keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Joanne Harris: Persikoiden aikaan


Vianne Rocher perheineen on pysynyt jo kauan poissa Lansquenetistä, mutta kun Vianne saa kirjeen kuolleelta ystävältään, on hänen palattava. Vianne lähtee matkaan tyttäriensä Anoukin ja Rosetten kanssa. Roux jää vahtimaan heidän kotinaan toimivaa asuntovenettä.
Vianne huomaa pian paluunsa jälkeen, että hänen apuaan tosiaan tarvitaan. Hänen entinen vihamiehensä Reynaudkin tuntuu kaivanneen häntä paikalle. Kylä on suistumassa sotaan. Se on jakautunut kahteen puoleen. Alkuperäiset kyläläiset ja uudet asukkaat, pieni muslimiyhteisö, eivät meinaa enää tulla toimeen niin kuin ennen. Mutta mikä on muuttunut ja ajanut yhteisöt kauaksi toisistaa. Voiko yhteisöjen välisen vihan todella synnyttää yksi ja ainoa nainen.

Persikoiden aikaan on jatkoa Pienelle suklaapuodille ja Karamellikengille.
Kirjan kertojaääninä toimivat Vianne ja Francis Reynaud, jotka palasivatkin nopeasti takaisin mieleen, vaikka Karamellikenkien lukemisesta onkin päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin. Itseasiassa koko pienen suklaapuodin tunnelma, henkilöt ja maisemat palasivat nopeasti mieleen, kun luki hieman kirjaa eteenpäin. Francis on kyllä muuttunut melkoisesti, siitä äksystä ja kaavoihin kangistuneesta miehestä, huomattavasti leppoisampaan ja sympaattisempaan suuntaan. Toki myös Viannen lapset ovat muuttuneet iän myötä. Vianne sen sijaan on edelleen tuulen vietävissä.

Persikoiden aikaan tarjosi paljon makuja, tuoksuja ja värejä. Suklaa vain ei tullut niin suuresti esiin, vaikka tämä edelleen on samaista Suklaa -sarjaa, kuin aiemmatkin osat. Tuoksujen ja makujen kuvailu keskittyi lähinnä persikoihin ja ruokaan. Mukavaa vaihtelua.

Juoni koostui perheiden ja kylän ongelmista ja salailusta. Viannen noitapiirrettä ei harmillisesti edelleenkään käsitelty, kuin aivan pieninä huomautuksina siellä täällä. Käsittääkseni tämä kirja on Suklaa -sarjan viimeinen osa, joten tämän enempää ei Viannen noitapiirteestä sitten saadakkaan tietää. Ei Vianne varsinaisesti muutenkaan saa elämälleen kirjoissa mitään pysyvältä tuntuvaa loppua ja jääkin lukijan itsensä pääteltäväksi mihin Vianne seuraavaksi ryhtyy. Tunnelmallinen ja tapahtumien täyteinen kirja tämä taas oli.

Lue myös: Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät.


Persikoiden aikaan, (Peaches for Monsieur le Cure, 2012)
Otava, 2013
Suom. Satu Leveelahti
s. 409

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Pirunkuru


Poliisi Juhani Vuontisjärven eläkepäivät lähestyvät, mutta vielä hän joutuu selvittämään henkirikoksia. Pirunkurusta löydetään ruumis ja epäilyt heräävät nopeasti, sillä kuolema ei vaikuta luonnolliselta. Etelästä Lappiin muuttanut Krisse on saanut paikallislehdestä harjoittelupaikan ja päätyy tekemään juttuja suunnitellusta kaivoksen avaamisesta, joka toisi paikkakunnalle satoja uusia työpaikkoja. Moni ei tunnu kaivosta vastutavan, mutta lopulta Krisse saa kaivettua esiin eriäviä mielipiteitä. Pian tapahtuu toinen murha ja poliisi on ymmällään, miten murhat voisivat liittyä toisiinsa.

Pirunkuru on Ollikaisen Lappiin sijoittuvan dekkaritrilogian viimeinen osa.
Päätösosa tuo mukanaan arvatenkin monelle asialle pisteen. Krissen pitää päättää mitä elämällään tekisi, Vuontisjärvi odottaa eläkepäiviään ja moni muukin aiemmista osista tuttu hahmo pääsee mukaan viimeisiin tapahtumiin.

Pirunkuru oli aiempien osien tapaan vetävästi ja hyvin kirjoitettu. Rakenne oli samankaltainen ja trilogia onkin yhtenäinen kokonaisuus. En suosittelekkaan lukemaan näitä väärässä järjestyksessä, sillä varsinkin Krissen elämästä paljastuu turhan paljon suuria asioita, jotka pilaisivat sitten aika paljon jännitystä muista osista.

Kirjan loppu oli yllättävä ja muutenkin tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen oli hyvät. Toivottavasti Ollikainen kirjottaisi tulevaisuudessa vielä muitakin kirjoja, sillä tähän tyyliin kirjoitetut kirjat lukisin ainakin mielelläni.

Lue myös: Veripailakat ja Vesiraukka.

Pirunkuru
Like, 2015
s. 223

torstai 22. marraskuuta 2018

Stephenie Meyer: Houkutus


Bella Swan muuttaa isänsä luokse Forksiin. Sateinen kaupunki eroaa hänen entisestä asuinpaikastaa, kuin yö ja päivä. Bella ei edes pidä sateesta, mutta muutto isän luo on ainoa oikea ratkaisu.
Bella aloittaa opiskelun uudessa lukiossa ja tapaa salaperäisen Edwardin. Edward vaikuttaa niin erilaiselta, kuin muut, että Bella kiinnostuu tästä suunnattomasti. Jotakin hyvin vetovoimaista nuoressa miehessä on. Kun Edwardkin tuntuu kiinnostuneen Bellasta, roihahtaa parin välille valittömästi suuria tunteita. Bellalla on vain hivenen sulateltavaa uudessa poikaystävässään, sillä tämä on vampyyri.

Houkutus on tullut luettua yläasteikäisenä moneen kertaan. Minulle Twilight oli se hirmuisen fanituksen kohde. Nyt vuosia myöhemmin päätin palata ensimmäisen osan pariin uudestaan.

On hiukan vaikea kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on itselleni monella tavalla tärkeä, sillä en pysty tästä kovin tasapuolista arvostelua kirjoittamaan. Houkutuksen lukeminen oli paluu monien hyvien lukuhetkien muistoihin. Toki huomaan nyt näin vuosien päästä kirjaan palatessani, että juoni ei kaikenaikaa ole maailman uskottavin. Rakastuminen tapahtuu nopeasti ja tunteet tuntuvat olevan välillä liioiteltuja.

Niin hyvä mieli tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuli, ettei tuollaiset liioitellut tunteet häirinneet yhtään. Forksin auringoton ja sateinen sää, kaikkialle yltävä vihreys ja hiljaiset kadut piirtyivät taas kerran eteeni. Bellan kömpelö, liikuntaa vihaava hahmo, oli edelleen sympaattinen. Joskus hän oli hyvää vertaistukea yläastetta käyvälle liikuntatuntien vihaajalle.

Houkutuksen tulen lukemaan elämäni aikana varmasti moneen kertaan, sillä se taitaa olla minulle se sarjan aloitus, joka Harry Potter ja viisasten kivi on monelle muulle. Houkutukseen voi muuten vallan mainiosti tutustua vanhempanakin, jollei kammoksu hivenen epäuskottavaa rakkaustarinaa, joka vaikuttaa paikoitellen hyvinkin siirappiselta.


Houkutus, (Twilight, 2005)
WSOY, 2005
Suom. Tiina Ohinmaa
s. 349

tiistai 20. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Vesiraukka


Helsingissä asuva Krisse on palannut ystävänsä Eerikan kanssa Lappiin. Aikaa heidän viimeisestä matkastaan on kulunut lähes kaksi vuotta ja Krisse on palannut Lappiin mukanaan yllätys miehelle, jonka kohtasi viime reissulla. Kaapo on oppinut ensimmäisen sanansa ja olisi aika paljastaa lapsen isälle lapsen olemassaolosta.
Matka muuttuu pian aivan toisenlaiseksi, kuin Krissen ja Eerikan suunnitelmissa se oli. Mökkien lähistöltä löytyy jälleen ruumis ja kaikki vanhat tutut tuntuvat taas olevan sotkeutunut asiaan. Nuoren tytön murha järkyttäisi jo kyläläisiä tarpeeksi, mutta murhat eivät ole vielä ohi ja yksi jos toinenkin joutuu vielä vaaraan.

Vesiraukka on toinen osa Milla Ollikaisen Lappiin sijoittuvasta -dekkarisarjasta.
Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, mutta tämä toinen oli silti parempi. sarjassa vilahtelee paljon hahmoja, sekä pysyviä, että vain kirjakohtaisia. Nyt kun pysyvät hahmot olivat jo tuttuja, oli lukeminen mukavampaa. Enää ei tullut sellaista ensimmäisen osan sekavuutta vastaan ja sukulaissuhteissakin pysyi paremmin selvillä.

Kirjassa kulkee mukana vanhemmasta ajasta kertovia kohtauksia, jotka myös tässä osassa olivat selkeämpiä, kuin aiemmassa. Vesiraukka oli siis kaikinpuolin selkeämpi kirja, kuin Veripailakat. Jollakin tavalla jopa murhissakin tuntui olevan enemmän järkeä ja uskottavammat syyt. Oli myös todella hienoa, että kirjan nimeäkin sivuuttiin juonessa. Näillä kirjoilla on niin mielenkiintoiset nimet, että tuntuisi ikävältä joutua etsimään selitystä netin syövereistä.

Krisse oli toiveeni mukaan muuttunut aika tavalla, mutta pienine lipsahduksineen hän ei vieläkään ollut minun suosikkihahmoni. En vain pidä ryyppäävistä ja itsesäälissä kierivistä hahmoista. Tekisi mieli kiljua, että ryhdistäydy nyt jo!

Vesiraukka loppui antaen pientä vihjettä tulevasta kirjasta ja Krissen tilanteesta. Kolmaskin osa odottelee tuolla jo hyllyssä, joten myös se tulee pian luettua. On tämä niin koukuttava sarja ja haluan tietää miten Krissen käy.

Lue myös: Veripailakat.


Vesiraukka
Like, 2014
s.253

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Anna Mari Räsänen: Risukko


Risukko on runokirja joka koostuu kuudestakymmenestä runosta. Aiheina toimivat ainakin luonto, etenkin saaristo ja meri, sekä taide. Taide on aiheena esillä todella monessa runossa. Maalaamisen lisäksi monesti mainittiin muita taiteilijoita ja kirjailijoita. Runokirjaa lukiessa teinkin tutkimusmatkan nettiin ja tutkailin samalla minkälaisista tauluista runoissa puhuttiin.

Risukko on helposti lähestyttävä runokirja. Pidän yksinkertaisista ja arkisista runoista, jotka on helposti ymmärrettävissä ja joihin voi edes jollakin tasolla samaistua. Tästä runokokoelmasta löytyi monta kaunista runoa, joista pidin kovasti. Omia suosikkejani olivat Ajatusmatkoja, Mysteeri ja Elokuvamuistikirja, jotka kaikki olivat kauniin arkisia ja helppoja runoja tälläisellekin lukijalle, joka ei lue runoja usein. Kiven kasvot oli myös minusta oikein onnistunut runo. Aiheena toimi kivi ja näin arkisesta ja hankalastakin aiheesta Räsänen oli onnistunut kirjoittamaan kauniin runon. Toki runokirjan kuudenkymmenen runon joukkoon mahtui sellaisiakin runoja, joiden aihe oli haastavampi ja joiden aiheeseen ja sanomaan en itse samaistunut.


Risukko
Kulttuurivihkot, 2018
Kannen kuva: Anna Mari Räsänen
s.72
Saatu kustantajalta

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Tuomas Kyrö: Miniä


Liisa on aloittamassa rauhallisen vapaaviikonlopun viettoa, kun hän saa kuulla, että appiukko on matkalla hänen luokseen. Liisalla on edessä kokonainen viikonloppu yhdessä miehen kanssa, jonka mielipiteet eroavat suuresti hänen omistaan. Appiukon vahvat mielipiteet tuntuvat korostuvan, kun Liisa joutuu yllättäen töihin ja toki appiukon on tultava mukaan. Eihän miestä voi kipeänä kotiin jättää yksin.

Miniä on ensimmäinen kirjan ja ruusun päivän -kirja. Viimein löysin tämän kirppikseltä ja pääsin tämänkin lukemaan.
Pidin tästä Miniästä enemmän, kuin aiemmin lukemastani pidemmästä mielensäpahoittaja -romaanista. Jotenkin tämä lyhyt, nopea ja yksinkertainen tarina sopi enemmän minun makuuni tämän appiukon toilailuista lukiessani. Tämä pituus sopikin oikein hyvin tarinalle. Kaikki oleellinen tuli selvitettyä, eikä tarinasta jäänyt puuttumaan mitään. Kaikkien hahmojen luonteetkin tulivat esille, vaikka heidät ehdittiin esitellä aika lyhyesti. Olikin mukava löytää hahmojen tylyiltäkin vaikuttavien luonteiden alta syvällisempiä piirteitä. Hienosti saatu näin lyhyeen kirjaan tälläisetkin asiat esille. Henkilöitä oli sopivan vähän.

Miniä ei todellakaan ollut huonoin kirjan ja ruusun päivän kirjoista. Tämän voisin sijoittaa jopa niiden parhaimmistoon, vaikka mielensäpahoittaja ei koskaan olekkaan ollut suuri suosikkini kirjallisuuden hahmoista. Tässä oli kuitenkin paljon hauskoja kohtia, eikä juonta oltu pitkitetty.


Miniä
Kirjakauppaliitto, 2012
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 122

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Paula Havaste: Tuulen vihat


1100-luvun Suomessa eletään ankaran luonnon armoilla. Paimion tuvan tytär Kertte on elänyt lähes koko lapsuutensa ilman äitiä. Hänen odotetaan pääsevän tuvan tulevaksi emännäksi, sillä hänen kouristuskohtauksia saavasta veljestään, ei ole isännäksi. Kertte elää väkivaltaisen isän kasvattamana, ystävinään vain henget. Pian hän kasvaa naisen ikään ja vävyn hankkiminen käy isän mielessä. Kun isä sitten saa tuulen vihat, on Kertellä kiire hakea itselleen hyvä mies. Tupa tarvitsee pikaisesti uuden isännän ja markkinoilta Kertte löytääkin mukavan oloisen ja vahvan Larrin.

Tuulen vihat on todella koukuttava historiallinen romaani. Kirja on täynnä entisaikojen uskomuksia, töitä, arkielämää ja taikoja. Tarina etenee kevyesti ja vauhdikkaasti. Pidän historiallisista romaaneista, etenkin silloin, kun niissä kerrotaan kunnolla elämäntavoista ja niistä tässä kerrotaan ja paljon.

Kertte ei hahmona ole erityisen kiltti tai pirtin naistentöistä nauttiva tyttö/nainen. Hänellä on aika vahvat omat mielipiteet ja välillä hirvittääkin minkälaisiin tekoihin hän vielä eksyy. Aika inhottaviin juttuihin hän jo tässä ensimmäisessäkin osassa eksyi. Noh eipähän ole liian kiiltokuvahahmo tämä Kertte.

Minä nautin tämän kirjan lukemisesta paljon, vaikka välillä osa tapahtumista hiukan hirvitti. Pitää vain pitää mielessä, että ajat olivat todellakin erit. Onneksi tähän sarjaan on tehty jo monta kirjaa lisää, sillä näihin luonnonläheisiin karuihin maisemiin palaan erittäin mielelläni.

Kirjan loppu oli hienosti keksitty. Oli mahtavaa saada sellainen ahaa elämys historiallisista tapahtumista, joita en osannut lainkaan odottaa tai yhdistää juoneen ennen lopun vauhdikasta käännettä. Aivan kirjan lopusta löytyi myös mielenkiintoisia selityksiä erilaisista taioista ja enteistä.


Tuulen vihat
Gummerus, 2014
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
s. 382

torstai 8. marraskuuta 2018

Milla Ollikainen: Veripailakat


Helsinkiläinen Krisse lähtee äitinsä kanssa lomalle Ylläkselle. Pian freelance-valokuvaajana toimiva Krisse saa lomallaan työtehtävän, sillä hiihtokeskuksessa tapahtuu murha. Syyllistä ja motiivia on vaikea löytää ja vielä vaikeammaksi se muuttuu, kun hotellilta löydetään toinen uhri.

Oli mahtavaa törmätä tähän Ylläkselle sijoittuvaan dekkariin, sillä olen aiemmin etsinyt jotakin dekkaria, joka sijoittuisi lappiin.

Veripailakat on vahdikkaasti etenevä dekkari, jossa henkilöitä riittää melkoisesti. Valokuvaajana toimiva Krisse vaikuttaa olevan yksi kirjan päähenkilöistä ja hän saakin melko paljon tilaa juonessa. Hänen lisäksi päähenkilöitä tuntuvat olevan ainakin toimittaja Eerika, sekä poliisi Vuontisjärvi. Tosin moni muukin hahmo sai paljon sivutilaa kirjassa, joten en tiedä ketkä näistä hahmoista mahtaa lopulta löytyä sarjan jatko-osista. Se selvinnee pian, sillä sarjan kaksi seuraavaa osaa menevät ehdottomasti lukulistalle. Ilmeisesti ainakin Krisse esiintyy jokaisessa kolmessa osassa. Krisse ei ehkä ole hahmotyypeistä se oma suosikkini, mutta kirja antoi viitteitä paremmasta elämäntyylistä jatkossa, joten ehkä hän on sitten jatkossa enemmän minun makuuni sopiva hahmo.

Hahmoja oli kirjassa niinkin paljon, että välillä oli pohdittava kuka oli kuka ja mitä sukua nämä nyt keskenään olivatkaan. Tämän takia loppu oli hiukan sekava. Normaaalisti kun loppuratkaisu kolahtaa ja saa iloita kaikista kiemuroista mitä kirjailija on luonut, minä mietinkin, että kukahan tuo nyt sitten olikaan. Ratkasu oli kuitenkin hyvä, heti kun ajatukset ehtivät keksimään ketä lopussa vilahtelevat hahmot olivat.

Kirjan dialogit käytiin murteilla. Tämä oli loistava juttu, sillä mistä lappitunnelma voisikaan paremmin syntyä. Toki Ollikainen kuvailee maisemat hyvin, mutta kirja on melko lyhyt, eikä siksi maisemien kuvailu ehdi kovin suuriin mittoihin kasvaa. Dialogeja sen sijaan kirjassa riittää, joten murre on oiva tapa luoda tunnelmaa.


Veripailakat
Like, 2013
s. 221

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Lars Jansson: Viisituhatta puntaa


Säästeliäästi elävä, hyvin kohtelias ja säntillinen herra Murchison tekee työtä, johon on ehtinyt jo kyllästyä. Juttelee vaimonsa kanssa asioista, joista ei jaksaisi enää puhua ja syö ruokaa, joka voisi olla maukkaampaakin.
Hirveiden sattumien kautta herra Murchison saa viisituhatta puntaa. Tai pikemminkin hän ottaa rahat. kauan köyhästi elänyt Murchison on pulassa kaiken saamansa rahan kanssa, eikä miehen ajatukset tahdo pysyä kasassa. Rahalla olisi mahdollista saavuttaa niin paljon. Mitä kaikkea hän voisikaan ostaa ja tehdä ja varsinkin olla tekemättä.

Viisituhatta puntaa on hyvä salapoliisiromaani, jossa poliisien työskentelyä kuvataan hyvin vähän. Pääosin kirjan juoni etenee herra Murchisonin tekojen ja ajatusten kautta. Kirjassa on vähän hahmoja, eikä heitä kuvailla usein, eikä paljon. Mielenkiinto pysyy siitä huolimatta hyvin yllä, sillä Murchison muuttuu läpi kirjan kaiken aikaa ja se onkin kirjan parasta antia. Kirja on hyvä kuvaus yhden ihmisen suuresta ja nopeasta muutoksesta. Minusta Viisituhatta puntaa on kuitenkin ennen kaikkea tarina siitä, kuinka kannattaa arvostaa kaikkea, mitä itsellään jo on. Tässä kirjassa rahalla ei todellakaan osteta onnea. Sen sijaan ahneudella, voi pilata senkin onnen, jonka jo omisti.

Salapoliisiromaanin tuntu katoaa välillä, kun poliisien työtä ei kuvailla, mutta kirjan edetessä pidemmälle tämä kuvio tulee enemmän esille ja Murchison on muidenkin, kuin poliisien tutkailevien silmien alla. Viisituhatta puntaa onkin nopealukuinen ja jännittävä kirja, joka tarjoaa myös murhia. Murhat eivät tällä kertaa ole lukijalle mysteeri, joten niitä ei voi kirjan edetessä selvitellä. Kaikenlaista muuta lukija voi kuitenkin innolla odottaa kirjan edetessä. Mielipiteet päähenkilöstäkin ehtii muuttua moneen otteeseen, samaan tahtiin hänen muuttuvan käytöksensä kanssa.


Viisituhatta puntaa, (Femtusen pund, 1967)
WSOY, 1968
Suom. Leif Forsblom
s. 230