Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

 

Rouva Gladilla on takanaan kolme avioliittoa ja kolme keskenään hyvin erilaista aviomiestä. Nyt nainen elää leskenä. Ikää alkaa jo olla, mutta tarmokkuutta riittää. Rouva Gladilla on bisnesvaistoa, rahaa ja pelottava maine. 

Kun kaupunkiin saapuu uusi nimismies, alkaa rouva Glad tehdä tämän kanssa tuttavuutta, sillä niin isoon herraan kannattaa pitää hyvät välit. Kuunnellessaan nimismiehen juttuja, alkaa rouva Glad muistella menneitä. Pian kerrotaankin tarina kaikista hänen avioliitoistaan, ja itse rouva Gladista.

"-Muutama päivä sitten -, rouva Glad asetteli sievästi kuppeja, siirsi paperipinoja tieltä. taivutteli lautasliinoja, - mielessäni alkoi pyöriä ajatus ja pyöriihän se siellä vieläkin -. Että elämä on lyhyt. Äkkiä se vain onkin kovin lyhyt. Eikä toista tilaisuutta tule. Mutta koska kerran niin on, niin silloinhan on tästä ainoasta elämästä otettava irti kaikki minkä siitä saa."s.89

Elämän rouva, rouva Glad kertoo tarinan naisesta, joka alkuun voi vaikuttaa hyvinkin kopealta ja suoraviivaiselta, mutta josta kirjan edetessä kuoriutuu esiin niin paljon kerroksia, että mielipide hänestä muuttuu lähes yhtä monta kertaa, kuin kirjassa on lukuja. Kirja onkin loistava esimerkki siitä, ettei ihmisestä yleensä voi nähdä ja tietää läheskään kaikkea vain muutamalla tapaamiskerralla. Muisto muistolta saadaan parempi kuva tuosta monipuolisesta päähenkilöstä.

Elämän rouva, rouva Glad onkin parhaimmillaan ihmiskuvauksessa. Rouva Glad, sekä nimismies, jota myöskin kirjassa jonkinverran seurattiin olivat molemmat monipuolisia ja mielenkiintoisia hahmoja. Lisäksi muistoissa esiin tulevat entiset aviomiehet todella saivat kukin omanlaisensa persoonan. Pidin myös mukavan arkisista kohtauksista, joissa vain juteltiin.

Sujuvasta ihmiskuvauksesta, monipuolisista hahmoista ja ihan kiinnostavista käänteistä huolimatta, kirja ei missään vaiheessa imaissut minua täysin mukaansa. Tässä mentiin hahmot edellä. Ei tämäkään muuten mitään haittaisi, mutta en erityisemmin pitänyt näistä kirjan hahmoista. Tai pidin Nallesta, mutta hänen tarinansa oli lyhyt ja surullinen. 

Kirjan nykypäivän tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle, mutta muistoissa sitten puikkelehditaan vähän siellä sun täällä. Erilaiset ajankuvat tulevat ihan kiitettävästi esiin, vaikka kaikissa tilanteissa henkilöt ovat pääasemassa.

Eeva Joenpelto täyttäisi tänään 100-vuotta jos hän vielä eläisi. Olikin juuri oikea aika tutustua edes yhteen hänen teoksistaan, kun en ollut vielä ikinä mitään häneltä lukenut. Vaikka kirja ei minua niin imaisuutkaan mukaansa, huomaa siitä kuinka taidokas kirjoittaja Joenpelto oli ja miksi hänen kirjojaan niin arvostetaan. Monesti nimittäin teki mieli kirjoittaa ylös kirjasta löytämiäni kauniita tekstipätkiä. 

Elämän rouva, rouva Glad

WSOY, 1982

Päällys: Raimo Raatikainen

s.496

Outi Pakkanen: Helmimies

 

Erik Elman asustelee lähes erakoituneena upeassa perintöasunnossaan Ullanlinnassa. Velipuoli Peter on katkera, sillä hänelle ei perintöä herunut. Rahavaikeuksia on muutenkin ja vaimokin ärsyttää. Onneksi sentään ihana pieni tytär jaksaa ilostuttaa. 

Anna Laine suree edesmennyttä koiraansa, ja totuttelee elämään uuden kanssa. 

"Isä kumartui taas tutkimaan piirustusta. Harmaantunutta pitkätukkaista miestä, jolla oli säkkimäinen takki ja tikkumaiset kädet ja jalat. Ja kirkkaanpunaiset huulet ja korallinpunaiset helmet kaulassa."s.35

Helmimies on Anna Laine -dekkari.

Helmimies johdattaa lukijaansa ympäri Helsingin lumisia ja kylmiä katuja. Kirjan sivuilla pääsee kurkistamaan monen henkilön arkeen ja ajatuksiin. Murhakin tehdään, mutta Anna Laine pysyy tällä kertaa sivussa tutkimuksista ja poliisit saavat poikkeuksellisesti huolehtia tutkinnasta. 

Pidin Helmimiehestä paljon. Se oli mielestäni parempi kuin muutama viimeisin Anna Laine -dekkari, joista dekkarimaisuus on jo ollut aika kaukana. Ihanan arkisesti ja sujuvasti etenevää juonta ahmi nopeasti ja kirjan loppu tuli vastaan niin vauhdilla, että lisää lukisin taas mielelläni. Henkilöt esitellään niin hyvin, että aivan kuin huomaamatta kaikki ovat kuin vanhoja tuttuja lukijalle, vaikka heistä kuulisi ensimmäistä kertaa. 

Syyllisen arvasin aikaisin, eikä se enää lopussa yllättänyt, mutta se ei haitannut. Hahmojen ajatukset ja elämä, luminen Helsinki ja maistuvat ruuat pitivät mielenkiintoa yllä. Tällä kertaa murhatapaus oli hieman surullisempi kuin tavallisesti. Minua ainakin suretti, mutta loppu oli mielestäni kauniin lohdullinen. 

Helmimies

Otava, 2019

s.316

Louise Penny: Kuukausista julmin

 

Three Pinesin kylässä vietetään pääsiäistä. Kylän asukkaat saavat päähänsä järjestää spiritistisen istunnon vanhassa hylätyssä kartanossa. Kaikki ei mene hyvin ja pian paikalle saapuu jälleen rikoskomisario Armand Gamache tiimeineen. 

Jälleen edessä on salaisuuksien täyteinen tutkimus idyllisessä pikkukaupungissa, kera takkatulen, hyvän ruuan ja monipuolisen seuran. 

Armandin selvittäessä rikosta, alkaa hänen menneisyydestään ikävät asiat nostamaan päätään.

"Luoja auta, mitä minun pitäisi tehdä? hän ajatteli juuri, kun joku koputti oveen. Claran mieleen putkahti hupsu ajatus oliko koputtaja Jumala, vaikka tuskinpa Jumala olisi koputtanut."s.143

Kuukausista julmin on kolmas osa Three Pines -sarjasta.

Kirja oli erityisen kiinnostava, sillä kyläläisten salaisuuksien lisäksi, myös tutuksi tulleen Armand Gamachen menneisyydestä paljastetaan viimein kaikki. Aiemmissa osissa on jo vihjailtu jostakin suuresta tapahtumasta mennisyydessä, joten oli kiinnostavaa kuulla kaikki. 

Kuukausista julmin on rauhallinen ja tunnelmallinen dekkari, jossa annetaan runsaasti tilaa hahmojen esittelylle, jutustelulle ja arkisille asioille. Murhakin on jälleen hyvin kekseliäs ja juoni yllättävä. 

Lupaa hyvää, jos tapahtumat sijoittuvat vanhaan hylättyyn kartanoon. Sellainen tapahtumapaikka saa oman mielenkiintoni heräämään. Tässä sarjassa on ennenkin monesti puhuttu tuosta kartanosta ja oli mahtavaa, että se oli jälleen suuressa roolissa. Tässä todella osattiin ottaa kaikki irti kartanon hyytävästä tunnelmasta. 

Pidän myös siitä, että sarjassa ollaan nyt esitelty jo kolme kiinnostavaa juhlapyhää Three Pinesin asukkaiden tyyliin. Ensin kiitospäivä, sitten joulu ja nyt pääsiäinen. Ihanat perinteet ja kyläläisten yhteisöllisyys ja omalaatuisuus on varma tunnelman luoja.

Lue myös: Kuolema kiitospäivänä ja Kylmän kosketus.

Kuukausista julmin, (The Cruellest Month, 2007)

Bazar, 2020

Suom.Susanna paarma

s.462

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Sara Kvist saapuu Pohjanmaalle kesällä 1992. Ensimmäinen oikea työpaikka paikallislehdessä odottaa. Työ alkaa juhannusaattona ja työvuorosta odetetaan pitkää ja tylsää. Sen sijaan metsästä löydetään kuollut nainen ja Saran ura alkaa vauhdikkaasti. 

Sara ei malttaisi odotella tietoja hissukseen vaan intoa riittäisi vaikka koko jutun selvittämiseen. Mutta sitten arki paukahtaa vasten kasvoja. Uusi miesystävä näyttää oikeat karvansa ja pienen kapungin asukkaisiin on vaikea tutustua. 

"Mahtoiko hän olla ainoa, joka tiesi autosta? Pitäisikö hänen ilmoittaa siitä jonnekin? Kaupunki oli niin pieni, että varmasti joku tietäisi, mihin se oikein liittyi."s.9

Kuolonkielot on tunnelmallinen ja kesäinen dekkari, jossa murha jää hyvin pieneen rooliin ja elossa olevat saavat suuremman roolin kaikkine salaisuuksineen ja draamoineen. Pikkukaupungin tunnelma ja miljöö tulevat kauniisti esiin Erlandssonin kirjassa, jossa ihmisillä on omat jyrkät mielipiteensä, eikä mitään uutta oteta ilolla vastaan.

Pidin Kuolonkieloista suuresti. Se on lyhyt ja ytimekäs, mutta silti tunnelmallinen rikosromaani, jonka kaikkien henkilöiden murheista luki suurella kiinnostuksella. Kirjan henkilöt ovatkin monipuolisia, eikä Sara, josta kirjan takakannessa puhutaan, ole ainoa päähenkilö. Hän jää mielestäni kuolleen naisen tapauksen selvittelyssä yllättävän pieneen rooliin, vaikka muuten hän kirjasta saa paljon tilaa. 

Ihmiset ja heidän tilanteiden seuraaminen oli kirjan parasta antia. 

Kuolonkielot, (Missdåd)

Kustantamo S&S, 2016

Suom. Taija Mård

Kansi: Sanna Mander

s.263

Elina Aaltonen: Älä anna minun pudota

 

Helena palaa vuosien tauon jälkeen hevosharrastuksen pariin. Hän ostaa tyttärensä kanssa yhteisen hevosen. Viimein he voivat viettää yhteistä laatuaikaa. Yhteisen harrastuksen tuoma laatuaika ei kuitenkaan ole niin mukavaa, kuin Helena toivoi, ja pian hänen on tehtävä suuria päätöksiä. 

Tallilla Helena tuntee itsensä iloiseksi. Ihana Börje hevonen on hänelle alusta asti hyvin rakas ja yhteiset lenkit metsän keskellä ovat Helenalle äärimmäisen tärkeitä. Kun tallilla pyörivät komeat miehetkin kaiken lisäksi tuntuvat huomaavan hänet ja antavat huomiota, on tallilla käyminen entistä mukavampaa, vaikka kotona odottaakin aviomies Sampsa. 

"Eikä Aikaakaan, kun Jaana palaa mukanaan puolitoista metriä korkea, laikukas Irlannin cob -ruuna. Ulkona satava lumi on takertunut sen harjaan saaden musta-harmaa-valkoiset jouhet kauniin kuuran peittoon. Kirjava takapuoli on pyöreä ja aivan lumen peitossa."s.5

Älä anna minun pudota on aikuisille tarkoitettu heppakirja. 

Muistaakseni tämä on aivan ensimmäinen lukemani heppakirja, joka on oikeasti tarkoitetu aikuisille. Näitä kun ei ihan joka päivä tule vastaan. Olinkin iloisesti yllättynyt kun törmäsin tähän ja otin heti lukuun. 

Älä anna minun pudota on helppolukuinen romantiikan ja hevosten täyteinen tarina. Hevosjuttujen lisäksi kirjassa parasta oli aidontuntuinen päähenkilö. Helena on noin 50-vuotias, kahden lapsen äiti, joka on naimisissa. Suhde on vuosien saatossa hieman väljähtänyt ja nuoruuden harrastuksetkin on jäänyt. Olikin ihanaa lukea Helenan matkasta takaisin hevosmaailmaan. Etenkin kun Helenaa ei kuvailla kuin hän olisi jonkinlainen supernainen, vaan kirjan sivuilta esiin tulee hieman arka, itseään etsivä nainen, jolla on omat sairautensa ja vikansa. Pelot, surut, onnen hetket ja onnistumisen tunteet kuvaillaan hyvin ja päähenkilöstä on helppo pitää. Varsinkin kun Helena ei jää surkuttelemaan ja kierimään itsesäälissä liian pitkiksi ajoiksi, vaan tarttuu myös toimeen, eikä syytä kaikkia muita omista virheistään. 

Ratsastusta ja tallielämää on saatu riittävästi tarinaan, vaikka suhdekiemuroita ja draamaa onkin runsaasti. Ainoa asia josta en oikein innostunut oli Veikko ja hänen jotenkin tökerö olemus kirjassa. Kohtaukset, joissa hän oli mukana olivat ainoita, jotka eivät tuntuneet lainkaan uskottavilta. Jotenkin hän vain oli ihan liikaa, ilman mitään syytä. Kirja oli kuitenkin oikein hyvä kokonaisuus ja mielelläni lukisin lisääkin Helenan tallielämästä ja tulevista kuvioista. 

Älä anna minun pudota

BoD, 2020

s.181 e-kirja

Mikko Kunnas: Noksu puutarhassa

 

Kevät on saapunut. Noksu ja Nupi touhuavat ahkerasti puutarhassa. Kasvimaa on lannoittettava, ja omenapuun kukat pölytettävä. Lannoitus sujuu ongelmitta, mutta missä ovat kaikki mehiläiset. Nupi ei millään jaksaisi pölyttää kaikkia kukkia yksin, eikä Noksusta ole apua. Kaksikko lähtee etsimään kadonneita mehiläisiä.

"On kukkien tuoksu huumaava puussa, omenapiirakka maistuu melkein jo suussa."

Noksu puutarhassa on värikkäin suurin kuvin kuvitettu kirja, joka sopii perheen pienimmille. Kirja on suunnattu noin 2-5 -vuotiaille. Puhekuplat luovat kirjaan hieman sarjakuvatyyliä, ja lorumuotoon kirjoitetut puheenvuorot kuulostavat hauskalta.

Noksu ja Nupi ovat iloisia hahmoja, jotka eivät vähästä säikähdä. Tapahtumia on saatu mahtumaan hurjasti pieneen kirjaan, eikä pienimmätkään lukijat helpolla kyllästy tähän vauhdikkaaseen, värikkääseen tarinaan, jonka teksti soljuu lorumaisesti eteenpäin. 

Noksu puutarhassa on ihanan keväinen kirja, jonka tarina on hauska ja vauhdikas kuvaus kaverusten puutarhanhoidosta. Se kertoo keväästä istutuksineen, kesästä pölytyksineen ja syksystä puutarhan upean sadon muodossa. Kaveruksilla on hauskaa ja se välittyy kirjan sivuilta lukijalle. Kirja myös muistuttaa mehiläisten tärkeydestä. 

Noksu puutarhassa

KVALITI, 2021

Kuvat ja teksti: Mikko Kunnas 

Arvostelukappale

Ossi Ojala: Saarella tapahtuu

 

Haukkavartio viettää leiriä saaressa. Edessä on monia jännittäviä asioita, kuten leirikaste, joka jännittää kaikkia osallistujia. Pian pojat saavat kuitenkin huomata, ettei leirikaste ole mitään verrattuna oikeisiin pelottaviin seikkailuihin, joita he kokevatkin monia. He joutuvat keskelle suurta myrskyä ja tuon myrskyisen yön aikana jotakin on muuttunut saarella. He eivät ole enää yksin. Keitä ovat nuo saarelle yön turvin saapuneet ihmiset ja mitä heillä on mielessään?

"Selkä nostatteli aaltoja. Ukkosrintama oli päässyt yli ja Jopin soutama vene otti natisten vastaan vesimassojen moukariniskut. Teemu ei enää hymyillyt, hänellä oli täysi työ pitää vedellä täyttyvää venettä jonkinlaisessa suunnassa."s.20

Saarella tapahtuu tarjoaa nimensä mukaisesti paljon tapahtumia saarella. Kirja on nuorille suunnattu kesäinen seikkailu, jossa toimintaa riittää. 

Ihan vaan mielenkiinnosta halusin testata yhden tällaisen vanhemman "poikakirjan". Tämä kirja on 60-luvulta, mutta toimii toiminnallisena seikkailuna loistavasti vielä nykypäivänäkin. Mitään mullistavaa ei kirjalta kannata odottaa, sillä tässä tosiaan mennään toiminta edellä. Vaikka kyllä tämä tarjoaa myös puhetta ennakkoluuloista ja siitä, miten ne vaikuttavat ystävyyteen. 

Kirjan kaikki henkilöt ovat poikia tai miehiä, eikä tytöistä juuri puhuta. Kirjaan mahtuu paljon uhoamista, isottelua, seikkailua, toimintaa ja hiukan tappeluakin. Paljon puhutaan myös siitä, kuinka mamman pojista koulitaan oikeita miehiä. Tunnelmallista pohdiskelua ja maisemien katselua ei mukaan mahdu, vaan poikakirjamaista vauhdikasta seikkailua.

Kirja oli nopeaa luettavaa, ja ihan kelpo seikkailukirja. Mitään suurta muistijälkeä se tuskin jättää, ja henkilöitäkin oli niin paljon lyhyeen kirjaan, etten enää edes muista kuinka monta poikaa saarella oli. Osa jäi hyvinkin mieleen, kun osa taas unohtui heti. 

Saarella Tapahtuu

WSOY, 1963

s.155