Maja Lunde: Mehiläisten historia

 

William elää vuonna 1852 Englannissa ja hänen suuri intohimonsa on tutkia mehiläisiä. 

George elää vuonna 2007 USA:n Ohiossa ja kasvattaa mehiläisiä. Monet ongelmat koettelevat, eikä mehiläisten kasvattaminen ole enää kovinkaan helppoa.

Tao elää vuonna 2098 piirikunta 242:ssa, Sichuanissa. Hän työskentelee monien muiden tavoin hedelmätarhalla pölyttäjänä. Mehiläisiä ei enää ole.

"Pesässä ei ollut kovinkaan paljon nähtävää. Mehiläiset poistuivat pesästä ja tulivat takaisin, eikä siinä ollut mitään yllättävää. Ne kävivät keräämässä siitepölyä ja mettä, ja jälkimäisestä ne kehittivät hunajaa, kun taas siitepölystä tuli toukkien ruokaa. Se oli raskasta ja rauhanomaista työtä, järjestelmällistä, vaistonvaraista, perittyä."s.169

Mehiläisten historia kulkee kolmessa aikatasossa. Näiden kolmen päähenkilön elämään kurkistellaan vuorotellen.

Mehiläisten historia on ollut lukulistallani jo monta vuotta. Pidän dystopia kirjoista, ja itseasissa luulin tämän kirjan sijoittuvan ainoastaan tulevaisuuteen, jossa mehiläisiä ei enää ole. Yllätyksenä tuli siis se, että pääsin kurkistamaan mehiläisten elämään aikana, jolloin ensimmäiset ihmisten rakentamat pesät ylestyivät, sekä aikaan jolloin mehiläiskato alkoi huolestuttaa. Näiden lisäksi sitten oli myös osuudet synkeässä tulevaisuudessa, jossa ruoka on aikalailla kadonnut mehiläisten mukana. 

Kirjan aihe on karmaiseva, mutta tärkeä. Mehiläisten väheneminen on oikea asia, josta on syytä olla huolissaan. Mehiläiset saavat tärkeän roolin tietysti jokaisen päähenkilön elämässä, mutta kovin yksityiskohtaista mehiläistietoutta ei aleta tietokirjamaisesti esittelemään, vaan asioita kerrotaan niin kuin niitä pystyy luontevasti kertomaan päähenkilöiden arkeen upotettuna. 

Kirjan teksti on helppolukuista ja aihe kiinnostava, mutta silti kirja jäi kauas suurista odotuksistani. En oikeastaan saanut otetta yhdestäkään päähenkilöstä, ja välillä ihmetytti, että miksi nämä asiat heidän elämästään edes kerrotaan. Usein minusta myös tuntui, ettei juoni etene mihinkään, ettei mitään tapahdu. Näin kirjan luettuani voin sanoa, että kyllä tässä juonellisesti jotain sentään tapahtui, mutta silti minulla oli kirjan edetessä monesti tylsää.

Mehiläisten historia, (Bienes historie, 2015)

Tammi, 2016

Suom. Katriina Huttunen

s.431

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle

Martin Bakke saa omituisen kutsun ystävältään. Tämä haluaa välttämättä pelaamaan golffia myöhään illalla, sillä hänellä on jotakin puhuttavaa. Martin lähtee matkaan, mutta lopulta ystävä ei ole erityisen puheliaalla tuulella, jokin häntä kuitenkin selvästi vaivaa. 

Seuraavana päivänä asiaa ei enää voida ottaa puheeksi, sillä ystävä löydetään murhattuna. Erittäin taitava ja tarkkaavainen poliisi saa murhan tutkittavakseen, mutta Martin ei silti voi antaa tutkimuksen olla. Hän alkaa omalla tahollaan selvittää tapausta, sillä kuolleen ystävän lähipiiri on myös hänelle hyvin tuttu. 

"Svenin voimakas, hiukan kumarainen hahmo hävisi hämärään. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elävänä. Mutta sitä en tietenkään silloin tiennyt."s.16

Ei kukkia vainajalle on aika perinteinen vanhempi dekkari. Murha tapahtuu kirjan alkutaipaleella, ja sitten poliisin lisäksi juttua alkaa tutkia aivan tavallinen opettaja. Epäiltyjen piiri on melko pieni ja tiivis, heistä kuka tahansa saattaa olla murhaaja. Vinkkejä ja epäilyjä heitellään jokaisen suuntaan. Tämä oli tyyliltään hieman samanlaista kuin Christien tai Langin dekkarit, joten minä kyllä pidin. 

Christie mainitaankin kirjassa useaan kertaan, niin kuin myös hänen tuttu hahmonsa neiti Marple. Oletinkin kirjailijan saaneet vaikutteita sieltä suunnalta.

Kirjan tunnelma on mukava. Teksti etenee ongelmitta ja on leppoisaa luettavaa. Murhatapaus ei ole verinen, eikä kirja ole väkivaltainen. Juoni etenee keskustelujen ja Martinin pohdiskelujen kautta. 

Lopun "istutaan kaikki yhdessä alas ja paljastetaan murhaaja" ei tunnu enää nykyään erityisen tuoreelta ratkaisulta, mutta toimii silti näissä vanhemmissa dekkareissa kerta toisensa jälkeen. Niin tälläkin kertaa. Kirjaan saatiin yllättävän paljon kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, vaikka porukka oli aika pieni. 

Kirja valikoitui luettavakseni siksi, että se on norjalainen. Tarkoitukseni on tänä vuonna tutustua hieman norjalaiseen kirjallisuuteen. Kovin paljon Norjaan tässä ei kyllä päästy tutustumaan, muuten kuin muutamien katujen nimien kautta. Kirjassa ei nimittäin ole juuri lainkaan miljöökuvausta, siksi että juoni etenee niin vahvasti keskutelujen kautta. 

Ei kukkia vainajalle, (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960 )

WSOY, 1962

Suom. Pentti Huovinen

s.241

Siri Pettersen: Odininlapsi

 

Hirka on viisitoista, se tarkoittaa sitä, että hänen on muiden samanikäisten tavoin lähdettävä seuraavaan riittiin. Riitissä nuoret näyttävät Näkijälle syleilytaitonsa. Kaikki muut odottavat tapahtumaa innolla, sillä se voi tuoda mukanaan vaikka mahtavan opiskelupaikan. Hirka sen sijaan saa kuulla jotakin hyvin vaarallista itsestään. Hän ei saisi mennä lähellekään riittiä, jotta isän salaama asia ei selviä. Hirka saa kuulla olevansa ihminen, väen pelkäämä mädänkantaja, toisesta maailmasta saapunut hännätön. 

Hirka voisi paeta ja piiloutua, mutta sitten paljastuu, ettei hän ole ainoa asia jota väen tulisi pelätä. Yminmaahan on saapunut jotakin vielä karmivampaa.

"Korppi. Se oli melkein kuin Näkijä itse. Se oli hyvä enne, Hirka ajatteli ennen kuin muisti, ettei hän uskonut enteisiin."s.50

Odininlapsi on ensimmäinen osa Korpinkehät -trilogiasta.

Fantasiatrilogian aloitus esittelee Yminmaan, maailman jossa väki on hännäkästä, muuten ihmisten näköistä porukkaa, joilla on jonkinlaisia taikavoimia, eli he osaavat syleillä. 

En päässyt tarinaan mukaan aivan ensimmäisiltä sivuilta. Eteeni läväytettiin täysin uusi maailma kaikkine omine sanoineen, tapoineen ja uskomuksineen. Minulla menikin hetki ennen kuin tarina sai minusta otteen ja pääsin sisään tuohon kiinnostavaan maailmaan. Alku oli täynnä kohtia, joissa uusia sanoja lueteltiin vauhdilla niitä selittämättä. Tuli hieman turhautunut olo, vaikka arvelinkin asioiden kyllä selviävän kunhan malttaa lukea eteenpäin ja niinhän ne selvisivätkin.  Odininlapsen esittelemä maailma tuntuu tarkoin suunnitellulta. Yksityiskohtia on paljon, mutta toisaalta yli 600 sivuiseen teokseen niitä mahtuukin. 

Odininlapsi on norjalainen kirja ja Yminmaa tuokin lumisine vuoristoineen mieleen Norjan. Pidin kovasti miljööstä, jossa väki asuu. Se on sekoitus vähän kaikenlaista. Joukkoon mahtuu niin futuristisen oloinen kaupunki, pelottava metsä ja niitä rajoittava suuri muuri, kuin myös pieniä kyliä.

Monien muiden fantasiaromaanien tapaan väki kulkee viitoissa ja käyttää miekkoja, pyssyjen sijaan. Rohdot ja parantajat saavat suuren roolin, ja kapakoissa juodaan olutta ja syödään paistettua possua äijien tapellessa. Mutta sehän sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä tuollaiset vanhaa aikaa henkivät elementit tekevät fantasiakirjoista minulle mieluisia. Kirjaan on keksitty valtavasti rohtojen ja kasvien nimiä, joten nämä toki ovat omaperäisiä. Ilokseni teetäkin juodaan usein. 

Hirka on jääräpäinen, vahva ja hieman äkkipikainen tyttö, joka sopii tarinaan loistavasti. Metsissä juoksenteleva, seikkailullinen rohtojen keräilijä herättää kiinnostuksen heti, sillä hän ei suinkaan ole täydellinen, ja tekee myös virheitä. Kirjasta löytyy paljon muitakin kiinnostavia hahmoja, joiden esittelemiseen menisi varmaan kokonainen päivä, joten jätän lukijoiden omaksi tehtäväksi tutustua kirjan väkeen. 

Odininlapsi on massiivinen fantasiaromaani, jonka maailmaan täytyy uppoutua ajan kanssa. Sen maailmaa ja kaikkia pieniä yksityiskohtia pitää hetki sulatella, mutta kun tarina pääsee vauhtiin ja asiat alkaa olla hallussa, on loppu vauhdikasta seikkailua ja paljastuksia. Kirjan loppu jäi myös koukuttavaan tilanteeseen, ja ennustaa seuraavalle osalle varsin suurta seikkailua.

Odininlapsi, (Odinsbarn, 2013)

Jalava, 2017

Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Kansi ja kartta: Siri Pettersen

s.614

Maja Lunde: Lumisisko

 

Jouluaatto on Aatolle erityisen tärkeä päivä. Silloin on hänen syntymäpäivänsä. Hän pitää joulusta muutenkin paljon. Kaikista sen äänistä, tuoksuista ja mauista. 

Jouluaattoon on enää muutama päivä, mutta Aaton suruksi, kotona ei tunnu lainkaan siltä. Koristeet pysyvät varastossa, edes kynttilöissä ei ole valoa. Isä, äiti ja pikkusisko kulkevat kuin sumussa. Eivätkä he ole lainkaan kuin ennen. 

Aatto viettää päivänsä uimalla. Se sentään on mukavaa. Mutta sitten hän kohtaa iloisen tytön, Hetan, eikä päivät tunnu enää lainkaan niin harmailta ja synkiltä.

"Tuollaisen naaman olisin varmasti muistanut. Se oli pieni ja pisamainen, vihreät silmät säkenöivät valoa talven pimeyteen, suu oli iso ja hymyilevä, ja etuhampaiden välissä oli iso rako."s.10

Lumisisko oli toinen tämän vuoden joulukalenterikirjoistani. Ihailin tätä jo viime vuonna, joten olin tänä vuonna ajoissa ostoksilla, jotta sain tämän upean kirjan itselleni. Tässä on nimittäin kirja joka on hyvin kaunis niin tarinaltaan, kuin ulkonäöltäänkin. Kirja on iso ja kaunis. Kuvitus on täydellinen, taianomainen ja kiehtova. Tätä kirjaa on ilo tutkiskella vaikka pitempäänkin. Ja varmasti tämä kestää useamman lukukerran. 

Minulla ei ennen ole ollut joulukalenterikirjojen kanssa sellaista ongelmaa, että en malttaisi lopettaa tarinaa ja jatkaa vasta seuraavana päivänä kun luukku loppuu, mutta nyt täytyy myöntää, että useana päivänä olisin niin mieluusti vain lukenut koko kirjan heti. Maltoin kuitenkin mieleni ja luin luvun päivässä, vaikka sinnikkyyttä se vaati. Tarina jäi melkein joka päivä hyvin kutkuttavaan kohtaan, jossa jatkoa olisi halunnut heti. 

Lumisiskon tarina on surullinen, kaunis ja toiveikas. Se käsittelee lempeästi kuolemaa ja läheisen menettämistä. Kirja käsittelee myös ystävyyttä, ja tilanteita, joissa ystävyys on koetuksella. Joulun taikaa on ilmassa runsaasti. Lunta, luistelua, joulukoristeita, lumileikkejä ja kaakaota mahtuu mukaan paljon. Ihanan talviset ilonhetket tekevät kirjasta kauniin toiveikkaan, vaikka vaikeita ja surullisia kohtauksia ja aiheita on paljon.

Kirja onkin loistava yhdistelmä, jossa ilot ja surut tasapainottavat toisiaan luoden kauniin tarinan. Kaiken viimeistelee upeat valtavat kuvat, joiden kautta tarinan upeaan tunnelmaan on entistä helpompi sukeltaa. 

Lumisisko, (Snösystern, 2018)

Kustantamo S&S, 2019

Kuvittanut: Lisa Aisato

s.190

Anne Holt: Sokea jumalatar

Poliisille tutun huumetrokarin löytyminen murhattuna, ei ihmetytä poliiseja suuresti ja tapausta pidetään yksinkertaisena, kunnes asuntoonsa murhattu asianajaja löytyy pian huumetrokarin murhan jälkeen. Ylikonstaapeli Hanne Wilhemsen ja hänen työtoverinsa Håkon Sand alkavat epäilemään, että jutut liittyvät jotenkin toisiinsa.
Murhia selvittäessään Hanne ja Håkon ajautuvat vaarallisille vesille, kun huumerinkiin tuntuu olevan sekaantunut isompikenkäisiäkin, ja he haluavat estää paljastumisensa.

Sokea jumalatar on ensimmäinen Hanne Wilhelmsen -dekkari.
Hanne Wilhelmsen kuulostaa mukavan erilaiselta dekkarihahmolta, vaaleanpunaisen Harrikkansa kanssa, vaikka tästä ensimmäisestä osasta mieleen jäi enemmän Håkon ja hänen hiukan liian saamaton hahmonsa. Jos päätän jatkaa tätä sarjaa, toivon Hannen olevan siinä enemmän mukana. Itselleni jäi enemmän sellainen olo, että sarjan pitäisi olla Håkon sand -dekkari.

Lukijalle selviää aika pian mihin suuntaan kirjan juoni etenee, mutta liikaa ei kuitenkaan paljasteta ja jännitys säilyy loppuun saakka. Osaa kirjan rikollisista pystyy arvailemaan jo kirjan aikana, mutta itselleni ei ainakaan auennut yhtään vihjettä, josta loppuratkaisun olisi selville saanut.

Sokea jumalatar päätyi luettavaksi Pohjoismaa -haasteen takia, vaikka kirja onkin hyllyssäni ollut pitkään. Eikä Holtin kirja huonoimmasta päästä lukemiani dekkareita ollut, vaikka ei ihan kärkijoukkoon pääsekkään. Holt voi hyvinkin päätyä lukulistalleni jatkossakin. :)

Hiukan oli pettymys, ettei tässä kirjassa paljoa Norjaa esitelty. Olisi ollut kiva tutustua paremminkin, kun en ole ennen tainnut edes muita norjalaisia kirjoja lukea. Tapahtumat olisi voinut tavallaan kuvitella mihin vain pohjoismaahan.



Sokea jumalatar, (Blind gudinne, 1993)
Gummerus, 1998
Suom. Katriina savolainen
s. 342
Kannen suunnittelu: Liisa Holm