tiistai 28. huhtikuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana


Lukioikäinen Franz haluaa olla tulevaisuudessa tämän maan suurin filosofi. Hän on kehittänyt vapauden filosofian, johon uskoo täysin. Koulussa Franzia kiusataan ja syrjitään, kotona hän ei kommunikoi edes vanhempiensa kanssa, vapaa-ajalla hän mee kaverinsa Kolehmaisen mukana ampumaradalle, jossa Kolehmainen saa rauhassa uhota ja ammuskella. Tilanteissa joissa Franz ei pystykkään puhumaan, vaikka niin olisi jo päättänyt, tai ei uskalla osallistua väittelykilpailuun hän perustelee itselleen sillä, että on paljon parempi kuin muut.

Viimeisen sanan aihe on rankka ja surullinen. Se kertoo koulusurmasta itse surmaajan näkökulmasta. Kirjan lukee kuitenkin nopeasti, koska haluaa tietää miksi tapahtuu mitä tapahtuu. Juoni koukuttaa lukijan siis täysin.

Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, onko Franzin käytös jonkun syy, tai voisiko joku auttaa häntä. Voiko mistään tietää ketä on seuraava koulusurmaaja ja ketä vain ujo ja syrjäytyväinen harmiton tyyppi. Miten voi auttaa kiusattua, joka ei kerro olevansa kiusattu. Kun ystävät ja perhe haluavat uskoa vain hyvää varoitusmerkeistä huolimatta, ei tämän kirjan tarina ainakaan pääty iloisesti.

Se, että kertojana toimii surmaaja itse, on loistava ratkaisu tähän kirjaan. Lukija saa mahdollisuuden päästä selvyyteen tekijän oikeista motiiveista ja syistä joiden seurauksena kauheudet tapahtuvat. Näin kirjan takakannen teksti: kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää kyllä toteutuu. Ainakin lukija saa yhden mahdollisen version, siitä miksi tälläistä tapahtuu, vaikka varmasti erillä ihmisillä on tekoihinsa erilaiset syyt.


Viimeinen sana
Noxboox, 2014
Kansi ja ulkoasu: Janne Lehtinen
s.213
Arvostelukappale

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja


Timo Kallio on entinen filosofian opiskelija, joka koulutuksestaan huolimatta työskentelee pätkätöissä hautausmaalla suntion apulaisena. Hän haravoi, siistii paikkoja, auttaa hautojen tekemisessä ja välillä jopa on mukana saattamassa vainajia hautaan.
Timo on yksinäinen ihminen ilman ystäviä tai perhettä. Hän elää menneisyydessä, niin omassaan, kuin toistenkin. Hän nimittäin haluaa keksiä menneisyyksiä myös hautoihin saattamilleen vainajille, joilla ei ollut läheisiä. Omassa elämässään hän haikailee nuoruuden rakkautensa perään ja päättääkin ottaa tähän yhteyttä.

Kantaja on kirjan ja ruusun päivän nimikkokirja, jota jaettiin kirjakaupoissa ilmaiseksi, jos teki vähintään 15 euron kirjaostoksen. (23.4-25.4). Osallistuin itse tänä vuonna ensimmäistä kertaa tähän tapahtumaan.

Kantaja on lyhyt ja nopealukuinen kirja, mutta kuitenkin kiinnostava. Päähenkilön, Timon mielikuvitus laukkaa, kun hän keksii vainajille menneisyyksiä, joita on viihdyttävä lukea kirjasta. Kirjaa lukiessa toivoo, että Timon nuoruuden rakkaus olisi oikeasti paljon paremmassa kunnossa ja mukavampi, kuin kirjan alku antaa ymmärtää, sillä Timo etsii ja tarvitsee rakastavia ihmisiä ympärilleen.

Kirjassa oli paljon yksinäisyyttä. Yksinäisen päähenkilön lisäksi, kirjassa puhuttiin yksin kotiin kuolleista ihmisistä, joiden löytämiseen menee aivan liian kauan, ja omaisettomista vainajista, joiden muistopuheet ovat lyhyitä, eikä kerro vainajasta mitään, koska mitään kerrottavaa ei ole. Kyllä tämä ainakin minut saa ajattelemaan, kuinka yksin osa ihmisistä täällä oikeasti on.

Kantaja oli hyvin kirjoitettu. Näinkin lyhyestä kirjasta oli saatu toimiva ja ajatuksia herättävä kirja, joten pitäisi varmaan kokeilla joskus lukea joku Hotakaisen romaaneista. Olen toki kuullut paljon kehuja Hotakaisen kirjoista, mutta ei ole tullut silti luettua yhtään ennen tätä.


Kantaja, 2014
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Etukannen suunnittelu: Elina Warsta / solmu.nu
s. 140

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Tove Jansson: Taikurin hattu


Muumipeikko ja hänen ystävänsä löytävät vuorelta suuren mustan silinterihatun. Myöhemmin käy ilmi, että hattu osaa muuttaa asioita toiseksi. Muumiperheellä ja heidän ystävillään on todella hauskaa hatun taikuuksien kanssa, mutta välillä hatun taiat menevät hiukan liian vaarallisiksi, niimpä päätetään hatusta luopua.
Hattuleikkien ohessa muumiperhe ystävineen retkeilevät saarella, jossa myös hattivatit sattuvat olemaan ja muumitaloon saapuu pelokkaat vieraat, Tiuhti ja Viuhti.

Taikurin hattu oli neljäs lukemani muumikirja ja tähän astisista ehdottomasti paras. Taikurin hattu on hauska, taianomainen, viihdyttävä, mutta myös omalla tavallaan koskettava kirja. Se tempaa lukijan mukaan tarinaan, jossa hyväntuulisuus tarttuu.

Tässä kirjassa ei enää ollut sellaista Suuresta tuhotulvasta ja muumipeikosta ja pyrstötähdestä mieleen jäänyttä pelon ja katastrofien tuntua. Vaikka tässäkin kirjassa nukuttiin itse rakentamassa teltassa keskellä myrskyä, jäi siitä vain jännittävän seikkailun tuntu.

Vaikka suurimman osan ajasta hahmoilla oli hyvä mieli ja positiivinen asenne, löytyi kirjasta myös kohtia, joissa oltiin kateellisia, kilpailunhaluisia, epävarmoja omasta ulkonäöstä, surullisia ja vähän jopa kiukkuisia. Mutta nämä normaalit luonteenpiirteet tasapainottivat mukavasti muuten niin positiivistä kirjaa ja teki hahmoista uskottavia.

Kirja eroaa televisioversiosta jonkin verran, esimerkiksi kirjaversiossa ei esiinny pikkumyy, vaan harvoin televisoversiossa näkynyt piisamirotta. Pikkumyytä odotan kovasti kirjoihin. Pikkumyy on kuitenkin yksi televisoversion suosikkihahmoista. Pikkumyy on ollut vasta yhdessä lukemassani muumikirjassa, joka oli Muumipappa ja meri.

Lue myös: Muumit ja suuri tuhotulvaMuumipeikko ja pyrstötähti ja Muumipappa ja meri.


Taikurin hattu, (Trollkarlens hatt, 1948)
WSOY
Ensimmäinen suomenkielinen painos, 1956
Suom. Laila Järvinen
Suomennoksen tarkistanut Päivi Kivele, 2010
s. 140
Kuvat: Tove Jansson
Kansi: Markko Taina

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe tutkii - Naisten etsivätoimisto nro 1



Mma Ramotswe on afrikkalainen, Botswanassa asuva rempseä, ja hieman lihava nainen. Hän perii isänsä suuren karjan ja päättää myydä sen pystyäkseen perustamaan oman yrityksen. Hän päättää toteuttaa unelmansa ja ruveta yksityisetsiväksi. Niimpä hän perustaa naisten etsivätoimiston. Avukseen hän palkkaa sihteerin Mma Makutsin. Mma Ramotswe selvittää tavallisten ihmisten ongelmia, mutta välillä hän saa tehtäväkseen myös arkaluontoisempia ja isompia tehtäviä. Tehtävien ohella toki ehtii juoda monen monta kupillista rooibos-teetä.

Naisten etsivätoimisto nro 1 on ensimmäinen osa kymmenen osaisesta sarjasta.
Kirjassa ei kovin kattavaa takakantta ollut, mutta siitä vähästä sain käsityksen, että kirja on todella leppoisa ja iloinen. Kuitenkin kirjan aloitettuani se vaikutti aika surulliselta ja rankalta. Mma Ramotswen elämä afrikkalaisena naisena ei tosiaan ollut kaikkein iloisin. Surullisesta alusta huolimatta kirja keveni huomattavasti, kun Mma Ramotswen menneisyys oli kuvailtu.

Tämän jälkeen alkoi se leppoisa ja hyväntuulinen osuus, joka oli mukavaa vastapainoa rankemmalle osuudelle. Luulin myös kirjan aloitettuani, että se käsittelisi perinteiseen tyyliin yhtä isoa juttua, mutta juoni koostuikin monesta pienestä selvitettävästä asiasta, joka oli mukavaa vaihtelua.

Olen lähiaikoina hurahtanut muista kulttuureista kertoviin kirjoihin, sillä on todella mielenkiintoista lukea itselle vieraista elämäntavoista ja tämä kirja oli siihen tarkoitukseen hyvää luettavaa.

Mma Ramotswe sarjan muutkin osat tulee todennäköisesti luettua myöhemmin, koska päähenkilön luenne oli oikeasti ihanan positiivinen kaikista hänen kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta, ja siitä syystä tämä on tälläinen hyvänmielen kirja. Lisäksi Afrikkalaisen kulttuurin mielenkiintoisuus saa tarttumaan varmasti jatko-osaankin.

P.S. Kirjan kansikin oli mukavan erilainen, mutta harmikseni ei kannen suunnitelijaa kirjasta selvinnyt. :/


Mma Ramotswe tutkii - Naisten etsivätoimisto nro 1, ( The No 1 Ladies Detective Agency, 1998)
Otava, 2003
Suom. Jaakko Kankaanpää
s. 302

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Piper Kerman: Orange is the new black - Vuosi vankilassa


Piper Kerman elää parisuhteessa, tekee töitä ja elää tavallista elämää, kunnes häntä tullaan hakemaan oikeuteen nuoruutensa virheistä. Seikkailunhaluisena nuorena hän päätyi salakuljettamaan huumerahoja ja nyt hän ja hänen rikoskumppaninsa ovat paljastuneet.
Piper päätyy vankilaan ja joutuu opettelemaan täysin uudenlaiset elämäntavat seuraavaksi vuodeksi. Hän kohtaa kaikenlaisia naisia erilaisista olosuhteista ja ystävystyy monien kanssa.

En lue yleensä elämänkerrallisia kirjoja, mutta tämä oli kivaa vaihtelua kaikkien keksittyjen juttujen keskellä. Aihekin oli aika tuntematon ja mielenkiintoinen, naisvankila. Kirjasta tehtyä netflix sarjaakaan en ole ikinä nähnyt vilaukseltakaan, joten ihan uutena tarinana kaikki kirjassa tapahtuva tuli minulle.

Kirjan alku eteni nopeasti ja luin sitä mielenkiinnolla eteenpäin puoleenväliin saakka. Puolivälin jälkeen iski pienimuotoinen kyllästyminen, kun tuntui, että juoni kiertää vain ympyrää, eikä hetkeen tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Henkilöitä vain esiteltiin kokoajan lisää ja lisää, vaikka heillä ei kovin suurta merkitystä kirjan juonen kannalta ollutkaan. Myös vankilan ilmapiiri tuntui tulleen tarpeeksi selväksi lukijalle jo puoliväliin mennessä, mutta onneksi kirjan loppupuolella alkoi taas tapahtumaan enemmän.

Kirjassa kritisoitiin vankilajärjestelmää paljon. Esimerkiksi vangit eivät kauheasti apua tai opastusta saa elämänsä järjestykseen pistämiseen, vaan todella monet joutuvat takaisin vankilaan hetken vapaana olemisen jälkeen. Minut tämä ainakin sai miettimään, että suurinosa noista vangeista tarvitsisi ennemmin apua, kuin vankilaa. Hiukan haikea tunne jäi joidenkin vankien kertomusten jälkeen, vaikka kirja kokonaisuudessaan ei erityisen surullinen ollut.

Kirja kertoi vankilaelämän lisäksi ystävyydestä ja sen tärkeydestä. Siitä miten toisia auttamalla ja tukemalla, jopa vankilassa pärjää paremmin ja olosuhteet ovat huomattavasti paremmat. Toki kirjassa pääasiassa puhuttiin alimmanturvallisuustason vankilasta, ja vain ohimennen kurkattiin ankeampiin vankiloihin, jotka eivät kauhean mukavilta vaikuttanut.


Orange is the new black, (2011)
Otava, 2014
Suom. Oona Timonen
s. 461

torstai 9. huhtikuuta 2015

Haruki Murakami: Norwegian Wood


37-vuotias Toru Watanabe kuulee radiosta The Beatlesin Norwegian Woodin, joka herättää hänessä nuoruuden muistoja. Toru alkaa muistella elämäänsä 60-luvulla. Toru opiskeli Tokiossa ja törmäsi yllättäen metrossa kuolleen ystävänsä entiseen tyttöystävään Naokoon. Toru ja Naoko lähentyvät toisiaan ja heidän välilleen kehittyy jotain. Rakkautta vaiko ystävyyttä? Naoko joutuu kuitenkin sekavan mielentilansa takia lähtemään hoitolaitokseen.
Toru kohtaa myös toisen tytön, Midorin. He ovat ystäviä, mutta myös Midorin tunteet syventyvät Torua kohtaan. Toru on vaikean päätöksen edessä, kun hänen tunteensä ovat suuria kumpaakin tyttöä kohtaan.

Haruki Murakamista olen lukenut jo kauan muista blogeista, mutta vasta nyt päätin itse tarttua kirjailijan kirjaan. Norwegian Wood vaikutti hyvältä aloituskirjalta.
Norwegian Wood ei ole tapahtumarikkaimmasta päästä kirjallisuutta, mutta pidin sen tyylistä. Kirja oli täynnä keskusteluja, elämäntarinoita, surullista rakkautta ja kaipuuta. Kirjan henkilöiden tarinat vaikuttivat todella aidoilta ja kertomuksiin eläytyi täysin.

Itse jännitin ja odotin päähenkilön ratkaisua malttamattomana, mutta kirjan ratkaisu oli odottamoton. Kirjan juoni oli melko surullinen ja kuolema oli puheenaiheena monesti. Kirjassa oli kuitenkin kevennyksenä vähän iloisempiakin hahmoja, kuten Torun siivoushullu huonetoveri ja dramaattinen Midori. Nämä henkilöt kevensivät mukavasti kirjan tunnelmaa. Joukossa oli myös Torun ystävä, joka oli naisasioissa niin ärsyttävä, että se pisti vain miettimään miksi oi miksi joku haluaa seurustella tuollaisen ihmisen kanssa? Kirja siis herätti monenlaisia tuntemuksia.

Japaniin sijoittuvat tapahtumat toivat kivaa vaihtelua lukulistalle, sillä en edes muista milloin olisin lukenut jotakin japanilaista. Itselle uudenlaisesta kulttuurista jaksaa aina lukea mielenkiinnolla. Tosin kirja kertoi 60-70- luvun kulttuurista, eikä tämänpäivän, mutta kiinnostavaa se oli siitä huolimatta.

Haruki Murakami ansaitsee paikkansa jatkossakin lukulistallani.


Norwegian Wood, (Noruwei no mori, 1987)
Tammi, 2012
Suom. Aleksi Milonoff
s. 426
Kannen suunnittelu: Markko Taina