Rex Stout: Samppanjaa yhdelle

Salapoliisi Nero Wolfen apulainen Archie Goodwin kutsutaan seurapiirijuhlaan, joka järjestetään muutamalle valikoidulle nuorelle äidille kerran vuodessa. Archien tehtävä on olla yhtenä kavaljeereistä. Hänelle paljastetaan juhlissa jotakin omituista, joka saa hänen tarkkaavaisuutensa heräämään. Tarkkaavaisesta silmäparista huolimatta, yksi äideistä kuolee juotuaan myrkytettyä samppanjaa. Tilanne vaikuttaa umpikujalta, sillä sekä murha, että itsemurha vaikuttavat mahdottomilta. Nero Wolfen apua kaivataan. Hyvin vastahakoisesti hän alkaakin juttua tutkia, suuresta palkkiosta huolimatta.

Päätin tutustua Rex Stoutin luomaan Nero Wolfeen ja luettavaksi valikoitui Samppanjaa yhdelle. Kiinnostava persoona kirjasta paljastuikin, vaikka varmasti yksi kirja on vain pieni pintaraapaisu tuosta suuresta orkideoja rakastavasta miehestä.
Kirjan kertojana toimii Archie, joka hoitaa lähes kaikki toimiston ulkopuolella tapahtuvat tehtävät muutaman kollegansa kanssa, sillä välin kun Wolfe hoitaa omia mielenkiinnonkohteitaan sisätiloissa.

Samppanjaa yhdelle vaikutti aika perinteiseltä vanhemmalta dekkarilta. Juoni oli lyhyt ja ytimekäs, eikä paikkojen kuvailuun oltu sivutilaa pahemmin uhrattu. Juoni kuuluukin siihen sarjaan, joka unohtuu varsin nopeasti. Wolfe sen sijaan taitaa hahmona olla unohtumaton henkilö, jonka parissa viihtyy enemmänkin, kuin vain tämän yhden kirjan verran.


Samppanjaa yhdelle, (Champagne For One, 1958)
WSOY
Suom. Eero Ahmavaara ja Martti Montonen
s. 233

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan sisko

Becky viettää häämatkaansa aviomiehensä Luken kanssa. Heillä olisi vielä paljon nähtävää, mutta koti-ikävä iskee 10 kuukauden poissaolon jälkeen ja he päättävät lähteä Englantiin yllättämään perheensä ja ystävänsä. Luke haikailee jo takaisin töihin. Becky kuitenkin pettyy, kun vastaanotto kotona ei olekkaan sellainen, kuin hän oli kuvitellut. Kaikki tuntuvat jatkaneen elämiään ilman häntä ja kaikilla on jotakin uutta menossa.
Masennus ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä hänen elämäänsä astelee uusi ihminen. Kauan kadoksissa ollut sisko, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Mitä kaikkea ihanaa voikaan tehdä oman siskon kanssa joka varmasti on aivan samanlainen, kuin Becky itse?

Himoshoppaajan sisko on neljäs osa Himoshoppaaja -sarjasta.
Pitkästä aikaa palasin Beckyn shoppailun ja valheiden täyteiseen elämään ja tällä kertaa se innosti huomattavasti enemmän, kuin yleensä. Kirja oli vauhdikas ja täynnä hauskoja toilailuja. Kaiken hauskuuden keskellä kuitenkin näkyi Beckyn ongelmat ja ne korostuivat, kun Jess saapui kirjaan.
Tarina tosin oli kaikinpuolin yllätyksetön, eikä lukiessa epäile hetkeäkään, etteikö kaikki selviäisi niin kuin aina, mutta hyvää viihdettä kirja siitä huolimatta tarjosi.

Kirjassa oli paljon uusia hahmoja ja paikkoja, jotka toivat sarjaan kaipaamaani vaihtelua. Onneksi kuitenkin suosikkini Beckyn ystävä Suze on pysynyt mukana sarjassa osasta toiseen. Toivottavasti myös jatkossa.


Himoshoppaajan sisko, (Shopaholic and Sister, 2004)
WSOY, 2005
Suom. Kaisa Luntinen
s. 364

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy

Hercule Poirotin yleensä niin tarkka sihteeri neiti Lemon tekee muutaman virheen kirjettä kirjoittaessaan ja saa Poirotin hämmästymään epänormaalia käytöstään. Selviää, että Lemonin sisarella on huolia, joita Lemon märehtii. Poirot kiinnostuu sisaren ongelmista. Sisaren työpaikalla opiskelija-asuntolassa on tapahtunut kummia. Asuntolasta on kadonnut tavaroita monelta eri opiskelijalta, eikä Lemonin sisar yrityksistään huolimatta saa selville kuka on eriskummallisten ilkeyksien takana.

Palasin taas Poirotin tutkimuksien pariin, tämän kirjan kautta, joka ei ikävä kyllä ollut läheskään yhtä hyvä, kuin monet muut lukemani Christiet. Syypää tähän löytyy asuntolasta, jossa oli liikaa epäiltyjä, jotka kaikki esiteltiin kovin pintapuolisesti. Alkuun oli vaikea pysyä perässä kuka oli kuka ja sitten kirja jo loppuikin, jättämättä kovin montaa ajatusta tai arvausta siitä kuka voisi olla murhaaja. Minulle jäi myös vaikutelma, että Poirotin roolikin oli tavallista vaisumpi, eikä hän heitellyt normaaleja pistäviä kommenttejaan.

Jos henkilöhahmot olisi saatu paremmin juoneen mukaan, olisi kirja ollut varsin hyvä, sillä hahmoja löytyi monipuolisesti ympäri maailmaa ja Christie kirjoittaa muutenkin niin mukaansatempaavasti. Ajatus asuntolasta, jossa draamaa ja henkilöitä riittää on hyvä, mutta tällä kertaa toteutus hieman ontui, joten Neiti Lemon erehtyy on mielestäni vain keskinkertainen välipala dekkari.


Neiti Lemon erehtyy, (Hickory Dickory Dock, 1955)
WSOY
Suom. Eila Pennanen
s.274

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Japanilais-amerikkalaisen Rei Shimuran elämä hymyilee. Pitkäaikainen unelma omasta antiikkiyrityksestä on toteutunut ja hän saa viimein etsiä työkseen upeita esineitä asiakkailleen. Rei kuitenkin tekee suuremman virheen ostaessaan asiakkaalleen tansua (lipasto). Hän maksaa valtavasti liikaa tuotteesta, joka ei ollut sitä miltä näytti ja menetti lähes kaikki yrityksensä varat. Vaikka Rein poikaystävä Hugh haluaisi auttaa, haluaa hän pärjätä itse.
Tansun palautusta selvittäessään Rei joutuu taas mukaan murhasotkuun, sillä lipaston myynyt mies löytyy kuolleena.

Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus on toinen osa Rei Shimura -sarjasta.
Odotin ensimmäisen osan luettuani, että henkilöiden yksityiselämästä tulisi arvaamattomampaa sarjan jatkuessa ja niin myös kävi. Reistä paljastui myös uudenlainen puoli, kun hän ei ollutkaan enää niin maltillinen kokoaikaa, vaan teki hulluja juttuja pitkin kirjaa. Virheitäkin hän teki ja vaikutti tämän takia uskottavammalta hahmolta.

Olen jo koukussa tähän mahtavaan japanilaiseen tunnelmaa, vaikka petyin hieman siihen, ettei japanilaisia asioita enää selitetty läheskään niin paljon, kuin ensimmäisessä osassa. Esimerkiksi antiikista puhuttaessa vilahteli sellaisten esineiden nimiä, ettei itselleni selvinnyt mitä ne olivat, kuten hibachi. Massey on kuitenkin taas saanut vangittua Japanin kulttuuria ja maisemia hienosti kirjan sivuille.

Tällä kertaa Massey esitteli lukijoille japanilaiset festivaalit, zen-temppelin ja johdatteli hieman munkkien elämään. Mielenkiintoinen nojatuolimatka siis.


Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus, (Zen Attitude, 1998)
Gummerus, 2001
Suom. Titta Leppämäki
s. 325

Bram Stoker: Dracula

Kreivi Dracula asuu linnassaan Transsilvaniassa. Kreivi päättää kuitenkin vaihtaa maisemaa ja kutsuu luokseen Jonathan Harkerin, joka auttaa häntä asuntojärjestelyissä Lontoossa.  Jonathan joutuu kuitenkin kokemaan ja näkemään kamalia asioita linnassa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä.
Jonathanin tuleva vaimo Mina ei voi olla ihmettelemättä Jonathanin hiljaiseloa ja saakin pian kuulla huolestuttavia uutisia niin miehestään, kuin Lontoossa asuvasta ystävästäänkin. Lontoossa tapahtuu nimittäin kummallinen sairastapaus, jonka uhrina Minan ystävä on. Paikalle kutsutaan tohtori Van Helsing, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä, saaden avukseen myös joukon uusia ystäviä.

Lupailin jo aikaisemmin, että blogissa tullaan näkemään ainakin jotakin kauhua lähiaikoina ja tässä sitä nyt olisi klassikkokirjan muodossa. Klassikko arvonsa kirja onkin mielestäni ansainnut, sillä se on kestänyt aikaa hyvin.

Dracula on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Se koostuu monen hahmon pitämistä päiväkirjamerkinnöistä, sekä muutamasta kirjeestä  ja lehti-ilmoituksesta. Pääasiassa päiväkirjoja pitää Jonathan ja Mina Harker, sekä tohtori van helsing ja tohtori Seward. Myös muutaman muun hahmon merkintöjä kuitenkin kirjassa vilahtaa.

Dracula etenee rauhallisesti ja välillä jäädään jaarittelemaan pitemmäksikin aikaa. Varsinkin Van Helsing pimittää asioita aika pitkään ja hienotunteisuutensa vuoksi asioiden käsitteleminen kestää kauan. Viihdyin kuitenkin näiden rauhallisempienkin hetkien parissa, sillä vastapainoksi kirjasta löytyi kyllä vauhdikkaampiakin kohtia. Etenkin kirjan alku ja loppu olivat vauhdikasta kerrontaa. Rauhallisempi osuus löytyykin kirjan keskivaiheilta.

Mukavana lisänä tämän kirjan lopusta löytyi myös suomentajan Jarkko Laineen kirjoittama jälkipuhe, jossa kerrotaan hieman vampyyri uskomuksista ympäri maailmaa.


Dracula, (Dracula, 1897)
Otava, 1977
Suom. Jarkko Laine
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski
s. 607

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Laura asuu Helsingissä miehensä kanssa. He odottavat poikaansa Aslakia lounaalle jännittynein tunnelmin. Tapaamiset ovat yleensä jäykkiä ja Laura haluaisi auttaa poikaansa elämässään eteenpäin. Laura pitää yliopistolla puhetta ilmastonmuutoksesta, mutta saa ikäviä uutisia.
Lauran tytär Aava auttaa Somalialaisessa kylässä lapsia. Hän kuulee huolestuttavan uutisen Helsingistä. Mies ampuu ihmisiä katolla. Aava ei voi olla ajattelematta veljeään. Hän tietää veljensä vaikeudet ja vuosia jatkuneen yksinäisyyden.

Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa jokaisella on oma taistelunsa. Aslak eroaa muista tavalla, jossa muu perhe ei osaa auttaa. Hän ei saa ystäviä. Vuosien yksinäisyys ja ulkopuolisuus ahdistaa miehen lopulta tekoihin, joita ei voi perua.

Kirja kuvaa aikaa muutamankymmenen vuoden kuluttua. Ilmastonmuutokselle ei ole vieläkään tehty mitään, mutta se ei nouse pääasiaksi kirjassa. Kirja keskittyy äitiin, joka joutuu kohtaamaan valtavan pelon. Kun oma lapsi tekee jotakin ylitsepääsemättömän pahaa. Itsensä syyllistäminen ja suru eivät muuta asioita toisiksi. Kirja herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ja on jopa ahdistava niin realistisena, kuin Hirvonen on osannut tunteita kuvailla. Kun aika loppuu on pieni kirja täynnä surullista todentuntuista asiaa.

Kirjassa on yksi suuri syy miksi siitä pidin. Se ei ollut saarnaava, eikä liioiteltu kirja ilmastonmuutoksesta ja auttamisesta. Kaikki asiat vain olivat kirjassa ja ne kuuluivat sinne. Siksi se tuntui niin todelta.


Kun aika loppuu
WSOY, 2015
s. 251
Kansi: Ville Tietäväinen

Outi Pakkanen: Helle

Anna Laine saa kuulla ikäviä uutisia juhannusta viettäessään, kun naapurin isäntä ilmoittaa tapahtuneesta vesivahingosta. Anna joutuu jättämään remontin ajaksi ihanan kotinsa ja varsinkin keittiönsä ja suuntaamaan Töölöön, jossa saa asustella ystävänsä tädin asunnossa. Niin Anna, kuin Justuskin löytävät asunnosta paljon valittamisen aihetta, mutta huolet unohtuvat pian, kun kerrostalon asukkaista ja lähipiiristä alkaa löytyä mielenkiintoisia ihmisiä. Anna kohtaa miehen joka saa tunteet kuumenemaan ja jonka kanssa voi nauttia kynttiläillallisista kesähelteilläkin.

Kirjat hahmot eivät olekkaan mitään tavallisimpia kadun tallaajia. Varsin värikkään joukon Pakkanen nimittäin tällä kertaa kirjaansa on keksinytkin. Jossain muussa kirjassa hahmot voisivat tuntua jopa liioitelluilta, mutta Pakkanen on mestari kuvailemaan ihmisiä ja paikkoja, joten jopa yliampuvista hahmoista tulee uskottavia.

Jos arvioisin Hellettä dekkarina, niin kuin kannessakin lukee, ei kirja olisi kovin onnistunut, sillä murha on niin pienessä osassa, että se alkaa jo tuntua turhalta. Pakkasen muutkin dekkarit lukeneena tosin osaa jo odottaa, ettei murha ole pääasia. Dekkari sana tässä kirjassa tuntuu kuitenkin olevan mielestäni hieman liioittelua.

Helle on hyvä kirja, jonka parissa viihdyin loistavasti. Kirja sopii talviluettavaksikin kesäisestä juonestaan huolimatta. Nautin kirjasta, sillä suosikkini Anna Laine viimein pääsi päärooliin kokkailemaan ja nauttimaan elämästään. Annasta on vuosien varrella tullut minulle yksi parhaista suomalaisista kirjahahmoista.


Helle, 2015
Otava
Kannen kuva: vastavalo
s. 332