Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anita täyttää viisikymmentä ja haluaa syntymäpäiväjuhlissaan tietää, kuka hänen ystävistään auttaisi häntä kuolemaan. Hämmentyneet ystävät eivät halua moisesta asiasta keskustella. Jossakin vaiheessa heidän on kuitenkin pakko, sillä Anita on masentunut. Elämä ei houkuttele, mutta kuolema sen sijaan on mielessä lähes kaiken aikaa. Kirjoittaminen pelottaa ja uusi kirja pitäisi viimein aloittaa.

Valomerkkiä aloittaessani ajattelin sen olevan turhan synkkä, sillä aiheena tosiaan toimii masentunut kirjailija. Kirja ei kuitenkaan ollutkaan liian synkkä, vaikka se käsittelee masennusta ja siinä ryypätään, haudotaan itsemurhia ja kyseenalaistetaan elämää. Valomerkki on sujuvasti, runsain dialogein kirjoitettu. Anitan kirjailijan elämää seuraa mielenkiinnolla ja hänen pointtejaan elämästä on mukava lukea. Anita on uskottava hahmo ja nuo  pienet yksityiskohdat, joilla hänen elämäänsä kuvataan luo lukijan eteen hahmon, jonka elämään  ja ajatuksiin helppo samaistua.

Pidin siis Anitasta, aidon tuntuisesta kerronnasta, yksityiskohdista ja sujuvasta tekstistä. Kirjasta löytyi kuitenkin myös asioita, joista en pitänyt, vaikka tämä ei olekaan varsinaisesti kirjailijan syytä, sillä nämä asiat keskittyvät lähinnä hahmoihin. En vain erityisemmin pitänyt Vellusta, vaikka hänkin melkein ehti saada minut puolelleen ennen kirjan loppua. Iiroa inhosin, mutta hänkin tuntui olevan välttämätön osa kirjaa. Kirjan loppu ei ollut minulle mieleinen. Koko kirjan ajan kestänyt masennus ja ahdistus, sai minusta turhan nopeasti hoidetun lopun.

Valomerkki kertoo tärkeästä aiheesta ja herättelee toivottavasti ihmisiä tajuamaan masennuksen todellisuutta. Siihen kun ei aina vaadita huonosti menevää elämää. Anitallakin menee hyvin, mutta niimpä vain siitä huolimatta sairastuu.


Valomerkki
Otava, 2017
Kannen suunnittelu: Kirsti Maula
s. 252