keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko ja tornin salaisuus


Pauli, Dick, Leo, Anne ja Tim-koira, eli viisikko pääsevät taas seikkailemaan yhdessä, kun Pauli selviää flunssastaan ja matkustaa muiden nuorten luo. Toiset ovat jo leiriytyneet asuntovaunujen kanssa jännittävään paikkaan aivan raunioituneen linnan lähelle.
Viisikolla on edessään taas paljon selvitettävää, kun samalle leiriytymisalueelle ilmestyy kokonaisen sirkuksen henkilökunta. Nuoret joutuvat ikäväkseen toteamaan, että sirkuslaiset eivät pidä heistä lainkaan. Nuorten tuskaillessa ilkeiden aikuisten kanssa he näkevät linnan tornissa liikettä.

Viiskikko ja tornin salaisuus on yhdestoista kirja Viisikko -sarjasta.
Luin peräkkäin kaksi Viisikko -kirjaa. Kolmas odottaisi vielä hyllyssä, mutta taidan palauttaa sen, sillä nämä kaksi riittävät oikein hyvin vähäksi aikaa. Viisikot ovat mukavaa luettavaa, mutta ovat ne aika samakaltaisia keskenään. Viisikoiden pariin on onneksi helppo palata pidemmänkin ajan kuluttua.

Viisikot noudattavat usein samaa kaavaa. Nuorilla on alkanut loma ja he lähtevät yhdessä jonnekkin joutuen uuteen seikkailuun. Sitten kuvaan astuu joukko epäilyttäviä ja vihaisia aikuisia, jotka kehottavat nuoria pysymään erossa milloin mistäkin. Kaikissa mahdollisissa väleissä hankitään eväitä ja syödään. Usein Viisikko saa seurakseen myös jonkun kovia kokeneen, huonommista oloista tulevan nuoren.


Viisikko ja tornin salaisuus, (Five Have a Wonderful Time, 1952)
Tammi
Suom. Lea Karvonen
s. 176

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna


Viisikkoa odottaa jälleen uusi seikkailu, kun he lähtevät maisteri Luffyn kanssa nummille telttailemaan. Viiskon onneksi maisteri on enemmän kiinnostunut hyönteisten tutkimisesta, kuin lasten jokaisen liikkeen tarkkailusta. Niimpä lapset ja Tim koira saavat nauttia nummien jännittävästä ilmapiiristä ja pian he ovatkin keskellä suurta ja jännittävää seikkailua, kun nummien alla puksuttaa öisin aavejuna.
Nummien lähellä asuvat aikuiset tosin haluavat viisikon pysyvän kaukana junaradasta, mutta se ei estä viisikkoa tutkimasta asiaa. Seurakseen he saavat läheisestä maatalosta nuoren Jock pojan.

Viisikko ja aavejuna on seitsemäs kirja Viisikko -sarjasta. Lukujärjestyksellä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä jokainen kirja on itsenäinen tarina. Välillä voidaan vähän muistella jotakin vanhaa seikkailua tai henkilöä aiemmasta kirjasta, mutta se ei häiritse lukemista.

Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja vähän lisää ruokaa. Eväitä syödään, vaikka olisi kuinka pelottava tilanne käynnissä. Eväät ja ruuan miettiminen onkin yksi Viisikko -kirjojen pääasioista, ja se on lähes koko ajan esillä.

Tämänkin Viisikon olen joskus aikaisemmin lukenut, ennen blogin aloittamista, mutta minkäänlaista muistikuvaa ei tapahtumista ollut. Suuria yllätyksiä nämä kirjat ei kuitenkaan enää tuota. Syylliset arvaa nopeasti, mutta tunnelma tässä pääasia onkin, ainakin minulle. (Retkeily ja ruoka.)


Viisikko ja aavejuna, (Five Go off to Camp, 1947)
Tammi
Suom. Lea Karvonen
s. 159

torstai 23. marraskuuta 2017

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu


Lumikki Anderssonilla on ollut rankka vuosi takana, mutta pikkuhiljaa elämä alkaa palautua normaaliksi ja kaiken yksinäisyyden keskelle on tullut jopa poikaystävä Sampsa. Sampsan myötä Lumikki päättää kokeilla myös uutta harrastusta. Hän osallistuu koulun joulunäytelmään, jossa hän esittää Lumikkia.
Eräiden näytelmätreenien jälkeen Lumikki löytää taskustaan kirjeen. Kirje on ahdistava. Lumikki järkyttyy, mutta päättää pitää sitä vain huonona pilana. Pian kirjeitä alkaa kuitenkin tulemaan enemmän ja niiden kirjoittaja tietää Lumikista selvästi asiota, joita kenenkään ei kuuluisi tietää. Kirjoittaja tuntuu tietävän enemmän, kuin Lumikki itse.

Musta kuin eebenpuu on kolmas ja viimeinen osa Lumikki -trilogiasta.
Viimein oli aika saada selvyys kaikkiin kysymyksiin ja salaisuuksiin, joita ehti syntyä kahden ensimmäisen osan aikana. Kaikki paljastuikin rytinällä ja vauhdilla, niin kuin epäilinkin. Tätä ei tosin ollut vaikea päätellä, kun koko sarja oli alusta loppuun vauhdikasta kerrontaa.

Lumikki -trilogia on hyvin suunniteltu kokonaisuus. Kaikkien kolmen kirjan parissa viihtyi, vaikka toinen osa oli näihin kahteen muuhun verrattuna huonompi. Oli mukavaa, että kolmannessa osassa oltiin taas Suomessa. Joulunajasta huolimatta tunnelmallista joulua tässä ei kyllä odotettu, vaikka joulunäytelmää valmisteltiinkin ja joululahjojen ostoa tuskailtiin.

Lumikki -trilogia vakuutti minut siitä, että myös nuorten aikuisten kirjallisuudesta löytyy mahtavaa luettavaa. Taidan uskaltaa tästä lähin tarttua muihinkin YA-kirjoihin rohkeammin.


Musta kuin eebenpuu, 2014
Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
s. 192

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Salla Simukka: Valkea kuin lumi


Lumikki Andersson haluaa talven vauhdikkaiden tapahtumien jälkeen ottaa omaa aikaa. Hän päättää matkustaa Prahaan ja nauttia nähtävyyksistä.
Rauhallinen loma ehtii tuskin alkaakkaan, kun Lumikin eteen astelee nuori nainen, joka väittää olevansa hänen siskonsa.
Lumikki päättää selvittää perheensä salaisuudet ja totuuden Zelenkasta, naisesta joka voi olla hänen sisarensa. Zelenka on kuitenkin erittäin salaperäinen ja Lumikki päätyy taas seikkailuun, joka johdattaa hänet hieman liian lähelle pelottavaa uskonlahkoa, jolla ei tunnu olevan hyvät aikeet.

Valkea kuin lumi on toinen osa Lumikki -trilogiasta.
Tämä toinen osa ei ollut ihan yhtä hyvä, kuin ensimmäinen, mutta hyvä tämäkin oli. Viihtysin enemmän Suomen puolella, kuin Prahassa, jossa tarina tuntui perustuvan vähän liiaksi sattumien varaan, joita tapahtui turhan paljon. Kaikkien sattumien takia tämä kirja ei tuntunut yhtä uskottavalta, kuin ensimmäinen osa.

Vauhtia riitti kuitenkin tässäkin kirjassa, eikä tylsää hetkeä ehtinyt tulemaan missään vaiheessa. Lumikin perheen salaisuudet jäivät edelleen arvoitukseksi, joten odotettavaa onkin paljon viimeiselle osalle, jossa ilmeisesti kaikki paljastuukin sitten rytinällä, kun noita salaisuuksia tuntuu olevan. Ainakin toivon, että kaikki paljastuu lopulta, ettei niitä tarvitse jäädä pohtimaan.

Lumikki on hahmona kiinnostava, joten vaikka tässä nyt oli mielestäni vähän huterampi tarina, riitti mielenkiintoista luettavaa koko kirjan verran. Lumikin hahmosta kerrottiinkin lisää. Koulukiusaamista avattiin enemmän, sekä lukijalle paljastettiin lisää pieleen menneestä rakkaudesta, joka vilahteli jo ensimmäisessä osassa.


Valkea kuin lumi, 2013
Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
s. 237

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Lumikki Andersson opiskelee ilmaisutaidon lukiossa Tampereella. Hän viihtyy omissa oloissaan ja on vakaasti päättänyt keskittyä vain omaan elämäänsä ja olla sotkeutumatta toisten asioihin. Pian hän kuitenkin törmää koulun pimiössä näkyyn, joka sotkee hänet väkisin mukaan vauhdikkaaseen ja erittäin vaaralliseen sotkuun. Pimiössä kuivuu viidensadan euron seteleitä. Vesi on värjäytynyt verestä. Joku on selvästi pessyt rahat. Kenelle rahat kuuluvat ja kenen vereen ne ovat sotkeutuneet?
Kun Lumikki saa selville rahojen pesijät, hän päätyy auttamaan heitä selvittämään rahojen salaisuuden.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa Lumikki -trilogiasta.
Kirjassa mentiin vauhdilla eteenpäin, eikä pysähdytty pitkiksi ajoiksi miettimään. Kirja olikin luettava nopeasti. Ei sitä voinut jättää pitkäksi aikaa lukemattakaan, kun kokoajan tuntui olevan joku jännittävä kohta kesken.

Lumikki -trilogia on nuorille aikuisille suunnattu dekkarityylinen -sarja. Kirja sopii varmasti hyvin sellaisillekkin lukijoille, jotka eivät aivan perinteisitä dekkareista nauti. Poliisien tai salapoliisien työskentelyä tässä kirjassa ei nimittäin ole. Päähenkilö, joka juttuja päätyy ratkaisemaan on lukioikäinen Lumikki, joka majailee yksin pienessä yksiössään. Lumikki onkin mielenkiintoinen päähahmo monine taitoineen ja salaisuuksineen, jotka eivät vielä tässä osassa paljastuneet. Paljon odotettavaa jätettiin siis muihin osiin.

Paikoin kirja tuntui etenevän turhankin nopeasti, kun on lukenut hidastempoisempia kirjoja, joissa tunnelmoidaan joidenkin kohtausten keskellä pitkiäkin aikoja. Tämä kirja oli kuitenkin iloinen yllätys, sillä en selvittänyt sarjasta mitään etukäteen ja olen luullut aika kauan, että sarja on fantasiakirjallisuutta.


Punainen kuin veri, 2013
Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
s. 265

tiistai 7. marraskuuta 2017

Outi Pakkanen: Peili


Violetta Lilja on murheissaan. Häntä raastaa nähdä, kuinka hänen oma tyttärensä ei saa pidettyä kiinni mistään elämässään. Ei edes omasta tyttärestään Helmistä. Helmin isällä on yksinhuoltajuus tyttäreen, eikä Violettakaan ole nähnyt viisi vuotiasta lapsenlastaan aikoihin.
Helmi asuu isänsä ja tämän uuden vaimon luona. Hän viettää paljon aikaa uuden "isoäitinsä" luona ja viihtyykin hyvin.
Onnellinen uusioperheen arki muuttuu kuitenkin vauhdilla huonompaan suuntaan ja päättyy, kun Helmi katoaa sumuiseen marraskuiseen Helsinkiin.

Outi Pakkanen on pitkään ollut yksi niistä kirjailijoista, joiden uusia kirjoja odotan aina innolla.
Peili on viimevuonna ilmestynyt Anna Laine -dekkari, jota en enää katso edes kiltisti läpi sormien dekkariksi, sillä minusta se on ihmissuhderomaani, eikä millään perusteella dekkari. Tämä ei järkytä minua, eikä edes harmita, sillä tämä suunta on ollut selvä jo monen aiemman Anna Laine -dekkarin kohdalla. Aiemmin kirjoihin on lopulta upotettu jotakin dekkarimaista, mutta tästä se puuttui minusta täysin.

Ihmissuhderomaanina Peili toimii loistavasti. Pakkanen hallitsee ihmisten ja paikkojen kuvailun. Joulutunnelmaankin päästin mukavasti. Peili etenee nopeasti ja on kevyttä luettavaa. Hahmojen välille luodaan jännitteitä ja Anna Lainekin pääsee mukaan juoneen omine ongelmineen, vaikka ei tällä kertaa yhtä suuressa roolissa, kuin aiemmassa kirjassa.

Odotan jatkossakin Pakkasen uusia kirjoja, mutta minusta olisi aika lopettaa kirjojen markkinointi dekkareina, sillä en usko, että monikaan näiltä kirjoilta odottaa enää mitään perinteistä murhien selvittelyä.


Peili, 2016
Otava
Kannen kuva: Lehtikuva
s. 270

perjantai 3. marraskuuta 2017

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 2 -Hotelli Tiilenpää


Kesäloma on ohi ja Roi Hopposen on aika palata koulun penkille. Roi yrittää pitää mielessään miksi menee vielä toiseksi vuodeksi Roistoakatemiaan, vaikka lupasi itselleen paljastaa kaikki tietonsa poliiseille. Hän vakuuttaa itselleen, että tarkoitus pyhittää keinot ja mitä enemmän hän saa tietää roistoista, ennen suurta paljastusta, sitä enemmän hyötyä koulun aloittamisesta oli.
Toinen lukuvuosi tuottaa enemmän päänvaivaa, kuin ensimmäinen. Oppilaat saavat kuulla opiskelevansa osan lukuvuodesta kauempana kaupungista, Hotelli Tiilenpäässä, joka on iso kartano piilossa maaseudulla. Roistoaminenkaan ei enää tunnu olevan lasten leikkiä. Harjoitukset kovenevat ja Roi näkee edessään roistojen todellista vaarallista elämää.

Hotelli Tiilenpää on toinen osa Roistoakatemia -sarjasta.
Roi on täällä taas ja hetihän se oli selvitettävä, miten Hopponen selviää seuraavasta vuodesta Roistoakatemiassa.

Oli kiva yllätys, että kirjassa seikkailtiinkin vähän eri maisemissa, kuin ensimmäisessä osassa. Hotelli Tiilenpää oli mahtava ympäristö roistojen opiskeluille ja oleilulle. Takkatulen lämmössä vietetyt peli-illat, kirjasto täynnä roistokirjoja, ja monet huoneet joihin Nuuska koiran on helppo livahtaa tekemään tuhojaan. Unohtamatta tietenkään henkilökuntaa, joiden rohtoihin ei välttämättä ole luottamista. Kaikki tämä ja monet muut pienet asiat luovat kirjaan tunnelman, johon on helppo uppoutua.

Kirjan tutut hahmot kasvavat selvästi niin fyysisesti, kuin henkisestikin ja tätä kasvua on ilo seurata. Toki kirjassa tutustuttiin myös uusiin hahmoihin, jotka toivottavasti esiintyvät myös seuraavissa osissa.
Pääosin kirjan juoni keskittyy nuorten opintoihin kaikkine mielenkiintoisine ja kekseliäine oppiaineineen, mutta päästään tässä lopulta myös seikkailemaan aseineen kaikkineen.

Roistoakatemia on fantasiakirjasarja, mutta minkäänlaisia yliluonnollisia olentoja ei nähdä. Roistoilla ei ole edes yliluonnollisia kykyjä. Henkilöt ovat siis tavallisia nuoria, jotka opiskelevat vain hieman erikoisempaa alaa, kuvitteellisessa Angedelin kaupungissa ja menneisyydessä.

Lue myös: Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty


Roistoakatemia 2 -Hotelli Tiilenpää, 2017
KVALITI
Kansikuva: Michael Kingdom
s.545

torstai 2. marraskuuta 2017

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame


Pariisin Notre-Damen tarina on varmasti monelle tuttu Disneyn elokuvana, mutta kirja poikkeaa siitä erittäin paljon. Odotinkin tämän kirjan lukemista mielenkiinnolla, sillä Esmeralda on yksi suosikkini Disneyn hahmoista. Tämän kirjan luettuani en hänestä hahmona enää niinkään pidä, sillä hän ei loppujenlopuksi ollut yhtään sellainen, kuin olen aina kuvitellut.

Pariisin Notre-Dame nimensä mukaisesti sijoittuu Notre-Damen katedraaliin ja sen lähiympäristöön, vuonna 1482. Keskeisimpinä hahmoina pyörivät arkkidiagoni Claude Frollo, kyttyräselkäinen, yksisilmäinen Quasimodo, kapteeni Febus, sekä tietysti hurmaava Esmeralda. Toki kirjassa esiintyy myös joukko muita hahmoja, mutta tässä nyt muutama heistä, joiden kautta kirjaan luodaan draamaa ja juonenkäänteitä.

Pariisin Notre-Dame on klassikko, jonka olen jo pidempään aikonut lukea, mutta joka nyt sen luettuani olikin pieni pettymys. En nimittäin voi väittää nauttineeni kaikista hetkistä kirjan parissa. Oli mielenkiintoista lukea alkuperäinen versio tästä ja saada selville minkälaisia hahmot kirjassa olivat. Tarina oli myös surullinen ja ajoittain kaunis. Itse tarinassa ei siis ollut mitään vikaa. Minulla vain tökki kovasti vastaan erittäin pitkäksi venyneet "jaarittelut." Olen lukenut monia kirjoja, joissa ympäristön ja rakennusten esittelyt ovat pitkiä ja monisanaisia ja pidän yleensä sellaisesta kerronnasta, mutta tässä kirjassa sellaisten kohtausten yli lukeminen tuntui välillä vaivalloiselta.
Surumielinen ja synkkä tarina jäi näin muun kerronnan varjoon, eikä mielestäni päässyt yhtään niin hyvin esiin, kuin olisin toivonut.


Pariisin Notre-Dame, (Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
Suom. Huugo Jalkanen
s. 523
Päällys: Björn Landström