Marian Keyes: Naura, Claire, naura

Claire synnyttää esikoistaan, ihanaa tyttövauvaa siinä uskossa, että pian hän pääsee kotiin miehensä Jamesin kanssa, elämään uutta ja jännittävää vauva-arkea. Kuvitelma onnellisesta perheestä kariutuu kuitenkin heti synnytyksen jälkeen, kun James jättää vaimonsa ja vasta syntyneen lapsensa sairaalaan ja ilmoittaa aloittavansa uuden elämän uuden rakkaansa, Denisen kanssa.
Kotiin päästyään järkyttynyt Claire pakkaa vauvan tavarat mukaansa ja lähtee pienokaisensa kanssa Dubliniin perheensä luo. Perhe ottaa vauvan hoitaakseen, kun Claire hukuttaa murheitaan vodkaan ja raivoamiseen.
Clairen masentuneisiin päiviin tuo kuitenkin pian valoa hänen siskonsa mukana tullut nuori ja komea Adam, joka hakeutuu Clairen seuraan tämän hämmennyksestä huolimatta.

Naura, Claire, naura on Marian Keyesin esikoisteos ja ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Kirja oli loistava. Hahmojen tunteet olivat aidosti kirjoitettu sureineen, iloineen, hämmenyksineen ja raivon purkauksineen. Edes kirjan lopun ilmiselvää valintatilannetta ei ollut kirjoitettu liian kepeäksi ja helpoksi. Kirjan parasta antia olikin upeasti kuvatut tuntemukset.

Clairen vauva oli kirjassa todella pienessä roolissa ja välillä vähän häiritsi, ettei Claire huomioinut vauvaa kovin paljoa. Vaikka Claire stressasi vauvan jättämistä pitkiksi ajoiksi, ei silti vauvaa koskevat tunteet olleet läheskään niin aidon kuuloisia, kuin kaikki muut kirjassa esiintyneet tuntemukset.

Marian Keyesin muut kirjat kiinnostavat minua paljon, jos ne ovat läheskään yhtä hyviä, kuin tämä oli. Minulle oli kirjaa lukiessa yllätys, että se ei ollut kovin Chick litimäinen, vaikka kirjasta löytyikin se tyypillinen rakkaustarina. Muut kirjan tapahtumat eivät olleet niin kepeitä ja helposti ratkeavia.



Naura, Claire, naura, (Watermelon, 1995)
Tammi
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 2000
Suom. Liisa Laaksonen
s. 472
Kansi: Markko Taina

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Teemu ja Janne ovat keski-ikäiset veljekset. He ovat vuosien varrella erkaantuneet toisistaan, eivätkä oikeastaan enää tunne toisiaan. Suuren perinnön kiilto silmissä he kuitenkin päättävät lähteä yhdessä isoäitinsä edesmenneen puolison perunkirjoitukseen. Samalla he päättävät kierrellä vähän suomea vainajan tuhkat mukanaan, vainaja kun oli tunnetusti kova reissumies.
Monien mutkien ja kommellusten kautta, veljekset pakostakin saavat tietää toisistaan yhtä sun toista, eikä kaikki asiat ole paljastuessaan mieluisia.Veljekset eivät kuitenkaan ole ainoat, joista uusia puolia esiin tulee. Myös vainajan elämästä paljastuu yllättävän paljon asioita, joista veljeksillä ei ollut mitään tietoa.

Ostohetkellä Perunkirjoitus vaikutti siltä, että kyseessä olisi todella hauska ja kepeä kirja, mutta lukuhetkellä kirjasta paljastui uusia puolia. Kirja ei ollut läheskään niin humoristinen, kuin ajattelin, tai sitten kaikki hauskaksi tarkoitettu ei vaan minusta ollut hauskaa. Kirja oli kuitenkin hyvä, vaikka se olikin niin erilainen mitä odotin.

Kirjassa riitti vauhtia ja paljastuvia salaisuuksia, eikä tylsiä hetkiä ehtinyt tulemaan. Teemu on kirjan minäkertoja, joka aluksi kertoo kaunistellun version itsestään. Minä pidin kirjassa siitä, miten Teemustakin paljastuu yllättäviä puolia.
Sisaruskateus on esillä kirjassa, sen huomaa Teemun tavasta kertoa veljestään Jannesta, ei niin imartelevasti, ja monista nuoruuden muistoista, joissa kisailu ja veljen voittaminen oli aina niin tärkeää. Nopealukuisen kirjan edetessä lukijalle paljastuu pikkuhiljaa henkilöiden oikeat luonteet.


Perunkirjoitus, 2013
Atena Kustannus Oy
s. 288
Kansi: Elina Warsta / Solmu.nu

Kirjallinen retki pohjoismaissa haastekoonti

Kirjallinen retki pohjoismaissa -haaste loppui 2.12.2015, joten nyt on aika haastekoonnille. Haasteen järjesti Anna minun lukea enemmän -blogin Annami. (Kuva lainattu Anna minun lukea enemmän -blogista)

Onnistuin tavoitteessani lukea ainakin yksi kirja jokaisesta haastemaasta. Maat olivat Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti.

Luetut:

Islanti

Arnaldur Indriðason: Haudanhilaista

Norja

Anne Holt: Sokea jumalatar

Tanska

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Ruotsi

Johan Theorin: Yömyrsky
Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Mari Jungstedt: Saaren varjoissa
Mari Jungstedt: Muurien kätköissä
Mari Jungstedt: Aamun hämärissä
Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Valitsin haastetta varten luettavaksi kirjoja, joita muuten en olisi välttämättä hetkeen lukenut ja löysin mahtavia kirjailijoita, joiden kirjoja aion lukea jatkossakin. Mari Jungstedtin sarjaa sain haasteen aikana luettua kuusi ensimmäistä osaa, ja sarjan muut osat luen myös lähiaikoina. Jungstedtin lisäksi suosikeiksi nousi islantilainen Arnaldur Indriðason ja ruotsalainen Johan Theorin.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Jake on ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut mies, joka on rakastunut Brettiin. Brettillä on kuitenkin tarpeita, joita Jake ei voi vammautumisensa takia tyydyttää, joten hän joutuu seuraamaan sivusta Brettin mieskuvioita. He lähtevät Ranskasta Espanjaan ystäviensä Robert Cohnin, ja Billin kanssa, sekä Brettin uuden miehen Michaelin kanssa. Matkallaan he lähinnä ryypiskelevät baareissa, katselevat härkätaistelua, ja kalastelevat.

Ja aurinko nousee on Ernest Hemingwayn esikoisromaani. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut Vanhuksen ja meren, josta pidin paljon. Ja aurinko nousee kuulosti aiheeltaan mielenkiintoiselta, sillä tapahtumat sijoittuvat osaksi Espanjaan. Kirja oli kuitenkin pettymys.

Viinanhuuruinen elämä ja veriset härkätaistelu tapahtumat eivät olleet minun mieleeni ja koska lähes koko kirja oli juopottelua ja härkätaistelua, jäi kirjasta negatiivinen kuva. Vaikka pidän yleensä kirjoista joissa vain kerrotaan tavallisten ihmisten elämistä, en pitänyt tämän kirjan tarinasta, sillä ihmiset olivat liian välinpitämättömiä omista elämistään. Minä kaipasin kirjaan vähän enemmän iloisuutta, vaikka ei se olisi kirjaa pelastanut, koska aihe oli niin kaukana omasta mieltymyksestäni.

Lue myös: Vanhus ja meri.


Ja aurinko nousee, (The sun also rises, 1926)
Otava, 1981
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1954 Kustannusosakeyhtiö Tammen kustantamana.
Suom. Jouko Linturi
s. 275
Päällys: Seppo Polameri

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Reykjavikissa sijaitsevalle Hautamäen alueelle on alettu rakentaa uusia asuntoja. Rakennuksen perustuksista löydetään luita, jotka kuuluvat selvästi ihmiselle. Luut ovat vanhoja, mutta vaikuttaa siltä, että haudattu on joutunut menneisyydessä rikoksen uhriksi. Poliisit Erlendur, Elinborg ja Sigurður Oli alkavat selvittää vainajan kohtaloa, tutkimalla vanhoja asiakirjoja ja jututtamalla alueella asuneita ihmisiä.

Kirjan päähenkilö Erlendur on yksinäinen keski-ikäinen mies, joka yrittää selvitä ongelmatilanteista huumeita käyttävän tyttärensä kanssa.

Haudanhiljaista on toinen osa Komisario Erlendur -sarjasta.
Haudanhiljaista on yksi parhaista dekkareista, joita olen lukenut. Tarina oli surullinen, koskettava ja koukuttava. Suurina teemoina kirjan läpi kulkevat rankat aiheet, kuten perheväkivalta ja huumeongelmat. Lukija tietää tapahtuneista enemmän, kuin poliisi, sillä nykyajan poliisitutkimuksien ohella, lukijalle kerrotaan menneisyyden tarinaa. vainajan henkilöllisyyttä ja hautaan johtaneita tapahtumia sai jännittää loppuunsaakka, mutta pikkuhiljaa koko tarina hahmottui.

Kirjan alussa oli pieni opastus Islantilaisiin nimiin ja erilaisiin kirjaimiin, jotta lukija osaa ajatella nimet oikein. Itselleni nimet olivat niin omituisia, etten niiden perusteella kovin monesta osannut päätellä edes oliko henkilö nainen vai mies, ennen kuin se kerrottiin. Kirjan lukeminen oli mielestäni hauskaa uuden kulttuurin parissa.

haudanhiljaista päätyi luettavaksi Retki pohjoismaissa -haasteen islantilaiseksi kirjaksi, mutta en varmasti haasteen päätyttyä unohta Indriðasonin muita kirjoja, vaan Erlendur -sarja jää lukulistalle.


Haudanhiljaista, (Grafarþögn
Blue Moon, 2004
Suom. Seija Holopainen
s. 269

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia koostuu neljästäkymmenestä kirjoituksesta, jotka ovat ilmestyneet Anna -lehdessä vuosina 2003-2011.

Tuttuun tapaan Härkösen pienet kirjoitukset saivat minut nauramaan. Näitä lukiessa tulee hyvälle mielelle, vaikka kaikissa kirjoituksissa aihekkaan ei varsinaisesti olisi iloinen. Kirjoitusten aiheet pyörivät arkisten asioiden ympärillä. Ne kertovat esimerkiksi äitiydestä, elektroniikan hankaluudesta ja ostosten tekemisestä. Aiheet näin lueteltuina eivät kuulosta erityisen hauskoilta tai ihmeellisiltä. Härkönen kuitenkin kirjoittaa niin hauskasti, että lukisin todennäköisesti vaikka kokonaisen kirjan pelkästään yhdestä tälläisesta aiheesta, edes ihmettelemättä miksi siitä on tehty kirja.

Kirjoitukset ovat vain muutaman sivun mittaisia, joten tätä kirjaa ehtii lukemaan, vaikka olisi vain pieni hetki aikaa. Minä itse en tosin voi tätä neuvoa noudattaa, sillä niin koukuttavaa Härkösen tekstit ovat, etten malta yhteen kirjoitukseen tyytyä.

Kirjoitukset olivat tyyliltään samanlaisia, kuin kolmessa Härkösen aiemmin ilmestyneessä kokoelmassa, joten jos on johinkin niistä tutustunut, tietää mitä odottaa tältä kirjalta.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
Otava, 2012
s. 203

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Visbyn uuden kongressihallin rakentaminen on suututtanut ja puhuttanut paljon asukkaita, kaupungin rahojen tuhlaamisen vuoksi. Kongressihallilla pidetään kuitenkin suuret avajaiset, johon on kutsuttu tarkoin valikoituja vieraita. Viktor Algård on tyytyväinen juhlien kulkuun. Hän on hoitanut suurimman osan juhlien järjestämisestä ja nauttii nähdessään kaiken sujuvan loistavasti.
Juhlien jälkeisenä aamuna paljastuu kuitenkin juhlien karu totuus, kun Viktor Algård löydetään murhattuna. Onko asialla kiukkuinen asukas, vai joku aivan muu?
Komisario Knutas ja muut poliisit alkavat selvittää tapahtunutta ja löytävätkin jotain odottamatonta.

Jälleen on aika palata Jungstedtin pariin dekkarisarjan kuudennen osan myötä.
Rankasta aiheestaan huolimatta, Kevään kalpeudessa tarjoaa kevyen ja koukuttavan lukuhetken. Tavallisen rikostutkimuksen ja toimittajan työn lisäksi kirjasta löytyy käsinkosketeltavan surullinen tarina minäkertojan kertomana. Tällä kertaa ne osuudet olivat mielestäni kirjan parasta antia, vaikka myös Knutaksen ja Karinin osiot olivat kiinnostavia. Kevään kalpeudessa ei ollut Johanin ja Emman osalta paras kirja, vaan he jäivät vähän vähemmälle huomiolle, varsinkin Emma, vaikka hänkin onnistui lopulta sotkeutumaan asioiden kulkuun.

Olen tätä asiaa jo puinut luultavasti kaikissa aikaisempien osien arvosteluissa, mutta taas kerran täytyy sanoa, että Jungstedt on mukavan erilainen kirjoittaja, muihin lukemiini dekkarikirjailijoihin verrattuna. Lyhyet luvut, mielenkiintoiset aiheet, erilaisten ihmisten kuvaileminen ja käsinkosketeltavan aidot kuvaukset tekevät sarjasta minulle niin kovin mieluisan.

Olen sarjaa lukiessani huomannut, ettei kirjojen juonista jää mieleeni muuta, kuin Knutaksen, Karinin, Emman ja Johanin elämässä tapahtuvat asiat. Itse rikokset, niiden uhrit ja tekijät unohtuvat todella nopeasti. Ihme että vielä muistan tämän kirjan murhaajan. :D Mutta eiköhän noiden sarjassa pysyvien henkilöiden muistaminen olekkin tärkeämpää, varsinkin kun unohdan varsinaiset rikokset oikeastaan kaikista dekkareista erittäin nopeasti.

Lue myös: Kesän kylmyydessä, Meren hiljaisuudessa, Saaren varjoissa, Muurien kätköissä, ja Aamun hämärissä.

Kevään kalpeudessa, (Den mörka ängeln, 2008)
Otava, 2011
Suom. Sanna Manninen
s. 320