Louise Penny: Kylmän kosketus

On kulunut reilu vuosi siitä, kun Kanadalaisen pikkukylän Three Pinesin asukkaita järkytti murha. Nyt joulu on ovella, ja kylä on lumen peitossa. Pakkanen paukkuu ja joulutunnelma on korkealla. Tunnelmaa hieman pilaa ilkeä ja itsekäs CC de Poitiers, joka on uusi asukas kylässä. Kun sitten tapaninpäivän curlingottelussa nainen kuolee, ei kyläläiset osaa surra tämän kohtaloa.
Rikoskomisario Armand Gamache saapuu tiimeineen tutkimaan tapausta, joka vaikuttaa hyvin kummalliselta ja monimutkaiselta.

"Viime viikkojen aikana oli satanut lunta puolisääreen, ja nurmikenttää reunustavilla vanhoilla omakotitaloilla oli kaikilla oma vitivalkoinen myssynsä. Talojen piipuista tuprahteli savua kuin ne olisivat puhuneet ja hengittäneet, ja ovet ja portit oli koristeltu jouluseppelein." s.18

Kylmän kosketus on toinen osa Three Pines -sarjasta.
Armand Gamache on jälleen palannut kuuntelemaan ja katselemaan ihastuttavan Three Pinesin asukkaiden elämää selvittääkseen kylässä sattuneen murhan. Kaikenlaista kiinnostavaa hän kuuleekin ja lukija pääsee kuulemaan monenlaista näistä monipuolisista hahmoista, joista suurin osa on tuttuja ensimmäisestä osasta.

Tunnelma kirjassa on yhtä ihastuttava kuin ensimmäisessäkin osassa. Tapahtumat sijoittuvat lempijuhlani ajankohtaan eli jouluun. Tunnelmointia, miljöökuvausta ja asukkaiden arkea on tarpeeksi. Tylsää hetkeä kirjan parissa ei tule. Koko ajan tapahtuu jotakin kiinnostavaa, tai kerrotaan jotakin uutta kyläläisistä.

Murhatutkinnat etenevät välillä vauhdikkaasti ja välillä leppoisan verkkaisesti hyvän ruuan, takkatulen, sähkökatkoksien, lumimyrskyjen ja curlingin parissa. Epäiltyjä on paljon, CC de Poitiers kun ei ollut erityisen pidetty. Tällä kertaa tulikin tehtyä paljon enemmän omia arvailuja murhasta ja murhaajasta kuin ensimmäisessä osassa. Monenlaista kuviota tähän juoneen olikin punottu.

Odotan jo innolla paluuta tämän porukan pariin, ja kauniisiin Three Pinesin maisemiin. Nämä ensimmäiset osat ovat vakuuttaneet minut sarjan loistavuudesta. Murhat eivät ole erityisen raakoja, tai ainakaan niitä ei kuvailla liian verisesti. Tunnelma on upea, kirjoitustyyli arkisen kaunista ja kuvailevaa, henkilöt kiinnostavia ja heidän tulevat saavutuksensa kiinnostavat.

Lue myös: Kuolema kiitospäivänä


Kylmän kosketus, (Dead Cold, 2006)
Bazar, 2019
Suom. Raimo Salminen
s.415

Seita Rönkä: Loitsun voima

Kesä on ohi ja normaalia lämpimämpi syksy alkanut. Lonen syksy on kiireinen. Uusi kouluvuosi on alkanut, mutta samalla hän myös opettelee noituutta Katariinan kanssa. Vapaa-ajallaan hän haluaa olla Mustan kanssa. Noitaopinnot tuntuvat edistyvän mukavasti, mutta kun kalmanväkeä alkaa liikkua alueella runsaasti, haluaa Lone vauhdittaa opintojaan. Kalmanväki on tullut hakemaan jonkun aliseen, eikä Lone ole valmis luopumaan kenestäkään tutustaan.
Ongelmia tuottaa myös kyläläiset, jotka ovat hyvin uteliaita ja haluavat tietää enemmän kummallisesta Katariinasta ja tämän hevosesta.

"Kun oli käynyt läpi sellaisen elämää ja maailmankatsomusta ravistelevan mylläkän, mitä minä olin kokenut menneenä kesänä, ei oikeastaan yllättynyt oudoista näyistä. Kalmanväki ei ollut pelottanut minua ensimmäisellä kerralla, eikä se pelottanut minua nytkään." s.9

Loitsun voima jatkaa Koutamäen noidasta tutun Lonen tarinaa.
Yllätyin iloisesti kun kuulin, että Lonen tarina saa jatkoa. Ihastuin sarjan ensimmäiseen osaan, sillä se oli mukava sekoitus heppa- ja fantasiakirjaa. Sama tyyli jatkui myös tässä toisessa osassa. Tällä kertaa noitajuttuja, ja muuta yliluonnollista esiteltiin enemmän, ja ensimmäisestä osasta tuttu nuoren tytön tavallinen arki jäi paljon pienempään osaan.

Loitsun voima etenee vauhdilla. Luvut ovat lyhyitä, ja nuoremmillekin lukioille sopivan helppoja. Kirja on aika lyhyt, ja tapahtumia on monta, joten vauhtia on pakko olla. Runsaat ja vauhdikkaat tapahtumat alkavatkin heti ensimmäisessä luvussa. Onneksi myös kaunista pikkukylän luontoa, syksyn kauniita värejä, ja sumuisia syysaamuja mahtui mukaan.

Ensimmäisessä osan luettuani harmittelin kuinka etäiseksi kylään kesätöihin saapunut Oliver jäi, mutta tässä kirjassa häneen tutustuttiin paremmin. Nyt hän vaikuttaa kiinnostavalta, hieman mystiseltä tyypiltä, jolla saattaa olla monta salaisuutta. Vieläkin siis jäi salaisuuksia ratkomatta ja noitajuttuja oppimatta, joten toivottavasti sarja Lonen seurassa vielä jatkuu, vaikka jollakin ihanan lumisella talvikirjalla.

Lue myös: Koutamäen noita.


Loitsun voima
Haamu, 2020
Kannen kuvitus: Marjo Nygård
s.191
Arvostelukappale

Sarah J. Maas: Lasipalatsi

Celaena Sardothien on pahamaineinen salamurhaaja, jota kaikki pelkäävät. Hänet on teljetty kaivoksille pakkotyöhön loppu elämäkseen, joka noissa ankarissa kaivosoloissa ei tule olemaan pitkä. Kun Celaenaa tullaan noutamaan kuninkaan palatsista asti, on hänen ensimmäinen ajatuksensa, tappaa kuningas ja tämän kätyrit, mutta kun hän kuulee prinssin tarjouksen, muuttaa hän mieltään. Hänen tulee voittaa 23 kilpailijaa päästäkseen Kuninkaan Miekaksi. Jos hän onnistuu, saa hän muutamassa vuodessa itselleen vapauden. Niimpä Celaena lähtee prinssin mukana lasiseen palatsiin, jossa häntä odottaa muut kilpailijat. Kilpailun lisäksi Celaena kohtaa paljon kummallisia asioita, joita palatsi kätkee sisäänsä.

"Celaena oli äkkiä liiankin tietoinen selkänsä kolmesta pitkästä arvesta. Vaikka hän pääsisikin vapaaksi ja saisi elää rauhassa maaseudulla, arvet olisivat aina siinä muistuttamassa häntä kaikesta, mitä hän oli joutunut kestämään, sekä siitä, että vaikka hän olikin vapaa, muut eivät olleet." s.31

Lasipalatsi on ensimmäinen osa Throne of Glass -fantasiasarjasta.
Lasipalatsi on koukuttava sarjan aloitus. Se sijoittuu Erileaan, jota hallitsee ilkeä kuningas. Taikuus on kitketty pois, tai ainakin niin luullaan. Kirjan miljöö on hyvin suunniteltu, ja kuvailua riittää. Välillä pysähdytään pitemmiksikin ajoiksi kuvailemaan arkisia tapahtumia, maisemia ja upeita pukuja. Välillä kuvailua tuntuu olevan jopa liikaa, ja juoni pysähtyy. Näissä kohdissa kirja tuntuu hitusen pitkitetyltä. Palatsin arkeen tuntuukin mahtuvan enemmän upeita pukuja ja kalliita juhlia, kuin itse kilpailua ja toimintaa.

Lasipalatsi on juuri oikeanlaista fantasiaa minun makuuni. Linnoja, hevosia, upeita pukuja ja miekkoja, sekä tietysti sopivasti rakkautta ja jännitystä. Celaena on nuori, vasta 18-vuotias, mutta silti pelätty salamurhaaja. Hän kasvaa ja kehittyy jo ensimmäisen kirjan aikana, vaikka hän on edelleen hyvin kiivas ja välillä murhanhimoinenkin. Hänen tulevaa kehitystä jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan. Luulen, että hän on jatkossa jopa mieluisampi hahmo, kunhan tuo ilkeys hieman tasoittuu. Minä en tässä kirjassa vielä erityisesti pidä Celaenasta, sillä hän vaikuttaa välillä hyvin lapselliselta, vaikka on kokenut salamurhaaja. Juhlista poisjääminen tuntuu kaatavan koko maailman, ja muutenkin hän vaikuttaa jotenkin tympeältä.

Kirjassa oleva taikuus, sun muut fantasiaolennot jäävät vielä aika pieneen osaan, mutta hieman jo väläyteltiin ehkä tulevissa kirjoissa selviäviä asioita, joihin taikuus liittyy suuremmin. Luulenkin, että luvassa on vielä paljon enemmän Erileaan tutustumista, ja taikuutta. Kirja jäi mielenkiintoiseen kohtaan, vaikka se ei tuntunutkaan jäävän kesken.


Lasipalatsi, (Throne of Glass, 2012)
Gummerus, 2017
Suom. Sarianna Silvonen
s.438

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel saapuu Suomeen keväällä 1816. Hän on luvannut vaimolleen, että he palaavat rakkaaseen kotimaahansa kuuden vuoden kuluttua. Engel on palkattu arkkitehdiksi. Hänelle on tarjottu sopimusta, jollaista ei voi torjua. Hän saa suunnitella koko Helsingin uudelleenrakennuksen.
Vuodet vierivät kaupunkia suunnitellessa, eikä kuuden vuoden päästä lähtö tapahdu. Perhe yrittää sopeutua Suomen kylmiin ja pimeisiin talviin ja tuulisiin päiviin. Engel kirjoittelee lyhyesti ajatuksiaan yöpäiväkirjaan.

"Seurasin kuinka lapset menivät kojujen taakse ja tulivat taas näkyviin, ottivat toisiaan kädestä ja sitten erkanivat ja lopulta hajosivat väkijoukon sekaan. Pimeä ehti tulla yhden ajatuksen aikana. Suomi on maa jossa lapset leikkivät pimeässä." s.82

Akvarelleja Engelin kaupungista on Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja vuosilta 1816-1840.
Yöpäiväkirjan merkinnät ovat lyhyitä, jotkin vain muutaman rivin pituisia. Yhdessä vuodessa saattaa myös olla hyvin vähän merkintöjä, ja välillä niiden väli on pitkä. Kovin paljon ykistyiskohtia miehen ja tämän perheen elämästä ei siis nähdä, vaan ajatuksia ja mietteitä sieltä täältä.

Pidän päiväkirjamuotoon kirjoitetuista kirjoista. Pidin myös kirjan kauniista kielestä, lyhyistä merkinnöistä ja arkisista kohtauksista. Näitä arkisien tilanteiden merkintöjä olisi saanut olla paljon enemmänkin, sillä kaikki merkinnät eivät tällaisia olleet. Välillä merkinnät olivat enemmänkin monimutkaisia ajatuksia tai unia joita Engel mietti. Itseäni kuitenkin kiinnosti enemmän tilanteet jotka kuvailivat perheen arkea tai Engelin työntekoa.

Osa merkinnöistä on nopeasti etenevää luettavaa, mutta välillä täytyi jäädä pitemmäksi aikaa miettimään mitä juuri oli lukenut, kuten "Mustarastas on nostanut valon kevyen vaatteen kirkon tapuliin ja aloittanut pitkälinjaisen fuugan." tai kun Engel katseli joulukuussa kirkon edessä lentelevää sitruunaperhosta. Itse en tavallisesti kirjoihin kaipaa tällaisia korulauseita, vaan hiukan yksinkertaisempikin riittää. Tämän kirjan tyyliin ne kuitenkin sopivat, sillä kirja oli tyyliltään hieman runollisempi.


Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s.215

Lauren Conrad: L.A. Candy

Yhdeksäntoista vuotias Jane Roberts muuttaa parhaan ystävänsä kanssa Los Angelesiin. Jane aloittaa harjoittelun firmassa, joka suunnittelee valtavia juhlia julkkiksille, ja Scarlett opiskelee. Eräänä iltana klubilla heitä pyydetään uuteen reality ohjelmaan. L.A. Candy seuraa Los Angelesissa asuvien nuorien elämää. Tytöt suostuvat ja pian kamerat ovat heidän perässään joka paikassa, töissä, koulussa, klubeilla, jopa treffeillä. Monet asiat muuttuvat kuvausten alettua, sillä pian heitä ympäröi pyrkyrit, jotka haluavat osansa tv-tähteydestä.

"Madison pihisi kiukusta. Hänen katseensa kohdistui Janeen, joka hymyili ja näytti olevan tyytyväinen itseensä. Tuo pulska pieni mitättömyys oli juuri varastanut Madisonin hetken. Kuka hän luuli olevansa?" s.180

L.A. Candy on ensimmäinen osa L.A. Candy -sarjasta.
L.A. Candy on helppoa viihdettä, joka ei tarjoa suuria yllätyksiä. Juoni kuvaa Los Angelesissä asumista. Suosittuihin klubeihin on pitkät jonot, baarimikot eivät välttämättä kysy ikää, ja drinkkejä kuluukin hyvään tahtiin. Lisäksi kirjasta tietysti löytyy rakkautta ja suhde kiemuroita. Janen ja Scarlettin elämää seuraa mielellään, vaikka kirjan tapahtumat ovat ennalta-arvattavia. Jane ja Scarlett ovat mukavia hahmoja, ja on helppo olettaa, että he päätyvät jonkinlaisiin ongelmiin kun julkisuus alkaa.

Kirjan juoni etenee hitaasti, mutta kiihtyy loppua kohden. Loppuun jätetään isoja tapahtumia kesken, ja tarina jatkuu seuraavassa osassa.

Kirjaa lukiessa ärsytti puhekieliset dialogit, jotka eivät yleensä ole suosikkejani, ellei ne sitten ole erityisen hyvin tehtyjä ja kirjaan sopivia. Nämä eivät olleet sellaisia. Dialogi olikin melkoisen huonoa, mutta jotenkin siihen tottui kirjan edetessä, eikä se ärsyttänyt lopulta enää. Toinen ärsyttävä asia oli lukuisat sulkeissa kerrotut asiat. Tämä on toinen asia, joka minua kirjoissa häiritsee. En ole koskaan ymmärtänyt sulkujen käyttöä romaaneissa. Kirjan alussa sulkuja oli viljelty erittäin paljon, mutta nekin onneksi vähenivät loppua kohden. Eli kun kirjassa päästiin kunnolla vauhtiin oli lukeminenkin paljon mieluisampaa.


L.A. Candy, (L.A. Candy, 2009)
Readme.fi, 2011
Suom. Tiina Julin
Kansi: Marko Tapani
s.302

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Kunnes jalkasi kantavat kertoo kahden naisen, Ellin ja Anitan tarinan. Elli on äiti, Anita tytär.
Ellin äiti kuolee pian saatuaan tyttärensä, ja Elli joutuu Ukon ja kahden tätinsä hoteisiin. Elämä ja arki on raskasta ja ikävää. Ukko ilkeilee, mutta niin tekevät myös tädit. Vain muutama ihminen tuntuu Ellistä välittävän, ja heitä näkee harvoin. Mutkien kautta Elli menee naimisiin ja saa kolme lasta, joista ensimmäinen on Anita.
Anita ei ole toivottu lapsi, mutta hän saa silti hyvän elämän, puhtaat vaatteet ja kaiken tarvittavan. Anitan kasvaessa välit Elliin huononee. Anita ei ymmärrä Ellissä sitkeästi istuvaa katkeruutta. Anita elää omaa elämäänsä. Rakastuu, saa sydänsuruja, iloitsee maailman muutoksesta, tekee töitä, ja rakastuu jälleen.

"Viikonloput ovat aina samanlaisia. Lauantaipäivänä siivotaan ja illalla mennään omaan saunavuoroon. Saunan jälkeen äiti kiertää tiukat papiljotit päähän ja sitoo huivin ympärille. Se tarjoaa kannusta puolukkamehua, jonka pinnalla kelluu kokonaisia puolukoita." s.149

Kunnes jalkasi kantavat kuvailee pieniä kohtauksia Ellin ja Anitan elämästä 1927-2019 väliseltä ajalta. Tilnateissa on helppo pysyä mukana, sillä jokaisen kohtauksen alussa kerrotaan vuosi, ja kumman naisen muisto on kyseessä.

Kirjan kieli on kaunista. Sivut ovat täynnä elämää, jota esitellään lyhyinä arjen kohtauksina. Juoni ei ole koko ajan vauhdikasta, vaan yleensä kuvaillaan tavallista arkea ja sen kauniita ja tärkeitä yksityiskohtia. Isompia juonenkäänteitä tärkeämpää itselleni olikin kirjaa lukiessa juuri nuo kauniit yksityiskohdat. Riemuitsin pienistä asioista, kuten Ellin kirjahyllyn ostosta, Anitan ensimmäisistä kiiltokuvista, tai kumpaisenkin Arabia-astioista. Toki kirjasta löytyy myös muutama isompi yllätys.

Naisten arjesta erityisen kiinnostavan tekee maailman muutokset, jotka ovat otettu hyvin mukaan tarinaan. Naiset näkevät sotaa, menettävät rakkaitaan, muuttavat ensimmäisten joukossa lähiöön, todistavat uusien tavaroiden saapumista markkinoille, ja osoittavat mieltään.

Elli ja Anita on keskenään hyvin erilaiset, ja siksi ei tunnu toistolta, vaikka muutama kohtaus kuvataan kirjan aikana kaksi kertaa. Esimerkiksi Helsinkiin muutto kuvataan kummankin naisen näkökulmasta, mutta koska Elli ja Anita ovat aivan erilaisia, tuntuvat tilanteetkin aivan uusilta.


Kunnes jalkasi kantavat
Stresa, 2019
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Amelia Nyman
s.305
Arvostelukappale

S.N. Pires: Karhunkiertäjä

Tommo yrittää saada arvostusta keinolla millä hyvänsä. Häntä vieroksutaan ja kutsutaan susipojaksi, eikä kukaan halua häntä tyttäriensä lähelle. On aivan sama mitä upeaa Tommo tekee, Tollen suku ei häntä hyväksy. Lapsena Tommo löydettiin suden viereltä, eikä peto tehnyt lapselle mitään pahaa. Niimpä Tollen suku ei usko, että Tommo on ihminen ollenkaan. Lovinoita Lokka uskoo kuitenkin, että Tommossa on jotakin, jonka takia tämän oli säästyttävä, joten suku kasvatti lapsen pitkin hampain. Nyt Tommo on mies, joka aikoo hankkia mielestään ansaitsemansa arvostuksen.
Samaan aikaan Lokka itse menettää sukunsa arvostusta, sillä hänen sotaisa luontonsa kuohuu, ja rumpunsa kanssa hän aiheuttaa sekasortoa.

"Henki salpaantui sydämenlyönnin ajaksi, ja maailma kutistui suden kekälesilmiin. Tommo katsoi petoa, ja se katsoi häntä." s.56

Karhunkiertäjä on Pedon sydän -trilogian ensimmäinen osa.
Karhunkiertäjä sijoittuu tuhansien vuosien taakse noitien ja haltioiden maahan. Jo heti ensimmäisessä luvussa päästään seuraamaan Lokan noitataitoja, mutta kirjan edetessä tutustutaan myös lyhyesti muihin noitiin, Lokan vihollisiin. Kirjan noidat ovatkin omaperäisiä ja kiinnostavia. En ole samanlaisiin törmännyt muissa kirjoissa.

Karhunkiertäjä on kaunis kirja, vaikka sen henkilöhahmot ovat ilkeitä ja itsekkäitä. Tommosta ei ole helppo pitää, vaikka hänen itsekkyydelle on selkeä syy. Tosin ei kirjan muutkaan hahmot ole erityisen mukavia. Omat suosikkini olivat ehdottomasti Pikku-Tihi ja hänen Surutyttönsä. Onneksi heidänkin tarinansa ilmeisesti jatkuu trilogian seuraavassa osassa.

Pidin erityisesti kirjan kauniista, verkkaisesta kielestä, joka kuvaili upeaa luontoa, eläimiä ja noitia uskottavasti. Juoni ei ole nopeaa tapahtumien tykitystä, vaan Tommon ajatuksiin ja arkeen tutustutaan rauhassa. Tommon näyt ja kokemukset luovat pahaenteistä odotuksen tunnetta, jota vahvistaa Lokan rummutuksen pauhu. Lopulta tapahtuu kamalia, ja tarina saa aivan uuden suunnan seuraavaa osaa ajatellen.

Kirjan lopusta löytyy sanasto, jonka avulla kirjassa vilahtelevat jumalat, jumalattaret, vaatetus ja porosanat selitetään. Sieltä löytyi monta itselleni vierasta sanaa, sillä en ole usein tainnut lukea kirjoja, joiden historiallinen kuvaus sijoittuisi näin lappiin. Kodassa asustelevat poroja kasvattavat Tollelaiset ovat tästäkin syystä erityisen mielenkiintoisia.


Karhunkiertäjä
Minerva, 2018
s.268

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina

Ylikomisario Chen Cao yllättyy saadessaan vaativan tehtävän. Hänet määrätään tutkimaan korruptiotapausta. Heti tutkinnan alussa Chen saa monia johtolankoja ja alkaa jututtaa ihmisiä. Ihmisten jututtamisesta ei tunnu olevan kuin haittaa, sillä pian Chenin äitiä uhkaillaan ja ihmisiä alkaa kuolla. Chenillä onkin vastassaan hyvin vaikutusvaltaisia ihmisiä. Tutkinnat ovat vasta alkaneet, kun Chen jo määrätään yllättäen Yhdysvaltoihin aivan muihin tehtäviin. Chen ei voi olla miettimättä, lähetettiinkö hänet vain pois tieltä.

"Chen ei pitänyt nimityksestä "keisarin erikoislähettiläs" sen feodaalisten sivumerkitysten vuoksi. Pekingoopperassa Chen oli nähnyt juuri sellaisen mahtimiehen kiiltävä miekka kädessään. Titteli oli korkea-arvoinen, mutta se viittasi vielä korkeampiin voimiin haltijansa yläpuolella." s.36

Kahden kaupungin tarina on neljäs osa ylikomisario Chen Caosta kertovasta -dekkarisarjasta.
On hurahtanut jo viisi vuotta siitä, kun luin viimeksi tätä sarjaa. Oli siis aikakin palata näiden hahmojen pariin. Nopeasti he noista kuluneista vuosista huolimatta palasivat mieleen.

Muistan pitäneeni sarjan aiemmista osista kovasti, mutta tämä neljäs jätti aika kylmäksi. Murhia kirjassa tapahtui monta, mutta kaikki unohdettiin, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että niitä olisi edes yritetty selvittää. Muutenkin kirja tuntui jäävän kesken, ja nyt pohdituttaa, jatkuuko seuraavassa osassa sama aihe, vai unohdetaanko nämä keskeneräiset aiheet kokonaan ja siirrytään uusiin asioihin.

Kirja juoni etenee melko hitaasti ja pohdiskelevasti. Politiikka ja korruptio pyörii lähes jokaisessa keskustelussa mukana. Chen, suurena runouden ystävänä myös miettii tilanteisiin sopivia runoja ja sananlaskuja, joten niitä lukija saa lukea kirjan edetessä monia.

Siellä täällä vilahteleva Kiinan kulttuuri oli edelleen kiinnostavaa, ja siihen oli mukava uppoutua, vaikka tällä kertaa itse kirjan juoni ei säväyttänyt. Erilaisia rikkaiden kylpylöitä ja klubeja esiteltiin, mutta vastapainoksi puhuttiin taas myös köyhien oloista, ja kiinalaisten eriarvoisuudesta. Erityisesti pidin siitä, että kirjaan oli kerrottu tuotteiden hintoja. Esimerkiksi klubeilla saatettiin juoda kupillinen tavallista pussiteetä 250 yuanilla, kun ahkeran työntekijän on pohdittava pystyykö ostamaan kaupasta nuudeleita alle kahdella yuanilla. Kirja tosin sijoittuu jonnekin aivan 90-luvun lopulle, joten en tiedä kuinka paljon asiat ovat muuttuneet tässä ajassa.

Lue myös: Punaisen sankarittaren kuolema, Punaisen merkin tanssija ja Musta sydän.


Kahden kaupungin tarina, (The Case of Two Cities, 2006)
Otava, 2008
Suom. Kristiina Savikurki
s.407