Carlos Ruiz Zafón: Usvakaupunki

 

Usvakaupunki koostuu yhdestätoista kertomuksesta. Osa kertomuksista esittelee tuttuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, mutta heidän tarinoistaan löytyy jotakin merkillistä. Gaudí esimerkiksi matkaa New Yorkiin saadakseen Sagrada Familian valmiiksi ja Miguel de Cervandes kirjoittaa pääteostaan. Mukaan mahtuu myös Ruiz Zafónin romaaneista tuttuja henkilöitä. 

"Olen aina kadehtinut sitä, miten helposti jotkut ihmiset unohtavat, aivan kuin menneisyys olisi pelkkä välikausivaate tai vanhat kengät, jotka voi vain hylätä komeron perukoille, jolloin hukattuja askeleita on enää mahdoton kulkea uudestaa."s.13

Carlos Ruiz Zafón on yksi lempikirjailijoistani. Tuulen varjo on yksi mieleenpainuvimmista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Olin surullinen kun Ruiz Zafón kuoli. Tämä novellikokoelma onkin julkaistu postuumisti. Tämä tarjoaa kuitenkin vielä pienen kurkistuksen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle ja Barcelonan synkille kaduille. Joten vaikka en ole kovin suuri novellien ystävä, on tämä silti ollut ilmestymisestään lähtien ehdottomasti luettavien listalla. 

Novellit johdattavat romaaneista tuttuun kolkkoon, synkkään Barcelonaan, jossa ihmisten kohtalot ovat surullisia, ja jossa hahmot ovat rouhean raakoja. Sumuiset, koleat kadut herättävät mielikuvituksen eloon, enkä yhtään ihmettele ratkaisua tuoda osaan kertomuksista hieman mahdottomampiakin asioita, ja pieniä fantasian/kauhun elementtejä.

Itse pidin enemmän niistä kertomuksista, joissa oli täysin keksityt hahmot, ja romaaneista tuttuja hahmoja, mutta toisaalta oli kiintoisaa lukea myös aikansa suurista nimistä, kuten Gaudísta. Etenkin kun näiden todellisten hahmojen tarinoihin oli myös tuotu noita mystisiä fantasia elementtejä. 

Osa kertomuksista oli hyvinkin tunteita herättäviä. Tässä oli taas niin monia karmeita kohtaloita kirjoitettu naisille, että välillä teki oikein pahaa. 

Usvakaupunki, (La Ciudad de Vapor, 2020)

Otava, 2021

Suom. Antero Tiittula

s.172

Carlos Ruiz Zafón: Henkien Labyrintti

Daniel Sempere on jo aikuinen mies, kun eletään 50-luvun loppua. Hän elää rauhallisesti perheensä kanssa työskennellen Sempereiden kirjakaupassa. Rauhallinen perhe-elämä ei kuitenkaan jatku pitkään, sillä Barcelonaan saapuu upea nainen mukanaan synkkiä salaisuuksia ja vaarallinen tehtävä, johon Sempereiden perhe sotkeutuu.
Alicia Gris on saapunut Barcelonaan työtoverinsa kapteeni Vargasin kanssa. He yrittävät selvittää rikkaan ministeri Vallsin katoamista. Tutkimuksien yhteydessä he saavat selville liian arkaluontoisia asioita ja tietävät olevansa suuressa vaarassa. Liian moni tuntuu kantavan kaunaa kieroa Vallsia kohtaan, jopa kiltti Daniel Sempere janoaa kostoa.

Henkien labyrintti on neljäs kirja Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta.
Tätä kirjaa olen odottanut, enkä varmasti ole ainoa. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja sai viimeinkin päätöksen. Salaisuudet ja mysteerit paljastuivat ja aiempien osien tarinat yhdistyivät.

Joskus olisi mukavaa lukea koko sarja uudestaan, sillä en pysty muistamaan läheskään kaikkea aiempien osien tapahtumista. Kirjojen henkilöt palautuivat aika nopeasti mieleen tätä kirjaa lukiessani, mutta ongelmia tuotti muistaa miten kaikki he ovat liittyneet toisiinsa jo aikaisemmin.
Hahmoja onkin aika paljon ja lisää tuli myös tässä kirjassa, joten muistettavaa riittää.

Henkien labyrintti on onnistunut päätös upealle sarjalle. Pidin kirjasta paljon. Tuttu sumuinen ja synkkä Barcelona ja mystinen unohdettujen kirjojen hautausmaa tarjosi jälleen koukuttavan ja kauniin ympäristön kirjan tapahtumille. Uusi tärkeä hahmo Alicia Gris sopikin kuvaan täydellisesti.

Tässä kirjassa oli mukana runsaasti toimintaa, juonittelua ja tietysti rakkauden tuskaa. Pidin myös kirjan lopetuksesta, jossa päästään jo vuoteen 1992. Sempereiden suku jatkuu, eikä unohdettujen kirjojen hautausmaa unohdu.

Henkien labyrintti, (El laberinto de los espíritus, 2016)

Otava, 2017
Suom. Antero Tiittula
s. 956

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Óscar Drai lähtee sisäoppilaitoksesta harhailemaan lähiseuduille. Hän törmää kissaan, jota seuraa vanhalle ränsistyneelle kartanolle. Óscar tutustuu talossa asuvaan perheeseen, johon kuuluu vain kaunis Marina, sekä tämän isä.
Marina johdattaa Óscarin hautausmaalle, jossa he näkevät, siellä säännöllisesti vierailevan mustiin verhotun naisen. He alkavat selvittää naisen tarinaa ja ovat pian mukana vaarrallisten salaisuuksien täyttämässä tarinassa Barcelonan synkillä kaduilla.

Odotukseni olivat suuret, kun aloin lukemaan Marinaa, sillä Zafónin Tuulen varjo on lempikirjani. Zafón ei pettänyt tässä vanhemmassakaan kirjassa. Tunnelma oli yhtä upean käsin kosketeltava, kuin Tuulen varjossa ja sen jatko-osissakin. Marina tosin oli huomattavasti lyhyempi tarina, joten Barcelonan sateisilta kaduilta joutui poistumaan melkein yhtä nopeasti, kun sinne pääsikin.

Marina oli loistava. Zafón osaa kirjoittaa kirjoja, joiden tarinat uppoavat täysin varsinkin minuun, koska rakastan synkkiä ja sateisia maisemia. Koskaan ei tiedä mitä Barcelonan kaupungin varjoihin kätkeytyy. Juuri tämän salaperäisen tunnelman takia jaksan Zafónin kirjoja hehkuttaa päivästä toiseen. Marinassa on paljon samoja piirteitä, kuin Tuulen varjossakin, vaikka tämä onkin huomattavasti kevyempi versio, mutta minua ei samankaltaisuus haittaa, sillä juuri tästä tyylistähän minä pidän.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat ympäri Barcelonaa ja jos Barcelonasta enemmän tietäisi, olisi maisemat varmasti aika tutun kuuloisia, sillä kirjassa mainitaan paljon paikkoja nimeltäkin, niin kuin muissakin Zafónin kirjoissa.

Kirja on tarkoitettu nuorille-aikuisille, mutta itse en olisi tätä kovin nuorena varmaan edes uskaltanut lukea, sillä kirja nostatti ihon kananlihalle, pelottavavilla kohtauksillaan. En siis aikuistenkaan lukijoiden kannata jättää lukematta siinä uskossa, että kirja olisi kovinkaan lapsellinen tai juoni olisi niin ennalta arvattava, kuin monissa nuortenkirjoissa, sillä sitä tämä ei ole.
Jos siis hautausmaat, synkkyys, hämärät kujat, sumuinen Barcelona ja surulliset rakkaustarinat ovat sinun juttusi suosittelen tätä kirjaa.

Lue myös: Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki.


Marina, (Marina, 1999)
Otava,
Suom. Antero Tiittula
s.282

Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki

Vuonna 1957 joulun alla Semperen ja pojan kirjakauppaan astuu uhkaavan oloinen muukalainen. Mies vaatii saada ostaa yhden kaupan kalleimmista kirjoista. Mies jättää kirjan Danielille, jotta tämä voisi toimittaa sen eteenpäin. Miehen lähdettyä Daniel lukee kirjan omistuskirjoituksen. Fermin Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen. Danielin mielenkiinto herää. Minkälaista salaisuutta hänen ystävänsä Fermin pitää itsellään?

Taivasten vanki on kolmas Ruiz Zafonin Barcelonaan ja unehdettujen kirjojen hautausmaan ympärille sijoittuva kirja. Tässä paljastui paljon uusia asioita Fermin Romero de Torresista, mutta myös Danielin äidistä Isabellasta. Taivasten vanki sitoo yhteen Tuulen varjon ja Enkelipelin tarinoita ja salaisuuksia.
Uusiakin hahmoja kirjaan toki ilmestyi. Näistä mielenkiintoisimpina kauppaan astellut muukalainen ja ilkeä vankilan johtaja Mauricio Valls. Lempihahmoni voisi olla, Fermin Romero de Torres tai David Martin. Molemmat ovat todella kiinnostavia hahmoja, joilla ideoita riittää.
Taivasten vanki oli mielestäni huomattavasti kevyempi, kuin aijemmat osat, mutta edelleen aivan loistava. Ruiz Zafon luo satumaisia todenmukaisia ympäristöjä lukijoilleen. Ruiz Zafon nousi lempikirjailijakseni jo Tuulen varjoa lukiessani, eikä ole vieläkään vaihtunut. 
Kirjoja ei ole pakko lukea järjestyksessä, mutta minä luin ja minusta se on hyvä niin. Taivasten vangissa heräsi taas uusia salaisuuksien alkuja, joita varmasti selviää myöhemmin, kun sarjaan on tarkoitus tulla vielä neljäs osa. Odotan jo nyt jännityksellä mitä tuo tuo tullessaan.
Niille jotka Ruiz Zafonia eivät ole vielä lainkaan lukeneet, suosittelen todella. Voisin ylistää näitä kirjoja vaikka kuinka paljon, sillä parempiin en ole vielä törmännyt. Tässä sarjassa on sitä jotain. Loistava juoni kaikkine salaisuuksineen upeasti kirjoitettuna.


Taivasten vanki (El prisionero del cielo, 2011)
Otava, 2012
suom. Antero Tittula
s.332

Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli

Enkelipeli kertoo nuoren kirjailijan David Martinin jännittävästä ja salaperäisestä elämästä Barcelonassa. David saa enkelisinetillä suljetun kirjeen tuntemattomalta kustantajalta. Kustantaja tuntuu tietävän paljon Davidista ja lupaa tehdä tästä rikkaan ja kuolemattoman. David päättää suostua tehtyyn tarjoukseen ja lupaa kirjoittaa kustantajalle tämän pyytämän kirjan. Davitin alkaessa kirjoittamaan kirjaa hänelle selviää kummallisia ja pelottavia asiota ja hänen epäluulonsa kustantajaa kohtaan kasvaa. David alkaa selvittää juttua, jossa monia ihmisiä kuolee ja jossa ihmisiin on vaikea luottaa.

Zafonin aikaisemmin kirjoittama Tuulen varjo on ollut jo jonkin aikaa lempikirjani ja odotin innolla, että pääsen lukemaan tämän. Hieman jännitti voisiko Enkelipeli yltää läheskään yhtä hyväksi kirjaksi, kuin Tuulen varjo. Tämä oli mielestäni aivan yhtä loistava, kuin edeltäjänsäkin.  Zafon on onnistunut tekemään tästäkin kirjasta todella mystisen, jännittävän ja koukuttavan.
 Kirja on täynnä salaisuuksia, sumuisia synkkiä päiviä, juonittelevia ihmisiä, surullisia rakkaustarinoita ja ystävyyttä. Tarina kulkee kuitenkin koko ajan kirjojen ja kirjailijoiden keskellä.
 Enkelipeli sijoittuu Tuulen varjosta tutuille Barcelonan kaduille. Myös unohdettujen kirjojen hautausmaa löytyy tarinasta sokkeloisine kirjalabyrintteineen ja vanhan vartijansa kanssa.
Kirja on ajoittain todella surullinen ja siihen on helppo eläytyä. Zafon kirjoittaa todella elävästi ja mystiset Barcelonan kadut on helppo kuvitella silmiensä eteen.
Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle. Kirja on täynnä hyvin kuvailtuja mielenkiintoisia henkilöitä, jotka kantavat monenlaisia tarinoita mukanaan, joita lukijalle paljastetaan kirjan edetessä. Loppua kohden lempihahmokseni nousi Isabella, joka aluksi ärsytti minua aika paljon, mutta muuttui hyvin erilaiseksi ihmiseksi kirjan edetessä.
Todella pidin tästä kirjasta enkä olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan. Onneksi on kuitenkin vielä kolmaskin, tosin huomattavasti lyhyempi kirja tähän "sarjaan" ja sen joskus myöhemmin otan luettavaksi.


Enkelipeli (El juego del angel, 2008)
Otava, 2009
suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen
s.607
Päällyksen suunnittelu: Piia Aho

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Daniel on kymmenen vuotias, kun hän pääsee kirjakauppias isänsä mukaan Unohdettujen kirjojen hautausmaaalle. Daniel saa valita hautausmaalta itselleen  minkä tahansa kirjan. Hän löytää lukemattomien kirjojen joukosta Tuulen varjon. Daniel kiinnostuu mielettömästi kirjan kirjoittajasta Julián Caraxista, ja tahtoo etsiä hänet. Kymmenen vuotta Daniel etsii kadonnutta Caraxia selvitellen samalla omaa elämäänsä, joka muistuttaa hyvin paljon Caraxin elämää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan.

Suuria kirjahyllyjen muodostamia labyrinttejä, pölyisiä kirjoja ja hämärässä palavia kynttilöitä. Ne tulee mieleen kun mietin Tuulen varjoa. Tuulen varjo on mielestäni loistava kirja. Se on salaperäinen, jännittävä ja koukuttava. Välillä tuli sellanen fiilis että eihän tää nyt näin voi mennä, kun tapahtui jotain surullista, mutta ei kirja silti liian surullinen ollut. kirjassa vallinnut sateinen ja sumuinen ilma loi lisää salaperäisyyttä, kun voi vaan arvailla mitä kaikkea siellä sumun keskellä voikaan tapahtua. Juoni ei ollut liian ennalta-arvattava, vaan koko ajan paljastui jotakin uutta. Henkilöistä hauskin oli mielestäni Fermín Romero de Torres, jolla oli omanlainen mielipide asioista. Aion lukea myöhemmin myös Tuulen varjon jatko osat, koska tämä kirja teki ainakin vaikutuksen.

Tuulen Varjo (La sombra del viento, 2001)
Suom. Tarja Härkönen
Otava 2004
647 s.