perjantai 24. helmikuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää


Helsinkiläinen Katja Kivinen rakastuu tulisesti Asla Karhuvuomaan ja onkin pian itsekin Karhuvuoma. Aslan perässä Katja muuttaa rakkaasta Helsingistä Muonioon asti ja saa pestin Muonion kunnanjohtajana. Vaikka taitoa riittäisi, ei Katjaa tunnuta ottavan tosissaan sukupuolensa takia ja pian onkin varsinainen soppa valmis, kun Katja yrittää vetää läpi suurta poromiehiä suututtavaa hanketta.
Katja kärsii valonpuutteesta ja hiljaisuudesta. edes Asla ei tunnu enää virkkavan sanaakaan. Kun vielä appiukko Piera pääsee vauhtiin vastustaessaan Katjan hanketta, tuntuu asuminen lapissa mahdottomalta.

Paukkupakkaset ja pimeys ei poistu vitamiinipillereillä ja mangoilla, mutta aina niillä voi yrittää itseään piristää. Jääräpää on hauska, mutta omalla tavallaan kantaaottava kirja. Puhutaan terveydenhuollon ja muiden julkisten palveluiden vähentämisestä ja perheväkivallasta. Ne ovat suuria aiheita, jotka tarjoavat ajattelemisen aihetta, mutta eivät tunnu raskailta yhdistettynä kirjan tarjoamaan huumoriin ja mahtaviin hahmoihin.

Hahmot ovatkin parasta kirjassa, vaikka ei tässä muutenkaan mitään vikaa ollut. Miespuoliset hahmot vaikuttivat kaikkein onnistuneimmilta. etenkin Asla Karhuvuoma, joka oli varsin monipuolinen henkilö. Kestävästä, perinteisestä muodista kiinnostunut jääräpäinen tuppisuu, joka katselee romanttisia elokuvia ja juo vihreää teetä. Vastakohtana kirjasta löytyi myös Piera Karhuvuoma. Lähestulkoon kaikkea vastustava äkkipikainen ukko, joka oli myös hauska hahmo.

Pidin myös siitä, että Heikkinen käytti kirjassa Lapin murretta ja saamen kieltä, ne toivat siihen lisää lapin tunnelmaa.


Jääräpää, 2014
Johnny Kniga
s. 301

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Robert Kirkman & Jay Bonansinga: The Walking Dead -Kuvernöörin tuho osa 1


lily Caulin elämä on viimeinkin hieman turvallisempaa, vaikka maailman on valloittanut vaaralliset, haisevat zombit, jotka janoavat ihmislihaa. Hän ei vieläkään suostu ymmärtämään Kuvernöörin tapoja johtaa turvapaikka Woodburya, mutta luottamus tätä kohtaan kasvaa siitä huolimatta.
Samaan aikaan kuitenkin osa Woodburyn väestöstä näkevät Kuvernöörin teennäisen kuoren läpi, suoraan sekopäiseen sisimpään. Kun sitten Woodbyryyn ilmestyy vieraita ihmisiä, jotka Kuvernöörin mielestä ovat uhka, on muutalla asukkaalla mahdollisuus uuteen elämään.

Kuvernöörin tuho osa 1 on kolmas osa The Walking Dead -kirjasarjasta.
Tätä kirjaa lukiessa teki mieli takaisin turvallisen televisioversion maailmaan. Kirjan alku oli saman tapaista, kuin aikaisemmatkin osat ja mielenkiintoista luettavaa, mutta kun sitten odottamani televisiosta tutut henkilöt astuivat kuvaan, muuttuikin kirja turhan raa´aksi. Kaikkia kohtia en pystynyt edes lukemaan, vaan oli hypeltävä kamalampien kohtien yli, sen verran tarkkaa kidutuksen kuvausta kirjan loppupuolelta löytyi.

Zombit olivat pienessä osassa tällä kertaa ja suurimmiksi aiheiksi nousikin ihmisten välinen draama ja pahuus. Toki zombit örisivat kokoajan jossakin taustalla, mutta "turvallisessa" Woodburyssä ei ihmiset niin suuresti siitä enää välittänyt. Onneksi Lilyn mukana päästiin aiemmista osista tuttuun tyyliin, ja pienille hengähdystauoille pahuuden keskeltä.

En halua suuria juonipaljastuksia kertoa, mutta televisioversion katsojien on turha pelätä, että kirja olisi sarjan toistoa, sillä niin paljon tämä poikkeaa sen tapahtumista. Kuvernöörin tuho on jaettu kahteen osaan ja vielä olisi lukematta osa 2, jonka aion lukea tämän kirjan raakuuksista huolimatta ja selvittää miten kaikille hahmoille käy.

Lue myös: Kuvernöörin nousu ja Tie Woodburyyn.


The Walking Dead -Kuvernöörin tuho osa 1, (The Walking dead: The Fall of The Governor, 2013)
Like, 2016
Suom. Marika Saastamoinen
s. 288

torstai 16. helmikuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi


Muumipeikko herää talviuniltaan ja huomaa, että muu perhe nukkuu edelleen. Lumi on saartanut koko muumitalon ja Muumilaakso on aivan valkoinen. Muumipeikko ei saa enää unta, joten hän päättää lähteä tutkimaan pelottavan näköistä laaksoa. Pian hän kuitenkin huomaa, että talvesta huolimatta laaksossa on paljon elämää, vaikka kaikki eivät haluakkaan näyttäytyä. Muumipeikko tapaa myös Pikkumyyn, joka on myös herännyt kesken talviuniaan. Talven kylmään ja pimeään on Muumin vaikea tottua, mutta onneksi tekemistä tulee paljon, kun muumitaloon asettuu vieraita.

Taas yksi tunnelmallinen muumikirja luettu. Muutamat malttamattomat ja leikkisät hahmot toivat kyllä rauhallisen kuvailevan tunnelman vastapainoksi hauskaa toimintaa. Mielestäni kirja olikin hyvin tasapainotettu sekoitus rauhallisia talvimaisemia ja hauskoja lumihankileikkejä. Vaikka keliä ulkona ei voi kovin talviseksi kutsua, tätä kirjaa lukemalla pystyi hyvin kuvittelemaan valtavat taloa saartavat lumikinokset tuonne ikkunaverhojen taakse.

Taikatalvi on mielestäni Muumipeikon kasvutarina. Äiti ei herää, vaikka kuinka yrittäisi ja pieni Muumipeikko joutuu yksin tuntemattomaan, pelottavaan maailmaan ja joutuu ottamaan paljon vastuuta itsensä lisäksi myös kaikesta, mikä kuuluu perheelle. Lohduttava opetus kirjassa kuitenkin on, että vaikka kaikki ei sujuisi, niin kuin haluaa, eikä Muumipeikkokaan onnistunut säilyttämään ihan kaikkia vartioimiaan tavaroita, kaikki järjestyy kuitenkin lopulta.

Ihanan tarinan lisäksi kirjassa oli runsaasti mahtavia piirroksia. Kauniita talvimaisemia kannattaakin pysähtyä tarinan keskellä hetkeksi ihastelemaan.


Taikatalvi, (Trollvinter, 1957)
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, (Tarkastanut Päivi Kivelä, 2010)
Kuvat: Tove Jansson
s. 121

torstai 9. helmikuuta 2017

Dolores Redondo: Myrskyuhri


Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar saa kollegoidensa kanssa tehtäväksi selvittää kätkytkuolemaa, joka vaikuttaa epäilyttävältä vauvan isän takia. Isä yrittää ryöstää vauvan ruumiin, mutta hänet saadaan pysäytettyä. Isä kuitenkin mumisee jotakin tehtävän loppuun suorittamisesta, joka saa poliisit epäilemään, ettei lapsi kuollutkaan luonnollisesti.
Mysteerin ratkaiseminen vaikenee päivä päivältä, kun todistajien suut sulkeutuvat yksi kerrallaan. Amaia ryhmineen saa kuitenkin pikkuhiljaa johtolangoista kiinni ja huomaavat että pahuus ympäröi tapahtumia.

Myrskyuhri on Baskimaan murhat -trilogian kolmas osa. Kaksi ensimmäistä osaa saatteli lukijan syvälle Baskimaan kulttuuriin ja uskomuksiin, julmien rikosten ohessa. Amaian karu menneissyys paljastui pikkuhiljaa sarjan edetessä ja Myrskyuhri kutoi kaikkien osien tapahtumat yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä trilogia kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä.

Myrskyuhri ei jäänyt aikaisempien osien varjoon. Synkkä talvi, kolea ilma, taianomainen tunnelma ja olennot, niin hyvät, kuin pahatkin tekevät tästä kirjasta mahtavan kokonaisuuden. Pääpahis oli yllättävän ilmiselvä tapaus, mutta jännite kasvoi silti kohti kirjan loppua askel askeleelta ja kaikki epäselväksi jääneet asiat paljastuivat mukavaan tahtiin. Ainoastaan yhden henkilön kohtalo jäi omasta mielestäni hieman epäselväksi, vaikka aivan viimeisellä sivulla hänet vielä mainittiinkin.

Arvostus tätä trilogiaa ja kirjailijaa kohtaan vain kasvoi, kun luki kirjailijan jälkisanat ja omistuksen Ainaralle, pienelle vuosia sitten murhatulle ja uhratulle vauvalle. Vaikka juoni onkin keksitty, on siinä silti hippunen karmaisevaa, silmiäavaavaa totuutta.

Lue myös: Näkymätön vartija ja Luualttari.


Myrskyuhri, (Ofrenda a la tormenta, 2014)
Gummerus, 2016
Suom. Sari Selander
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s. 578

tiistai 7. helmikuuta 2017

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja


Mielensäpahoittaja on vanha mies, joka ei ihan ymmärrä nykypäivän uusia asioita ja kertookin mielellään, mikä ennen oli paremmin. Kun kuolema sitten käy miehen mielessä, on aika alkaa järjestelemään asioita. Mitä sitä turhaan hautajaiskuluja ja järjestelyitä lapsien murheeksi jättää. Poika ei ymmärrä isänsä uutta ideaa ja kammoaa isänsä uutta rakennusprojektia, eli hauta-arkkua. Mies kuitenkin tarmokkaasti hoitaa kuolemaansa liittyviä asioita valmiiksi, vaikka mikään ei helpolta tunnukkaan ja monta asiaa tökkii vastaan matkan varrella.

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli ihan hauska kirja. Hauskuuden keskeltä voi jäädä huomaamatta haikeammat asiat, joita kirjasta kuitenkin löytyy myös. Kirjasta jäi tunne, että oli sitten hauskaa tai haikeaa, kumpikin kuuluu elämään ja vaikeammistakin asioista selvitään, kun pitää tolkun päässä.

Hauskuutta kirjaan tuo mielensäpahoittajat vahvat mielipiteet asiasta, kuin asiasta, sekä vanhan ja uuden ajan kohtaaminen. Henkilöhahmot olivat onnistuneita. Parhaiten mieleen jäi Sivistynyt lättähattu ja naapurin thaimaalainen vaimo, jotka olivat molemmat onnistuneita hahmoja pienistä rooleistaan huolimatta.

Kirja oli erikoispainos, jonka lopussa oli lyhyt Mielensäpahoittaja -aikamme teatterista niminen tarina. Itse pidin kuitenkin varsinaisesta kirjasta huomattavasti enemmän, vaikka olihan tässäkin tarinassa hauskoja letkautuksia. Kirjan ja tämän tarinan välillä olisi ehkä kannattanut pitää pieni tauko, kun hypättiin äkkiä aivan eri aiheeseen, mitä kirja oli käsitellyt.


Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja, 2014
WSOY, 2014
Mielensäpahoittaja -aikamme teatterista, 2016
s. 248 + 16