirjan olevan jonkinlainen mystinen kartanotarina kummituksineen ja salaisuuksineen, mutta sainkin aika perus dekkarin, jossa lehtinainen selvittää tappoa ja menneisyytensä salaisuuksia. Kirja oli silti ihan hyvä. Etenkin kissat, niiden omituinen käytös ja erikoiset ilmestymiset rakensivat tarinaan juonikuviota, joka sai mielikuvituksen lentämään.

Suurin osa kirjasta koostuu keskusteluista, joita Kit käy muiden kirjan hahmojen kanssa. Asioita kerrataan paljon. Jos Kit kohtaa uuden ihmisen, jolle tapahtumat on selitettävä, ei kohtausta ohiteta yksinkertaisesti kertomalla, että Kit kertasi asian tälle, vaan asia kerrotaan oikeasti kokonaan uudestaan. Näin tapahtui aika monesti. Kirja on lyhyt ja koska kertausta on keskustelujen muodossa paljon, ei tarinaan mahdu kovin paljoa varsinaista toimintaa. Silti kirjaa ei tehnyt mieli jättää kesken. Teksti on sujuvaa ja pitkiä dialogeja lukee mielellään. Välillä tuli sellainen olo, että luki kuunnelmaa. Toki ympäristöä ja ihmisiä kuvailtiin jonkin verran, ja Kitin omia ajatuksiakin mahtui mukaan.

Loppuratkaisu ei enää erityisemmin yllättänyt, sillä sitä oli jo aika lailla pohjusteltu.


Musta enkeli, (Flight of the Archangel, 1985)
Tammi, 1987
Suom. Lea Karvonen
Päällys: Kaarina Hanström
s. 266

maanantai 30. syyskuuta 2019

Timo Sandberg: Mustamäki


Lahden Metelimäeltä löydetään ruumis. Otso Kekki lähtee paikalle kollegoidensa kanssa. Muut ovat valmiita pistämään murhan pirtiporukan tappelun piikkiin, mutta Kekki epäilee jotakin aivan muuta. Pian löytyy jo toinen ruumis, ja Kekin epäilyt kasvavat. Kekki yrittää tosissaan selvittää tapausta, mutta kun murhaan aletaan yhdistää suojeluskuntalaisia, halutaan Kekki pois tutkimuksista. Eletään 1920-luvun alkua. Kansalaissota on kaikkien ajatuksissa, ja vaikuttaa moneen tekemiseen.

Mustamäki on ensimmäinen osa Otso Kekistä kertovasta Mustamäki -sarjasta.
Timo Sandberg on mielestäni yksi parhaista dekkakirjailijoista. Pidän kovasti hänen Komisario Heittola -sarjasta, joka sijoittuu nykypäivään. Siksi odotukseni olivat korkealla, kun aloitin tämän sarjan. Mustamäki on vahva aloitus sarjalle ja pidin tästä vähintään yhtä paljon, kuin Komisario Heittola -kirjoista.

Mustamäki esittelee kansalaissodan jälkeistä elämää Lahdessa. Ajankuva tulee esiin vahvasti. Sota on ohi, mutta edelleen on väliä oliko punainen vai valkoinen. Kieltolaki on määrätty, mutta monet hukuttavat pahat muistot edelleen viinaan. Pirtua salakuljetetaan ja tappeluita on paljon. Poliisi on voimaton, heillä kun ei ole edes autoa.

Murhat eivät nouse kirjassa päärooliin, vaan tärkeämpää on ajankuva ja henkilöt. Kirja on surullinen, paikoin myös ilkeä ja raaka. Arkinen, sujuva ja helppolukuinen teksti vievät juonta kuitenkin niin kevyesti eteenpäin, ettei aihe tunnu lainkaan liian raskaalta kauheuksistaan huolimatta. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja heidän arkeensa palaa mielellään uudestaan. Loppuratkaisukin oli mukavan yllättävä. Tämän kirjan kautta on helppo päästä 1920-luvulle, ja minä jatkankin tietämykseni kerryttämistä tämän sarjan parissa jo lähiaikoina.


Mustamäki
Karisto, 2013
Päällys: Markko Taina
s. 295

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Miikko Oikkonen ja Tiina Raevaara: Ihon alla


Lääkäriksi opiskeleva Sofia elää rankkaa aikaa. Hän yrittää yhdistää opiskelun ja työnteon, mutta sen lisäksi hänen yksityiselämässään kuohuu. Isä on vaarassa joutua vankilaan laittomuuksista joita on tehnyt auttaakseen potilaitaan.
Sofia on väsynyt, mutta lähtee silti ystävänsä kanssa baariin, jossa hän tutustuu kiinnostavaan mieheen, Henri Vaartamaan. Heidän iltansa päättyy ikävästi, sillä Henri joutuu vakavaan onnettomuuteen. Matkalla sairaalaan alkaa tapahtua kummia. Henri viedään tutkimussairaalaan, jossa Sofian isä työskentelee, eikä kukaan tunnu haluavan Sofiaa Henrin lähelle. Sofia alkaa epäillä, että tutkimussairaalassa on menossa jotakin hämärää, ja hänen isänsä vastuussa siitä.

Ihon alla on biotieteen maailmaan sijoittuva lääketieteellinen jännitystarina. Näin sanoo kirjan takakansi, enkä väitä vastaan. Kirja on tehty televisiossa esitetyn draamasarjan pohjalta. En ole kyseistä ohjelmaa katsonut, joten kaikki kirjan tapahtumat olivat minulle täysin uutta juttua.

Ihon alla koostuu mukavan pienistä pätkistä, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin monen henkilön näkökulmasta. Eniten seurattiin kuitenkin Sofiaa, jonka ympärille koko tarina kaikkine salaisuuksineen tuntuu kietoutuvan. Vaikka lukijalle on hyvin aikaisessa vaiheessa selvää, että kaikki jotenkin liittyy sofiaan, on kirjassa luvassa paljon yllätyksellisiä tapahtumia, joita ei osaa ennalta arvata.

Biotieteestä en tiedä yhtikäs mitään, enkä myöskään tiedä, kuinka paljon nykyään pystytään tekemään asioita, joita kirjassa tehtiin kyseisen aihepiirin puitteissa, mutta uskottavasti kaikki asiat oli kirjassa kuvattu, olivat ne sitten kuinka keksittyjä tahansa. Myös erilaisia sairauksia, joista en osasta ollut koskaan kuullutkaan, vilahteli tiheään tahtiin, koska ympäristönä nyt sattuu toimimaan tutkimussairaala ja henkilöstö on joko lääkäreitä, tai potilaita. Mitään tylsää flunssanhoitoa kirja ei kuitenkaan tarjoa, vaan sairaudet ovat mielenkiintoisia ja harvinaisia. Lukijan ei tarvitse tietää yhtään mitään kirjan aiheista, sillä tämä toimii vallan mainiosti muutenkin.

Kirja tarjoaa sopivasti jännittävää salaisuuksien täyteistä arkea, harvinaisia sairauksia ja pelottaviakin biotiedekokeiluja. Juoni kulkee sujuvasti, ja kirjan parissa viihtyi alusta loppuun. Mielestäni oikein hyvä kirja siis.


Ihon alla
Gummerus, 2016
s.419