Anni Niskanen: Vipinää ja villasukkia

 

Syksy on saapunut Lehmuslahdelle, eikä kesän kiireistä ole enää tietoakaan majatalo Kontiorannassa. Varauskalenterin tyhjyys huolestuttaa niin Aavaa kuin Petteriäkin, mutta uusia ideoita yritetään keksiä, jotta pitkästä talvesta selvittäisiin. Pian he saavatkin tehtäväkseen järjestää häät, ja tarmokas työskentely täyttää jälleen majatalon tilat. Aavalla on mielensä päällä paljon muutakin kuin vain työt, sillä rakkausrintamalla on paljon mietittävää ja selvitettävää.

"Periaatteessa hän oli vapaa tekemään mitä lystäsi. Mutta silti jokin jarrutti häntä, eikä se ollut pelkästään tuo ärsyttävä järjen ääni, joka kirkui hänelle turvaväliä."s.168

Vipinää ja villasukkia on Lehmuslahti -sarjan toinen osa.

Loppusyksy, joulu ja alkuvuosi Lehmuslahdella tuovat tullessaan pakkaspäiviä, narskuvia lumihankia, villasukkia ja tietysti kuumia tunteita. 

Oli mukava palata tunnelmalliseen Kontiorannan majataloon, jossa käsityöpiirin puikot kilisevät, Petterin herkulliset ruuat tuoksuvat ja touhukkaat tädit kulkevat toimittamassa monenlaista asiaa. Erityisesti tässä kirjassa ihastutti talviset maisemat, ja uudet tuttavuudet, Juuli ja Kekkonen. Kissa-Kekkonen saakin ihanan paljon tilaa tarinassa.

Eniten kirjassa keskitytään kuitenkin Aavan suhdekiemuroihin, jotka hänellä on melkoisen solmussa. Ajatuksia järjestellään ajan kanssa, niitä katsellaan ja pyöritellään niin, että heikompaa hirvittää. Aavan päättämättömyys saa ainakin tämän lukijan potemaan pahaa mieltä erään hyvin kiltin ja ymmärtäväisen hahmon puolesta. Kirjan luettuani on tosin pakko myöntää, että Aava on silti kaikessa päättämättömyydessään ja monimutkaisine tunteineen aito, kun taas tuo kiltti tyyppi vaikuttaa jo hiukan liiankin täydelliseltä. (Kirjahan ei toki päästänyt lukijaa hänen päänsä sisään, joten ties mitä tunnekuohuja hän oikeasti käy läpi.)

Vipinää ja villasukkia

Tammi, 2024

Kansi: Timo Numminen

s.340

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

Aina Varjoranta on elänyt vuoden synkkää suruaikaa, mutta pikku hiljaa on otettava taas kiinni arjesta ja uskallettava elää. Hän näkee työpaikkailmoituksen, joka tarjoaa mahdollisuuden tälle. Maaseudun rauhassa, Kielokosken kylässä on tarjolla kirjastonhoitajan töitä. Kirjasto ei kuitenkaan vastaa kuvitelmia tunnelmallisesta kirjojen paratiisista, sillä kirjat on puskettu syrjään, jumppaajat ovat vallanneet tilan, eikä asioista päättävät ihmiset tunnu haluavan asioille muutosta. Aina haluaa tietää, miksi eräällä naisella tuntuu olevan jotakin niin pahasti hampaan kolossa kirjastoa kohtaan, ja miten hänen oma lapsuutensa liittyy Kielokoskeen?

"Ovi aukesi kapeaan portaikkoon. Jännitys sirisi Ainan ihon alla. Näitäkö portaita hänen edeltäjänsä olivat astelleet pitkän kirjastopäivän jälkeen? Jo ovelta lehahti vastaan kauan unohduksissa olleen elämän tuoksu, pölyä, kuivaa puuta ja hento laventelin vivahde."s.150

Unohdettujen unelmien kirjasto aloittaa Kielokoski -sarjan.

Tämän kauniin nimen ja kannen alta löytyy tarina täynnä sukusalaisuuksia, kyläyhteisön arkea ja ystävyyttä, maustettuna hippusella romantiikkaa. 

Tunnelmallinen miljöön kuvaus ja salaperäisten sukusalaisuuksien selvittäminen tuo kirjaan sellaista satumaista tyyliä. Ihan tavallista arkeakin riittää runsaasti, ja sitä maustaa dramaattiset ihmiset ja juonenkäänteet. 

Pidän Kielokoskesta, kirjan kauniisti kuvatuista yksityiskohdista, kirjaston puutarhasta, Paavosta, Otosta ja Matsista, pölyisestä vintistä ja Spunkista. Itse kirjasto sen sijaan ei vielä ainakaan herättänyt suurta rakkautta, sillä jumppasaliksi muuttuva tila kuulosti ankealta kaikesta kokemastaan muutoksesta huolimatta. Myös kirjan suhdekiemurat erään inhottavan hahmon takia eivät lämmittäneet mieltä.

Paluu Kielokoskella on tietysti odotettavissa, sillä kuulen mieluusti lisää kyläläisten asioista.

Unohdettujen unelmien kirjasto

Tammi, 2023

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kannen kuvitus: Heli Hyppönen

s.380

Lucy Diamond: Rantakahvila

 

Kolmekymppinen Evie kärvistelee elämässään, jota täyttävät tylsät työt, sekä parisuhde, josta tuntuu puuttuvan paljonkin. Yllättäen Evien Jo-täti kuolee. Surun murtama Evie lähtee perheensä kanssa Cornwalliin, jossa Jo asui. Testamentista käy kaikkien yllätykseksi ilmi, että Jo on testamentannut ihastuttavan rantakahvilansa Evielle. Perhettä, mukaan lukien Evietä itseään epäilyttää, voisiko hän onnistua kahvilan pyörittämisessä, mutta hän päättää yrittää. Uusi elämä merenrannalla odottaa!

"Ankea todellisuus saisi suksia kuuseen. Minä istuin autossa vaihtovaatekassi mukanani ja rantakahvilan avaimet taskussani, ja tiesin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan vastata puhelimeen Crossland Financial Solutionsin toimistolla."s.71

Rantakahvila on ihastuttava kirja uusista aluista, haaveista ja itsensä löytämisestä. 

Evien tarinaa on mukava lukea. Hän on täynnä haaveita, jotka elämä on runnonut jonnekin syvälle. Kirjan edetessä saa rauhalliseen tahtiin seurata kuinka Evie kokee onnellisia hetkiä ja uskaltaa taas unelmoida kunnolla. Vaikka kirjassa tarjotaankin näennäisesti helppo ratkaisu kaikkiin Evien ongelmiin, ei juoni ole liian ruusuinen. Evien epäröinti, suuren muutoksen tuomat ongelmat, kahvilan vaikeudet ja monet muut yllättävät ja vaikeat tilanteet tuovat kirjaan realistista syvyyttä. 

Romantiikkaakin kirjasta löytyy sellaisena sopivana annoksena. Pääpaino pysyy silti Evien elämässä ja kahvilan kiinnostavassa arjessa. Ystävyyttä ja kyläläisiin tutustumista riittää myös runsaasti. Rakastin kirjan yhteisöllisyyttä, joka lämmittää mieltä. 

Rantakahvilan ihaniin merimaisemiin uppotuminen käy helposti, kirjan hahmoista tulee nopeasti tuttuja, joiden kuulumisia haluaa kuulla lisää, eikä kirjaa malta jättää pitkiksi ajoiksi pöydälle.

Rantakahvila, (The Beach Cafe, 2011)

Otava, 2021

Suom. Eeva Parviainen

Kannen suunnittelu: Kate Forrester

s.410

Siri Kolu: Varjoliitto

 

Seljan elämä muuttuu Varjopäivänä, sillä hänen varjonsa leikkaa Senaattori Atticuksen, sekä tämän pojan, Laurionin varjot. Tämä tarkoittaa, että Selja joutuu Varjoliittoon kummankin kanssa. Pian Seljaa jo kiidätetään köyhästä kotimökistään kohti pääkaupungin loistoa. Senaattorin kotitalossa juonittelut alkavat heti Seljan saapuessa, ja hänen on selvitettävä kenen puolella kannattaa olla, kenen kanssa on turvallisinta tehdä yhteistyötä ja onko edes mahdollista pysyä turvassa kahden keskenään riitelevän vaikutusvaltaisen miehen vaimona.

"-Etkö ymmärrä, että myös minä ansaitsen tapaamisen kanssasi, Selena. Olen odottanut tuloasi. Myös minulla on oikeus kertoa, miten minä tilanteen ja liittomme näen. Voimme aloittaa yhdessä muutoksia, jotka vaikuttavat koko kaupungin ja maan elämään."s.104

Varjoliitto on Varjopäivä -trilogian ensimmäinen osa.

Kirja koostuu mukavan lyhyistä luvuista ja on nopealukuista fantasiaa. Minulle tämä olikin yhden viikonlopun lukumatka kiehtovaan uuteen fantasiamaailmaan. Tämä sopii loistavasti lukijoille, jotka kaipaavat juonivetoista fantasiaa, jossa edetään nopeasti. Maailmanrakennus, miljöö, keskustelut ja muu tunnelmointi pidetään lyhyenä ja napakkana. 

Pidin kirjasta, sillä se on sopivan synkkä teemoiltaan, täynnä juonittelua, valtapelejä ja hurjia paljastuksia. Romantasia osuus on mukana kevyesti, mutta se jättääkin paljon kysymyksiä tulevia osia kohtaan. Tässä kun mahdollisuuksia romantiikkaan vaikutti olevan enemmänkin. Olin melkoisen yllättynyt kun kirjan lopussa huomasin, että odotan jatko-osilta eniten tietoa Seljan ja Atticuksen väleistä, sen kun en olisi alussa voinut kuvitellakaan olevan erityisen kiinnostavaa.

Viime aikoina lukemani fantasiakirjat ovat olleet tätä paljon pidempiä ja hitaammin eteneviä, niinpä olikin hieman kummallista lukea näin vauhdilla etenevää kirjaa. Jäin välillä kaipaamaan viipyilevämpää kuvausta monestakin asiasta, ja tämän takia osa yllättävistä tai rajuista juonenkäänteistä ei herättänyt niin suurta tunnetta, kuin ne olisivat tehneet, jos olisin saanut lukea enemmän henkilöiden välisiä keskusteluja, tai nähdä joitakin tilanteita, joissa näistä henkilöistä tuli toisilleen läheisiä. Minulle kun ei riitä pelkkä lause siitä, että he nyt ovat läheisiä, koska niin nyt vaan on. 

Varjoliitto

Tammi, 2025

Kuvitukset: Eeva Nikunen

s.300

Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

 

Nelli lupautuu Rantakylään hoitamaan sairastelevan Pauli-enonsa kanoja, hevosta ja kissaa. Tehtävä jännittää, mutta onneksi Rantakylässä asuu auttavaisia ihmisiä, jos tarvetta ilmenee. Ei aikaakaan kun Nella on solahtanut osaksi Rantakylän arkea, onpa pian saanut kesätyöpaikankin eläintenhoidon ohelle, eikä sinkkumiehistäkään tunnu olevan puutetta. 

"Painoin pääni hänen rinnalleen ja kuulin sydämen rauhalliset lyönnit. Ruumiinlämmön jakaminen Suomen arktisessa suvessa on järkevää, oli viimeinen selkeä ajatukseni."s.162

Helleöitä ja entisiä heiloja on maalaisromanttisen Rantakylä -sarjan neljäs osa, mutta toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana. 

Kesä on ohi, mutta vielä oli pakko matkata kerran Rantakylään, jonka ihanat maalaismaisemat ovat tehneet vaikutuksen tähän lukijaan. Tälläkin kertaa kesäinen maaseutu ihanine hahmoineen ja eläimineen heräsi eloon kirjan sivuilla. Unohtamatta kahvila Äkkipyssäystä.

Tällä kertaa ääneen pääsee Nelli, joka on mainio hahmo. Rohkeasti uuteen tarttuva nainen, joka uskaltaa kyseenalaistaa tekemiään valintoja ja miettiä asioita uudestaan, jos jokin ei tunnu hyvältä. 

Tämä on lämminhenkinen tarina, jossa romantiikkaa on, mutta ei liikaa. Suhdekiemurat eivät siis valtaa liikaa tilaa, vaan suureen rooliin pääsee arki monenlaisine kommelluksineen. Monesti hymyilytti sekä Nellin itse aiheuttamat, että hänelle sattuneet tapaukset. Koettiin tässä eräs surullisempikin tapahtuma, sillä Nellillä ei aina meni kaikki aivan putkeen. Pidin myös pienen roolin saavasta Pauli-enoon liittyvästä sivujuonesta. Oikein mainio ja viihdyttävä kokonaisuus siis taas. Rantakylään toivon palaavani vielä monen monta kertaa, sillä näiden leppoisa, hyväntyylinen tarina vie mennessään, ja pidän näiden kirjoitustyylistä. 

Helleöitä ja entisiä heiloja

Karisto, 2024

Kansi: Laura Noponen

s.316

Sari Peltoniemi: Vattenporin simpukka

 

Talvi on saapunut Kielisen kylään. Pakkanen paukkuu, mutta Olavia se ei haittaa. Hän luistelee järvellä ja nauttii olostaan. Sitten tapahtuu omituisisa asioita järvellä, ja sinne meno kielletään ehdottomasti. Olavin on kuitenkin vaikea pysyä poissa järveltä. Aivan kuin joku kutsuisi häntä jään alta.

"Vesi vihloi ihoa jäätäkin kylmempänä ja koko vartalo tuntui kohmettuvan hirvittävän nopeasti. Jähmein käsin Olavi kauhoi syvyydestä takaisin kohti avantoa, josta kuun valo loisti kuin pelastusköysi."s.61

Vattenporin simpukka on Avaimenkantaja -tilogian viimeinen osa.

On aika sukeltaa vilä yhteen maailmaa, jonne erikoisesta Kielisen kylästä on mahdollista päästä. Tällä kertaa tutustumme Vattenporiin, tuohon vettä rakastavien, hitaasti lämpenevien asukkaiden maailmaan, jonne Olavi kovasti kaipaa. 

Tämä viimeinen osa jatkoi tarinaa samaan tyyliin kuin aiemmatkin osat. Olavi, Miranda ja Veera ovat tietysti jälleen yhdessä selvittämässä näitä jännittäviä tapahtumia, mutta jokaisella heistä on myös omat murheensa, ja vaikeat päätökset tehtävänään. Juonenkäänteet ovat nopeatempoisia, helppolukuisia ja viihdyttäviä. Jännitystäkin löytyy, mutta myös sellaista rauhallisempaa, tai syvällisempää elämän pohdintaa.

Kuvitusta ei enää tästä viimeisestä osasta löydy, mutta ei tämä sitä oikeastaan kaivannutkaan. 

Vattenporin simpukka

Tammi, 2018

Kannen kuvat: Laura Haapamäki

s.279

Elina Rouhiainen: Kesytön

 

17-vuotias Raisa Oja elelee Helsingissä äitinsä kanssa ja keskittyy taiteeseen. Kunnes hänen äitinsä kuolee ja jättää jälkeensä läjän salaisuuksia menneisyydestä. Pian Raisa löytää itsensä Kainuun korvesta, Hukkavaarasta, täysin tuntemattoman sukulaisen luota. Hän aikoo selvittää äitinsä salaisuudet, mutta sitä varten on tutustuttava kyläläisiin. Uudessa koulussa hänet otetaan vastaan varsin kummallisesti, eivätkä kaikki tunnu arvostavan uutta oppilasta. Raisalle selviää Hukkavaaran synkkä totuus, joka vilisee ihmissusia.

"Hengitin syvään ja annoin katseeni vaellella. Minulla oli vielä niin paljon kysyttävää. Ja sen lisäksi varmaan miljoona sellaista asiaa, joita en edes keksinyt kysyä. Minun täytyi saada tietää loputkin, mutta päälläni oli jo nyt vaikeuksia prosessoida sitä kaikkea, mitä minulle oli juuri kerrottu."s.150

Kesytön aloittaa Susiraja -sarjan.

Viimein minäkin päätin tutustua näihin Kainuun metsissä jolkottaviin ihmissusiin. Hukkavaaran lumiset maisemat johdattavatkin oikein koukuttavaan tarinaan. Koulussa pyörivä teinidraama saa melkoisesti lisää kierroksia siitä, että lähes kaikki draamailijat ovat puoliksi eläimiä. Intohimoa ja salaisia sääntöjä siis riittää. 

Pidän siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissusien lauman sisäistä hierarkiaa ja tapoja. Ja vielä enemmän pidän siitä, miten Raisa rynnii ravistelemaan näitä pinttyneitä sääntöjä, vaikka vastassa on kuolettavan vaarallisia olentoja. Raisaa ei nimittäin poljeta maahan, vaan hän todella onnistuu sekoittamaan pakkaa. 

Raisa ehtii tässä ensimmäisessä osassa löytää niin vihollisia, ystävyyttä, kuin rakkauttakin. Salaisuuksiakin saadaan selville, mutta paljon jää selvitettäväksi jatko-osiin. Minä en ehtinyt tässä nyt kyllä tuohon rakkaustarinan ihanuuteen yhtään mukaan. Se kun tuntuu syttyvän ilman sen kummempia syitä. Sen sijaan pidän valtavasti Raisan ja Nikon ystävyydestä, joka kehittyy luonnollisesti ja heidän välejään kuvataan uskottavasti. Nikon lisäksi pidän Konstasta, sillä onhan vampyyrit nyt aina plussaa entiselle Twilightin superfanille. Twilightista puheen ollen, tässä kirjassa on hyvin samanlainen tunnelma ja tyyli, ja sehän oli mukava yllätys.

Kesytön

Tammi, 2012

Kansi: Eevaliina Rusanen

s.426