Päivi Romppainen: Vilma ja Hurttien Hilton

 

Vilman koiraklubi, eli Vilma ja hänen kaksi kaveriaan, saa uuden tehtävän. Sinilaakson koirahotelli tarvitsee kipeästi apua juhannukseksi, sillä juhlan takia koiria riittää talon täydeltä. Hotellin omistaja on loukannut kätensä, joten koiraklubi kutsutaan paikalle. 

Vilma, Jonna ja Laura päättävät ottaa tehtävän vastaan, vaikka onkin juhannus. Kesäyöt koirahotellin aitassa kuulostaa oikeastaan aika täydelliseltä juhannukselta, etenkin kun he saavat viettää päivät koirien kanssa.

Kaikkean romanttisin ja rauhallisin juhannuksesta ei kuitenkaan tule, sillä perheellä tuntuu olevan aika paljon ongelmia, ja sitten lähistöllä alkaa tapahtua murtoja.

"Koira nosti tylppää kuonoaan kohti ilmavirtaa ja antoi tuulen pyöritellä korviaan. Koira käyttäytyi, kuin se olisi aina istunut pyörän kyydissä. Ehkä se olikin."s.67

Vilma ja Hurttien Hilton on toinen osa Vilman koiraklubi -sarjasta.

Tällä kertaa tarinaan mahtuu paljon koiria, monen rotuisia ja luonteisia, sillä onhan tapahtumapaikka täyteen myyty koirahotelli. Tässä toisessa osassa pääroolin saavat kuitenkin Hovawartit. Jokaisessa sarjan osassa kun tutustutaan tarkemmin aina yhteen rotuun. Pelastuskoiratoiminnastakin puhutaan, ja sitä esitellään lukijalle jonkin verran. 

Kesäinen juhannustunnelma täyttää tytöt suurilla odotuksilla. Romantiikkaakin kaivataan, mutta loppujen lopuksi päivät ovat työntäyteisiä ja kesäsateen kastamia. Mukaan mahtuu kuitenkin myös hitusen ihastumista, mutta sitäkin enemmän draamaa ja jännitystä. 

Vilma ja hurttien hilton

Tammi, 1997

Kannen kuva: Pentti Kareinen

s.208

Päivi Romppainen: Vilman koiraklubi

 

Vilma haluaa oman koiran, mutta äiti ei suostu. Kesä ilman koiria kuulostaa kamalalta. Niinpä Vilma keksii idean, jossa voi yhdistää huvin ja hyödyn. Hän perustaa ystäviensä kanssa koiraklubin, jossa he maksusta hoitavat tai lenkkeilyttävät asiakkaidensa koiria. He onnistuvatkin saamaan asiakkaan, ja pian he hoitavat ihania partacollieita. Tytöt kuitenkin huomaavat jotakin omituista koirien ja omistajan väleissä. He alkavat tutkia asiaa ja päätyvät mysteerin jäljille.

Vilman koiraklubi aloittaa Vilman koiraklubi -sarjan.

Luin tätäkin koirasarjaa lapsena, mutta mitään muistikuvia tästä ei ollut. Päätinpä ottaa sarjan nyt uusintalukuun. Tämä kirja on kirjoitettu jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta on edelleen mielestäni toimiva nuortenkirja koirafaneille.

Sarjan jokaisessa osassa keskitytään johonkin tiettyyn koirarotuun, josta sitten kerrotaan enemmän, vaikka kirjassa esiintyisi muitakin rotuja. Tässä ensimmäisessä osassa pääroolin saa partacolliet.

Kirjassa on runsaasti koirajuttuja, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä ja arkea. Tyttöjen erilaisia luonteita kuvataan, ja heidän perhesuhteitaankin sivutaan. Hiukan ihastumistakin heitetään sekaan. Nopealukuinen kirja tarjoaa mukavan kesäisen tarinan ihanine koirineen. Mysteeri kulkee kivasti mukana läpi kirjan, ja lopussa onkin luvassa varsin hurjia tilanteita.

Vilman koiraklubi

SAGA egmont, 2020

Ilmestynyt aiemmin Tammen julkaisemana, 1996

Lukija: Sanna-Kaisa Saari

Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa

 

Toimittaja Viola Glas on tekemässä juttua siirtolapuutarhan 60-vuotis juhlista, kun yhdestä mökeistä löydetään ruumis. Poliisit tutkivat asiaa, mutta Violakaan ei malta pysyä sivussa. Hän tapaa uusia ihmisiä, sekä vanhoja tuttuja kesäisissä puutarhoissa, eikä välty kuulemasta miten tapauksen tutkinta etenee. 

"Hänen olisi vaikea kirjoittaa muuta kuin ylistäviä lausuntoja sellaisesta siirtolapuutarhayhdistyksen puheenjohtajasta, joka tarjosi lounaalla uusia perunoita ja itse tehtyä aiolia. Viola huokaisi syvään ja antautui lempipuuhaansa syömiseen."s.33

Siirtolapuutarhan varjoissa aloittaa Viola Glas -dekkaritrilogian.

Tämä on ihanan kesäinen kirja, juuri sopiva dekkari kesäkuukausina luettavaksi. Siirtolapuutarhamiljöö kukkineen, kesäherkkuineen ja illanistujaisineen piirtävät eteen kauniit kesäpäivät. Murhakin tapahtuu ja sitä tutkitaan. Viola tietysti on aina sattumalta oikeaan aikaan paikalla ja saa urkittua monenmoista tietoa. Dekkariosuus on melko lempeää, ja syödä muistetaan hyvin, kamalista tapahtumista huolimatta. 

Siirtolapuutarhan varjoissa on kevyttä ja nopeaa luettavaa, joka tarjoaa mukavan tarinan ilman sen kummempia isoja teemoja. Minua tosin kummastutti tapa kertoa Violan menneisyydestä niin, että läpi kirjan tuntui siltä kuin olisi aloittanut sarjan lukemisen keskeltä. Vähän väliä oli sellainen tunne, että olisi pitänyt tietää enemmän asioista joista kirjassa vain vihjailtiin. Jouduin jopa tarkistamaan, etten ollut ymmärtänyt mitään väärin ja kirja tosiaan aloittaa Viola Glas -sarjan.

Siirtolapuutarhan varjoissa

Luovinet, 2010

Ulkoasu: Kati Tiirikainen

s.300

Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä

 

Ompelijatar Hannah Lönn palaa Tukholmaan, ja saa töitä kuuluisalta muotisuunnittelijalta. Tosin työ on kaikkea muuta kuin hohdokasta suunnittelua. Hän joutuu ompelemaan päivästä toiseen samanlaisia viittoja muotinäytökseen. Rutiininomaisen työn keskeyttää murha, jonka tutkintaa Hannah päätyy auttamaan. 

"Viittoihin liittyvä salamyhkäisyys sai lisäksi suorastaan naurettavat mittasuhteet. Sen sijaan, että olisi saanut työskennellä tavaratalon isossa ateljeessa, Hannah joutui ompelemaan pienessä kaksiossaan."s.12

Murha muotinäytöksessä on toinen osa 50-luvulle sijoittuvasta Hannah Lönn -dekkarisarjasta.

Ensimmäisen osan kaunis maalaismiljöö on nyt jäänyt taakse, kun Hannah on palannut kesälomaltaan Tukholman syksyyn. Kiinnostavan miljöön tarjoaa kuitenkin myös Tukholma ja muotimaailma, johon kirjan juoni hyvin vahvasti sijoittuu.

Hannahin työstä ompelijattarena, sekä hänen unelmastaan tulla vakavasti otettavaksi suunnittelijaksi puhutaan paljon. Tämän kirjan juoni pyörii muutenkin paljon muotipiireissä, sillä nimensä mukaan murhakin tapahtuu muotinäytöksessä. 

Juoni etenee verkkaisesti, eikä hurjaa toimintaa juurikaan ole. Muutenkin kirja on sellainen leppoisa dekkari, jossa murhilla ja kauheuksilla ei mässäillä. Minulle tämän sarjan kirjat ovat vähän siinä ja siinä, että tuntuvatko ne jo liian pitkitetyiltä tapahtumien vähäisyyteen nähden, mutta jotenkin tämä toinen osa tuntui etenevän sujuvammin kuin ensimmäinen. Tietysti osa syy tähän oli 50-luvun muotimaailma, joka kiinnosti. 

Aion lukea myös sarjan kolmannen osan, sillä hyvin verkkaisesta tyylistään huolimatta näiden tarinoiden kautta on mukava matkata 50-luvulle.

Murha muotinäytöksessä, (Döden klär i domino, 2019)

Bazar, 2020

Suom. Katariina Kallio

s.413

Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta

 

Jannico tapaa Jessan. Ajatukset Jessasta täyttävät heti hänen elämänsä. Hän on rakastaunut Jessaan, joka ei ota rakkautta vastaan noin vain. Jessalla on ongelmia, jotka hiipivät osittain myös Jannicon elämään. Jannico haluaa auttaa, mutta helppoa se ei ole, eikä välttämättä edes mahdollista. Sitten Jannicon elämään tulee muutakin, unelmien työ. Jannico saa elää vapaammin fantasiaelämäänsä Jannicana. Pikkuhiljaa on helpompi olla avoimesti androgyyni, sekä Jannico, että Jannica.

Toinen sadetta, toinen tuulta on on säeromaanimuotoon kirjoitetun Rakkausmyrsky -trilogian toinen, itsenäinen osa.

En ole aiemmin ollut erityisen innostunut tai kiinnostunut säeromaaneista, mutta näiden rakkausmyrsky -sarjan kirjojen parissa olen viimein innostunut. Tämän sarjan kirjoja ei tosiaan tarvitse lukea järjestyksessä, sillä hahmot ja tarinat ovat aivan erit. 

Tässä kirjassa ei ole sitä perinteistä "tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisena loppuun asti" -tarinaa, vaan sellainen raikas tarina ihmisistä, jotka haluavat elää rauhassa omannäköistä elämää. Tarina kahden hyvin erilaisen persoonan yhteentörmäyksestä, rakkaudesta ja draamasta. 

Pidin kaikesta tässä kirjassa! Tämä oli sellainen räväkkä ja vauhdikas. Kirjan loppu oli myös ihana, yllättävä. Päähenkilö Jannico on lempeä, herkkä ja rakastava persoona, jonka tarinaa on ilo lukea. 

Toinen sadetta, toinen tuulta

KVALITI, 2024

s.220

Arvostelukappale

JP Koskinen: Hautakello

 

Axel Svart on taideopiskelija, joka tapaa upean Helenin vuonna 1888. Axel ja Helene rakastuvat, yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan. Mutta sitten helen sairastuu ja kuolee. Axel ei ole valmis luopumaan rakkaudestaan. Niinpä he päättävät Helenin veljen kanssa kokeilla jotakin hyvin äärimmäistä. He ottavat käyttöön Axelin hallussa olevat lääkeaineet, joiden on tarkoitus herättää kuollut henkiin. 

Axel päätyy taiteensa perässä Lontooseen, jossa hänen uusi oppi-isänsä mestari Sickert järjestää näyttelyn. Mitä merkillisimpiä asioita alkaa tapahtua. Axel alkaa saada tietoonsa asioita lapsuudestaan, ja monista asioista, joiden todenperäisyyttä on vaikea uskoa. Sitten Lontoossa alkaa tapahtua kamalia. Joku tappaa nuoria naisia. Miten kaikki kamaluudet liittyvät Axeliin, ja kuinka käy Helenin?

"-Ajattelen vain parastasi. Peloista pääsee eroon parhaiten kohtaamalla ne. Ikävä sanoa, mutta sinä pelkäät yhä tuota Steinia, eikö niin?"s.41

Hautakello on synkkä ja karmiva kauhukirja. 

Melko lyhyihin lukuihin jaettu kirja tarjoilee hurjan määrän koukkuja, joiden jälkeen on aina luettava ehkä vielä yksi luku. 

Kirjassa kuljetaan Suomessa, Lontoossa ja Pariisissa. Taidepiireissä, vaikka taidetta ja sen luomista kuvataankin melko vähän. Pääpaino on kaikessa karmivassa, vihjailussa, epäilyissä ja salaisuukissa. Juoni kätkee sisäänsä spiritismiä, kuoleman jälkeistä elämää ja menneiden kaivelua yhdistettynä oikeisiin historiallisiin tapahtumiin. Esimerkiksi viiltäjä Jack saa kirjassa suuren roolin. Tällaisista kytköksistä oikeaan historiaan, mielikuvituksellisilla koukuilla pidän kovasti kirjoissa.

Kirja tarjosi yllätyksiä aivan loppuun saakka, eikä karmiva ja epätietoinen tunnelma väistynyt. Kirjan lukeminen oli melkoista vuoristorataa. Koukuttavia tilanteita oli paljon, mutta silti välillä ei edetty juuri lainkaan. Lopussa taas tunnelma oli lähes hengästyttävä, kun odotti sitä viimeistä karmaisevaa ratkaisua, epätietoisena siitä, miten kaikki tulee päättymään. 

Hautakello

Haamu, 2024

Kansikuva: Nalle Mielonen

Teos on ilmestynyt sähköisessä muodossa 2019(osissa) Storytel Originalin julkaisemana

s.273

Arvostelukappale

Thomas Brunstrøm ja Thorbjørn Christoffersen: Sallin isän loistava loma

 

Sallin syysloma alkaa sateisena ja tuulisena. Se hiukan harmittaa. Mutta kotona isä odottaa valtavan yllätyksen kanssa. Heidän perhe lähtee lomalle!

Lomasta tulee mahtava. On aurinkoa, ruokaa ja uimista. Sallin isän seurassa lomastakaan ei voi tulla tylsää. Salli toki yrittää pitää kovaäänisen, hurjia ideoita keksivän isänsä hieman kurissa, sillä muilta lomalaisilta saadaan välillä paheksuvia katseita.

"Salli rakastaa lomaa, mutta vihaa huonoa säätä. Melkein yhtä paljon... ei, vaan itse asiassa vielä enemmän kuin vihaa pinaattia, matikankokeita ja aikaisin nukkumaanmenoa."

Sallin isän loistava loma on super mahtava lastenkirja, jota suosittelen lämpimästi, niin kuin koko Sallin isä -sarjaa. 

Teksti ja kuvat luovat jälleen täydellisen hauskan kokonaisuuden. Tämä oli mielestäni ehkä jopa paras Sallin isä -kirja tähän mennessä, mutta se voi johtua myös siitä, että tähän perheeseen on jo ehtinyt tutustua, ja nyt pääsi tälle matkalle heidän kanssaan. 

Sallin isältä ei mielikuvitus lopu. Hän keksii selityksen asiaan kuin asiaan, vaikka Salli on jo sen verran vanha, että osaa epäillä isänsä hurjia tarinoita. Pikkuveli ei sen sijaan epäile mitään, vaan elää aivan omaa hulvatonta elämäänsä, lähinnä kuvituksen kautta. Onkin aivan oma hauska lisä kirjan lukemiseen, etsiä pikkuveli lähes jokaiselta aukeamalta ja katsoa, mitä hän milloinkin keksii touhuta. 

Sallin isän loistava loma, (Sallys fars fede ferie, 2018)

KVALITI, 2024

Suom. Sirpa Alkunen

Arvostelukappale

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Antti Hautalehto palaa työhönsä Porvoon poliisiin. Tutkinnanjohtajan työt alkaa rytinällä, kun heti alkuun löydetään golfkentältä kuollut mies. Vainajan tatuonti herättää kaikkien kiinnostuksen, sillä mies kuuluu Antille menneisyydestä hyvinkin tuttuun Order of the Bolt -rikollisjärjestöön. Sitten alkaa kuulua huolestuttavia uutisia. Ikävät asiat Hautalehdon menneisyydestä ovat todella tulossa jälleen lähelle. 

"Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Kallion edustalla olevien matalien katajapensaiden takaa ilmestyi kireään t-paitaan ja sortseihin pukeutunut kalju, lihaksikas mies, jonka käsivarret olivat tatuointien peitossa."s.106

Kostajan merkki on kymmenes osa Antti Hautalehti -dekkarisarjasta.

Pari viimeisintä Hautalehto dekkaria ei ole oikein iskeneet minuun, vaikka tästä sarjasta olen kovasti pitänyt. Siksi nyt onkin ollut pidempi tauko, ennen kuin uskalsin tarttua tähän kymmenenteen osaan. Mutta ilokseni tämä olikin taas paljon parempi kuin pari edeltäjäänsä. 

Kirjan tarina kulkee vauhdilla ja on  nopealukuinen. Paluu Porvooseen ja tutut työkollegat saivat iloiseksi. Tuo Hautalehdon ja kollegoiden välinen luottamus ja ystävyys kun on tässä sarjassa ihan parasta. Humoristinen sanailu saa useasti hymyn huulille, kun taas heidän keskinäinen huolenpitonsa, on mitä lämpimintä luettavaa.

Toimintaa kirjassa riittää, ja juonikuviot menevät jälleen melko kansainvälisiksi. Vaarallisia tilanteita, isoja roistoja, räjähdyksiä ja paljon muuta hurjaa mahtuu juoneen. Kirjassa viitataan useasti sarjan alkupään tapahtumiin ja juonipaljastukset ovat suuria, joten suosittelen lukemaan ne ensin, vaikka tässä toki kerrotaan kaikki oleellinen. 

Kostajan merkki

Bazar, 2022

Kannen suunnittelu: Kristiina Kaksonen

s.318

Arttu Tuominen: Verivelka

 

Poliisi saa ilmoituksen mökillä sattuneesta puukotuksesta. Tapaus vaikuttaa heti selvältä. Kyseessä näyttää olevan perinteinen ryyppyporukan kokoontuminen ja känninen puukolla sohiminen. 

Komisarion viransijaisena toimivan Jari Paloviidan on nyt aika näyttää kuinka hyvin pärjää esimiestehtävissä. Mutta kun hän kuulee mökillä riehuneen miehen nimen, on tehtävä kaikkea muuta kuin helppo. Onneksi alaisina toimii varsin pätevät kollegat, Henrik ja Linda.

"Paloviita ryki kurkkuaan, joka tuntui puristuvan ohueksi pilliksi. Kuuman ja kylmän aallot vaihtelivat vailla minkäänlaista logiikkaa, ja äkkiä hänelle tuli pelko, että saattaisi oksentaa."s.63

Verivelka aloittaa Poriin sijoittuvan Delta -dekkarisarjan.

Tästä sarjasta olen kuullut niin paljon kehuja, että jo oli aika itsekin kurkistaa, mistä nuo kehut ovat peräisin. Nyt kirjan luettuani on sanottava, että kehut tämä kirja on ansainnut.

Ensinnäkin on varoitettava, että tämä dekkari ei todellakaan ole mitään kevyttä, hyvänmielen cozy crimeä, vaan paikoitellen hyvinkin ahdistavaa ja tunteisiin käyvää. Tarina sisältää paljon lasten välistä kammottavaa kiusaamista, sekä julmia perhesuhteita. 

Juoni kulkee kahdessa ajassa, nykypäivässä, sekä Jarin lapsuudessa vuonna 1991. Kirjan kerronta on arkista ja sujuvaa. Sen tarinaan on helppo uppotua. Jarin aikuisuus ja lapsuus vuorottelevat sopivassa suhteessa, ja onnistuvat pitämään otteen lukijasta. Kirjaan mahtuu runsaasti arkisten asioiden kuvausta, on ystävyyttä, ihastumista, perhe-elämää, mutta sitten kaikkeen hiipii sellainen synkkyys. Ihmisten huonot puolet ja julmuus näyttäytyy. 

Pidin eniten kohdista, jotka sijoittuivat menneisyyteen, vaikkakin niiden lukeminen tuntui välillä jo aika pahalta kaikessa kamaluudessaan. Mutta kyllä nykypäivänkin tapahtumiin oli saatu paljon kiinnostavaa. Oli mielenkiintoista seurata Jarin kamppailua moraalinsa kanssa. Sitä, miten hän hoitaa vaikean tilnateen poliisina, kun menneisyys tulee kurkistamaan hyvin läheltä. Myös muiden poliisien ongelmat alkoivat kiinnostaa, mutta ehkäpä Henrikiin ja Lindaan tutustutaan paremmin muissa osissa.

Verivelka

WSOY, 2019

Kansi: Mika Tuominen

s.408

Kati Routa: Vihanpitäjät

 

Rosi Tikkuri on harjoittelijana poliisissa. Tampereella katoaa 14-vuotias poika, jonka katoamista Rosi odottaa pääsevänsä tutkimaan. Sitten hän tekee virheen ja saa potkut. Rosi yrittää selvittää pojan katoamisen itse, ehkä paikka poliisista sitten olisi taas hänen. 

Pojan katoamista selvittäessään Rosi päätyy monimutkaisten sukuriitojen äärelle. Onneksi hänellä on apunaan kahdeksankymppinen Lilja, jolla tuntuu olevan yhteyksiä henkimaailmaan.

""Mä tiedän että jotain on nyt pahasti pielessä", se sanoi. "Mitä jos me ei enää ikinä nähdä meidän poikaa? Jos se katoaa jäljettömiin niin kuin se englantilainen pikkutyttö.""s.29

Vihanpitäjät on Tampereelle sijoittuva dekkari, jonka tarinaa kerrotaan viiden hahmon kautta vuorotellen. Päähenkilöitä onkin kirjassa siis monta, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Vihanpitäjät erottuu hyvin dekkareiden joukosta, ja jää jopa mieleen erilaisuudessaan. Kirjaan mahtuu monenlaista hahmoa, sukuvihoja ja jännitystä. En voi sanoa alkaneeni pitää kirjan hahmoista, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä. Etenkin Esa sai aikaan suuria puistatuksia, mutta enpä oppinut pitämään Rosistakaan. 

Kirjan juoni etenee rauhallisesti. Pääpaino pysyy koko ajan päähenkilöiden elämässä, ajatuksisa, ongelmissa ja menneisyyden koettelemuksissa. Lopussa sitten rymistellään asiat selväksi kauheaa vauhtia, dramaattisin paljastuksin. 

Kirjassa oli mukavan erilainen tapa käsitellä ongelmia, joita vanhukset joutuvat kohtaamaan. Tässä kirjassa yksi päähenkilöistä on vanhus, jonka kautta päästään kurkistamaan suoraan ongelman ytimeen. Tässä puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä, hoitohenkilökunnan kiireestä ja riittämättömyydestä, ruokahuollosta ja vanhainkodeistakin, mutta kaikesta tästä huolimatta sävy ei ole saarnaavaa, sillä Lilja, jonka kautta asiaan perehdytään, on melko roisi mummeli, eikä ihan tavallisin muutenkaan. Hänen hahmonsa tuokin kirjaan paljon menoa ja meininkiä.

Vihanpitäjät

Crime Time, 2018

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

s.298

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

 

Riia Haapakorpi turvautuu elämässään tuttuihin rutiineihin, töitä, salilla käymistä, lenkkeilyä ja yhteistä aikaa perheen ja parhaan ystävän kanssa. Isoäidin kuoltua nämä rutiinit tuntuvat entistä tärkeämmiltä. Sitten eräänä iltana kaikki muuttuu. Joku on huomannut puistossa kummallisia jälkiä, kuin verta. Riia tutkii asiaa ja kohtaa pusikossa kammottavan näyn. Urheilukassillinen ruumista on jätetty puistoon löydettäväksi.

Riia joutuu tekemisiin poliisin kanssa, sillä ajan kuluessa murhat lisääntyvät, ja jotenkin murhaaja tuntuu haluavan Riian tietävän asiasta. Poliisien kanssa työskentely ei vain ole helppoa, sillä Riian menneisyydessä on asioita, jotka poliisit tuovat pintaan. 

"Riia kurtisti kulmiaan. Hän ei hetkeen kyennyt muistamaan edes omaa osoitettaan. Hän tuijotti vain kättään; mamman sormukseen oli kietoutunut muutama vaalea hius."s.67

Ja jollen sinua saa on dekkari, jossa rikokset ovat raakoja. Palottelusurmat olisivat jo aivan riittävän karmivaa luettavaa, mutta kun siihen yhdistetään vielä päähenkilö, jolle murhaaja selvästi haluaa viestittää jotain, on tunnelma varsin hyytävä. 

Riia on mukavan tavanomainen päähenkinkilö, hänellä on omat menneisyyden syyllisyytensä sun muut, mutta ne eivät ole ylilyötyjä. Hän tuntuukin uskottavalta hahmolta. Onkin mielenkiintoista ja aika karmivaa luettavaa, kun Riia pikku hiljaa pääsee syvemmälle ja syvemmälle tässä kammottavassa tapauksessa, joka hänen eteensä ilman näkyvää syytä heitetään. 

Poliisit toki tutkivat tapausta, mutta on erityisen kiinnostavaa, että dekkariin on laitettu päähenkilöksi rikoksen todistaja, jonka tavalliseen, rutiinien täyteiseen elämään rikos hiipii salakavalasti.

Kirjan juoni etenee sujuvasti, aika rauhallisesti ennen lopun huimia juttuja. Pientä romantiikkaakin on matkalle viritelty, mutta se ei kovinkaan kummoiseksi juoneksi rakennu.

Ja jollen sinua saa

Bazar, 2021

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

s.333

Outi Pakkanen: Pullonkerääjä

 

Synkän marraskuun keskellä ulkoilee monenlaisia ihmisiä. Isabella Haapanen ylläpitää kuntoaan liikkumalla ulkosalla. Siellä hän seuraa mielellään erään nuoren miehen menemisiä. 

Amos Skog haaveilee lasitaiteilijan urasta, kulkee koiran kanssa ulkona ja kummastelee tuota vanhempaa rouvaa, joka tuntuu haluavan hänen seuraansa.

Anna Laine sen sijaan joutuu miettimään tarkkaan mitä haluaa jatkossa elämältään, joka tuntuu väkisin muuttuvan.

"Isabella oli päättänyt ryhtyä toimimaan vasta illansuussa, kun olisi jo pimeää. Hänellä oli koko päivä edessään, juuri nyt tuntui että suorastaan kaikki maailman aika."s.199

Pullonkerääjä on Pakkasen kolmaskymmenes teos. En edes tiedä kuinka mones Anna Laine -dekkari. Tuttua ja turvallista luettavaa oli jälleen tarjolla. Eli dekkari, jossa varsinaista dekkarijuonta ei juuri löydy, mutta loistavaa, sujuvasti etenevää ja koukuttavaa ihmiskuvausta, Helsingin maisemia ja Anna Laineen kuulumisia löytyy sitten sitäkin enemmän. 

Pidin tästäkin Anna Laine -dekkarista paljon, vaikka mitään ihmeellistä ei edes ole tarjolla. Pidän Pakkasen tavasta kuvata sujuvasanaisesti ihmisten elämää, ja etenkin Anna Laineen itsensä kuulumiset kiinnostavat aina, sillä olen näitä hänestä kertovia tarinoita lukenut jo niin monta vuotta. Tosin tälläkin kertaa hänen tarinansa ei juuri liity kirjan varsinaiseen juoneen, joten jos sattuu lukemaan tämän kirjan tietämättä Anna Laineesta mitään, saattaa hänen hengailunsa kirjassa herättää ihmetystä. 

Lopussa tietysti selviää miten kaikki kirjassa esitellyt ihmiset liittyvät toisiinsa, mutta se tapahtuu aika nopeasti, ilman sen ihmeellisempää draamaa. pääosassa pysyy läpi kirjan, tavallinen elämä.

Pullonkerääjä

Otava, 2022

s.318

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

 

Olavinlinna on täyttynyt kesän turisteista. Opiskelijat ovat pukeutuneet kansallispukuihin ja opastavat kesätöinään turisteja pitkin linnan synkkiä käytäviä, toistellen samoja kertomuksia historiasta. Kesäpäivien ihanuus jää kuitenkin pian unholaan, kun mustasukkaisuus, rakkausdraama, ja lopulta vielä murhat järkyttävät heitä.

"-hän ei ajatellut kuolemaa kammottavana viikatemiehenä vaan turvallisena Mustana Ritarina, joka kietoi väsyneen ihmisen viittaansa."s.105

Mustat kalat on klassikkodekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat ukkosmyrskyjen täyteiseen kesään. 

Kesämyrskyt ja synkät tarinat Olavinlinnan historiasta tuovat kirjaan jännittävän tunnelman, jota taas keventää nuorten kesäinen elämä. 

Liisa on kirjan kertojaääni, opiskelija, joka päätyy kesätöihin Olavinlinnaan hiukan myöhemmin kuin muut opiskelijaystävänsä. Liisa joutuukin seuraamaan kammottavia tapahtumia hyvin läheltä, eikä oikein tiedä keneen luottaa. Onneksi komisario Martti Halla on hänen tukena ja apuna. Tämä pari onkin piristävän hyväntuulinen. Hallan jämäkkä, mutta lempeä tyyli, sekä Liisan kohellus tekevät kirjan lukemisesta leppoisaa, jännittävää ja välillä hauskaakin. 

Kirjan upea miljöö ja mukavat henkilöt pitivät hyvin otteessaan. Itse rikosjuoni oli aika köykäinen, eikä tarjonnut loppuun asti säilyvää jännitystä. Lopun pitkä syyllisen ruodinta tuntuikin puuduttavalta, kun syyllisen oli arvannut jo aikoja sitten ja sen syynkin. 

Mustat kalat

WSOY, 1964

s.241

JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli

 

Juho Tulikosken isä kuolee, ja pian Juho saa enoltaan kirjeen, jossa kerrotaan, ettei kuolema ole onnettomuus, vaan murha. Juho matkustaa Hämeenlinnaan, jossa eno, Kalevi Arosuo, toimii yksityisetsivänä. 

Arosuo tutkii murhaa yhdessä poliisien kanssa, mutta myös Juho tempaistaan mukaan tutkimuksiin, vaikka hän ei oikeastaan edes haluaisi.

"-Hommat luistivat hetken kuin tanssi! Isäsi oli oikea viherpeukalo. Kaikki mihin hän koski, kasvoi kuin valtionvelka. Jos hän sattui illalla nojaamaan rautakankeen, niin jo aamulla sekin lykkäsi lehteä."s.83

Tammikuun pimeä syli aloittaa 12 osaisen Murhan vuosi -dekkarisarjan.

Tämän ensimmäisen osan perusteella Tulikoski ja Arosuo on melkoisen örmy pari, jonka seurassa rikosten selvittely ei kovin hilpeäksi ainakaan mene. Nämä kaksi miestä kun ovat, jos nyt ei aivan ilottomia, niin ainakin hyvin vakavia tyyppejä. Myös kirjan sivuhenkilöt luovat synkkää tunnelmaa olemalla epäystävällisiä ja vihaisia suurimman osan ajasta. 

Tammikuun pimeä syli on verkkaisesti etenevä dekkari, jossa päähenkilö Tulikosken menneisyyden nostalgiset muistot tuntuvat olevan suuremmassa roolissa kuin itse rikos ja sen selvittely. Menneisyys tuleekin esiin usein. Tulikoski muistelee menneitä välillä hyvin lämpimästikin, kun taas Arosuo ahdistuu menneisyyden rikoksista, joita ei ole selvitetty, kuten Bodominjärven tapaus. 

Välillä tahti kirjassa oli niin verkkainen, että mielenkiinto alkoi jo lipsua, mutta loppuun oli saatu kyllä piristävän kummallinen ratkaisu.

Tammikuun pimeä syli

Crime Time, 2016

Kannen ulkoasu: Timo Ahola

s.247

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

 

Poliisikoiraohjaaja Hanna Vainio viettää kesälomaansa, kun Lohjalla katoaa nainen. Hänet kutsutaan lomastaan huolimatta tutkimaan paikkoja koiransa Riinan kanssa. Mitään ei löydy ja Hanna palaa loman viettoon. Kolmen viikon päästä Sammatista löydetään ruumis. Paluu arkeen alkaakin rytinällä kun Hanna ja Riina yhdessä muiden poliisien kanssa alkavat tutkia murhaa, joka kuohuttaa paikkakuntalaisia.

"Hanna jäi miettimään, että Lindenin tiedote tuli vähän myöhään sammattilaisia ajatellen. Kyläläiset tuntuivat tietävän jutusta jo poliisejakin enemmän."s.101

Kasvot pinnan alla aloittaa dekkarisarjan, jossa seurataan Hannan ja poliisikoira Riinan arkea ja työtä.

Kirja onkin kivan erilainen dekkari, sillä poliisikoiran työtä kuvataan useampaankin kertaan, myös silloin kuin se ei liity käsillä olevaan murhatapaukseen. Pidän ideasta, että Riina on näin selkeästi kirjan yksi tärkeistä hahmoista.

Poliisityön ohella kurkistetaan Hannan arkeen Sammatissa, jossa hän asuu vanhassa omakotitalossa, teinitytön yksinhuoltajana. Nämä kurkistukset arkeen olivat mukava tapa tutustua kirjan päähenkilöön ja ne toivat muutenkin eloa kirjaan. Nämä kurkistukset eivät veny jaaritteluksi, vaan tapahtuvat sopivissa kohdissa ja pieninä annoksina.

Pääpaino pysykin siis rikoksen selvittelyssä ja poliisiarjen kuvauksissa. Kaikenlaista ehtiikin kirjan aikana selvitä, mutta omaan makuuni samoja asioita pyöriteltiin turhan kauan ja katseltiin ihan jokaisesta suunnasta. Epäiltyjä kuulusteltiin monesti, mutta kuulustelut olivat jotenkin todella tönkköjä, eivätkä saaneet aikaan minkäänlaista jännitystä. Välillä kirjassa myös sorrutaan selittämään, mikä pomppaa silmille heti. Kuten Riinan kohdalla halutaan kertoa lukijalle asioita poliisikoiran arjesta, mutta ne eivät aina ihan istuneet juoneen.

Kuitenkin tämä on mukava kesäinen dekkari, ja mieluusti tutustun myös muihin sarjan osiin. 

Kasvot pinnan alla

Myllylahti, 2015

s.319

Matti Remes: Periaatteen mies

 

Ruben Waara lomailee Lapissa, kunnes Hanko kutsuu takaisin. Eräs tunnettu huijari, Ronkainen saapuu Lappiin pyytämään Waaralta apua. Mies on sotkeutunut yritysjohtajien ja poliitikkojen kanssa kiristysleikkiin, ja nyt hän kaipaa tukea. Waaran päästessä Hankoon, alkaakin tapahtua. Ihmisiä kuolee, eikä salaisuudet enää pysy piilossa. On aika selvittää bisnesjohtajien tekemiset kertaheitolla. 

"Aluksen suuruuden ymmärsi parhaiten vasta sitten kun nousi sen kannelle. Waara oli aina osannut arvostaa vanhoja puisia veneitä ja laivoja, sekä ennen kaikkea sitä osaamista, minkä niiden rakentaminen oli vaatinut."s.67

Periaatteen mies on kymmenes Ruben Waara -dekkari.

Kirjan alussa Ruben on Lapissa lomailemassa, mutta hyvin nopeasti kirjan tapahtumat siirtyvät takaisin sarjasta tuttuun Hankoon, jossa tällä kertaa elellään helteistä kesäkuuta.

Tähän kaksisataa sivuiseen dekkariin mahtuu napakka tarina, jossa Ruben viettää kesää tutuissa Hangon maisemissa lenkkeillen, kahvitellen ja koiraa rapsutellen. Siinä samalla hän kaipaa naisseuraa ja sotkeutuu rikosjuttuihin niin kuin kaikissa muissakin sarjan osissa. En ole tätä sarjaa lukenut järjestyksessä, mutta sillä ei niin suurta merkitystä ole, sillä Rubenin kuviot eivät ole järin pysyviä. Jonkin verran muistellaan aiempia tapahtumia, joten jos ei halua lainkaan juonipaljastuksia aiemmista osista, kannattaa nämäkin lukea järjestyksessä. 

Periaatteen mies on nopealukuinen ja kevyt tarina, joka tarjoaa mukavan kesäisen matkan Hankoon. Murhat ja salaisuudetkin Ruben siinä ohimennen selvittää. Kirja ei tarjonnut mitään sen mullistavampaa, mutta mielenkiinto pysyy yllä loppuun saakka. Tällä kertaa tarina oli yllättävän rauhallinen. Olen tottunut jo siihen, että Ruben joutuu kirjan aikana moniin vaarallisiin tilanteisiin, mutta tällä kertaa mukana ei juurikaan ollut hurjaa toimintaa, vaan sellaista rauhallista pohdiskelua.

Periaatteen mies

Tammi, 2019

Päällys: Markko Taina

Päällyksen kuva: Tapio Kekkonen

s.200

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

 

17-vuotias Amber lähtee kesäksi äitinsä luo Amerikkaan. Hän ei ole nähnyt äitiään kahteen vuoteen ja odottaa nyt taianomaista laatuaikaa. Toisin kuitenkin käy. Äidin ja tämän uuden miesystävän vetämä kesäleiri vie äidin huomion. Niinpä Amber työskentelee leirillä ja viettää vapaa-aikansa uusien ystäviensä kanssa, miettien mikä kaikki voi mennä pieleen. 

"Käsivarteni olivat jo puuskassa, kun vain ajattelin tulevaa iltaa. Inhosin sitä että ihmiset katsoivat minua. Olin ollut koko ikäni liian pitkä, ja olin liian tottunut siihen."s.97

Mikä kaikki voi mennä pieleen on Normaali -trilogian toinen osa. Tämä toimii kyllä loistavasti ihan itsenäisenäkin kirjana.

Bournen tyyli kirjoittaa on kuin tehty minulle. Teksti on niin raikasta ja sujuvaa, että kirja pysyy kädessä, eikä huomiota riitä muille asioille, ennen kuin se on luettu. Onhan tämän juoni täynnä aika ennalta-arvattavaakin teinidraamailua, mutta myös paljon vakavia aiheita, kuten läheisen alkoholiongelmat, perhesuhteiden vaikeudet ja epävarmuudet.

Amber on feministi, mutta itsestään hyvin epävarma. Ulkonäkö on hänellekin iso asia, ja hän on usein varma, että kaikki mitä hän tekee on tuomittu menemään pieleen. Epävarmuuksien kanssa kamppailee suurin osa ihmisistä, niinpä samaistumispintaa varmasti löytyy monelta. 

Amberin kesää leirinuotioiden, uusien ystävien, ja ihanien aktiviteettien parissa oli mukava seurata. Kesään mahtuu niin mokia, itsetutkiskelua kuin suuria päätöksiäkin, eikä kirjaa lukiessa tullut tylsää. Lisäksi oli ihanaa kun kirjaan mahtui monia viittauksia muihin kirjoihin, kuten Harry Pottereihin ja Twilightiin. Kirjaviittaukset ilahduttavat aina. 

Mikä kaikki voi mennä pieleen?, (How Hard Can Love Be?, 2016)

Gummerus, 2017

Suom. Kristiina Vaara

s.448

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

On vuosi 1918. Suomessa kuohuu sisällissodan takia. Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Jo tuossa kammottavassa sodassa olisi tarpeeksi kestettävää, mutta sitten alkaa liikkua huhuja metsässä kulkevasta vaarasta, joka vie uhreiltaan järjen. Siirin on lähes mahdoton uskoa tarinoihin oudosta valosta, jonka katsominen on niin vaarallista. 

Sitten yksi Siirin tovereista katoaa lumimyrskyyn, ja Siiri lähtee etsimään tätä. Metsässä hän kohtaa niin sodan kuin tarujenkin kauhut.

""Kaikki on mahdollista, Siiri", Ester sanoo. Hänen silmänsä ovat lähellä, lumesta kosteat silmäripset valkeat pakkasenpuremia poskia vasten. "Sinulta vain puuttuu mielikuvitusta, siinä kaikki.""s.47

Otavaisen olkapäillä on pienoisromaani, jonka tarinassa yhdistyy Suomen historia ja kansanperinne.

Luen sotiin sijoittuvaa kirjallisuutta vain harvakseltaan, mutta tämä herätti kiinnostuksen lupailuillaan kansanperinteestä ja mytologiasta.

Kirjan tarina on kirjoitettu tiiviisti, toimivaksi kokonaisuudeksi. Se ei selittele oikeastaan yhtään mitään, mutta tarinaan on silti helppo päästä sisään. Jännittävä, hiukan ahdistavakin tunnelma alkaa ensimmäisiltä sivuilta ja säilyy loppuun saakka.

Sisällissotaan osallistuvat naiset saavat tässä kirjassa puheenvuoron. He kohtaavat monenlaisia asenteita, jotkut kunnioittavat, kun taas osa halveksuu. Päähenkilöiden kautta päästään kurkistamaan naisten ankaraa arkea sodan keskellä. Oli piristävää kuinka naisten yheishenkeä ei kuvattu liian ruusuisesti. Yhteiset tavoitteet ja sujuva arki eivät tällä kertaa tarkoita sitä, että nämä naiset tulisivat loistavasti toimeen keskenään. Erilaiset naiset saavat aikaan kinoja ja erimielisyyksiä, joka tekee heistä kertaheitolla uskottavampia hahmoja.

Myös tarina liekkiöstä toimii oikein hyvin ja tuo kirjaan sopivasti mystistä jännitystä, joka lopulta tiivistyy ihanan karmivaksi, lumimyrskyn saartamassa metsässä. Kirja onkin oikein hyvä kokonaisuus, jonka lyhyen tarinan parissa viihtyy mukavan pienen hetken.

Otavaisen olkapäillä, (On the Shoulders of Otava, 2020)

Haamu, 2024

Suom. Lauri Lattu

Kannen kuvitus: Noora Jantunen

s.116

Arvostelukappale

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

 

Sisaret suunnittelevat isänsä muistojuhlaa, kun he saavat kuulla, että kadonnut seitsemäs sisar on mahdollisesti löytynyt. Asianajaja antaa naisille vihjeet kadonneen sisaren löytämiseksi, ja niin alkaa siskojen yhteinen etsivätehtävä, joka johdattaa heitä moniin maihin. Tuo seitsemäs sisar ei vain tunnu haluavan tulla löydetyksi.

Vuonna 1920 Irlannissa haaveillaan vapaudesta. Nualan perheen maatila toimii IRA:n jäsenten apuna, mutta pian Nuala itse joutuu jopa vakoojan tehtäviin auttaakseen perhettään ja tulevaa sulhastaan.

"Jos sormus tunnistettaisiin oikeaksi, se saattaisi liittyä siihen, kuka minä olin, ja minun oli pakko saada tietää, vaikka äiti ei sitä haluaisikaan."s.88

Kadonnut sisar on Seitsemän sisarta -sarjan seitsemäs osa.

Olen pitänyt paljon kaikista aiemmista osista ja odotin innolla kadonneen sisaren löytymistä, mutta tämä kirja oli kyllä suuri pettymys.

Kun tämä tarina ei varsinaisesti uppoutunut kenenkään sisaren tarinaan, niin kuin aiemmat osat, oli kokonaisuus rikkonainen. Tarina myös kiersi kauan samaa kehää, jossa sisaret vuoron perään yrittivät päästä Maryn juttusille. Olin jossain vaiheessa jo niin tylsistynyt, etten olisi jaksanut edes lukea tarinaa loppuun, mutta halusin selvittää sisaren salaisuuden, joten jatkoin sinnikkäästi. Myös Maryn asioiden välttely alkoi raivostuttaa. Ensin hän odottaa tietoja ja sitten kun hän saisi niitä, niin tarinaa pitkitetään siten, että hän muka odottaa kirjeen avaamista ties kuinka kauan. Alettiinhan tässä sitten saada vihjeitä isoista salaisuuksista, mutta niidenkin selviämistä pitää odottaa seuraavaan osaan.

Historiallinen tarina, joka sijoittuu Irlantiin oli kuitenkin hyvä, ja piti kiinnostusta kirjaa kohtaan yllä. Pidin myös siitä, miten kirjassa päästiin kurkistamaan kaikkien aiemmin esiteltyjen siskosten elämiin, ja osan elämä meni jopa mukavasti eteenpäin.

Kadonnut sisar, (The Missing Sister, 2021)

Bazar, 2021

Suom. Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen

s.892

Thomas Brunstrøm ja Thorbjørn Christoffersen: Kun Sallin isä oli lapsi

 

Salli kuuntelee päivästä toiseen isänsä hurjia tarinoita. Isä kertoo millaista oli silloin, kun hän oli lapsi. Mutta Salli ei oikein usko, että tarinat ovat tosia. Olisiko isä tosiaan joutunut nukkumaan märässä pahvilaatikossa, tai saanut joululahjaksi ainoastaan puolikkaan appelsiinin? Salli päättää ottaa selvää, onko puheet tosia.

""Viikonloppuna? Ei sellaista ollut vielä keksitty. Kävimme koulussa joka päivä. Sunnuntaisin menimme kouluun KAKSI kertaa", isä sanoi, ja hänen kasvoilleen levisi sama ilme kuin aina silloin, kun hän oli mielestään sanonut jotain hyvin nokkelaa."

Kun Sallin isä oli lapsi -kirjassa kurkistetaan jälleen perheeseen, jossa päätähtenä paistattelee Sallin ratkiriemukas isä. Tällä kertaa Salli saa kuulla monen monta hurjaa väitettä isänsä lapsuudesta. Sallilla alkaa palaa pinna. Hän on varma, että isä valehtelee. Lukijalle nuo tarinat, sekä Sallin ja tämän isän välinen vitsailu saavat hymyn huulille useaan kertaan. 

Tälläkin kertaa Sallin vauhdikas pikkuveli on päässyt tarinaan mukaan suurimmaksi osaksi kuvituksen kautta, jossa hän onkin touhottamassa kaikenlaista. Tosin tässä kirjassa kirjojen ystävät joutuvat kokemaan kauhunhetkiä, kun pikkuveli tuhoaa kuvituksessa kirjoja. 

Sallin isä -sarja on ihanan värikäs, sydämellinen ja hauska. Se sopii loistavasti hetkiin, kun kaipaa piristystä ja hauskoja juttuja.

Kun Sallin isä oli lapsi, (Dengans Sallys far var dreng, 2019)

KVALITI, 2023

Suom. Sirpa Alkunen

Arvostelukappale

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

 

Charlotte on nuori leski, jolla riittää töitä yrityksensä parissa Ruotsissa. Sitten hän perii Lontoosta kirjakaupan tädiltään, jota ei edes tuntenut. Perintö ei kiinnosta, mutta asia on silti hoidettava. Niinpä hän lähtee Lontooseen selvittämään asiaa ja myymään kaupan. Paikan päällä hän saa kuitenkin huomata, ettei yrityksellä mene hyvin. Henkilökunta on omalaatuista, mutta alkaa pikku hiljaa tuntua ihan mukavalta. 

"Vaikuttuneena hän antoi katseensa harhailla. Tämä kirjakauppa oli todellakin aivan omaa luokkaansa. Ulkoapäin se oli näyttänyt viihtyisältä, joskin melko vaatimattomalta, mutta sisällä avautui aivan toinen maailma."s.24

Kirjakauppa Thamesin varrella on kirjakauppamiljöistä pitävän nappivalinta. 

Kirjakaupan arkeen ja tunnelmiin päästäänkin tässä kirjassa kunnolla tutustumaan. Tuo kauppa ja sen ihanat työntekijät, ja tietysti sen yläkerrassa asuva kissa ovatkin kirjan parasta antia. 

Pidin kirjan muista hahmoista huomattavasti enemmän kuin itse Charlottesta. Vaikka Charlotte onkin tavallaan kirjan päähenkilö, jää hän mielestäni etäiseksi, hän on hiukan tyhjän oloinen hahmo, kun taas kaikista muista hahmoista löytyi paljon kiinnostavia puolia. 

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, nykyajassa, sekä 1980-luvulla, jonka kautta saadaan selvyyttä Charlotten äidin ja tädin välirikkoon. Nykyaikaan sijoittuva juoni on hyvin ennalta-arvattava, mutta sen loppu tarjosi hauskan pienen yllätyksen, jota en osannut odottaa. 

Tämä kirja on rauhallista, kiireetöntä luettavaa. Juoni etenee verkkaisesti kirjakaupan asioiden parissa. Siinä ohella salaisuudet pikkuhiljaa selviävät ja hahmojen suhdekiemurat etenevät. Juoneen mahtuu surua ja ongelmia, mutta niitä ei sen suuremmin käsitellä.

Kirjakauppa Thamesin varrella, (Bokhandeln pä Riverside Drive, 2018)

WSOY, 2021

Suom. Annamari Typpö

s.480

Beth Reekles: The Kissing Booth

 

Elle järjestää parhaan ystävänsä kanssa pussauskojun koulun tapahtumaan. Kaikki rakastavat ideaa, ja Ellekin pitää ideasta, kunnes joutuu itse pussattavaksi. Hän saa ensisuudelmansa kojussa, ja kaiken lisäksi hän saa sen parhaan ystävänsä veljeltä, Noahilta, johon on ollut ihastunut ties kuinka kauan. Suudelman jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

""Elle, what´s going on with you and Flynn? I mean, really?" Rachel asked quietly. I heard a chair creak as Lisa leaned toward me too."s.197

The Kissing Booth valikoitui luettavaksi kirjan pohjalta tehdyn elokuvan perusteella. Elokuva kun oli ihan söpö. Mutta tällä kertaa elokuva oli mielestäni miljoona kertaa parempi kuin tämä kirja, johon ei oltu saatu sellaista söpöä tunnelmaa juurikaan. 

Kirja oli kesken pienen ikuisuuden, sillä mikään ei oikeastaan houkutellut sen pariin ihan kelvollisen alun jälkeen. Alussa vielä pidin kirjasta, sillä Ellen ja Leen ystävyyttä on kiva seurata, ja Ellen ihastus Noahiin kuulostaa söpöltä. Juoni etenee kuitenkin hitaasti ja tapahtumia on vähän ja ne ovat tylsiä. Onneksi sentään kirjan teksti on helppolukuista ja suhteellisen nopeaa luettavaa, jos vaan jaksaa kahlata puuduttavan tarinan parissa. 

Minua ei jaksanut kiinnostaa juuri mikään tässä kirjassa. Noah ei ole suloisen suojelevainen vaan kontrolloiva ja ahdistava. Sehän ei minua välttämättä kirjassa haittaa, vaan voi olla kiinnostava tehokeino hyvin kirjoitettuna, mutta tässä kirjassa sekään ei oikein lähtenyt, kun sekin juonikuvio oli vaisu. Juoni oli muutenkin mitäänsanomatonta laimeaa teinidraamaa ilman mitään sen syvällisempää.

The Kissing Booth

Gorgi Books, 2013

s.441

Colleen Hoover: Verityn varjo

 

Kirjailija Lowen saa rahakkaan työtilaisuuden. Hänelle tarjotaan mahdollisuutta kirjoittaa supersuosittu kirjasarja loppuun, sillä sarjan oikea kirjoittaja, Verity ei sitä enää pysty tekemään jouduttuaan vakavaan onnettomuuteen. 

Lowen päättää tarttua tilaisuuteen ja onkin pian tutkimassa Verityn työhuonetta saadakseen käsityksen tulevasta työstään. Mutta hän päätyykin saamaan selville kammottavia asioita. Crawfordien kartano kätkee sisäänsä paljon surua ja salaisuuksia.

"Olen yhä polvillani keskellä Verityn työhuoneen lattiaa, kun kyyneleet tulevat. Ne eivät valu alas poskilleni: pidättelen niitä hengittämällä syvään ja suuntaan ajatukseni toisaalle keskittymällä polviani jäytävään kipuun. En edes tiedä, onko tämä surua vai vihaa."s.129

Verityn varjo jätti minuun hyvin ristiriitaiset ajatukset. Juoni kuulostaa karmivan ihanalta, onhan siinä kartano, kirjailijoita ja synkkiä salaisuuksia. Nämä asiat olisivatkin olleet kiinnostavia ja jopa kammottavia, jos kaikkea ei olisi kuorrutettu ihan liiallisella seksillä. 

Hoover osaa kirjoittaa hyvin vetävää tekstiä, jota haluaa lukea koko ajan eteenpäin, vaikka itse tarina tökki välillä pahastikin. Luinkin kirjan vauhdilla ja pidin sen tyylistä. 

Mutta sitten itse tarina. Se junnaa ihan liikaa seksin ympärillä, siitä puhutaan mitä kummallisimpina hetkinä ja se vie tilan melkein kaikelta muulta. Myös oikeastaan kaikki kirjan suuret juonenkäänteet lopun paljastusta lukuun ottamatta oli hyvin ennalta-arvattavia. Tämän kirjan hurjat käänteet tuntuivat jo niin moneen kertaan nähdyiltä. 

Kirja ei siis antanut minulle yhtikäs mitään, mutta silti annan Hooverille mieluusti uuden mahdollisuuden, sillä tässä kirjoitustyylissä vaan on imua. 

Verityn varjo, (Verity, 2018)

WSOY, 2023

Suom. Taina Wallin

s.359

Helena Meripaasi: Elämäni frettinä

 

Kisse palaa eläinkatraansa kanssa Suomeen Hollannin reissulta. Hän valmistuu ylioppilaaksi ja nyt pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Opiskelu eläinlääketieteellisessä kiinnostaa, mutta luku-urakka pääsykokeisiin on valtava. Rakas koiraharrastuskin herättää hänessä uusia ajatuksia. Ylipäätään paikkansa löytäminen maailmassa ahdistaa.

"En ollut oikeastaan kertaakaan elämässäni vielä ajatellut töihin menoa. Ja ajatus tuntui aivan absurdilta. Että laahustaisi jonnekin joka aamu, viettäisi kahdeksan tuntia tekemällä jotain älytöntä, josta saisi rahaa. Ehkä maailman ahdistavin ajatus."s.87

Elämäni frettinä on Kissestä kertovan sarjan ensimmäinen osa.

Kirja on uskottava ja hyvin samaistuttava tarina täynnä eläimiä ja pohdintaa elämästä.

Tämä kirja pääsi yllättämään. Odotin sellaista perus tarinaa, jossa on eläimiä, ei mitään sen suurempaa tai syvällisempää, mutta tämähän oli todella tarkanäköinen ja ajatuksia herättävä kirja. Kissellä on elämä edessä, mutta vaikeuksia päättää mitä sillä haluaisi tehdä. Hän ehtiikin kirjan aikana pohtimaan eläinharrastuksensa järkevyyttä, perhesuhteita, töitä, koulua, ystävyyttä ja parisuhdeasioita. Kirjassa ei ole järin suuria juonikuvioita, mutta tylsältä se ei silti tunnu, sillä Kissen arkea ja ajatuksia jaksaa kyllä tarkkailla. 

Pidin tästä kovasti kaikkien itsellenikin niin tuttujen ajatusten takia. Tähän on varmasti monen helppo samaistua. Tietysti koirat olivat myös ihana asia kirjassa, ja niistä puhuttiin paljon. Teatteriharrastus ei sen sijaan kiinnostanut yhtään. Innolla odotan mitä kirjan jatko-osat tuovat Kissen elämään. 

Elämäni frettinä

Otava, 2006

Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski

s.231

Thomas Taylor: Kammovarjo

 

Aaverannassa odotetaan perinteistä syksyn juhlaa, Kammoyötä. Ohjelma on joka vuosi sama, kunnes tänä syksynä paikalle saapuukin kummallinen teatteriryhmä, joka ilmoittaa esittävänsä kammoyön näytöksen. 

Alkaa jälleen uusi seikkailu kun kirja-apteekin omistaja katoaa, ja alkaa tapahtua muitakin omituisia ja karmivia asioita. Herbert ja Orvokki päättävät selvittää asian yhdessä, mutta tällä kertaa heidän ystävyytensäkin on koetuksella.

"Rouva Fossiili soittaa kampiliirallaan lyhyen merimiespolkan sillä välin kun tohtori vaihtaa lavasteet ja minä mutustelen maukkainta keksiä, jonka olen aikoihin saanut. Ja niin Kammoyön tarina avautuu edessämme valon ja varjon näytöksenä."s.95

Kammovarjo on Aaverantaan sijoittuvan sarjan kolmas osa. 

Olen hehkuttanut sarjan kahta aiempaa osaa ja hehkutan myös tätä, sillä tämä on vähintään yhtä hyvä kuin sarjan aiemmatkin osat. 

Tämän kirjan kieli, maailma, hahmot ja ihanan mystiset ja salaperäiset tarinat, joissa vilahtelee karmivia otuksia ovat aivan täydellisiä. Nämä tarinat haluan varmasti joskus lukea uudestaan, ja olen iloinen, ettei tämä jäänytkään trilogiaksi, vaan sarjaan on ilmestynyt lisää osia. 

Taylor on luonut tähänkin kirjaan niin täydellisen tunnelman. Sellainen aavemainen, kutkuttavan jännittävä ja salaperäinen tunnelma viipyilee sivuilla kun lukija pääsee Aaverannan syksyisille kaduille yhdessä Herbertin ja Orvokin kanssa. Kammoyö ja Kammovarjo ovatkin suosikkejani aaverannassa tähän asti esitellyistä taruista, ja niihin liittyvät kynttilät ja muut yksityiskohdat osuivat jälleen nappiin. 

Toki kaiken upean tunnelmoinnin keskellä on myös hyvin vauhdikas seikkailu täynnä mysteerien selvittelyä, menneisyyden salaisuuksia ja puhdasta toimintaa. 

Kammovarjo, (Shadowghast, 2021)

WSOY, 2021

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kannen kuvat: George Ermos ja Thomas Taylor

s.356

Lucinda Riley: Auringon sisar

 

Electra paahtaa huippumallin töitä ja nollaa sitten päänsä New Yorkissa huumeilla ja alkoholilla. Isänsä kuolemaa hän ei ole pystynyt käsittelemään. Elämä jatkuu tähän tyyliin, kunnes isoäidiksi esittäytynyt nainen päättää kertoa hänelle tarinaa menneisyydestä ja pikku hiljaa Electrankin kiinnostus omaa alkuperää kohtaan herää. Electran perhe on huolissaan huonovointisesta huumeriippuvaisesta siskostaan, mutta Electran on käytävä hyvin pohjalla, ennen kuin paraneminen voi alkaa.

Historiaosuus sijoittuu osittain Afrikkaan, jossa rotuerottelu on hurjaa.

"Seurasin Mariamia ulos asunnosta, ja minusta tuntui täsmälleen samalta kuin silloin, kun lähdin Atlantisista sisäoppilaitokseen aloittamaan uutta lukukautta. Voisin helposti kääntyä ympäri ja palata sisään, kaataa itselleni vodkaryypyn ja vetää viivan..."s.296

Auringon sisar on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa.

Tämä kirja on varsinainen järkäle, mutta sen suurta kokoa ei kannata pelästyä, sillä tarina on helppolukuinen ja vetävä. 

Electran tarina on täynnä vakavia ja synkkiä aiheita. Huumeongelmia, alkoholismia, rotuerottelua ja rasismia, kaikkea tätä ja paljon muuta käsitellään kirjassa. Tässä kirjassa olikin mielestäni aiheina paljon isompia asioita kuin aiemmissa osissa, mutta niiden käsittely pysyi silti samanlaisena kuin muissakin osissa, eli pääpaino on viihteellisessä tarinassa. Hiukan tulikin sellainen olo, ettei näin montaa isoa asiaa olisi kannattanut ottaa yhden siskon tarinaan, sillä nyt ne selvisivät vähän turhankin ruusuisesti ja heppoisesti. 

Historiaan sijoittuva tarina oli myös jälleen kiinnostava, mutta kurkistus Afrikkaan olisi voinut olla isompikin. Näiden lisäksi kirjassa kulki sivujuonia, kun Electran ympärillä olevien ihmisten kautta käsiteltiinn myös lisää alkoholiongelmia ja eri uskontokuntiin kuuluvien välistä rakkautta ja sen ongelmia. 

Olihan tämä taas koukuttava, mutta ei kuulu Seitsemän sisarta -sarjassa suosikkeihini, sillä en oikeastaan innostu kirjoista, joissa puhutaan paljon alkoholista ja huumeista. Electra jäikin sisaruksista kaukaisimmaksi. Hänenkin tarinassa oli kuitenkin alkamassa kiinnostava uusi mielenkiinnonkohde, mutta asia jätettiin alkutekijöihin. 

Auringon sisar, (The Sun Sister, 2019)

Bazar, 2020

Suom. Hilkka Pekkanen

s.906

Thomas Brunstrøm ja Thorbjørn Christoffersen: Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti)

 

Salli haluaa seuraavana viikonloppuna huvipuistoon, ja niin haluaa oikeastaan isäkin. Mutta huvipuistossa käyminen on kallista. Ystävältään Salli keksii idean, miten heillä voisi olla rahaa huvipuistoretkeen. Salli perustaa kiroilukassan, sillä isä ainakin on kova kiroilemaan.

"Hänen mielestään kiroilu kuulosti tosi rumalta. Hän ei tosiaankaan voinut ymmärtää, miksi kirosanoja oli ylipäätään keksitty, kun niitä ei kuitenkaan saanut sanoa."

Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti) on hauskoja lastenkirjoja kaipaavalle loistava valinta.

Sallin isä on hulvaton persoona, joka intoutuu mukaan lastensa leikkeihin ja ideoihin. Pidän kirjan ideasta, jossa perheen isä on pääosassa tekemässä lasten kanssa kaikkea, vaikka perheeseen äitikin kuuluu. Kirjassa äiti pysyy kasvottomana jossakin taustalla. 

Kirja on täynnä huumoria ja hauskaa sanailua, joka miellyttää niin lasta kuin aikuista lukukaveriakin. Kirjassa on isot värikkäät kuvat ja melko vähän tekstiä. Plussaa kirja saa tavasta, jolla Sallin vekkuli pikkuvelikin on päässyt mukaan tarinaan hauskoina yksityiskohtina niin tekstissä, kuin kuvissakin. 

Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti), Sallys far bander (...ad helvede til), 2019

KVALITI, 2023

Suom. Sirpa Alkunen

Arvostelukappale

Stephanie Garber: Valenda

 

Tella ja Scarlett toipuvat ensimmäisen Caravalinsa kokemuksista. Tellan on kuitenkin aika osallistua jo seuraavaan, sillä hänellä on velka maksettavana salaperäiselle rikolliselle. Hän on luvannut paljastaa tälle Legendin oikean nimen, mutta sen voi saada tietoonsa vain voittamalla Caravalin. Tella sotkeutuu jännittäviin ja kuoleman vaarallasiin käänteisiin taistellessaan voitosta.

"Tella punoi kukkasia hiuksiinsa pystymättä lopettamaan. Hän tiesi, että niitä oli aivan liikaa, että hänen päänsä oli kuin puutarha, täynnä temppelipuunkukkia. Silti hän punoi niitä vain lisää."s.253

Valenda on Caraval -trilogian toinen osa.

Trilogian ensimmäinen osa oli upea, mutta tämä oli vielä enemmän, vielä parempi. 

Huhhu mikä lukukokemus tämä olikaan. Tällä kertaa kirjassa seurataan Tellaa, jonka äkkipikainen ja rohkea luonne vie mitä jännittävämpiin seikkailuihin. Peli on ensimmäisestä kirjasta jo melko tuttu, mutta silti siihen on saatu monia uusia kiinnostavia asioita. Tärkeämpää ja kiinnostavampaa on kuitenkin kaikki järisyttävät salaisuudet ja paljastukset, jotka Tella kaivaa esiin pelin edetessä. Dramaattisia juonenkäänteitä ei tästä kirjasta todellakaan puutu. 

Upean miljöön, hurjan seikkailun ja kauniiden vaatteiden lisäksi tällä kertaa esitellään myös upeita, synkkiä, pelottavia, mutta niin kuumia miehiä, joiden kanssa Tella joutuu tekemisiin. Vaikka lukija näkeekin näiden miesten synkän ja ilkeänkin puolen, on kutkuttavaa seurata tuleeko tästä jonkinlainen rakkaustarina, sillä Tella on vahva ja upea nainen, jota ei niin vaan nujerreta. Kirja olikin yhtä jännittämistä ja yllättymistä sivu sivun perään. Tellan hahmon vuoksi tämä kirja onkin roisinpi ja kuumempi kuin ensimmäinen osa, jossa seurattiin herkempää Scarlettia. 

Nyt kyllä jännittää mitä kaikkea trilogian päätös tuo tullessaan, sillä tässä osassa päästiin jo kuulemaan lisää Kohtaloista, mutta paljon jäi selvittämättä. Olen jokseenkin varma, että upea tarina on viimeisessäkin kirjassa edessä, sillä Garber osaa luoda upeita tunnelmia, joissa on valtavasti tuoksuja, värejä ja upeita yksityiskohtia.

Valenda, (Legendary, 2018)

WSOY, 2018

Suom. Kaisa Kattelus

Kartta: Rhys Davies

s.376

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

 

Neshovin veljekset Margido, Erlend ja Tor elävät keskenään hyvin erinäköistä elämää, eivätkä juurikaan ole tekemisissä toistensa kanssa. Sitten veljesten äiti sairastuu ja miesten on kokoonnuttava hyvästelemään. Mukaan saapuu myös Torin muualla kasvanut tytär. Jälleennäkeminen ei ole helppoa, mutta se tuntuu kaikista välttämättömältä tällaisessa tilanteessa. Joulun kynnyksellä he kokoontuvat perheen sikafarmille, jota Tor on pyörittänyt jo vuosia. Perheen ongelmat ja salaisuudet alkavat viimein paljastua.

"Se oli lämmin kuin sametti ja tuoksui kevyesti maidolta. Pikkiriikkinen kärsä oli vaaleanpunainen ja kultaisen puhdas js saparo sojotti suorana pikkuruisesta pyllystä. Hän kohotti possun kasvoilleen ja se raotti unisesti silmiään ja hengitti pikkuisen vaikertaen. Vaaleiden ripsien alta avautuivat taivaansiniset silmät."s.159

Berliininpoppelit on ensimmäinen osa Berliininpoppelit trilogiasta.

Sainpa viimeikin aloitettua tämän ikuisuuden lukulistalla olleen trilogian, ja kyllä kannatti, sillä pääsin mielenkiintoiselle matkalle Norjaan, kurkistamaan monipuolisten hahmojen elämään. 

Tarinaa kerrotaan neljän hahmon kautta, jotka ovat kaikki keskenään hyvin erilaisia. Ääneen pääsevät hautausurakoitsija Margido, Tanskassa asuva somistaja Erlend, Sikatilallinen Tor, sekä Torin aikuinen tytär, pieneläinklinikan avustaja Torunn. Kaikkien heidän elämään päästään oikein kunnolla katsomaan ja tutustumaan. Heidän arkea, juhlaa, työtä ja ajatuksia kuvaillaan paljon, ja heistä jokaisesta tulee lukijalle tuttu kirjan edetessä.

Kirjan teksti on ihanan kevyesti soljuvaa ja kuvailevaa. Suurimmaksi osaksi kirjassa käsitellään ihmisten elämää ja arkea, kaikkine rönsyineen. Eikä tosiaan pelkkää iloa, vaan niitä arjen ikäviä puolia, likaa, kuraa ja inhottavia muistoja, mutta kuitenkin löytyy myös ripaus niitä kauniita asioita. Pidinkin kirjasta valtavasti, vaikka ensimmäisenä kirjassa tutustuttiinkin minua vähiten kiinnostavaan hahmoon, Margidoon, joka oli hahmoista ainoa, jonka elämästä kertovia kohtauksia en odottanut. Muihin hahmoihin päästyäni ihastuin kirjaan kovasti ja luin sen vauhdilla pienen alkukankeuden jälkeen, joka johtui täysin Margidosta. 

Kirjassa eletään joulun aikaa ja ihastuttavat lumiset maisemat ovat myös suuressa roolissa. Tosin edes kaunis lumihuntu ja joulu eivät onnistu peittämään tämän perheen vaiettuja salaisuuksia, jotka paljastuvat lukijalle ja saavat odottamaan jatkoa.

Berliininpoppelit, (Berlinerpoplene, 2004)

Tammi, 2007

Suom. Tarja Teva

s.294

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä

 

Miranda ja Sirkka ovat palanneet Pohjoiseen, metsien keskelle, josta Miranda on kotoisin. He ovat asettuneet Lydian luokse asumaan ja arki alkaakin sujua mukavasti. Kauaa he eivät kuitenkaan ehdi rauhallisesta arjesta nauttia, sillä normaalisti niin arat päivytharakat alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun ja syy näyttää löytyvän hirmuisesta, ilkeästä naisesta, joka on päättänyt ottaa itselleen kaiken haluamansa. Miranda ja Sirkka päätyvät vaaralliseen seikkailuun taistellessaan naista vastaan.

"Puunhakkaaja ei kaadu koskaan, mutta kun hän kaatuu, on meidän muiden kerrottava siitä tarinoita, meidän on naurettava ja unohdettava. Puunhakkaajia kaatuu vain saduissa. Eivätkä sadut ole totta."s.51

Linnunkesyttäjä on toinen osa Taru silmäterästä -sarjasta.

Silmäterästä kertovan sarjan jatko-osassa lukija pääsee kurkistamaan Pohjoisen satamakaupungin elämään. Kaupungin asukkaat saavat elannon metsistä. Metsiä, puita ja metsurin arkea kuvaillaankin mukavasti, sillä monitaituri Miranda on palannut lapsuudestaan tuttujen töiden pariin, eli metsuriksi. 

Paluu tämän tunnelmallisen, haikean maailman pariin oli ihana. Elämä tämän kirjan maailmassa ei ole kenellekään helppoa, ja ihmisillä onkin karuja kohtaloita. Monia rankkoja juttuja käy tässäkin osassa, eikä tunnelma kovin hilpeäksi nouse missään vaiheessa, vaikka ihmisillä onkin sellainen mukavan positiivinen asenne vaikeuksia kohdatessa. Itse tarina oli jännittäviä tapahtumia pullollaan.

Kirja on melko nopealukuista ja helposti etenevää fantasiaa, jonka maailmaan on helppo päästä sisään. Kirjaan mahtuu erikoisia eläimiä ja monenlaista kasvia sun muuta fanatasiamaailmasta omanlaista tekevää asiaa, mutta niitä ei jäädä järin pitkäksi aikaa esittelemään. Tarpeeksi hyvä käsitys asioista saadaan ilman selittelyäkin, joten en olisi jäänyt kaipaamaan suurempia tietoiskuja näistä otuksista, ellei kirjilija olisi tehnyt niistä niin mystisiä kertomalla, etteivät edes kirjan maailmassa elävät hahmot tiedä niistä juuri mitään. Tämän keinon käyttäminen usean eri asian kohdalla alkoi tuntua ärsyttävältä, siltä ettei maailmaa ja sen hahmoja viitsitty esitellä kunnolla, kun ilman mainintaa asiasta olisin ollut aivan tyytyväinen saamiini tietoihin.

Silmäterän taru jatkuu vielä kahdessa osassa ja lähden innolla tutustumaan lisää tähän maailmaan yhdessä Mirandan ja Sirkan kanssa. He kun ovat kiinnostavia hahmoja. Samaan aikaan niin rohkeita, mutta silti myös heidän pelkojaan kuvataan aidosti. 

Linnunkesyttäjä, (Fågeltämjaren, 2018)

S&S, 2018

Suom. Tuula Kojo

Kansi: Sami Saramäki

s.315