Leïla Slimani: Kehtolaulu

 

Myriam ja Paul palkkaavat lastenhoitajan pienille lapsilleen, sillä kumpikin haluaa olla mukana työelämässä. He löytävät upean, ahkeran Louisen, joka tuntuu kiireisen arjen keskellä korvaamattomalta. Louise hoitaa kaiken, ja on pian mukana lähes jokaisessa arjen hetkessä. Louise alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän perheenjäsentä, ainakin omasta mielestään, mutta kun Myriam ja Paul viimein alkavat ymmärtää, että Louisen omistautuneisuus työlleen on ehkä hiukan liikaa, on jo liian myöhäistä. 

"Sitten saapuu Louise. Kertoessaan tuosta ensimmäisestä haastattelusta Myriam kehaisee, että asia oli sillä selvä. Kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Hän korostaa etenkin sitä, miten hänen tyttärensä käyttäytyi. "Mila valitsi hänet", Myriam mielellään korostaa."s.25

Kehtolaulu on Goncourtilla palkittu romaani, jonka aihe on karmaisevan raaka. Viattomat pienet lapset on täysin lastenhoitajan armoilla, joka alkuun vaikuttaa niin rakastavalta. Mitään pahaa ei voisi ikinä tapahtua kun tarkkaavainen ja lapsia rakastava Louise on paikalla. Mutta entä sitten kun tuon lastenhoitajan pinna lopulta katkeaa? 

Kehtolaulu on palkittu, kehuttu ja menestynyt romaani, mutta minä en siitä pitänyt. Luin kirjan loppuun ainoastaan siksi, että se on niin lyhyt ja nopealukuinen. 

Ensimmäinen asia josta en pidä, löytyy heti ensimmäiseltä sivulta. Siinä nimittäin kerrotaan heti miten kaikki tulee päättymään. Tällainen tyyli ei miellytä minua, siksi en esimerkiksi ole erityisemmin pitänyt kirjoista Jumalat juhlivat öisin tai Carrie. Se, että heti alussa kerrotaan miten kaikki päättyy, vie odottamisen ja yllätyksellisyyden aika lailla mennessään. 

Raakuudet läväytetään siis heti ensimmäisillä sivuilla lukijan kasvoille, eikä se ole kaunista. Sitten keskitytäänkin loppu kirjan ajan tapahtumiin ennen tätä karmaisevaa veritekoa. Jännitys ja odotuksen tunne oli kuitenkin mennyttä, enkä löytänyt kirjasta oikeastaan mitään kiinnostavaa. Hahmot tuntuivat kaukaisilta, sillä heihin en löytänyt minkäänlaista samaistumispintaa, enkä myöskään pitänyt heitä kiinnostavina tai mukavina. Nämä ikävät hahmot veivät viimeisetkin kiinnostuksen rippeet.

Karmiva ja ahdistava kirja on alusta loppuun, sillä lukija tietää miten tulee käymään. Sitten vain luetaan ja nähdään miten tarina etenee kohti kamalaa päätepistettä, eikä voi tehdä mitään auttaakseen noita pieniä viattomia lapsia. Ilmassa ei missään vaiheessa ole edes pientä tunnetta siitä, että kaikki voisi vielä järjestyä. Toivoton ja synkkä tarina näiden kansien välistä siis löytyy, mutta minusta ei mitenkään hyvällä tavalla. 

Kehtolaulu, (Chanson douce, 2016)

WSOY, 2018

Suom. Lotta Toivanen

s.237