Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut

Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut on kokoelma, josta löytyy neljä tunnettua lastentarinaa. Kokoelmassa on Peppi pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Melukylän lapset ja Ronja, ryövärintytär.

Astrid Lindgrenin tarinat ovat minulle tuttuja lastenohjelmista, mutta ei niinkään kirjoista. Nämäkin kaikki tarinat luin nyt ensimmäistä kertaa. Melukylän lapsia lukuunottamatta kaikkien tarinoiden hahmot ja juonet olivat entuudestaan kuitenkin tuttuja. Melukylän lapset oli minulle vieras, sillä siitä en ole koskaan nähnyt tai kuullut mitään versiota. Halusinkin nyt tutustua näihin tunnettuihin tarinoihin.

Peppi Pitkätossu kertoo huvikumpuun yksin muuttavasta nuoresta tytöstä, jolla on hirmuiset fyysiset voimat. Peppi haluaa viettää iloista arkea, jossa tapahtuu paljon, ja sitä se myös on. Toki välillä Peppiäkin harmittaa, sillä aikuiset eivät aivan ymmärrä hänen tapojaan.

Peppi Pitkätossu koostui suhteellisen lyhyistä luvuista, joissa kaikissa oli oma pieni tarina. Osa jutuista on yllättävän arkisia, kuten puuhun kiipeämistä, tai lettujen paistoa, mutta välillä taas luvut kertovat hurjemmista tapahtumista, kuten rosvoista. Mitään pelottavaa jutuissa ei kuitenkaan ole, ja jopa rosvotarina muuttuu lähinnä hauskaksi. Arkisista aiheista huolimatta pepin tarina ei ole tylsä tai tavallinen, sillä Pepin voimat ja erikoinen elämäntilanne tekevät tarinasta kekseliään ja erilaisen. Pepin omaperäiset päähänpistot tekevät tarinoista myös yllättäviä.

Vaahteramäen Eemeli koostuu myös lyhyistä luvuista, joissa jokaisessa on oma tarinansa. Eemeli ei omista erikoisia kykyjä ja on muutenkin huomattavasti tavallisempi lapsi, joka elää perheensä kanssa. Tosin Eemeli päätyy hullunkurisiin tilanteisiin, sillä hän pitää metkujen tekemisestä.
Vaahteramäen Eemelin tarinat ovat hauskoja.

Melukylän lapset on myöskin pienistä tarinoista koostuva. Nämä tarinat olivat kaikkein tavallisimpia, sillä ne kuvailivat arkea ja tilanteita, joita oikeasti saattaisi tapahtua. Näissä jutuissa ei ollut mitään yliluonnollista tai muutenkaan mitään erityisen mahdotonta ja mielikuvituksellista. Melukylässä asuvat lapset yksinkertaisesti tekivät tavallisia asioita, keksivät leikkejä ja puuhailivat pienessä kylässä mahdollisia juttuja.

Ronja, ryövärintytär oli kirjan tarinoista ainoa, jossa oli yksi yhtenäinen tarina. kaikki luvut jatkoivat samaa tarinaa, jossa Ronja syntyy, kasvaa ja muuttaa ryövärien koko elämän. Tarina oli hyvin kirjoitettu ja sopii paremmin vanhemmillekin lukijoille, kuin kirjan muut tarinat. Kirjassa kuvaillaan upeasti erilaista, mielikuvituksellista maailmaa, josta löytyy myös runsaasti fantasiamaailman olentoja. Myös luonto ja kaikki vuodenajat kuvaillaan kauniisti. Tämä oli kirjan tarinoista myös pisin ja siihen pääsikin parhaiten uppoutumaan yhtenäisyytensä vuoksi.

Pidin eniten Ronja, ryövärintyttärestä. Muut kirjan tarinat olivat jo hiukan liian lapsellisia, vaikka kaikista löytyykin omat hyvät puolensa ja niitä oli ihan mukava lukea.


Yhteislaitos teoksista: Peppi Pitkätossu (1946), Vaahteramäen Eemeli (1963), Melukylän lapset (1950) ja Ronja, ryövärintytär (1981)
Kuvittanut: Ingrid Nyman, Björn Berg ja Ilon Wikland
WSOY
Suom. Peppi Pitkätossu, (Pippi Långstrump) Laila Järvinen
Vaahteramäen Eemeli, (Emil I Lönneberga) Aila Meriluoto
Melukylän lapset, (Alla vi barn I Bullerbyn) Laila Järvinen
Ronja, ryövärintytär, (Ronja rövardotter) Tuula Taanila
s.345

Anni Polva: Rakkautta ja kaalintaimia

Sirkku saa sydänsuruja petollisen miehen takia. Sydänsuruja lievittääkseen tarvitaan jotakin tekemistä, niimpä Sirkku ostaa ystävänsä Tipsun kanssa kesämökin. Mökki löytyy nopeasti läheiseltä siirtolapuutarhalta. kaupunkilaistytöt lähtevät innoissaan matkaan ja alkavat kunnostaa pientä ja kaunista mökkiään. Kesä hurahtaa ohi vauhdilla ja sydänsurut unohtuvat kun mökkitekeminen vie kaiken ajan. Kaiken lisäksi naapuripalstoilla asuu oikein mielenkiintoisia ihmisiä, etenkin rajanaapurina asuvat komeat ja mukavat miehet vievät tyttöjen huomiota.

"Tontti oli houkuttelevan näköinen kaikkialta esiintyöntyvine kukantaimineen ja mökki oli komeampi kuin tytöt olivat uskaltaneet toivoa. Tosin sen vaaleanpunainen väri ei miellyttänyt heitä, mutta sehän oli helposti muutettavissa."s.45

Rakkautta ja kaalintaimia valikoitui ensimmäiseksi kokeilukseni polvan tuotannosta. Kaipasin jotakin kevyttä mieluiten maaseudulle sijoittuvaa kirjaa. Vanhempani sitten ehdottivat Polvan kirjoja ja isäni löysi hyllystä näin hauskalla nimellä varustetun kirjan, joten olihan se lukuun otettava, vaikka ennakkoluulot olivat melkoiset.

Ennakkoluuloistani huolimatta viihdyin kirjan parissa. Tosin aivan maaseudulle se ei sijoittunut, mutta puutarhamökille sentään. Kuvittelin kirjan olevan vanhanaikaisen kuuloista aivotonta rakkaushöpinää, jossa ihmiset vain katselevat toisiaan silmiin ja sitä rataa, mutta tämähän olikin, joo hitusen vanhanaikainen jo, mutta silti hauska chick lit -romaani.

Päähenkilöt Sirkku ja Tipsu ottavat rohkeasti vastaan kaiken mitä oman mökin omistaminen tuo tullessaan. Kirja kertoo tyttöjen yhdestä kesästä. He ehtivätkin siinä ajassa toheloida ja joutua monenlaisiin hullunkurisiin tilanteisiin. kirjasta löytyi paljon hauskoja tilanteita, mutta toki myös sitä rakkautta. kirja tarjoaakin hauskaa yksinkertaista viihdettä, ja mitä mukavimman tyttökaksikon, joista minun suosikikseni nousi räväkkä Tipsu. Tämän kaksikon lisäksi kirjasta löytyy paljon muitakin hahmoja, jotka tuovat juoneen lisää sisältöä.

Taidan uskaltaa joskus lukea jopa toisen kirjan Polvan tuotannosta.


Rakkautta ja kaalintaimia
Karisto, 1961
s.227

P.C. Cast ja Kristin Cast: Merkitty

16-vuotias Zoey on tavallinen teini. Hänellä on poikaystävähuolia, koulustressiä, sun muuta. Eräänä aivan tavallisena koulupäivänä hänen koko elämänsä muuttuu nopeasti. Kouluun saapuu vampyyri, joka merkitsee Zoeyn. Puolikuu otsassa paljastaa kaikille, että Zoeyn on jätettävä tavallinen arki, koulu ja perheensä ja muutettava vampyyrien sisäoppilaitokseen, eli Yön taloon. Jos hän jää tavallisten ihmisten pariin hän kuolee.
Niimpä muutamien dramaattisten käänteiden jälkeen Zoey muuttaa Yön taloon ja aloittaa uuden elämäsnä, jonka alku on vauhdikas, eikä lainkaan tavallinen.

"Tästä päivästä eteenpäin elämäni ei koskaan enää olisi samanlaista. Ja pieneksi hetkeksi - vain silmänräpäykseksi - unohdin mihinkään kuulumattomuuden kauhun ja tunsin huikaisevaa mielihyvää, kun syvällä sisimmässäni isoäitini heimon veri riemuitsi." s.20

Merkitty on ensimmäinen osa Yön talo -sarjasta.
Silloin kymmenen vuotta sitten, kun tätä sarjaa alettiin suomentaa, odotin tätä paljon. Olin silloin viisitoista ja vampyyrit oli parasta. Jostain syystä kuitenkaan en silloin hankkinut edes ensimmäistä kirjaa tästä sarjasta, ja sitten en enää ollutkaan innostunut vapyyreista. Noh, nyt fantasia ja vampyyrit kiinnostaa taas, ja olikin viimein aika tarttua tähän kauan odotettuun sarjaan.

Yön talo tarjoaa aivan omanlaisensa tarinan vampyyritarinoiden joukkoon. Vampyyrit eivät piilottele ihmisiltä, mutta eivät he aivan sulassa yhteisymmärryksessäkään elä. Asiaa ei avata kovin paljoa, mutta ehkä sitten seuraavissa osissa. Muutenkin vampyyreille on tässä kirjassa keksitty kaikenlaista mielikuvituksellista uutta.

Kirjassa edetään vain päiviä, ja siihen nähden siinä ehtii tapahtumaan todella paljon kaikkea. Zoey ei ehdi varmaan edes henkeä vetää ennen kuin hänelle on ehtinyt tapahtumaan monia valtavan suuria asioita. Osa juonenkäänteistä on teinidraamaa, poikaystäviä ja kaverihuolia, mutta myös suurempia asioita tapahtuu. Minä viihdyin kirjan parissa, vaikka osa tapahtumista olikin aika ennalta-arvattavia ja jopa kliseisiä. Etenkin Erik Night aiheutti pieniä nauruntyrskähdyksiä kliseisellä olemuksellaan, mutta olihan hän kuitenkin juuri tähän kirjaan sopiva hahmo silti. (Kymmenen vuotta sitten olisin ollut ihan Wau.)

Erityisesti pidin loitsuista, rituaaleista, tatuoinneista, Yön talon pihapiiristä, ja kaikesta karmivasta mitä ehti tapahtua. Myös rakkaus ja ystävyys olivat kauniisti esitetty, vaikkakin kaikki eteni hyvin nopeasti. Kirjassa oli aika hienovaraista vihjailua tulevista tapahtumista, ja kirjassa alkanut tarina saatiin sopivasti päätökseen, ennen kuin ruvettiin vihjailemaan seuraavan osan tapahtumista. Kiva kokonaisuus, ja jatkan sarjan parissa mielelläni.


Yön talo 1 -Merkitty, (Marked. A House of Night, 2007)
Otava, 2010
Suom. Annika Eräpuro
s.333

Neil Gaiman: Tähtisumua

Muuri on pieni kylä Englannin maaseudulla. Muurin kylää ympäröi muuri, jota vartioidaan tarkasti. Kukaan ei saa poistua kylästä haltioiden maahan, joka sen toisella puolella on.
Yhdeksän vuoden välein sallitaan poikkeus, sillä Muurin vierellä olevalla niityllä pidetään markkinat, joihin saapuu paljon haltioiden maan asukkaita myymään jännittäviä asioita.
Tälläisten markkinoiden aikaan tapahtuu harvinainen asia. Muurin kylän tavallinen ihminen ja haltioiden maasta saapunut nainen viettävät lemmenyön ja saavat lapsen. Tristran Thorn ei tiedä olevansa vain puoliksi ihminen. Hän on rakastunut Muurissa asuvaan kaunottareen ja lähtee tämän vuoksi hakemaan haltioiden maasta sinne pudonnutta tähteä. Nopeasti hän tempautuu jännittävään seikkailuun, ja kohtaa mitä erikoisempia haltioiden maan asukkaita.

"Muurin aukosta näkyy alava vihreä niitty; niityn takana virtaa puro; ja puron takana erottuu puita. Aika ajoin kaukana puiden seassa saattaa näkyä hahmoja ja liikettä. Suuria hahmoja, outoja ja pieniä hahmoja, kimaltelevia olentoja, jotka välähtelevät, kimmeltävät ja katoavat."s.8

Tähtisumua on tarina, joka oli minulle entuudestaan tuttu elokuvana. Tästä tehty elokuva on aivan ihana, joten kun törmäsin tähän kirjaan oli se otettava luettavaksi. Yllätyin kuinka lyhyt tämä kirja on. Odotin jotakin paksumpaa fantasiakirjaa, kun tässä kuitenkin mennään haltioiden maahan ja tarinaa kerrotaan monen näkökulmasta, ja esitellään monia olentoja ja hahmoja. Mutta kirjan luettuani voin sanoa, että ei tästä olisi tarvinnut lainkaan paksumpaa tehdäkään, sillä kaikki oleellinen tuli kerrottua, eikä turhaa jaarittelua mahtunut mukaan.

Tähtisumua on nopeasti luettava humoristinen fantasiakirja, jossa isoja tai raakojakaan kohtauksia ei jäädä puimaan pitkiksi ajoiksi. Välillä juoni muuttuu veriseksi ja kammottavaksi, mutta hauskat ja leppoisat kohtaukset, ja henkilöiden hauskat sanailut pitivät yleisen tunnelman mielestäni enemmän hauskana läpi kirjan.

Vaikka asioita selitettiin tarpeeksi, jäi osa hahmoista hyvin ohuiksi kirjan lyhyyden takia. Esimerkiksi noitakuningatar, kirjan pahis, sai mielestäni hieman tylsän ja nopean tulevaisuuden selityksen kirjan lopussa. Mutta silti kirjasta jäi hyvä fiilis, ja tutustunkin mielelläni Gaimanin muuhunkin tuotantoon, kunhan niihin kirjoihin joskus jossakin törmään.

Pidin kirjasta, mutta silti elokuva vie voiton. Pitää katsoa se taas uudestaan nyt kirjan luettuani, sillä sen katsomisesta on taas vierähtynyt pitkä tovi.


Tähtisumua, (Stardust, 1999)
Otava, 2000
Suom. Mika Kivimäki
s.226
Kansi: Heikki Kalliomaa

Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä

Kolmekymppinen Eija-Leena on lähtenyt Katajamäeltä muutama vuosi sitten sydän särkyneenä. Nyt hän palaa takaisin. Opettajan paikka kyläkoulussa odottaa, niin kuin pieni kaunis asunto sen yläkerrasakin. Sen sijaan hänen entisellä ihastuksellaan on edelleen vaimo. Asia kirpaisee edelleen hiukan, mutta pian Eija-Leenan ajatukset ovat jo aivan muualle.
Koulussa on lapsi, pieni poika, joka häiriköi. Eija-Leena yrittää pitää kuria yllä, mutta pojalla ei ole kaikki hyvin isänsä kanssa, ja ongelmat jatkuvat. Lisäksi Katajamäelle saapuu salaperäinen mies, Arttu.

"Eija-Leena veti pitkin siemauksin huumaavaa kesätuoksua sisäänsä. Voiko olla mitään ihanampaa, kuin pehmeän kesäsateen jälkeinen metsän ja niityn tuoksu! Oli suloisen lämmin, linnut visersivät kuin hurmiossa ja maantien kumpaakin puolta väritti kymmenien luonnonkukkien värikäs kirjo. Kesä oli parhaimmillaan."s.31

Uusia tuulia Katajamäellä on kolmas osa maalaisromanttisesta Katajamäki -sarjasta.
Kaipuu kesäkirjojen pariin on ollut tänä keväänä niin suuri, että oli jo ruvettava lukemaan. Niinpä palasin ensimmäistä kertaa tänä vuonna Katajamäelle, jossa draamaa ja suhdekiemuroita riitti jälleen koko kirjan verran.

Katajamäki -sarja on oivaa lukemista kesään. Dialogit, joista en ole tässä sarjassa erityisesti pitynyt, olivat vieläkin kehnoja, mutta tyyliin tottuu nopeasti ja sitten tarina suorastaan lentää eteenpäin. Tosin kaipaan edelleen sitä, että tarina kulkisi enemmän ihan vain kerronnallisesti, eikä niin paljon dialogien varassa, ja miljöö kuvaustakin saisi olla enemmän.

Kirjan juoni on jälleen helposti arvattava, mutta joukkoon mahtuu myös yllätyksiä. Asiat etenevät vauhdilla, eikä aivan kaikki juonenkäänteet ole uskottavia. Olisin kuitenkin ollut enemmän pettynyt jos asiat eivät olisi tapahtunut niin kuin ne tapahtuivat, vaan olisivat jotenkin realistisuudellaan pilanneet nämä hattaraiset hömppäkohtaukset.

Tämän kirjan maalaismaisemista ei olisi malttanut millään lähteä pois, joten oli laitettava seuraava osa heti tilaukseen. Kesällä saa sitten palata uudestaan Katajamäelle.

Lue myös: Kotiin Katajamäelle ja Onnenkauppaa Katajamäellä


Uusia tuulia Katajamäellä
Karisto, 2008
s.285

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

11-vuotias Flavia de Luce tutustuu markkinoilla vanhaan mustalaisnaiseen. Nainen ennustaa hänelle ja saa säikäytettyä Flavian oikein kunnolla. Monen mutkan kautta nainen päätyy leiriytymään Flavian kotikartanon maille, mutta joutuu sitten hirvittävän väkivallan uhriksi. Flavia alkaa selvittää tapausta, mutta pian hän saa selvitettäväkseen jälleen myös murhan, sillä kartanon mailta löytyy ruumis.
Flavia tutkii juttua itsekseen, vaikka poliisit eivät tästä aina ole erityisen mielissään.

"Hiivin kengät kädessä leveitä kaartuvia portaita avaraan eteishalliin, missä pysähdyin mustien ja valkoisten lattialaattojen keskelle kuuntelemaan. Jos joku olisi tarkkaillut tilannetta portaikon välitasanteelta, olisin varmaankin näyttänyt goottilaisen shakkipelin sotilaalta."s.58

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas osa 50-luvulle sijoittuvasta Flavia de Luce -sarjasta.
11-vuotias mestarietsivä on jälleen vauhdissa. Flavia ei pelkää ruumiita, ja on aina valmiina tarttumaan jännittäviin tutkimuksiin. Vielä mukavampaa on jos tutkimuksissa voi hyödyntää kemiaa.

Kaksi sarjan ensimmäistä osaa jättivät minut vielä epävarmaksi siitä, pidänkö tästä sarjasta erityisemmin, mutta kyllä tämä kolmas oli jo niin loistava, että pääsin mietteistäni.

50-luvun englantilainen maaseutu, kauniisti kuvailtu pieni kylä, rapistunut kartano, pieni taustalla häälyvä synkkyys, Flavian lapsekas innostus, jännittävät tutkimusretket, ja omaperäiset kyläläiset tekevät kirjasta loistavan kokonaisuuden. Etenkin kun Bradleyn kielenkäyttö on kekseliästä, kaunista ja paikoitellen myös riemukasta. Flavian suusta saattaakin päästä mitä hauskimpia ilmaisuja.

Tämä kolmas osa tarjosi minulle kaikkea sitä mitä tältä sarjalta olen odottanut. Ehkä hahmoihin tutustuminen on auttanut, tai ehkä vaan pitempi tauko noiden kahden ensimmäisen osan jälkeen oli tarpeen. Jälleen kerran on myös kehuttava tämän sarjan ulkoasua ja nimiä, ne ovat niin kauniit, että nämä kirjat on ilo omistaa.

Lue myös: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä.


Hopeisen hummerihaarukan tapaus, (A Red Herring Without Mustard, 2011)
Bazar, 2015
Suom. Maija Heikinheimo
s.416

Raymond Khoury: Viimeinen temppeliherra

New Yorkissa, Metropolitan-museossa avataan uusi näyttely. Paikalle on saatu useita esineitä Vatikaanin aarteista. Tess Chaykin on ollut mukana järjestämässä tapahtumaa, ja on nyt mukana avajaisissa. Avajaiset muuttuvat nopeasti kaoottiseksi, kun paikalle ratsastaa neljä ritariksi pukeutunutta roistoa, jotka vievät aarteita. Tess näkee, että yksi roistoista tekee jotakin hyvin kummallista ja niin hän joutuu mukaan tutkintaan. Hän innostuu tapauksesta niin paljon, että selvittää itse tapausta salaa poliiseilta, joutuen vauhdikkaisiin seikkailuihin.

"Brugnone huokaisi, tuntien harteillaan kaikkien seitsemänkymmenen ikävuotensa painon. Hän tiesi, ettei uhkana ollut joku utelias tutkija tai häikäilemätön keräilija. Se, joka oli tämän ryöstön takana, oli tiennyt täsmälleen mitä etsi."s.48

Valitsin tämän kirjan luettavaksi nimen perusteella. Temppeliherrat kiinnostavat, joten ajattelin, että tässä voisi olla hyvä kirja. Välillä kirjassa mennäänkin 1200-luvulle, ja näytetään vilauksia temppeliherrojen viimeisistä hetkistä. Suurin osa tarinasta tapahtuu kuitenkin nykypäivän New Yorkissa ja muissa maissa.

Viimeinen temppeliherra on täynnä tapahtumia ja toimintaa. Teksti on helppolukuista ja aika elokuvamaista. Kirjasta tulikin mieleen joku amerikkalainen toimintaelokuva. Enkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta pidä sellaisista. Myöskään tämä kirja ei tehnyt vaikutusta juuri tuosta syystä. Helppolukuisuutensa ja kiinnostavien temppeliherra -kohtausten takia kirjaa jaksoi kuitenkin lukea.

Hahmot esiteltiin mielestäni huonosti. Näin pitkässä kirjassa olisi luullut tutustuvansa hahmoihin loistavasti, etenkin kun niitä ei edes ollut kovin paljon, mutta ei. Tess ja Reilly jäivät kumpainenkin etäisiksi. Minusta ainoat yritykset luoda jotakin meininkiä hahmojen oman elämän ympärille epäonnistuivat. Rakkaus ja perhe-elämä ja arki eivät vaikuttaneet järin uskottavilta. Välillä ehdin jo iloita, että nyt päästään tutkimaan edes kunnolla pölyisiä kirja-arkistoja tai muuta, mutta tälläiset kohtaukset menivät ohi nopeasti ja sitten palattiinkin jo toiminnan pariin.

Uskontoa käsiteltiin paljon. Pohdittiin onko uskomisessa mitään järkeä, ja muuta sellaista. Siksi odotin kirjan lopulta jotakin järisyttävämpää. Nyt kirjan loppu oli suuri pettymys. Olisipa se jätetty selittämättä, sillä avoin lopetus olisi toiminut tässä paremmin.


Viimeinen temppeliherra, (The Last Templar, 2005)
Tammi, 2006
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
s.516

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Rosalie pitää pientä postikorttipuotia Pariisissa. Vuokrat ovat kalliit, eikä pieni puoti tuota suuresti. Eräänä päivänä hän saa työtehtävän, joka helpottaa hänen rahallista tilannettaan, ja on kaiken lisäksi upea tilaisuus käyttää taiteellisia lahjoja. Hän saa kuvittaa kuuluisan lastenkirjailijan uuden kirjan. Kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Kirja menestyy heti ilmestyttyään ja tuo mukanaan Rosalielle paljon uusia töitä, mutta sitten kauppaan ilmestyy mies, hyvin komea, mutta äkäinen, ja väittää omistavansa tarinan, jonka Rosalie on kuvittanut.

"Iltaisin sulkemisajan jälkeen ja myöhään yöhön saakka Rosalie istui myymälän yläpuolella sijaitsevassa huoneessaan suuren pöydän ääressä ja piirsi tai maalasi akvarellein kortteja niille, jotka vielä uskoivat käsinkirjoitettujen sanojen magiaan." s.26

Meillä on aina Pariisi on herkullinen, mutta ennalta-arvattava romantiikkapakkaus. Enpä saa mieleeni tästä kirjasta montaa yllättävää tapahtumaa tai kohtausta. Juoni etenee juuri niin kuin olettaa saattaa, vaikka siihen mahtuu monenlaisia käänteitä ja salaisuuksia.

Kirjan tunnelma on kuitenkin ihana. Ranska ja sen kulttuuri tekevät kirjasta mieluisaa luettavaa. Lisäksi kaikkien kolmen päähenkilön, Rosalien, Maxin ja Robertin ammatit ovat niin ihania, että niistä lukisi mieluusti enemmänkin. Taiteilija, kirjailija ja Shakespearea tutkiva professori, voi mikä yhdistelmä.

Ranskankieliset lauseet, ihana William Morris -koira, croisantit, ja lukuisat muut yksityiskohdat, luovat elävästi silmien eteen Pariisin, ja kaikki kirjan hahmot. Ennalta-arvattavasta juonesta huolimatta luen tulevaisuudessa mielelläni muutkin Barreaun kirjat. Joten ei muuta kuin croisantit mukaan ja kohti Ranskaa, jonne on helppo matkustaa tämän kirjan sivuilla.


Meillä on aina Pariisi, (Paris ist immer eine gute Idee, 2014)
Tammi, 2015
Suom. Anne Kilpi
s.332