Leïla Slimani: Kehtolaulu

 

Myriam ja Paul palkkaavat lastenhoitajan pienille lapsilleen, sillä kumpikin haluaa olla mukana työelämässä. He löytävät upean, ahkeran Louisen, joka tuntuu kiireisen arjen keskellä korvaamattomalta. Louise hoitaa kaiken, ja on pian mukana lähes jokaisessa arjen hetkessä. Louise alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän perheenjäsentä, ainakin omasta mielestään, mutta kun Myriam ja Paul viimein alkavat ymmärtää, että Louisen omistautuneisuus työlleen on ehkä hiukan liikaa, on jo liian myöhäistä. 

"Sitten saapuu Louise. Kertoessaan tuosta ensimmäisestä haastattelusta Myriam kehaisee, että asia oli sillä selvä. Kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Hän korostaa etenkin sitä, miten hänen tyttärensä käyttäytyi. "Mila valitsi hänet", Myriam mielellään korostaa."s.25

Kehtolaulu on Goncourtilla palkittu romaani, jonka aihe on karmaisevan raaka. Viattomat pienet lapset on täysin lastenhoitajan armoilla, joka alkuun vaikuttaa niin rakastavalta. Mitään pahaa ei voisi ikinä tapahtua kun tarkkaavainen ja lapsia rakastava Louise on paikalla. Mutta entä sitten kun tuon lastenhoitajan pinna lopulta katkeaa? 

Kehtolaulu on palkittu, kehuttu ja menestynyt romaani, mutta minä en siitä pitänyt. Luin kirjan loppuun ainoastaan siksi, että se on niin lyhyt ja nopealukuinen. 

Ensimmäinen asia josta en pidä, löytyy heti ensimmäiseltä sivulta. Siinä nimittäin kerrotaan heti miten kaikki tulee päättymään. Tällainen tyyli ei miellytä minua, siksi en esimerkiksi ole erityisemmin pitänyt kirjoista Jumalat juhlivat öisin tai Carrie. Se, että heti alussa kerrotaan miten kaikki päättyy, vie odottamisen ja yllätyksellisyyden aika lailla mennessään. 

Raakuudet läväytetään siis heti ensimmäisillä sivuilla lukijan kasvoille, eikä se ole kaunista. Sitten keskitytäänkin loppu kirjan ajan tapahtumiin ennen tätä karmaisevaa veritekoa. Jännitys ja odotuksen tunne oli kuitenkin mennyttä, enkä löytänyt kirjasta oikeastaan mitään kiinnostavaa. Hahmot tuntuivat kaukaisilta, sillä heihin en löytänyt minkäänlaista samaistumispintaa, enkä myöskään pitänyt heitä kiinnostavina tai mukavina. Nämä ikävät hahmot veivät viimeisetkin kiinnostuksen rippeet.

Karmiva ja ahdistava kirja on alusta loppuun, sillä lukija tietää miten tulee käymään. Sitten vain luetaan ja nähdään miten tarina etenee kohti kamalaa päätepistettä, eikä voi tehdä mitään auttaakseen noita pieniä viattomia lapsia. Ilmassa ei missään vaiheessa ole edes pientä tunnetta siitä, että kaikki voisi vielä järjestyä. Toivoton ja synkkä tarina näiden kansien välistä siis löytyy, mutta minusta ei mitenkään hyvällä tavalla. 

Kehtolaulu, (Chanson douce, 2016)

WSOY, 2018

Suom. Lotta Toivanen

s.237

Ruth Rendell: Kerro, kerro kuvastin

 

Teddy Grex on elänyt ankean lapsuuden ja kasvanut yksinäiseksi, kauneutta kaipaavaksi nuoreksi mieheksi. Eräänä päivänä hän törmää unelmiensa naiseen. Francine Hill on kaunein nainen jonka hän on nähnyt. Tuolla upealla ilmestyksellä on kuitenkin äitipuoli, joka vartioi tytön jokaista liikettä, eikä Teddyä oteta vastaan lempeästi. 

Teddy päättää pelastaa Francinen, vain saadakseen hänet itselleen. 

"Kuka hänen tovereistaan amiraaliperhosen nähdessään kuvittelisi mustalla, sametinpehmeällä siivellä levittäytyvää pitkää punaista juovaa vereksi, jota oli pirskahtanut perhosen siipeen murhatun naisen haavasta?"s.121

Kerro, kerro kuvastin on Lontooseen sijoittuva psykologinen trilleri, joka johdattaa lukijan monen vastanmielisen hahmon elämään ja ajatuksiin. 

Kirjan hahmoista ei ole helppo löytää samaistuttavia tai edes siedettäviä hahmoja. Kurjuutta, kamaluutta, sekopäisyyttä, itsekkyyttä ja monenlaista muuta inhottavaa löytyy oikeastaan kaikkien hahmojen luonteista. Kaikkien näiden inhottavien hahmojen keskellä pyörii toki tuo sadun upea prinsessa, lempeä ja hyvä, mutta kuitenkin hänkään ei herätä samaistuttavia tunteita. 

Kirjan takakannessa lupaillaan goottilaista kauhutunnelmaa, ja kyllähän sellaista hivenen löytyy. Omituiset hahmot, etenkin Teddy, upea kartano, hyytävä tunnelma ja murhat, joiden tutkintaan ei poliiseja juuri sotketa, luovat jännittävää ja salaperäistä tunnelmaa.

Kirjassa ehtii tapahtua monenlaista. Siinä seurataan yllättävän monen hahmon elämää ja pieniä sivujuonia, mutta lopulta mikään näistä ei ole turha, sillä Rendell ehtii kutoa kaikki palat yhteen ennen yllättävää loppua. 

Pidin kirjasta ja sen hyytävästä tunnelmasta, omituisuuksista ja yllättävistä tilanteista. Silti kirja ei jaksanut koko ajan innostaa. Välillä tuntui, että joitakin ajatuksia toistettiin liian monta kertaa. Muutenkin tuntui välillä siltä, ettei lukeminen etene juuri lainkaan ja ajatukset harhailivat pois kirjasta. Tätä tapahtui sellaisissa kohtauksissa jotka kesken kirjaa tuntuivat sinne kuulumattomilta, vaikkakin lopussa ymmärsi kaikkien kohtausten tärkeyden. Ehkä olisin kaivannut myös jonkinverran normaaleja arkisia tilanteita ja hahmoja, jotka nyt puuttuivat.

Kerro, kerro kuvastin,(A Sight for Sore Eyes, 1998)

Gummerus

Suom. Marja Luoma

s.464

Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä

 

Roni on poika, joka viihtyy mökillä, veden äärellä. Hän kirjoittelee mielellään tarinoita. Roni joutuu ottamaan aika rauhallisesti, vaikka luonne halajaa seikkailuja. Hän on nimittäin ollut pienempänä onnettomuudessa, jonka takia liikkuminen ja puhuminen ei ole enää kovin helppoa. 

Eräänä päivänä Roni kuitenkin päättää lähteä etsimään vaarin vanhaa katiskaa. Hän päätyy myrskyn kautta pienelle saarelle ja kuvittelee jo olevansa tuhon oma, kunnes pajukaaren takaa näkyy jotakin ja Roni päätyy aivan toisenlaiseen maailmaan, Hukkuneiden laaksoon.

"Kun Roni avasi silmänsä, hän ei voinut uskoa, että oli vieläkin Uppeluksessa. Hän oli ajatellut, että jos unessa nukahtaa, herää pakostakin oikeassa maailmassa. Siellä hän silti oli, kovalla patjalla vanhassa narisevassa talossa. Alakerrasta kantautui iloista puhetta ja vastaleivotun leivän tuoksua."s.48

Tutkimattomilla vesillä aloittaa Hukkuneiden laakso -nuortensarjan.

Pidän merille ja saaristoon sijoittuvista tarinoista. Myös merirosvojutut innostavat. Niinpä odotin innolla tämän sarjan aloittamista. 

Roni on mainio päähenkilö, ja on hienoa, että tarinalle ei ole valittu tällä kertaa täysin tervettä sankaria, sillä on varmasti paljon lapsia, jotka voivat samaistua Roniin. Oli ilo lukea pojan seikkailuista, jotka onnistuvat, vaikka hänellä onkin vammoja onnettomuuden jäljiltä. Myös pojan kirjoitusharrastus on otettu hyvin mukaan tarinaan. Tarinoita kirjoittamalla kuka tahansa saa seikkailla, vaikka ei siihen fyysisesti pystyisikään. 

Tapahtumat alkoivat vauhdilla ja niitä oli runsaasti. Vauhtia, vaarallisia tilanteita, kiinnostavia hahmoja, meriseikkailua ja hiukan jotakin pientä romantiikan tapaistakin oli tarjolla. Kirja ei ole pitkä, eikä teksti monimutkaista, joten ala-asteikäisille lukijoille tämä varmaan on suunnattu. 

Pidin monista asioista kirjassa. Etenkin meriseikkailusta ja siitä, että kirjan hahmot eivät ole täydellisiä kiiltokuva ihmisiä, vaan ongelmia ja vammoja löytyy. Tarina ei kuitenkaan kulkenut kovin jouhevasti. Runsaista tapahtumista huolimatta kirja ei missään vaiheessa imaisuut minua mukaansa. Henkilöt jäivät kovin etäiseksi, ja tarina hiukan töksähdellen eteneväksi. 

Tutkimattomilla vesillä

Reuna, 2017

Kannen piirros: Sonja Kinnunen

s.119

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

 

Eneby on pieni kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jossa juoruista huolimatta säilytetään salaisuuksia. Hannah Lönn, ompelijatar Tukholmasta, saapuu kylään tätiään tapaamaan. Hän tempautuu heti kylän salaisuuksien ja draaman joukkoon, sillä kylässä tapahtuu murha. Eräs hieman liiankin avulias nainen, Asta Grankvist löydetään murhattuna, eikä Hannah voi olla puuttumatta selvitystyöhön, sillä jokaisella kyläläisellä tuntuu olevan asiasta jotakin tietoa. 

"Ja tuossa - suurella vadilla - oli kasapäin kuohkeita vaniljasydämiä. Ne olivat miltei hävyttömän suuria ja komeita, ja päällä oli reilusti tomusokeria. Vaniljasydämet oli leivottu suussa sulavasta voitaikinasta ja täytetty ihanan paksulla, keltaisella vaniljakiisselillä."s.32

Murha maalaisidyllissä johdattaa lukijan Ruotsiin 1950-luvulle.

1950-luvun asenteet, vaatteet, arki, ruoka, kaikki sulassa sovussa pääsevät esiin tässä dekkarissa, jossa pituutensa ansiosta ehditään kuvailla ihmisten elämää ja ajatuksia varsin runsaasti. 

Minua aina hiukan epäilyttää tarttua dekkariin, jossa sivuja on enemmän kuin 400. Jotenkin kaikki sitä pidempi tuntuu dekkareissa usein jaarittelulta. Tämän kirjan halusin siitä huolimatta lukea, sillä 50-luku ja maalaisidylli vetivät puoleensa. 

Päätähuimaavaa vauhtia ei ole luvassa, vaan murhaa selvitellään rauhalliseen tahtiin, tutustuen kyläläisiin ja mahdollisiin motiiveihin. Henkilöitä onkin valtavasti ja tietysti kaikki yhtälailla epäilyttäviä. 

Viihdyin kirjan parissa ja nautin sen verkkaisesta etenemisestä, arjen kuvaamisesta ja muodista. Tosin jos olisin tiennyt kuinka houkuttelevia herkkuja kirjassa syödään, olisin varautunut ja yrittänyt leipoa suussa sulavia vaniljasydämiä jo ennen kirjaan tarttumista, sillä houkutukselta ei voi välttyä kirjaa lukiessa. 

Murha maalaisidyllissä, (En sax i hjärtat, 2017)

Bazar, 2018

Suom. Ulla Lempinen

s.541

Mariel Pietarinen: Auringonsäteisiin kadonnut

 

Lomasaarelle on viimein tuotu hevosia. Linda ja kaverit ovat aivan innoissaan, sillä saarella järjestetään heti hevosleiri ja he pääsevät osallistumaan järjestelyihin ja tietysti myös mukaan ratsastamaan.

Lindan ja Joonatanin välillä on hieman eripuraa. Linda päätyy pohtimaan tilannetta monesti yksin, mutta tempautuukin menneisyyteen. Monet asiat haamutyttö Marianin menneisyydestä alkavat selvitä Lindalle. 

"Joonatanin ja Susannen isä Arto oli säilyttänyt päiväkirjaa visusti omissa kätköissään, mutta nyt Lindasta tuntui, että hän halusi taas upota Marianin tarinaan. Hän halusi lukea kirjan uudestaan läpi sen lomaviikon kunniaksi, jolloin hän oli kuullut kartanontyttären tarinasta ja sotkeutunut siihen itsekin pysyvästi."s.39

Auringonsäteisiin kadonnut on Kavionjälkiä sydämessä -hevossarjan viides ja viimeinen osa.

Hieman haikein mielin aloitin lukemaan tätä sarjan viimeistä kirjaa. Niin mieluusti näiden kaverusten parissa viettäisi vielä monen kirjan ajan. 

Kirjan ei käsittääkseni ollut tarkoitus olla sarjan viimeinen osa, mutta se sopii sellaiseksi oikein hyvin, sillä sen loppu on kaunis ja jättää lukijalle paljon tulkinnan varaa, mutta ei kuitenkaan jätä juonta mitenkään häiritsevästi kesken.

Kirja oli jälleen ihana sekoitus arkista menoa, jännittävää ja yliluonnollista seikkailua, rakkautta, draamaa, hupailua ja tietysti hevostelua. Yliluonnollisia asioita lähestyttiin taas uudella tavalla. Onkin hauskaa vaihtelua, millä kaikilla tavoilla Linda pääsee tutustumaan menneisyyteen ja tapaamaan haamuja, niin tuttuja kuin uusiakin. Juoni pysyy näin yllättävänä ja raikkaana jokaisessa osassa. 

Nyt näin viimeisen osan luettuani täytyy sanoa, että sarja on taidokkaasti tehty. Hahmot ovat huolella suunniteltuja, ja kaikilla on ihastuttava oma persoona. Jokaisessa kirjassa on oma tarinansa, mutta ne kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, sillä aiempien osien juonenkäänteistä puhutaan muissa osissa ja ne liittyvät suuresti muiden osien tarinoihin. 

Auringonsäteisiin kadonnut

KVALITI, 2017

Kansikuva: Laura Kunnas

s. 301

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin

 

Marian vanhemmat ovat kiireisiä. Teatteri vie kaiken ajan, eikä lapselle tunnu jäävän aikaa. Niinpä Maria viettää lähes kaiken aikansa isovanhempien luona. Saaressa on ihana mökki, jonne kesäisin pääsee serkkujen kanssa. Lapsuudesta jää paljon muistoja, hyviä, huonoja ja niitä joiden tarkoituksen ymmärtää vasta varttuessaan. 

"Äiti oli tullut käymään syntymäpäivänäni Månvikissä, kun olin täyttänyt kuusi. Se antoi kirjapaketin, jäi syömään kakkuakin ja juomaan kahvia. Mutta sitten se taputti poskelle, käski olemaan reipas ja isoisä vei sen linja-autopysäkille Porvoon tielle. Sen piti ehtiä seuraavaksi päiväksi filmaukseen jonnekin päin Suomea."s.56

Saaressa kaikki hyvin kuvaa erään suvun monipuolista ja salaisuuksien täyteistä elämää. Maria on jo aikuinen, odottaa serkkuaan kylään saareen, jossa niin monet lapsuuden kesät on vietetty. Odotellessaan muistot vievät mennessään. Palataan Marian lapsuuteen ja muistoihin, jotka aukeavat pikkuhiljaa, kun Maria kasvaa ja ymmärtää yhä enemmän aikuisten salaisuuksista, joita on sattumalta kuullut ja nähnyt, mutta jotka eivät ole lapsen maailmassa tarkoittaneet mitään ihmeellistä. 

Saaressa kaikki hyvin on tunnelmallinen kesäkirja. Vuosikymmenten kauniit ja välillä kamalatkin muistot herättävät eloon muisteltavat aikakaudet. Pienet yksityiskohdat tekevät niin miljööstä, kuin hahmoistakin eläväisiä ja kiinnostavia. Kiinnostavaksi kirjan teki myös mukavan erilainen tapa lähestyä näitä perhesalaisuuksia. Lapsen ajatukset ja tunteet ovat uskottavia ja paljastavat perheen salaisuudet pikkuhiljaa sitä mukaan kun ikää ja ymmärrystä kertyy. 

Saaressa kaikki hyvin on juuri sopivaa kesälukemista. Kauniisti kirjoitettu nostalginen tarina vie mennessään, vaikka kirjan juoni ei ole oikeastaan edes vauhdikas, vaan siinä upotaan rauhallisesti muistoihin.

En tiedä olisinko tähän kirjaan koskaan törmännyt ellen olisi erään kirppiskauppiaan pöydästä ostanut erästä toista kirjaa. Kun kauppias esitteli minulle tämän kirjan ja hehkutti kuinka hyvä se on, oli uteliaisuus herätetty ja kirja lähti mukaan. Tämän kirjan luettuani uskallan kokeilla tulevaisuudessa myös kirjailijan toista kirjaa Syysvieraita, joka tavallaan jatkaa tässä kirjassa esiintyvän suvun tarinaa. 

Saaressa kaikki hyvin

Teos, 2009

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

s.289