torstai 16. helmikuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi


Muumipeikko herää talviuniltaan ja huomaa, että muu perhe nukkuu edelleen. Lumi on saartanut koko muumitalon ja Muumilaakso on aivan valkoinen. Muumipeikko ei saa enää unta, joten hän päättää lähteä tutkimaan pelottavan näköistä laaksoa. Pian hän kuitenkin huomaa, että talvesta huolimatta laaksossa on paljon elämää, vaikka kaikki eivät haluakkaan näyttäytyä. Muumipeikko tapaa myös Pikkumyyn, joka on myös herännyt kesken talviuniaan. Talven kylmään ja pimeään on Muumin vaikea tottua, mutta onneksi tekemistä tulee paljon, kun muumitaloon asettuu vieraita.

Taas yksi tunnelmallinen muumikirja luettu. Muutamat malttamattomat ja leikkisät hahmot toivat kyllä rauhallisen kuvailevan tunnelman vastapainoksi hauskaa toimintaa. Mielestäni kirja olikin hyvin tasapainotettu sekoitus rauhallisia talvimaisemia ja hauskoja lumihankileikkejä. Vaikka keliä ulkona ei voi kovin talviseksi kutsua, tätä kirjaa lukemalla pystyi hyvin kuvittelemaan valtavat taloa saartavat lumikinokset tuonne ikkunaverhojen taakse.

Taikatalvi on mielestäni Muumipeikon kasvutarina. Äiti ei herää, vaikka kuinka yrittäisi ja pieni Muumipeikko joutuu yksin tuntemattomaan, pelottavaan maailmaan ja joutuu ottamaan paljon vastuuta itsensä lisäksi myös kaikesta, mikä kuuluu perheelle. Lohduttava opetus kirjassa kuitenkin on, että vaikka kaikki ei sujuisi, niin kuin haluaa, eikä Muumipeikkokaan onnistunut säilyttämään ihan kaikkia vartioimiaan tavaroita, kaikki järjestyy kuitenkin lopulta.

Ihanan tarinan lisäksi kirjassa oli runsaasti mahtavia piirroksia. Kauniita talvimaisemia kannattaakin pysähtyä tarinan keskellä hetkeksi ihastelemaan.


Taikatalvi, (Trollvinter, 1957)
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, (Tarkastanut Päivi Kivelä, 2010)
Kuvat: Tove Jansson
s. 121

torstai 9. helmikuuta 2017

Dolores Redondo: Myrskyuhri


Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar saa kollegoidensa kanssa tehtäväksi selvittää kätkytkuolemaa, joka vaikuttaa epäilyttävältä vauvan isän takia. Isä yrittää ryöstää vauvan ruumiin, mutta hänet saadaan pysäytettyä. Isä kuitenkin mumisee jotakin tehtävän loppuun suorittamisesta, joka saa poliisit epäilemään, ettei lapsi kuollutkaan luonnollisesti.
Mysteerin ratkaiseminen vaikenee päivä päivältä, kun todistajien suut sulkeutuvat yksi kerrallaan. Amaia ryhmineen saa kuitenkin pikkuhiljaa johtolangoista kiinni ja huomaavat että pahuus ympäröi tapahtumia.

Myrskyuhri on Baskimaan murhat -trilogian kolmas osa. Kaksi ensimmäistä osaa saatteli lukijan syvälle Baskimaan kulttuuriin ja uskomuksiin, julmien rikosten ohessa. Amaian karu menneissyys paljastui pikkuhiljaa sarjan edetessä ja Myrskyuhri kutoi kaikkien osien tapahtumat yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä trilogia kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä.

Myrskyuhri ei jäänyt aikaisempien osien varjoon. Synkkä talvi, kolea ilma, taianomainen tunnelma ja olennot, niin hyvät, kuin pahatkin tekevät tästä kirjasta mahtavan kokonaisuuden. Pääpahis oli yllättävän ilmiselvä tapaus, mutta jännite kasvoi silti kohti kirjan loppua askel askeleelta ja kaikki epäselväksi jääneet asiat paljastuivat mukavaan tahtiin. Ainoastaan yhden henkilön kohtalo jäi omasta mielestäni hieman epäselväksi, vaikka aivan viimeisellä sivulla hänet vielä mainittiinkin.

Arvostus tätä trilogiaa ja kirjailijaa kohtaan vain kasvoi, kun luki kirjailijan jälkisanat ja omistuksen Ainaralle, pienelle vuosia sitten murhatulle ja uhratulle vauvalle. Vaikka juoni onkin keksitty, on siinä silti hippunen karmaisevaa, silmiäavaavaa totuutta.

Lue myös: Näkymätön vartija ja Luualttari.


Myrskyuhri, (Ofrenda a la tormenta, 2014)
Gummerus, 2016
Suom. Sari Selander
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s. 578

tiistai 7. helmikuuta 2017

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja


Mielensäpahoittaja on vanha mies, joka ei ihan ymmärrä nykypäivän uusia asioita ja kertookin mielellään, mikä ennen oli paremmin. Kun kuolema sitten käy miehen mielessä, on aika alkaa järjestelemään asioita. Mitä sitä turhaan hautajaiskuluja ja järjestelyitä lapsien murheeksi jättää. Poika ei ymmärrä isänsä uutta ideaa ja kammoaa isänsä uutta rakennusprojektia, eli hauta-arkkua. Mies kuitenkin tarmokkaasti hoitaa kuolemaansa liittyviä asioita valmiiksi, vaikka mikään ei helpolta tunnukkaan ja monta asiaa tökkii vastaan matkan varrella.

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli ihan hauska kirja. Hauskuuden keskeltä voi jäädä huomaamatta haikeammat asiat, joita kirjasta kuitenkin löytyy myös. Kirjasta jäi tunne, että oli sitten hauskaa tai haikeaa, kumpikin kuuluu elämään ja vaikeammistakin asioista selvitään, kun pitää tolkun päässä.

Hauskuutta kirjaan tuo mielensäpahoittajat vahvat mielipiteet asiasta, kuin asiasta, sekä vanhan ja uuden ajan kohtaaminen. Henkilöhahmot olivat onnistuneita. Parhaiten mieleen jäi Sivistynyt lättähattu ja naapurin thaimaalainen vaimo, jotka olivat molemmat onnistuneita hahmoja pienistä rooleistaan huolimatta.

Kirja oli erikoispainos, jonka lopussa oli lyhyt Mielensäpahoittaja -aikamme teatterista niminen tarina. Itse pidin kuitenkin varsinaisesta kirjasta huomattavasti enemmän, vaikka olihan tässäkin tarinassa hauskoja letkautuksia. Kirjan ja tämän tarinan välillä olisi ehkä kannattanut pitää pieni tauko, kun hypättiin äkkiä aivan eri aiheeseen, mitä kirja oli käsitellyt.


Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja, 2014
WSOY, 2014
Mielensäpahoittaja -aikamme teatterista, 2016
s. 248 + 16

maanantai 30. tammikuuta 2017

Jack London: Erämaa kutsuu + novelleja


Buck on valtava, kaunis sekarotuinen koira Kaliforniasta. Hän viettää mukavaa arkea ihmisperheen keskuudessa, kunnes joutuu ryöstetyksi ja maksuksi ryövärin peliveloista. Kultaryntäyksen ansioista, isot pitkäkarvaiset koirat menevät, kuin kuumille kiville ja Buck myydään kauas pohjoiseen, Alaskan rajamaille. Buck joutuu kokemaan kovia ja oppii, ettei ole enää pomo ihmisten keskuudessa. Myös raskas työ vetokoirana hyytävässä ilmastossa kuohivat kaikki menneen elämän iloisien päivien haaveet pois ja tuo tilalle kaipuun erämaahan villien veljien joukkoon.

Erämaa kutsuu on minulle lapsuudesta tuttu animaatioelokuvan muodossa (Erämaan kutsu), mutta aikaisemmin en ole lukenut Jack Londonia ja tämä teos on yksi hänen tunnetuimmistaan. Erämaa kutsuu on lyhyt teos, joten tämän kirjan loppuun oli lisätty kuusi novellia. Kirja on mielestäni aika surullinen, vaikka Buck olikin ihanan positiivinen koira. Buckin elämän muuttuminen niin suuresti, pienessä ajassa tuntui kuitenkin julmalta. Aurinkoisesta Kaliforniasta, suoraan kulmään lumiseen erämaahan kuolettavan raskasta työtä tekemään, enemmän tai vähemmän raakojen ihmisten kanssa.

Novellit olivat kaikki samaan teemaan kuuluvia, kuin Erämaan kutsukin. Kaikissa taidettiin oleilla samalla alueella Alaskan laitamilla ja kultaryntäys oli isossa osassa tarinoissa. Muutamasta novellista löytyi myös keskenään samoja henkilöitä, vaikka tarinat eivät muuten liittyneet toisiinsa. Tarinat olivat tunnelmallisia ja valtava kylmyys ja kyseisen elämäntavan raakuus oli aidosti kuvailtu. Jack London lähti aikoinaan itsekkin kullan perässä Dawsoniin, josta tarinat kertovat. Tämä varmasti vaikuttaa osaltaan tarinoiden uskottavuuteen, kun kirjailija oikeasti tiesi mistä kirjoitti.


Erämaa kutsuu, (The Call of the Wild, 1903)
Otava,
Suom. Jalmari Sauli
s. 245

maanantai 23. tammikuuta 2017

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan vauva


Becky ja Luke Brandon odottavat esikoistaan. Mikä voisikaan olla parempi syy shoppailuun. Vauva kun tarvitsee niin paljon kaikkea. Varsinkin kaikkea muodikasta päällepantavaa ja vähintään viidet vaunut. Becky saa kuulla kuitenkin jostakin vielä muodikkaammasta. Nimittäin kuuluisuuksien synnytykset hoitavasta synnytyslääkäristä, jonka vastaanotolle on tunkua. Beckyn on pakko päästä vastaanotolle, sillä myös hän haluaa yllätyskoreja ja teekutsuja julkkisten kanssa, joista on kuullut huhuja, tulevilta muotimutseilta, jollainen aikoo tietysti itsekin olla. Kun Becky saa itsensä keploteltua vastaanotolle Luken kanssa, hänelle selviää jotakin Luken menneisyydestä, joka tuntuu tuhoavan koko heidän suhteensa.

Himoshoppaajan vauva on viides osa Himoshoppaaja -sarjasta.
Ehkä olen viimein oppinut lukemaan himoshoppaaja kirjoja oikein, sillä minua ei häiritse enää lähes ollenkaan Beckyn valehtelu ja tuhlaaminen, jotka tuntuivat hyvinkin häiritseviltä ensimmäisissä osissa. Tähän kirjaan on keksitty myös niin paljon uudenlaista asiaa vauvan myötä, että viihdyin tämän parissa vähintään yhtä hyvin, kuin hetki sitten lukemani Himoshoppaajan siskonkin.

Himoshoppaaja -sarja tuntuu olevan viihdyttävää luettavaa, kun muistaa oikean asenteen mukaan lukuhetkeen. Loppu on ennalta-arvattava, mutta jos sen unohtaa ja nauttii vain Beckyn hölmöilystä ja kirjan kulusta on hauska lukuhetki taattu.

Sarjan lukemisen pitkittämisestä on tämän kirjan kohdalla vähän haittaa, kun itseäni ärsytti, etten muista ollenkaan millainen henkilö muotisuunnittelija Danny oli ensimmäisissä osissa. En olisi edes muistanut miten hän tunsi Beckyn, jos asiaa ei olisi kerrottu.


Himoshoppaajan vauva, (Shopaholic & Baby, 2007)
WSOY, 2008
Suom. Kaisa Kattelus
s. 379

maanantai 16. tammikuuta 2017

Peter Englund: Kuningatar Kristiina


Kristiina (1626-1689) oli Kustaa II Aadolfin tytär. Vuodesta 1644, vuoteen 1654 asti hän toimi Ruotsin hallitsijana. Hän luopui kruunusta vapaaehtoisesti, sillä hän jätti myös uskontonsa. Kristiina muutti pois Ruotsista mukanaan suuret suunnitelmat tulevaisuudelleen.

Peter Englund on onnistunut kirjoittamaan lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämänkerran itselleni aiemmin tuntemattomasta kuningatar Kristiinasta. Kristiinan elämästä löytyisi varmasti ainesta vaikka kuinka pitkään elämänkertaan, mutta mielestäni kirja johdattelee lukijan tarpeeksi syvälle Kristiinan elämään näinkin tiiviissä muodossa. Kristiina pääsee itsekin kirjassa välillä ääneen eläessään kirjoittamiensa kirjeiden kautta.

Kirjan juoni ei kulkenut järjestyksessä lapsuudesta vanhuuteen, vaan aika paljon hypeltiin ajasta ja paikasta toiseen. Lukijan on kuitenkin kirjaa lukiessa helppo pysyä perässä, sillä ajankohta kerrotaan usein ja asioista kerrotaan tarpeeksi. Ainoana asiana kirjassa häiritsi alareunan huomautukset, jotka kertoivat lisää jostakin tietystä sivulla mainitusta asiasta. Välillä alahuomautus olisi jopa sopinut itse lauseen jatkoksi, eikä olisi edes tarvinnut erillisesti siirtää huomautukseksi. Muuten tälläiset lisätiedot ovatkin hyviä ja kiinnostavia. Mietin vain olisiko alle kolmensadan sivun pituiseen kirjaan saanut näitä huomautuksia vähemmän, kuin 120?

Kuningatar Kristiina oli koukuttava kirja ja toi mieleeni myös toisen Ruotsin kuninkaallisista kertovan teoksen, jossa kerrotaan runomuodossa Kristiinan isän, Kustaa II Aadolfin nuoruuden rakkaudesta. Tämä tuli mieleeni, kun kirjassa pilkahti tutun kuuloinen nimi. Kyllähän nimellä sitten oli kytköksiä runokirjasta tuttuun hahmoon, Ebbaan, vaikka sama Ebba tämä ei ollutkaan. (Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani).


Kuningatar Kristiina, (Silvermasken -en kort biografi över drottning Kristina, 2006)
WSOY, 2007
Suom. Rauno Ekholm
s. 272

torstai 5. tammikuuta 2017

Raija Oranen: Ruusun aika


Ruususen perheen keltaisessa omakotitalossa ei ole koskaan tylsää hetkeä. Helsingissä asuvaan perheeseen kuuluu Marja ja hänen tytär Meri, Esko ja hänen poika Ilmari, seka Marjan ja Eskon yhteinen tytär Roosa Maaria, eli Roope.
Roope viettää päivät koulussa ja palaa sitten kotiin, jossa Nero-koira, Senni-mummi, sekä ullakon haamujengi odottavat. Lyhyessä ajassa Ruususen perheessä ehtii sattua ja tapahtua monenmoista. Yhdessä koetaan rakkautta, surua ja iloa. Lapset kasvavat vauhdilla kohti aikuisuutta, mutta perhettä tarvitaan yhä tueksi.

Muistan heikosti katsoneeni lapsena Ruusun aikaa telkkarista ja pitäneeni siitä, joten törmättyäni kirjaversioon päätin palata Ruususten arkeen. Ruusun aika onkin niin koukuttavaa luettavaa, että kannattaa varata runsaasti aikaa lukuhetkeen. Tämä kirja nimittäin vie mukanaan, eikä sitä halua laskea käsistään pitkäksi aikaa.

Ruusun aika on aito, mutta hauska kuvaus tavallisen perheen arjesta kohelluksineen kaikkineen. Oranen on keksinyt kirjaan Ruususen perheen lisäksi loistavia hahmoja, kuten kauppias Matikaisen ja hänen vaimonsa, sekä Merin miesehdokkaat, jotka kaikki ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Oma suosikki hahmoni on kuitenkin Roope, joka valloittaa omalla tyylillään, mielikuvituksellaan ja mahtavilla ideoillaan.

Eipä ole pitkään aikaan harmittanut minkään kirjan loppuminen yhtä paljon, kuin tämän, sillä olisin voinut jatkaa Ruususten perheestä lukemistä vielä tovin jos toisenkin.


Ruusun aika
Teos, 1992
s. 609