Mia Vänskä: Saattaja

Eron jälkeen Lilja päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja muuttaa takaisin lapsuutensa kotiin, joka on sopivasti juuri tullut myyntiin. Talon edelliset asukkaat ovat muuttaneet häiritsevän nopeasti pois juuri remontoidusta talostaan. Asia ihmetyttää Liljaa vain hetken, sillä pian hän toivoo, ettei olisi itsekään palannut taloon. Kellarissa nimittäin tapahtuu outoja. Valot vilkkuvat ja lattialle ilmestyy vesilammikko, vaikka talossa ei tunnu olevan vikaa. Pian Lilja alkaa näkemään kummallisia unia ja muistamaan pelottavia asioita lapsuudestaan. Eikä aikaakaan, kun alkaa jo tapahtua kamaluuksia myös hänen ympärillään. Jotenkin kaikki liittyy Liljaan, jonka on selvitettävä miten ja mitä hän voi tehdä pelastaakseen lähimmäisensä.

Saattaja on Mia Vänskän esikoisromaani. Olen aiemmin lukenut Vänskän Mustan kuun ja pidin sen arkisesta kerronnasta ja tunnelmasta. Samaa uskottavaa, aitoa ja arkista tunnelmaa oli myös tämä kirja. Teksti kulkee koruttomasti ja on sujuvaa. Henkilöt ovat aitoja ja heidän väliset dialogit ja kohtaukset samoin. Painostava kauhutunnelma onnistuu saavuttamaan lukijan loistavasti tällä tyylillä, eikä siihen vaadita mitään erikoisia kikkailuja.

Kauhu hiipii Saattajaan vauhdilla hyvin aikaisessa vaiheessa kirjaa. Siitä se lähtee kasvamaan pikkuhiljaa kohti lopun vauhdikkaita tapahtumia. Kauhutunnelmaa kirjaan luo tilannne, jossa ei tiedä kehen voi luottaa. Tuntuu siltä, kuin kauheudet eivät pysyisi aivan niille tarkoitetuissa raameissaan. Ei ole vain yksi kauhuntäyteinen kellari, vaan jokin tuntuu leijailevan kaikkien hahmojen ympärillä, ottaen uhrikseen kenet vaan täyttäen tämän pahuudella.

Arkinen kuvaus, myyttiset elementit, painostava tunnelma ja perheväkivalta, niin fyysinen, kuin henkinenkin, luovat kirjaan niin mielenkiintoisen juonen, että en tästä keksi mitään pahaa sanottavaa. Tämä on myös juuri sopivan pituinen, eikä juonta ole väkisin pitkitetty. Kauhuelementeiltään pidin tästä jopa enemmän, kuin Mustasta kuusta.


Saattaja
Atena, 2011
s.308
Kansi: Jussi S. Karjalainen

Mia Vänskä: Musta kuu

Nelikymppinen perheenäiti Annukka lähtee yksin Keski-Suomeen rauhalliselle mökkilomalle. Mies ja poika on sukulaisten kanssa lomamatkalla ja Annukka aikoo nauttia yksinolosta. Mökkikylään matkustaa myös lööppejä pakoileva nelihenkinen bändi, isä tyttärensä kanssa, sekä vanhempi kuherruskuukauttaan viettävä pariskunta.
Mökkikylä on kaukana kaikesta, keskellä metsää. Lähellä asuu vain muutama asukas ja hekin niin kaukana, ettei heihin helposti törmää. Mökkiläiset päättävät viihdyttää itseään tutustumalla läheiseen nähtävyyteen. Lähimetsässä on vanha uhripaikka, jonne mökkiläiset lähtevät pimeänä yönä.
Yöllisen retken jälkeen, mikään ei ole kuin ennen. Metsä tuntuu kummalliselta ja alkaa tapahtumaan outoja.

Musta kuu on kauhuromaani, jossa mennyt aika yhdistyy nykypäivän kanssa. Mitä tekemistä 1600 -luvun lopun tapahtumilla voi olla nykypäivän kanssa? Sitä mökkiläiset voivat miettiä keskellä metsää, joka tuntuu hengittävän ja elävän.

Mustassa kuussa on yliluonnollisuutta, mytologiaa ja tavallista arkea. Pidin tästä tavallisen arjen kuvailusta. makkaran paistoa ja oluen juontia kauniina kesäpäivinä, kunnes pikkuhiljaa kauhu hiipii kauniin arjen keskelle. Kauhu tulee kirjaan rauhallisesti. Muistuttaa välillä itsestään. Sitten palataan taas arkisiin asioihin. mustia perhosia ja punaisena hehkuvia hiuksia. Oudot tapahtumat kulkevat läpi koko kirjan ja sekoittaa tavallisen arjen. Kirjan lopussa ei voi kuin miettiä, että oliko arki missään vaiheessa viatonta mökkilomaa, vai oliko joku yliluonnollinen sekoittanut mökkiläisten ajatusmaailmaa jo heti alkuun.

Pidin Mustasta kuusta. Se ei ollut liian pelottava. Ruumiita ja verisiä kohtauksia ei kuvailla liiaksi, vaan sellaiset asiat jätetään lukijan pääteltäviksi. Kirjan alku ja loppu olivat tosin omasta mielestäni turhat. Kirja alkoi välähdyksellä lopusta ja loppui välähdyksellä tulevasta. Kirja olisi ilman näitäkin  toiminut hyvin ja lopun välähdys oli vähän tunnelman latistaja.


Musta kuu
Atena, 2012
s. 295