torstai 20. heinäkuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset


Angus ja Sarah Moorcroft tekevät valtavan päätöksen surun keskellä. He muuttaisivat tyttärensä Kirstien kanssa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin. On kulunut vuosi onnettomuudesta, jossa perhe menetti toisen tyttärensä, Kirstien identtisen kaksosen Lydian. Nyt heistä tuntuu siltä, että on parempi aloittaa uusi elämä kaukana kaikesta.
Elämä menee kuitenkin uudelleen raiteiltaan, kun Kirstie alkaa puhumaan äidilleen omituisia asioita. Hän väittää olevansa kuollut sisarensa Lydia. Puheet alkavat kuulostaa todelta, kun Sarah huomaa muitakin kummallisia asioita. Voiko hän sittenkään olla varma, että Lydia kuoli, eikä Kirstie?

Jääkaksoset on kirja jonka olen jo sen ilmestymisestä asti halunnut lukea. Nyt viimeinkin ostin kirjan ja pääsin sitä lukemaan, eikä odotus ollut turhaa. Skotlannin myrskyinen ja yksinäinen majakkasaari on mahtava ympäristö Tremaynen punomalle hyytävälle juonelle. Itse juoni on kekseliäs, eikä lopun karmivaa ratkaisua helposti pääse arvaamaan oikein.

Tätä kirjaa ei kovin pitkäksi aikaa malttanut laskea kädestä, sillä halu tietää mitä tapahtui oikeasti kasvoi sivu sivulta suuremmaksi. Tremayne onnistuu sekoittamaan lukijan moneen otteeseen, siitä mikä on totta ja mikä ei. Yksi itselläni eniten ajatuksia herättävistä asioista kirjassa oli Kirstie-Lydia, jonka seuraaminen oli sekä mielenkiintoista, että surullista. Oli kauhea ajatella, kuinka sekaisin tyttö oli omasta identiteetistään ja miten kaikki tapahtunut vaikutti tyttöön.

Jääkaksoset on kirja jossa luonnon kuvaus on kaunista ja onnistunutta. Ihmissuhteet monimutkaisia ja salaisuuksia täynnä. Verta ja väkivaltaa ei oikeastaan ole lainkaan, mutta jännitystä tämä ei latista. Kirjan lopetus oli hyvin keksitty, mutta aika nopeasti ohi. Kansikin on kaikenlisäksi upea, joten ei tästä kirjasta paljon parannettavaa keksi, ellei sitten ala miettimään Sarahia, jonka käytös ei ihan joka tilanteessa ollut uskottavaa.


Jääkaksoset, (The Ice Twins, 2015)
Otava
Suom. Oona Nyström
s. 349

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Johanna Valkama: Itämeren Auri


Auri asuu Suolammen kylässä parantaja Tieran opissa ja haluaa Hämeen parantajaksi itsekin. Hän ahertaa oppiakseen parantamisen taidon ja saakin pian ensimmäisen oikean potilaansa, kun metsästä löytyy haavoittunut mies. Auri ei ymmärrä muukalaisen puhetta, mutta pitää tätä komeana. Aurin sisällä herää tunteita miestä kohtaan, mutta hän ei halua antaa periksi. Hämeen parantaja ei voi alkaa vaimoksi. Pian Suolammella kaikki tietävät muukalaisen tulleen kaukaa merten takaa ja Auri joutuu tutustumaan tahtomattaan mieheen paremmin.

Itämeren Auri sijoittuu rautakauden Pohjolaan ja aloittaa Metsän ja meren suku -sarjan.
Kirja on sekoitus seikkailua ja romantiikkaa. Mahdottomalta vaikuttava rakkaustarina metsissä viihtyvän parantajan ja merillä taistelevan viikingin välillä on mukavaa vaihtelua perinteisille rakkaustarinoille.

Parasta kirjassa kuitenkin oli historia ja luonto. Luin suurella mielenkiinnolla upeita luontokuvauksia, joita onneksi riitti kirjassa. Mytologia, uskomukset, kasvit ja niiden käyttö lääkinnässä, sekä arkipäivän historia oli kaikki uskottavasti kirjaan mahdutettu. Auri lauloi parantavat laulut ja loitsut, vei uhrilahjoja jumalille ja tunsi lääkekasvit. Kaikki tämä sai minut uppoutumaan kirjaan ja nauttimaan hyvin kulkevasta kerronnasta. Hyvin ja uskottavasti kirjoitettuja historiallisia romaaneja on aina ilo lukea ja tässä on yksi sellainen kirja.


Itämeren Auri, 2016
Otava
s. 443
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee


Anders Knutas on sairaslomalla masennuksensa takia. Komisario Karin Jacobsson saa tehtäväkseen johtaa suurta rikostutkimusta Knutaksen sairasloman aikana. Kolmevuotias tyttö on kadonnut keskellä päivää, eikä kenelläkään tunnu olevan kunnollisia johtolankoja tapauksesta. Pian toinenkin lapsi katoaa, eikä saarelaiset uskalla enää jättää lapsiaan hetkeksikään. Poliiseilla on kiire tapauksen kanssa. Kadonneella Vilmalla on epilepsia ja ilman lääkkeitään tytölle voi käydä huonosti.

Joka yksin kulkee on yhdestoista osa Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Luulin edellistä osaa lukiessani, että viimein kauan sarjassa pyöritelty tapaus, jota Knutas on selvitellyt olisi loppuun käsitelty, mutta luulin väärin. Pyörittely jatkui edelleen ja ilmeisesti jatkuu myös seuraavassa osassa. Mielestäni tämän vanhan tapauksen voisi jo unohtaa, sillä minusta tuntuu siltä, että suurin osa kirjasta menee jo vanhan kertaamiseen ja lukisin paljon mieluummin uusista asioista.

Tällä kertaa Johan Berg ja hänen Emma vaimonsa, eivät olleet kirjaan päässeet juuri ollenkaan. Tutuksi tulivat täysin uudet hahmot David ja Heidi, joista kerrottiin aika paljon. Pariskunta toikin mukavaa vaihtelua kirjaan.

Joka yksin kulkee sijoittui tuttuun tapaan Gotlantiin. Nyt pyörittiin paljon kirkon ympäristössä ja puhuttiin muutenkin jonkin verran uskonnosta.
Jungstedtin kirjoitustyyli sopii kesään kaikessa yksinkertaisuudessaan ja keveydessään. Selkeä teksti, joka kuvailee silti kauniisti ympäristöä on mukavaa luettavaa, eikä sarjaa halua kesken jättää, vaikka mukana pyöriikin liian pitkään vatvottu tapaus.


Joka yksin kulkee, (Du går inte ensam, 2013)
Otava, 2015
Suom. Emmi Jäkkö
s. 265