Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Antti Hautalehto palaa työhönsä Porvoon poliisiin. Tutkinnanjohtajan työt alkaa rytinällä, kun heti alkuun löydetään golfkentältä kuollut mies. Vainajan tatuonti herättää kaikkien kiinnostuksen, sillä mies kuuluu Antille menneisyydestä hyvinkin tuttuun Order of the Bolt -rikollisjärjestöön. Sitten alkaa kuulua huolestuttavia uutisia. Ikävät asiat Hautalehdon menneisyydestä ovat todella tulossa jälleen lähelle. 

"Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Kallion edustalla olevien matalien katajapensaiden takaa ilmestyi kireään t-paitaan ja sortseihin pukeutunut kalju, lihaksikas mies, jonka käsivarret olivat tatuointien peitossa."s.106

Kostajan merkki on kymmenes osa Antti Hautalehti -dekkarisarjasta.

Pari viimeisintä Hautalehto dekkaria ei ole oikein iskeneet minuun, vaikka tästä sarjasta olen kovasti pitänyt. Siksi nyt onkin ollut pidempi tauko, ennen kuin uskalsin tarttua tähän kymmenenteen osaan. Mutta ilokseni tämä olikin taas paljon parempi kuin pari edeltäjäänsä. 

Kirjan tarina kulkee vauhdilla ja on  nopealukuinen. Paluu Porvooseen ja tutut työkollegat saivat iloiseksi. Tuo Hautalehdon ja kollegoiden välinen luottamus ja ystävyys kun on tässä sarjassa ihan parasta. Humoristinen sanailu saa useasti hymyn huulille, kun taas heidän keskinäinen huolenpitonsa, on mitä lämpimintä luettavaa.

Toimintaa kirjassa riittää, ja juonikuviot menevät jälleen melko kansainvälisiksi. Vaarallisia tilanteita, isoja roistoja, räjähdyksiä ja paljon muuta hurjaa mahtuu juoneen. Kirjassa viitataan useasti sarjan alkupään tapahtumiin ja juonipaljastukset ovat suuria, joten suosittelen lukemaan ne ensin, vaikka tässä toki kerrotaan kaikki oleellinen. 

Kostajan merkki

Bazar, 2022

Kannen suunnittelu: Kristiina Kaksonen

s.318

Arttu Tuominen: Verivelka

 

Poliisi saa ilmoituksen mökillä sattuneesta puukotuksesta. Tapaus vaikuttaa heti selvältä. Kyseessä näyttää olevan perinteinen ryyppyporukan kokoontuminen ja känninen puukolla sohiminen. 

Komisarion viransijaisena toimivan Jari Paloviidan on nyt aika näyttää kuinka hyvin pärjää esimiestehtävissä. Mutta kun hän kuulee mökillä riehuneen miehen nimen, on tehtävä kaikkea muuta kuin helppo. Onneksi alaisina toimii varsin pätevät kollegat, Henrik ja Linda.

"Paloviita ryki kurkkuaan, joka tuntui puristuvan ohueksi pilliksi. Kuuman ja kylmän aallot vaihtelivat vailla minkäänlaista logiikkaa, ja äkkiä hänelle tuli pelko, että saattaisi oksentaa."s.63

Verivelka aloittaa Poriin sijoittuvan Delta -dekkarisarjan.

Tästä sarjasta olen kuullut niin paljon kehuja, että jo oli aika itsekin kurkistaa, mistä nuo kehut ovat peräisin. Nyt kirjan luettuani on sanottava, että kehut tämä kirja on ansainnut.

Ensinnäkin on varoitettava, että tämä dekkari ei todellakaan ole mitään kevyttä, hyvänmielen cozy crimeä, vaan paikoitellen hyvinkin ahdistavaa ja tunteisiin käyvää. Tarina sisältää paljon lasten välistä kammottavaa kiusaamista, sekä julmia perhesuhteita. 

Juoni kulkee kahdessa ajassa, nykypäivässä, sekä Jarin lapsuudessa vuonna 1991. Kirjan kerronta on arkista ja sujuvaa. Sen tarinaan on helppo uppotua. Jarin aikuisuus ja lapsuus vuorottelevat sopivassa suhteessa, ja onnistuvat pitämään otteen lukijasta. Kirjaan mahtuu runsaasti arkisten asioiden kuvausta, on ystävyyttä, ihastumista, perhe-elämää, mutta sitten kaikkeen hiipii sellainen synkkyys. Ihmisten huonot puolet ja julmuus näyttäytyy. 

Pidin eniten kohdista, jotka sijoittuivat menneisyyteen, vaikkakin niiden lukeminen tuntui välillä jo aika pahalta kaikessa kamaluudessaan. Mutta kyllä nykypäivänkin tapahtumiin oli saatu paljon kiinnostavaa. Oli mielenkiintoista seurata Jarin kamppailua moraalinsa kanssa. Sitä, miten hän hoitaa vaikean tilnateen poliisina, kun menneisyys tulee kurkistamaan hyvin läheltä. Myös muiden poliisien ongelmat alkoivat kiinnostaa, mutta ehkäpä Henrikiin ja Lindaan tutustutaan paremmin muissa osissa.

Verivelka

WSOY, 2019

Kansi: Mika Tuominen

s.408

Kati Routa: Vihanpitäjät

 

Rosi Tikkuri on harjoittelijana poliisissa. Tampereella katoaa 14-vuotias poika, jonka katoamista Rosi odottaa pääsevänsä tutkimaan. Sitten hän tekee virheen ja saa potkut. Rosi yrittää selvittää pojan katoamisen itse, ehkä paikka poliisista sitten olisi taas hänen. 

Pojan katoamista selvittäessään Rosi päätyy monimutkaisten sukuriitojen äärelle. Onneksi hänellä on apunaan kahdeksankymppinen Lilja, jolla tuntuu olevan yhteyksiä henkimaailmaan.

""Mä tiedän että jotain on nyt pahasti pielessä", se sanoi. "Mitä jos me ei enää ikinä nähdä meidän poikaa? Jos se katoaa jäljettömiin niin kuin se englantilainen pikkutyttö.""s.29

Vihanpitäjät on Tampereelle sijoittuva dekkari, jonka tarinaa kerrotaan viiden hahmon kautta vuorotellen. Päähenkilöitä onkin kirjassa siis monta, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Vihanpitäjät erottuu hyvin dekkareiden joukosta, ja jää jopa mieleen erilaisuudessaan. Kirjaan mahtuu monenlaista hahmoa, sukuvihoja ja jännitystä. En voi sanoa alkaneeni pitää kirjan hahmoista, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä. Etenkin Esa sai aikaan suuria puistatuksia, mutta enpä oppinut pitämään Rosistakaan. 

Kirjan juoni etenee rauhallisesti. Pääpaino pysyy koko ajan päähenkilöiden elämässä, ajatuksisa, ongelmissa ja menneisyyden koettelemuksissa. Lopussa sitten rymistellään asiat selväksi kauheaa vauhtia, dramaattisin paljastuksin. 

Kirjassa oli mukavan erilainen tapa käsitellä ongelmia, joita vanhukset joutuvat kohtaamaan. Tässä kirjassa yksi päähenkilöistä on vanhus, jonka kautta päästään kurkistamaan suoraan ongelman ytimeen. Tässä puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä, hoitohenkilökunnan kiireestä ja riittämättömyydestä, ruokahuollosta ja vanhainkodeistakin, mutta kaikesta tästä huolimatta sävy ei ole saarnaavaa, sillä Lilja, jonka kautta asiaan perehdytään, on melko roisi mummeli, eikä ihan tavallisin muutenkaan. Hänen hahmonsa tuokin kirjaan paljon menoa ja meininkiä.

Vihanpitäjät

Crime Time, 2018

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

s.298

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

 

Riia Haapakorpi turvautuu elämässään tuttuihin rutiineihin, töitä, salilla käymistä, lenkkeilyä ja yhteistä aikaa perheen ja parhaan ystävän kanssa. Isoäidin kuoltua nämä rutiinit tuntuvat entistä tärkeämmiltä. Sitten eräänä iltana kaikki muuttuu. Joku on huomannut puistossa kummallisia jälkiä, kuin verta. Riia tutkii asiaa ja kohtaa pusikossa kammottavan näyn. Urheilukassillinen ruumista on jätetty puistoon löydettäväksi.

Riia joutuu tekemisiin poliisin kanssa, sillä ajan kuluessa murhat lisääntyvät, ja jotenkin murhaaja tuntuu haluavan Riian tietävän asiasta. Poliisien kanssa työskentely ei vain ole helppoa, sillä Riian menneisyydessä on asioita, jotka poliisit tuovat pintaan. 

"Riia kurtisti kulmiaan. Hän ei hetkeen kyennyt muistamaan edes omaa osoitettaan. Hän tuijotti vain kättään; mamman sormukseen oli kietoutunut muutama vaalea hius."s.67

Ja jollen sinua saa on dekkari, jossa rikokset ovat raakoja. Palottelusurmat olisivat jo aivan riittävän karmivaa luettavaa, mutta kun siihen yhdistetään vielä päähenkilö, jolle murhaaja selvästi haluaa viestittää jotain, on tunnelma varsin hyytävä. 

Riia on mukavan tavanomainen päähenkinkilö, hänellä on omat menneisyyden syyllisyytensä sun muut, mutta ne eivät ole ylilyötyjä. Hän tuntuukin uskottavalta hahmolta. Onkin mielenkiintoista ja aika karmivaa luettavaa, kun Riia pikku hiljaa pääsee syvemmälle ja syvemmälle tässä kammottavassa tapauksessa, joka hänen eteensä ilman näkyvää syytä heitetään. 

Poliisit toki tutkivat tapausta, mutta on erityisen kiinnostavaa, että dekkariin on laitettu päähenkilöksi rikoksen todistaja, jonka tavalliseen, rutiinien täyteiseen elämään rikos hiipii salakavalasti.

Kirjan juoni etenee sujuvasti, aika rauhallisesti ennen lopun huimia juttuja. Pientä romantiikkaakin on matkalle viritelty, mutta se ei kovinkaan kummoiseksi juoneksi rakennu.

Ja jollen sinua saa

Bazar, 2021

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

s.333

Outi Pakkanen: Pullonkerääjä

 

Synkän marraskuun keskellä ulkoilee monenlaisia ihmisiä. Isabella Haapanen ylläpitää kuntoaan liikkumalla ulkosalla. Siellä hän seuraa mielellään erään nuoren miehen menemisiä. 

Amos Skog haaveilee lasitaiteilijan urasta, kulkee koiran kanssa ulkona ja kummastelee tuota vanhempaa rouvaa, joka tuntuu haluavan hänen seuraansa.

Anna Laine sen sijaan joutuu miettimään tarkkaan mitä haluaa jatkossa elämältään, joka tuntuu väkisin muuttuvan.

"Isabella oli päättänyt ryhtyä toimimaan vasta illansuussa, kun olisi jo pimeää. Hänellä oli koko päivä edessään, juuri nyt tuntui että suorastaan kaikki maailman aika."s.199

Pullonkerääjä on Pakkasen kolmaskymmenes teos. En edes tiedä kuinka mones Anna Laine -dekkari. Tuttua ja turvallista luettavaa oli jälleen tarjolla. Eli dekkari, jossa varsinaista dekkarijuonta ei juuri löydy, mutta loistavaa, sujuvasti etenevää ja koukuttavaa ihmiskuvausta, Helsingin maisemia ja Anna Laineen kuulumisia löytyy sitten sitäkin enemmän. 

Pidin tästäkin Anna Laine -dekkarista paljon, vaikka mitään ihmeellistä ei edes ole tarjolla. Pidän Pakkasen tavasta kuvata sujuvasanaisesti ihmisten elämää, ja etenkin Anna Laineen itsensä kuulumiset kiinnostavat aina, sillä olen näitä hänestä kertovia tarinoita lukenut jo niin monta vuotta. Tosin tälläkin kertaa hänen tarinansa ei juuri liity kirjan varsinaiseen juoneen, joten jos sattuu lukemaan tämän kirjan tietämättä Anna Laineesta mitään, saattaa hänen hengailunsa kirjassa herättää ihmetystä. 

Lopussa tietysti selviää miten kaikki kirjassa esitellyt ihmiset liittyvät toisiinsa, mutta se tapahtuu aika nopeasti, ilman sen ihmeellisempää draamaa. pääosassa pysyy läpi kirjan, tavallinen elämä.

Pullonkerääjä

Otava, 2022

s.318

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

 

Olavinlinna on täyttynyt kesän turisteista. Opiskelijat ovat pukeutuneet kansallispukuihin ja opastavat kesätöinään turisteja pitkin linnan synkkiä käytäviä, toistellen samoja kertomuksia historiasta. Kesäpäivien ihanuus jää kuitenkin pian unholaan, kun mustasukkaisuus, rakkausdraama, ja lopulta vielä murhat järkyttävät heitä.

"-hän ei ajatellut kuolemaa kammottavana viikatemiehenä vaan turvallisena Mustana Ritarina, joka kietoi väsyneen ihmisen viittaansa."s.105

Mustat kalat on klassikkodekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat ukkosmyrskyjen täyteiseen kesään. 

Kesämyrskyt ja synkät tarinat Olavinlinnan historiasta tuovat kirjaan jännittävän tunnelman, jota taas keventää nuorten kesäinen elämä. 

Liisa on kirjan kertojaääni, opiskelija, joka päätyy kesätöihin Olavinlinnaan hiukan myöhemmin kuin muut opiskelijaystävänsä. Liisa joutuukin seuraamaan kammottavia tapahtumia hyvin läheltä, eikä oikein tiedä keneen luottaa. Onneksi komisario Martti Halla on hänen tukena ja apuna. Tämä pari onkin piristävän hyväntuulinen. Hallan jämäkkä, mutta lempeä tyyli, sekä Liisan kohellus tekevät kirjan lukemisesta leppoisaa, jännittävää ja välillä hauskaakin. 

Kirjan upea miljöö ja mukavat henkilöt pitivät hyvin otteessaan. Itse rikosjuoni oli aika köykäinen, eikä tarjonnut loppuun asti säilyvää jännitystä. Lopun pitkä syyllisen ruodinta tuntuikin puuduttavalta, kun syyllisen oli arvannut jo aikoja sitten ja sen syynkin. 

Mustat kalat

WSOY, 1964

s.241

JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli

 

Juho Tulikosken isä kuolee, ja pian Juho saa enoltaan kirjeen, jossa kerrotaan, ettei kuolema ole onnettomuus, vaan murha. Juho matkustaa Hämeenlinnaan, jossa eno, Kalevi Arosuo, toimii yksityisetsivänä. 

Arosuo tutkii murhaa yhdessä poliisien kanssa, mutta myös Juho tempaistaan mukaan tutkimuksiin, vaikka hän ei oikeastaan edes haluaisi.

"-Hommat luistivat hetken kuin tanssi! Isäsi oli oikea viherpeukalo. Kaikki mihin hän koski, kasvoi kuin valtionvelka. Jos hän sattui illalla nojaamaan rautakankeen, niin jo aamulla sekin lykkäsi lehteä."s.83

Tammikuun pimeä syli aloittaa 12 osaisen Murhan vuosi -dekkarisarjan.

Tämän ensimmäisen osan perusteella Tulikoski ja Arosuo on melkoisen örmy pari, jonka seurassa rikosten selvittely ei kovin hilpeäksi ainakaan mene. Nämä kaksi miestä kun ovat, jos nyt ei aivan ilottomia, niin ainakin hyvin vakavia tyyppejä. Myös kirjan sivuhenkilöt luovat synkkää tunnelmaa olemalla epäystävällisiä ja vihaisia suurimman osan ajasta. 

Tammikuun pimeä syli on verkkaisesti etenevä dekkari, jossa päähenkilö Tulikosken menneisyyden nostalgiset muistot tuntuvat olevan suuremmassa roolissa kuin itse rikos ja sen selvittely. Menneisyys tuleekin esiin usein. Tulikoski muistelee menneitä välillä hyvin lämpimästikin, kun taas Arosuo ahdistuu menneisyyden rikoksista, joita ei ole selvitetty, kuten Bodominjärven tapaus. 

Välillä tahti kirjassa oli niin verkkainen, että mielenkiinto alkoi jo lipsua, mutta loppuun oli saatu kyllä piristävän kummallinen ratkaisu.

Tammikuun pimeä syli

Crime Time, 2016

Kannen ulkoasu: Timo Ahola

s.247

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

 

Poliisikoiraohjaaja Hanna Vainio viettää kesälomaansa, kun Lohjalla katoaa nainen. Hänet kutsutaan lomastaan huolimatta tutkimaan paikkoja koiransa Riinan kanssa. Mitään ei löydy ja Hanna palaa loman viettoon. Kolmen viikon päästä Sammatista löydetään ruumis. Paluu arkeen alkaakin rytinällä kun Hanna ja Riina yhdessä muiden poliisien kanssa alkavat tutkia murhaa, joka kuohuttaa paikkakuntalaisia.

"Hanna jäi miettimään, että Lindenin tiedote tuli vähän myöhään sammattilaisia ajatellen. Kyläläiset tuntuivat tietävän jutusta jo poliisejakin enemmän."s.101

Kasvot pinnan alla aloittaa dekkarisarjan, jossa seurataan Hannan ja poliisikoira Riinan arkea ja työtä.

Kirja onkin kivan erilainen dekkari, sillä poliisikoiran työtä kuvataan useampaankin kertaan, myös silloin kuin se ei liity käsillä olevaan murhatapaukseen. Pidän ideasta, että Riina on näin selkeästi kirjan yksi tärkeistä hahmoista.

Poliisityön ohella kurkistetaan Hannan arkeen Sammatissa, jossa hän asuu vanhassa omakotitalossa, teinitytön yksinhuoltajana. Nämä kurkistukset arkeen olivat mukava tapa tutustua kirjan päähenkilöön ja ne toivat muutenkin eloa kirjaan. Nämä kurkistukset eivät veny jaaritteluksi, vaan tapahtuvat sopivissa kohdissa ja pieninä annoksina.

Pääpaino pysykin siis rikoksen selvittelyssä ja poliisiarjen kuvauksissa. Kaikenlaista ehtiikin kirjan aikana selvitä, mutta omaan makuuni samoja asioita pyöriteltiin turhan kauan ja katseltiin ihan jokaisesta suunnasta. Epäiltyjä kuulusteltiin monesti, mutta kuulustelut olivat jotenkin todella tönkköjä, eivätkä saaneet aikaan minkäänlaista jännitystä. Välillä kirjassa myös sorrutaan selittämään, mikä pomppaa silmille heti. Kuten Riinan kohdalla halutaan kertoa lukijalle asioita poliisikoiran arjesta, mutta ne eivät aina ihan istuneet juoneen.

Kuitenkin tämä on mukava kesäinen dekkari, ja mieluusti tutustun myös muihin sarjan osiin. 

Kasvot pinnan alla

Myllylahti, 2015

s.319

Matti Remes: Periaatteen mies

 

Ruben Waara lomailee Lapissa, kunnes Hanko kutsuu takaisin. Eräs tunnettu huijari, Ronkainen saapuu Lappiin pyytämään Waaralta apua. Mies on sotkeutunut yritysjohtajien ja poliitikkojen kanssa kiristysleikkiin, ja nyt hän kaipaa tukea. Waaran päästessä Hankoon, alkaakin tapahtua. Ihmisiä kuolee, eikä salaisuudet enää pysy piilossa. On aika selvittää bisnesjohtajien tekemiset kertaheitolla. 

"Aluksen suuruuden ymmärsi parhaiten vasta sitten kun nousi sen kannelle. Waara oli aina osannut arvostaa vanhoja puisia veneitä ja laivoja, sekä ennen kaikkea sitä osaamista, minkä niiden rakentaminen oli vaatinut."s.67

Periaatteen mies on kymmenes Ruben Waara -dekkari.

Kirjan alussa Ruben on Lapissa lomailemassa, mutta hyvin nopeasti kirjan tapahtumat siirtyvät takaisin sarjasta tuttuun Hankoon, jossa tällä kertaa elellään helteistä kesäkuuta.

Tähän kaksisataa sivuiseen dekkariin mahtuu napakka tarina, jossa Ruben viettää kesää tutuissa Hangon maisemissa lenkkeillen, kahvitellen ja koiraa rapsutellen. Siinä samalla hän kaipaa naisseuraa ja sotkeutuu rikosjuttuihin niin kuin kaikissa muissakin sarjan osissa. En ole tätä sarjaa lukenut järjestyksessä, mutta sillä ei niin suurta merkitystä ole, sillä Rubenin kuviot eivät ole järin pysyviä. Jonkin verran muistellaan aiempia tapahtumia, joten jos ei halua lainkaan juonipaljastuksia aiemmista osista, kannattaa nämäkin lukea järjestyksessä. 

Periaatteen mies on nopealukuinen ja kevyt tarina, joka tarjoaa mukavan kesäisen matkan Hankoon. Murhat ja salaisuudetkin Ruben siinä ohimennen selvittää. Kirja ei tarjonnut mitään sen mullistavampaa, mutta mielenkiinto pysyy yllä loppuun saakka. Tällä kertaa tarina oli yllättävän rauhallinen. Olen tottunut jo siihen, että Ruben joutuu kirjan aikana moniin vaarallisiin tilanteisiin, mutta tällä kertaa mukana ei juurikaan ollut hurjaa toimintaa, vaan sellaista rauhallista pohdiskelua.

Periaatteen mies

Tammi, 2019

Päällys: Markko Taina

Päällyksen kuva: Tapio Kekkonen

s.200