Carlos Ruiz Zafón: Usvakaupunki

 

Usvakaupunki koostuu yhdestätoista kertomuksesta. Osa kertomuksista esittelee tuttuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, mutta heidän tarinoistaan löytyy jotakin merkillistä. Gaudí esimerkiksi matkaa New Yorkiin saadakseen Sagrada Familian valmiiksi ja Miguel de Cervandes kirjoittaa pääteostaan. Mukaan mahtuu myös Ruiz Zafónin romaaneista tuttuja henkilöitä. 

"Olen aina kadehtinut sitä, miten helposti jotkut ihmiset unohtavat, aivan kuin menneisyys olisi pelkkä välikausivaate tai vanhat kengät, jotka voi vain hylätä komeron perukoille, jolloin hukattuja askeleita on enää mahdoton kulkea uudestaa."s.13

Carlos Ruiz Zafón on yksi lempikirjailijoistani. Tuulen varjo on yksi mieleenpainuvimmista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Olin surullinen kun Ruiz Zafón kuoli. Tämä novellikokoelma onkin julkaistu postuumisti. Tämä tarjoaa kuitenkin vielä pienen kurkistuksen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle ja Barcelonan synkille kaduille. Joten vaikka en ole kovin suuri novellien ystävä, on tämä silti ollut ilmestymisestään lähtien ehdottomasti luettavien listalla. 

Novellit johdattavat romaaneista tuttuun kolkkoon, synkkään Barcelonaan, jossa ihmisten kohtalot ovat surullisia, ja jossa hahmot ovat rouhean raakoja. Sumuiset, koleat kadut herättävät mielikuvituksen eloon, enkä yhtään ihmettele ratkaisua tuoda osaan kertomuksista hieman mahdottomampiakin asioita, ja pieniä fantasian/kauhun elementtejä.

Itse pidin enemmän niistä kertomuksista, joissa oli täysin keksityt hahmot, ja romaaneista tuttuja hahmoja, mutta toisaalta oli kiintoisaa lukea myös aikansa suurista nimistä, kuten Gaudísta. Etenkin kun näiden todellisten hahmojen tarinoihin oli myös tuotu noita mystisiä fantasia elementtejä. 

Osa kertomuksista oli hyvinkin tunteita herättäviä. Tässä oli taas niin monia karmeita kohtaloita kirjoitettu naisille, että välillä teki oikein pahaa. 

Usvakaupunki, (La Ciudad de Vapor, 2020)

Otava, 2021

Suom. Antero Tiittula

s.172

Antonio Hill: Kauniit kuolemat

 

Barcelonan kuuma kesä on vaihtunut talven kylmyyteen. On kulunut jo puoli vuotta komisario Héctor Salgadon ex-vaimon katoamisesta. Kenelläkään ei tunnu olevan enää yhtään johtolankoja seurattavaksi, mutta äitiyslomalle jäänyt Leire Castro päättää silti omalla ajallaan vielä selvittää tapausta, josta paljastuu kummallisia asioita.

Héctor ei ymmärrettävistä syistä saa enää tapausta tutkia, joten hänen on selvitettävä toista omituista tapausta. Suuren kosmetiikkayrityksen henkilönkuntaa alkaa kuolla yksi toisensa jälkeen. Kuolemat vaikuttavat selviltä itsemurhilta, kunnes niitä on epäilyttävän monta pienen ajan sisällä. Héctorin epäilykset heräävät, ja hän alkaa tutkia tapauksien taustoja.

"Terapeutti oli oikeassa kolmessa asiassa. Ensinnäkin hänen pitäisi alkaa käyttää niitä hemmetin unilääkkeitä, vaikka se kuinka jurppisi. Toiseksi juttu ei ollut hänen käsissään. Ja kolmanneksi, kyllä, sisimmässään hän oli vakuuttunut siitä, että Ruth oli kuollut. Ja että se oli hänen syytään."s.22

Kauniit kuolemat on toinen osa Barcelonaan sijoittuvasta Héctor Salgadosta kertovasta dekkarisarjasta.

Héctor Salgado ja Leire Castro saattelevat lukijaa ympäri talvista Barcelonaa kumpikin omalla tahollaan. Molemmilla on paljon työn alla, niin rikosasioissa, kuin henkilökohtaisissa asioissaankin. Molemmat tuntuvat jo tutuilta, vaikka takana on vasta yksi aiempi osa sarjaa. Héctor on monista dekkarisarjoista tutun oloinen ärrimörri, joka ei aina kaiken machoilunsa keskellä osaa hoitaa arkisia asioita kovin sulavasti. Esim. teinipojan ajatusmaailma ei tunnu hänelle oikein avautuvan. Siksi Leire onkin mukavan tasapainottava hahmo tarinaan. Vaikka täytyy myöntää, ettei Héctorin hahmo äksyilyistään ja huonoista elämäntavoistaan huolimatta ole lainkaan ärsyttävä, vaikka yleensä en pidäkään dekkarisarjojen kokoajan valittavista ja masentelevista päähenkilöistä. Héctorista löytyy kuitenkin kiinnostavaa asennetta. 

Pidin tästäkin kirjasta kovasti. Ehkä jopa enemmän kuin ensimmäisestä.

Tarina kulkee sujuvasti monen henkilön näkökulmasta kerrottuna. Kiinnostus säilyy läpi kirjan, ja yllättäviä tilanteita mahtuu mukaan. 

Ainoa lukunautintoa varjostava asia oli se, että seuraavaa osaa ei ole suomennettu, ja koska aikaa on kulunut jo näin paljon, ei varmaan suomennetakaan. Toivoin siis läpi kirjan, ettei kirja päättyisi tilanteeseen, johon haluaisi heti lisäselvitystä, mutta turha toivo. Kirja jäi hyvin koukuttavaan tilanteeseen.

Lue myös: Kuolleiden lelujen kesä

Kauniit kuolemat, (Los Buenos Suicidas, 2012)

Otava, 2013

Suom. Taina Helkamo

s.413

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Héctor Salgado saapuu takaisin Barcelonaan kuukauden pakkolomalta. Komisario Salgado päätyy heti monimutkaisten tutkimusten keskelle, kun hänelle sysätään ei niin tärkeä tapaus. 19-vuotias Marc on pudonnut juhannuksena ikkunasta ja kuollut. Tapaus ei herätä ihmeempiä kysymyksiä, sillä nuorten juhlissa on ollut myös alkoholia. Pojan äiti haluaa kuitenkin sinnikkäästi, että juttu tutkitaan kunnolla. Pian tapauksesta löytyykin jotakin mielenkiintoista. Salgadon on hiukan vaikea keskittyä tutkimuksiin, kun kuukauden takaiset tapahtumat alkavat kostautua hänelle. hänellä on vastassaan joku, jolla on paljon kostettavaa.

"Héctor yritti työntää kuvan tytöstä pois mielestään, tuo sama näky oli saanut hänet aikoinaan menettämään järkensä ja lähtemään tohtori Omarin perään tarkoituksenaan murtaa miehen ruumiista joka ikinen luu." s.31

Kuolleiden lelujen kesä on ensimmäinen osa Héctor Salgadosa kertovasta, Barcelonaan sijoittuvasta dekkarisarjasta.

Espanjaan sijoittuvia dekkareita ei usein tule vastaan, niinpä tämä sarjan aloittaja oli mukavaa vaihtelua. Tyyliltään Kuolleiden lelujen kesä on aika synkkä, mutta hyvällä tavalla. Kyse ei siis ole verellä ja väkivallalla mässäilevistä tapahtumista, vaan hirveistä salaisuuksista ja selkäpiitä karmivista kostoista. Mukana on surullisia kohtaloita, menneisyyden varjoja ja hitusen rakkautta, ei tosin järin romanttisessa muodossa.

Viihdyin kirjan parissa, ja se olikin ohi yhdessä hujauksessa. Hahmot olivat kiinnostavia, vaikka vielä heistä ei kauheasti ehditty kertoa. Kirjan jatko-osa pääseekin luettavaksi piakkoin, sillä tämän kirjan lopussa tarjotaan niin kiinnostava koukku, että on pian saatava tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.


Kuolleiden lelujen kesä, (El verano de los juguetes muertos, 2011)
Otava, 2012
Suom.Taina Helkamo
s.382

Laura Gallego García: Herääminen -Idhunin kronikat II

Idhunin -planeetta on velho Ashran Nekromantin hallinnassa. Vastarinnan jäsenet ovat nyt päässeet planeetalle ja taistelu Nekromantin hirmuhallintoa vastaan voi alkaa. Idhunin asukkaat ovat innoissaan ja toiveikkaita, sillä juuri näin profetia on ennustanut. Yksisarvinen, lohikäärme ja shek yhdessä pelastamassa planeettaa. Asukkaat joutuvat kuitenkin odottamaan, sillä kolmikolla on ensin omat murheet hoidettavanaan. Jack ei osaa vielä muuttua lohikäärmeeksi, Victoria ei tiedä kumpaa poikaa hän rakastaa enemmän, ja Christian pelkää shekin sisällään kuolevan.

Herääminen on toinen osa Idhunin kronikoista.
Toisessa osassa päästään tutustumaan enemmän jo Idhunin planeettaan, joka ensimmäisessä osassa oli hyvin pienesti mukana. Planeetta tuokin kirjaan niin paljon uutta asiaa, ettei kaikkia nimiä ja paikkoja muistaisi kirjan luettuaan millään. Tai ainakaan minä en muista enää yhdenkään maagisen tornin, tai kuun nimeä, joita vilahteli tekstissä mielestäni tiuhaan. Olen kyllä melko kokematon tälläisten fantasiakirjojen suhteen, jossa aivan kaikki on keksittyä, pleneetasta ja auringoista lähtien. Myös fantasiaolentoja esiteltiin paljon lisää, ja Idhunin maasta niitä löytyykin varsin monipuolinen valikoima.

Kirja alkaa hyvin vauhdikkaasti, ja jo ensimmäisen sadan sivun aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että melkein hengästyttää. Taisteluja, rakkautta, petosta, jopa amputaatio. Tämä vauhti on ihan suotavaa, sillä tilaa jää nyt hiukan vähemmän kolmiotraaman tunteiden käsittelyyn, vaikka kyllä sitä edelleen oli paljon.

Pidin tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä. Tämä johtuu juuri tuosta tapahtumien ja vauhdin määrästä, ja siitä, ettei ihan jokaista taistelukohtaustakin oltu enää täytetty pohtimalla taistelijoiden välisiä tunteita. Tätä oli edelleen myös taistelukohtauksissa, mutta nyt sentään muistettiin kertoa vähän muustakin. Kolmiotraamaa tuntuu löytyvän vähän jokaisesta tämän tyylisestä kirjasta, mutta tässä se tunkee esille mielestäni vähän liikaa.

Kirjan loppu oli karmaiseva. Tarina jäikin niin jännittävään kohtaan, että joskus on luettava myös kolmas osa tietääkseeni miten tarina jatkuu, vaikka toki minulla on vahva tunne siitä, että tämä lopetus kumoutuu jotenkin. Sitä en tiedä miten, mutta jotenkin se käy...

Lue myös: Vastarinta


Herääminen -Idhunin kronikat II, (Memorias de Idhún II -Tríada. Libro 1: Despertar, 2005)
Bazar, 2011
Suom. Satu Ekman
s.362

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Kirjailija Manuel Ortigosa viimeistelee uusinta kirjaansa, kun hänelle ilmoitetaan, että hänen aviomiehensä Álvaro on joutunut onnettomuuteen ja menehtynyt. Manuelille tulee järkytyksenä aviomiehensä kuolemn lisäksi se, että Álvaro menehtyi aivan muualla, kuin missä hänen oli tarkoitus sillä hetkellä olla. Pian Manuelille selviää, että hänen miehensä on rikas markiisi, joka omistaa lukuisia yrityksiä ja suuren määrän maata. Manuel on loukkaantunut miehensä viettämästä kaksoiselämästä ja haluaa palata mitä pikimmiten omaan kotiinsa unohtaen petollisen miehensä, mutta visiitti Álvaron kotiseudulla venyy, sillä juuri eläkkeelle jääneellä poliisilla on hänelle kerrottavaa.

Odotin kovasti Tämän kaiken minä annan sinulle -kirjan lukemista, sillä Dolores Redondon aiemmat kirjat ovat olleet minun mieleeni. Tämän kaiken minä annan sinulle oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja, mutta ei silti yltänyt läheskään Baskimaan murhat -trilogian tasolle. Tämä kirja toimii kuitenkin loistavasti, jos siltä ei odota aiemmista kirjoista tuttua mystisyyttä.

Kirja on aika pitkä tälläiseksi dekkarityyliseksi kirjaksi, joten nopeasti etenevää toivoville en suosittele. Redondo jää maalailemaan välillä pitkiksikin ajoiksi tunteita ja näkymiä, yleensä tunteita. Muñiz de Dávilan perheen salaisuudet ja monipuoliset perheenjäsenet pitävät joka tapauksessa lukijan hyvin otteessaan. Loppuratkaisu paljastuu pikkuhiljaa ja lukija ehtii arvailemaan läpi kirjan monenlaisia vaihtoehtoja onnettomuusyön tapahtumille.

Sukudraamaa kirjassa riittää loppuun saakka, sillä Muñiz de Dávilan perhe on ehtinyt vuosien saatossa piilottaa yhden jos toisenkin salaisuuden, eikä ne ole pienimmästä päästä. Katkeruutta, syytöksiä, salaisuuksia, epäilyksiä ja runsaasti intohimoisia tunteita on siis luvassa, jos päätät lukea tämän kirjan. Eikä Muñiz de Dávilan perhe ole edes ainoa, joiden salaisuuksia kirjassa käsitellään, joten enemmänkin on luvassa. Välillä rauhoitutaan ja poiketaan viiniviljelmillä tutkailemassa miten viiniä valmistetaan ja toki nautitaan muutama lasillinen siinä sivussa. 


Tämän kaiken minä annan sinulle, (Todo esto te daré, 2016)
Gummerus, 2018
Suom. Sari Selander
s.698

Laura Gallego García: Vastarinta -Idhunin kronikat I

Idhunin -planeetta on velho Ashran Nekromantin hallinnassa. Nekromanti kaappasi planeetan vallan tuhoten samalla kaikki yksisarviset ja lohikäärmeet. Osa Idhunin asukkaista pääsi pakenemaan maahan, mukanaan jotain joka voisi pelastaa Idhunin Nekromantin kynsistä.
Nyt pieni vastarintaliike kokoaa voimiaan päästäkseen palaamaan Idhuniin kukistaakseen Nekromantin.

Vastarinta on ensimmäinen osa Idhunin kronikoista.
Idhunin -planeettaan lukijaa ei tässä ensimmäisessä osassa vielä suuremmin tutustuteta. Seikkailut tapahtuvat suurimmaksi osaksi maassa tai maan ja Idhunin välisessä rajatilassa. Arvelen Idhunin pääsevän suurempaan rooliin jatko-osissa.

Vastarinta sisältää valtavasti hahmojen välisten suhteiden pohtimista. ystävyyttä, vihamielisyyttä ja kolmiodraamaa löytyy lähes jokaiselta sivulta. Luulen, että jokaisessa taistelukohtauksessakin pohdittiin näitä asioita. Nuoret tuskailevat tunteidensa kanssa ja miettivät miksi tuntevat mitä tuntevat. Jossakin kohdissa olisin toivonut hiukan vähemmän tätä tunteiden läpikäymistä ja lukenut mieluummin enemmän kaikesta muusta, joka nyt jäi näiden tunneasioiden jalkoihin, kuten Idhunista.

Kirjassa kerrotaan ykissarvisista, lohikäärmeistä, velhoista, noidista ja monista muista taikamaailman olennoista, mutta myös täysin uusista olennoista kuten szisheistä.

Juoni kirjassa oli mielenkiintoinen, vaikka aika tärkeitä asioita arvasin hyvissä ajoin, eikä lopun ratkaisut suuresti yllättäneet. Uskoisin sarjan kehittyvän tästä vain jännittävämpään ja mielenkiintoisempaan suuntaan, mitä pidemmälle edetään. Ainakin Vastarinnan loppu lupailee jännittävää seikkailua kirjan hahmoille.

Kirjan hahmot ovat nuoria, suurimmaksi osaksi poikia/miehiä, mutta löytyy päähenkilöistä kuitenkin yksi tyttökin. Hahmojen parissa viihtyy hyvin ja juoni kulkee paljon dialogien kautta, jotka ovat sujuvia ja onnistuneita.


Vastarinta, (La Resistencia, 2004)
Bazar, 2010
Suom. Satu Ekman
s. 542

Carlos Ruiz Zafón: Henkien Labyrintti

Daniel Sempere on jo aikuinen mies, kun eletään 50-luvun loppua. Hän elää rauhallisesti perheensä kanssa työskennellen Sempereiden kirjakaupassa. Rauhallinen perhe-elämä ei kuitenkaan jatku pitkään, sillä Barcelonaan saapuu upea nainen mukanaan synkkiä salaisuuksia ja vaarallinen tehtävä, johon Sempereiden perhe sotkeutuu.
Alicia Gris on saapunut Barcelonaan työtoverinsa kapteeni Vargasin kanssa. He yrittävät selvittää rikkaan ministeri Vallsin katoamista. Tutkimuksien yhteydessä he saavat selville liian arkaluontoisia asioita ja tietävät olevansa suuressa vaarassa. Liian moni tuntuu kantavan kaunaa kieroa Vallsia kohtaan, jopa kiltti Daniel Sempere janoaa kostoa.

Henkien labyrintti on neljäs kirja Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta.
Tätä kirjaa olen odottanut, enkä varmasti ole ainoa. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja sai viimeinkin päätöksen. Salaisuudet ja mysteerit paljastuivat ja aiempien osien tarinat yhdistyivät.

Joskus olisi mukavaa lukea koko sarja uudestaan, sillä en pysty muistamaan läheskään kaikkea aiempien osien tapahtumista. Kirjojen henkilöt palautuivat aika nopeasti mieleen tätä kirjaa lukiessani, mutta ongelmia tuotti muistaa miten kaikki he ovat liittyneet toisiinsa jo aikaisemmin.
Hahmoja onkin aika paljon ja lisää tuli myös tässä kirjassa, joten muistettavaa riittää.

Henkien labyrintti on onnistunut päätös upealle sarjalle. Pidin kirjasta paljon. Tuttu sumuinen ja synkkä Barcelona ja mystinen unohdettujen kirjojen hautausmaa tarjosi jälleen koukuttavan ja kauniin ympäristön kirjan tapahtumille. Uusi tärkeä hahmo Alicia Gris sopikin kuvaan täydellisesti.

Tässä kirjassa oli mukana runsaasti toimintaa, juonittelua ja tietysti rakkauden tuskaa. Pidin myös kirjan lopetuksesta, jossa päästään jo vuoteen 1992. Sempereiden suku jatkuu, eikä unohdettujen kirjojen hautausmaa unohdu.

Henkien labyrintti, (El laberinto de los espíritus, 2016)

Otava, 2017
Suom. Antero Tiittula
s. 956

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot

Keskiajan Barcelonassa syntyy poikalapsi. Lapsi on jo pienenä aikuisen miehen näköinen ja vanhetessaan hänen kasvot pysyvät ennallaan. Hän joutuu näkemään Barcelonan koko historian kaikkine kauheuksineen ja veren vuodatuksineen, sillä hän on kuolematon. Hän janoaa verta ruuakseen ja joutuu pakenemaan usein.
Kun nykypäivän Barcelonassa löydetään kuollut mies täysin verettömänä, herää paljon kysymyksiä.

Kuinka ihanalta tämä kirja näytti ja kuulostikaan, kun sen ostin ja aloin lähes heti lukemaan. Salaperäinen kansi, Barcelona ja historia ovat varsin lupaavia asioita kirjassa, mutta tässä kokonaisuudessa ne eivät valitettavasti toimineet.

Kirja ei tarjonnut yllätyksellisiä juonenkäänteitä. Salaperäinen kirjan hahmo Toinen, jonka oli tarkoitus ilmeisesti pysyä salassa kirjan loppuun asti, oli erityisen helppo päätellä jo alkuvaiheessa. Naisista puhuttaessa raiskaus oli avainsana. On tietenkin ajatuksia herättävää lukea ihmisten huonoista oloista keskiajalla ja sen jälkeen, mutta liika on liikaa. Varsinkin, kun kaikki nämä tapaukset tuntuvat niin kovin irrallisilta. Osa tapahtumista ei tuntunut kuuluvan kirjaan millään tavalla, enkä ymmärrä miksi ne sinne oli jätetty.

Barcelona oli suurimmassa roolissa kirjan sivuilla, mutta kaupungin kadut esiteltiin liian tietokirjamaisesti, eikä kuvaus sulautunut tarinaan osana sitä. Tähän kirjaan oli erittäin vaikea uppoutua ja ensimmäinen ja viimeinen mielenkiintoinen tapahtuma kirjassa oli Antoni Gaudin esittely ja Sagrada Familiasta puhuminen. Hahmojen joukosta löytyi sentään ihan mielenkiintoinen hahmo Marta, mutta loppujen lopuksi hän jäi aika pieneen rooliin kirjassa.


Ajattoman kaupungin varjot, (La ciudad sin tiempo, 2007)
Bazar, 2010
Suom. Satu Ekman
s. 415

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Atticus Craftsman saa isältään tehtävän. Hänen on matkustettava Madritiin lakkauttamaan kirjallisuuslehti Librarte. Atticus on varakkaan suvun lapsi ja etsimässä vielä omaa paikkaansa suvun omistamasta kustantamosta. Isä ajattelee tehtävän olevan tarpeeksi vaativa hienosti pärjänneelle pojalleen, mutta kun Atticus tuntuu Espanjan matkallaan kadonneen jälkiä jättämättä, on isä huolissaan ja päättää lähteä hakemaan poikaansa.
Librartea pyörittää viisi naista, jotka eivät aio vastaanottaa ilmoitusta työpaikkojen menettämisestä mukisematta. He keksivätkin ovelan suunnitelman pomonsa päänmenoksi.

Minulla oli odotukset korkealla aloittaessani On ilo juoda teetä kanssasi kirjan, sillä voisiko kirja olla huono jos aiheena toimivat kirjat ja tee? Varmasti voisi, mutta tämä kirja oli loistava. Kirja oli yhdistelmä Englantia ja Espanjaa. Teetä ja leipiä, sekä kaakaota ja churroja.

Kirjan maailmaan oli helppo uppoutua ja juoni eteni vauhdikkaasti. Kirjan hahmot olivat aika kärjistettyjä, mutta minua se ei haitannut. Kaikkien Librarte lehden toimituksen naisten arkeen hypätään vuorotellen ja niiden ohella kuvaillaan myös Atticusin ja konstaapeli Manchegon arkea. Pikaisesti kurkistetaan myös Atticusin vanhempien elämään. Kaikista hahmoista ehtii saada hyvän käsityksen, vaikka kaikki eivät paljon sivutilaa kirjasta saaneetkaan. Tässä taisi tuo hahmojen kärjistäminen auttaa asiaa.

On ilo juoda teetä kanssasi on rakkauden ja intohimon täyteinen kirja, johon on lisätty ripaus jännitystä. Minulle tämä oli hyvänmielen kirja, jossa asioita ei oteta turhan vakavasti ja kaiken voi parantaa hyvällä kirjalla ja kupillisella teetä.


On ilo juoda teetä kanssasi, (La felicidad es un té contigo, 2013)
Bazar, 2015
Suom. Satu Ekman
s. 304

Dolores Redondo: Myrskyuhri

Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar saa kollegoidensa kanssa tehtäväksi selvittää kätkytkuolemaa, joka vaikuttaa epäilyttävältä vauvan isän takia. Isä yrittää ryöstää vauvan ruumiin, mutta hänet saadaan pysäytettyä. Isä kuitenkin mumisee jotakin tehtävän loppuun suorittamisesta, joka saa poliisit epäilemään, ettei lapsi kuollutkaan luonnollisesti.
Mysteerin ratkaiseminen vaikenee päivä päivältä, kun todistajien suut sulkeutuvat yksi kerrallaan. Amaia ryhmineen saa kuitenkin pikkuhiljaa johtolangoista kiinni ja huomaavat että pahuus ympäröi tapahtumia.

Myrskyuhri on Baskimaan murhat -trilogian kolmas osa. Kaksi ensimmäistä osaa saatteli lukijan syvälle Baskimaan kulttuuriin ja uskomuksiin, julmien rikosten ohessa. Amaian karu menneissyys paljastui pikkuhiljaa sarjan edetessä ja Myrskyuhri kutoi kaikkien osien tapahtumat yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä trilogia kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä.

Myrskyuhri ei jäänyt aikaisempien osien varjoon. Synkkä talvi, kolea ilma, taianomainen tunnelma ja olennot, niin hyvät, kuin pahatkin tekevät tästä kirjasta mahtavan kokonaisuuden. Pääpahis oli yllättävän ilmiselvä tapaus, mutta jännite kasvoi silti kohti kirjan loppua askel askeleelta ja kaikki epäselväksi jääneet asiat paljastuivat mukavaan tahtiin. Ainoastaan yhden henkilön kohtalo jäi omasta mielestäni hieman epäselväksi, vaikka aivan viimeisellä sivulla hänet vielä mainittiinkin.

Arvostus tätä trilogiaa ja kirjailijaa kohtaan vain kasvoi, kun luki kirjailijan jälkisanat ja omistuksen Ainaralle, pienelle vuosia sitten murhatulle ja uhratulle vauvalle. Vaikka juoni onkin keksitty, on siinä silti hippunen karmaisevaa, silmiäavaavaa totuutta.

Lue myös: Näkymätön vartija ja Luualttari.


Myrskyuhri, (Ofrenda a la tormenta, 2014)
Gummerus, 2016
Suom. Sari Selander
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s. 578

Dolores Redondo: Luualttari

Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar saa itsemurhan tehneiltä rikollisilta hänelle osoitettuja itsemurhaviestejä. Selvästi hänen mielenkiintonsa halutaan herättää, mutta miksi? Amaia alkaa tutkia rikollisia ja saa selville heidän rikostensa yhtäläisyyden. Kaikki ovat syytettyinä murhasta. Murhatut ovat naisia, ja vaikuttaa selvältä, että heidän miehensä ovat syyllisiä. Voisiko murhien takana olla kuitenkin jokin suurempi voima tai yksi henkilö, joka jollakin ihmeellisellä keinolla, olisi saanut miehet murhaamaan kumppaninsa.
Amaia on juuri synnyttänyt pienen pojan, eikä äitinä ja poliisina oleminen ole helppo yhdistelmä. Kun he taas palaavat perheenä Baztanin laaksoon murhatutkimuksien takia, nousevat menneisyyden haamut pintaan.

Luualttari on Baskimaan murhat -trilogian toinen osa.
Baskimaan murhat -trilogian ensimmäinen osa Näkymätön vartija oli erittäin hyvä, mutta Luualttari onnistui olemaan vielä parempi.
Amaian synkästä menneisyydestä paljastui paljon lisää ja Luualttarin juoni selvensi ensimmäisen osan tarinaa muutenkin. Näkymättömässä vartijassa alkanut tapahtuma kutoutui Luualttarissa ehjäksi kokonaisuudeksi. Odotankin innolla mitä kaikkia sarjan viimeinen osa voikaan tarjota.

Baskimaan kulttuuriin ja mytologiaan päästään tutustumaan lisää ja nyt taruolennot ovat selvemmin esillä, kuin ensimmäisessä osassa. Tarot kortteja luetaan, omituisia väristyksiä tunnetaan ja törmätään jopa vähän eriskummallisiin retkeilijöihin. Kirjassa vallitsee tarumainen ilmapiiri, joka tekee tästä dekkarisarjasta ihan omanlaisensa ja mahtavan.


Luualttari, (Legado en los huesos, 2013)
Gummerus, 2016
Suom. Sari Selander
s. 610
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Amaia Salazar on ylikonstaapeli, joka saa hoidettavakseen vaativan tehtävän. Hänen lapsuuden kotiseudulla tapahtuu murha. Teinitytön ruumis löydetään Navarran ikimetsästä, Baztanjoelta. Amaia laitetaan tehtävän johtoon ja hän majoittuu kotikyläänsä sukulaisten luo tutkinnan ajaksi. Tutkinta itsessään on jo valtavan raskas taakka, raakuutensa vuoksi. Amaia joutuu kuitenkin myös kohtaamaan unohdetut muistot lapsuudesta, jotka eivät jätä häntä rauhaan. Sisarusten kanssa ei ole helppoa, eikä jokainen kollegakaan ole tyytyväinen Amaian valinnasta tutkinnan johtoon.

Näkymätön vartija on ensimmäinen osa Baskimaan murhat -trilogiasta.
Baskimaahan sijoittuva dekkari sai mielenkiinnon heräämään, sillä minulle ei tule yhtään lukemaani kirjaa mieleen, joka olisi sijoittunut kyseiselle seudulle. Espanjaan sijoittuva kirjallisuus kiinnostaa minua muutenkin.

Baskimaan kansantarinat, kyläläisten uskomukset, ja maisemat jotka saavat mielikuvituksen lentämään, saavat näkymättömän vartijan hyvin erottumaan nykyisestä valtavasta dekkarimäärästä.
Lukija voi itse kirjaa lukiessaan päättää mihin uskoo. Onko kyläläisten näkemät olennot oikeita, vai vain unenpuutteen tai stressin aiheuttamia kuvitelmia.

Näkymättömän vartijan juoni oli synkkä, niin kuin Baskimaan helmikuinen sääkin. Nuorten tyttöjen murhat, yhdistettynä Amaian pelottaviin muistoihin ja taruolentoihin, luovat kokonaisuuden, joka ei ole ehkä paras vaihtoehto hauskaa ja kevyttä luettavavaa etsiville, mutta minä pidin kokonaisuudesta.


Näkymätön vartija, (El guardián invisible, 2013)
Gummerus, 2015
Suom. Sari Selander
s.471
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Óscar Drai lähtee sisäoppilaitoksesta harhailemaan lähiseuduille. Hän törmää kissaan, jota seuraa vanhalle ränsistyneelle kartanolle. Óscar tutustuu talossa asuvaan perheeseen, johon kuuluu vain kaunis Marina, sekä tämän isä.
Marina johdattaa Óscarin hautausmaalle, jossa he näkevät, siellä säännöllisesti vierailevan mustiin verhotun naisen. He alkavat selvittää naisen tarinaa ja ovat pian mukana vaarrallisten salaisuuksien täyttämässä tarinassa Barcelonan synkillä kaduilla.

Odotukseni olivat suuret, kun aloin lukemaan Marinaa, sillä Zafónin Tuulen varjo on lempikirjani. Zafón ei pettänyt tässä vanhemmassakaan kirjassa. Tunnelma oli yhtä upean käsin kosketeltava, kuin Tuulen varjossa ja sen jatko-osissakin. Marina tosin oli huomattavasti lyhyempi tarina, joten Barcelonan sateisilta kaduilta joutui poistumaan melkein yhtä nopeasti, kun sinne pääsikin.

Marina oli loistava. Zafón osaa kirjoittaa kirjoja, joiden tarinat uppoavat täysin varsinkin minuun, koska rakastan synkkiä ja sateisia maisemia. Koskaan ei tiedä mitä Barcelonan kaupungin varjoihin kätkeytyy. Juuri tämän salaperäisen tunnelman takia jaksan Zafónin kirjoja hehkuttaa päivästä toiseen. Marinassa on paljon samoja piirteitä, kuin Tuulen varjossakin, vaikka tämä onkin huomattavasti kevyempi versio, mutta minua ei samankaltaisuus haittaa, sillä juuri tästä tyylistähän minä pidän.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat ympäri Barcelonaa ja jos Barcelonasta enemmän tietäisi, olisi maisemat varmasti aika tutun kuuloisia, sillä kirjassa mainitaan paljon paikkoja nimeltäkin, niin kuin muissakin Zafónin kirjoissa.

Kirja on tarkoitettu nuorille-aikuisille, mutta itse en olisi tätä kovin nuorena varmaan edes uskaltanut lukea, sillä kirja nostatti ihon kananlihalle, pelottavavilla kohtauksillaan. En siis aikuistenkaan lukijoiden kannata jättää lukematta siinä uskossa, että kirja olisi kovinkaan lapsellinen tai juoni olisi niin ennalta arvattava, kuin monissa nuortenkirjoissa, sillä sitä tämä ei ole.
Jos siis hautausmaat, synkkyys, hämärät kujat, sumuinen Barcelona ja surulliset rakkaustarinat ovat sinun juttusi suosittelen tätä kirjaa.

Lue myös: Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki.


Marina, (Marina, 1999)
Otava,
Suom. Antero Tiittula
s.282

Jose Luis Correa: Kuolema Las Palmasissa

Ricardo Blanco on nelikymppinen yksityisetsivä Las Palmasissa. Hänen pieneen toimistoonsa saapuu Ricardon silmää miellyttävä asiakas. Nuori Maria Arancha Manrique on tullut pyytämään apua poikaystävänsä kuoleman selvittämiseen. Poliisit ovat todenneet kuoleman itsemurhaksi, johon ei usko Maria eikä Ricardo.
Ricardon täytyy tutustua Marian elämään ja ystäviin, päästäkseen kiinni tehtäväänsä. Vaara tuntuu kuitenkin vaanivan aina selän takana.

Kuolema Las Palmasissa oli minulle täysin uusi tuttavuus. En ole lukenut muita Correan kirjoja ja tähänkin törmäsin sattumalta. En myöskään muista lukeneeni aikaisemmin espanjalaista dekkaria, joten tämä vaikutti mielenkiintoiselta.
Kirja on loistava välipala. Se on melko lyhyt ja kepeä. Päähenkilö Ricardo on hauska ja hänen seurassaan kirja liukuu eteenpäin, kuin siivillä. Juoni ei ollut erityisen erikoinen, eikä lopputulos kovin yllättävä. Minua laimea juoni ei kuitenkaan häirinnyt, sillä viihdyttäviä hetkiä oli paljon Ricardon kepeissä ajatuksissa. Muihin henkilöihin tutustuttiin vain pintapuolisesti, Ricardon selvittäessä juttua.
Kirjan takakannessa kehutaan, kuinka Ricardo rakastaa Las Palmasin elämänmenoa, mutta mielestäni siitä ei kirjassa kovin paljon kerrottu. Odotin enemmän aurinkomaan tunnelmaan pääsemistä, mutta aika vähäiseksi jäi. Tosin kirja on aika lyhyt, joten olisi ihme jos tälläisiin asioihin ehdittäisiin paljon perehtyä. Voi tietysti olla, etten vain itse päässyt aurinkoiseen tunnelmaan, kun ulkona sataa vettä ja maisemat ovat harmaat. :)
Kaikenkaikkiaan todella viihdyttävä kirja, joten kannattaa lukaista.


Kuolema Las Palmasissa (Quince dias de noviembre, 2003)
Helmi Kustannus, 2006
Suom.Tarja Härkönen
s.175

Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki

Vuonna 1957 joulun alla Semperen ja pojan kirjakauppaan astuu uhkaavan oloinen muukalainen. Mies vaatii saada ostaa yhden kaupan kalleimmista kirjoista. Mies jättää kirjan Danielille, jotta tämä voisi toimittaa sen eteenpäin. Miehen lähdettyä Daniel lukee kirjan omistuskirjoituksen. Fermin Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen. Danielin mielenkiinto herää. Minkälaista salaisuutta hänen ystävänsä Fermin pitää itsellään?

Taivasten vanki on kolmas Ruiz Zafonin Barcelonaan ja unehdettujen kirjojen hautausmaan ympärille sijoittuva kirja. Tässä paljastui paljon uusia asioita Fermin Romero de Torresista, mutta myös Danielin äidistä Isabellasta. Taivasten vanki sitoo yhteen Tuulen varjon ja Enkelipelin tarinoita ja salaisuuksia.
Uusiakin hahmoja kirjaan toki ilmestyi. Näistä mielenkiintoisimpina kauppaan astellut muukalainen ja ilkeä vankilan johtaja Mauricio Valls. Lempihahmoni voisi olla, Fermin Romero de Torres tai David Martin. Molemmat ovat todella kiinnostavia hahmoja, joilla ideoita riittää.
Taivasten vanki oli mielestäni huomattavasti kevyempi, kuin aijemmat osat, mutta edelleen aivan loistava. Ruiz Zafon luo satumaisia todenmukaisia ympäristöjä lukijoilleen. Ruiz Zafon nousi lempikirjailijakseni jo Tuulen varjoa lukiessani, eikä ole vieläkään vaihtunut. 
Kirjoja ei ole pakko lukea järjestyksessä, mutta minä luin ja minusta se on hyvä niin. Taivasten vangissa heräsi taas uusia salaisuuksien alkuja, joita varmasti selviää myöhemmin, kun sarjaan on tarkoitus tulla vielä neljäs osa. Odotan jo nyt jännityksellä mitä tuo tuo tullessaan.
Niille jotka Ruiz Zafonia eivät ole vielä lainkaan lukeneet, suosittelen todella. Voisin ylistää näitä kirjoja vaikka kuinka paljon, sillä parempiin en ole vielä törmännyt. Tässä sarjassa on sitä jotain. Loistava juoni kaikkine salaisuuksineen upeasti kirjoitettuna.


Taivasten vanki (El prisionero del cielo, 2011)
Otava, 2012
suom. Antero Tittula
s.332

Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli

Enkelipeli kertoo nuoren kirjailijan David Martinin jännittävästä ja salaperäisestä elämästä Barcelonassa. David saa enkelisinetillä suljetun kirjeen tuntemattomalta kustantajalta. Kustantaja tuntuu tietävän paljon Davidista ja lupaa tehdä tästä rikkaan ja kuolemattoman. David päättää suostua tehtyyn tarjoukseen ja lupaa kirjoittaa kustantajalle tämän pyytämän kirjan. Davitin alkaessa kirjoittamaan kirjaa hänelle selviää kummallisia ja pelottavia asiota ja hänen epäluulonsa kustantajaa kohtaan kasvaa. David alkaa selvittää juttua, jossa monia ihmisiä kuolee ja jossa ihmisiin on vaikea luottaa.

Zafonin aikaisemmin kirjoittama Tuulen varjo on ollut jo jonkin aikaa lempikirjani ja odotin innolla, että pääsen lukemaan tämän. Hieman jännitti voisiko Enkelipeli yltää läheskään yhtä hyväksi kirjaksi, kuin Tuulen varjo. Tämä oli mielestäni aivan yhtä loistava, kuin edeltäjänsäkin.  Zafon on onnistunut tekemään tästäkin kirjasta todella mystisen, jännittävän ja koukuttavan.
 Kirja on täynnä salaisuuksia, sumuisia synkkiä päiviä, juonittelevia ihmisiä, surullisia rakkaustarinoita ja ystävyyttä. Tarina kulkee kuitenkin koko ajan kirjojen ja kirjailijoiden keskellä.
 Enkelipeli sijoittuu Tuulen varjosta tutuille Barcelonan kaduille. Myös unohdettujen kirjojen hautausmaa löytyy tarinasta sokkeloisine kirjalabyrintteineen ja vanhan vartijansa kanssa.
Kirja on ajoittain todella surullinen ja siihen on helppo eläytyä. Zafon kirjoittaa todella elävästi ja mystiset Barcelonan kadut on helppo kuvitella silmiensä eteen.
Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle. Kirja on täynnä hyvin kuvailtuja mielenkiintoisia henkilöitä, jotka kantavat monenlaisia tarinoita mukanaan, joita lukijalle paljastetaan kirjan edetessä. Loppua kohden lempihahmokseni nousi Isabella, joka aluksi ärsytti minua aika paljon, mutta muuttui hyvin erilaiseksi ihmiseksi kirjan edetessä.
Todella pidin tästä kirjasta enkä olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan. Onneksi on kuitenkin vielä kolmaskin, tosin huomattavasti lyhyempi kirja tähän "sarjaan" ja sen joskus myöhemmin otan luettavaksi.


Enkelipeli (El juego del angel, 2008)
Otava, 2009
suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen
s.607
Päällyksen suunnittelu: Piia Aho

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Daniel on kymmenen vuotias, kun hän pääsee kirjakauppias isänsä mukaan Unohdettujen kirjojen hautausmaaalle. Daniel saa valita hautausmaalta itselleen  minkä tahansa kirjan. Hän löytää lukemattomien kirjojen joukosta Tuulen varjon. Daniel kiinnostuu mielettömästi kirjan kirjoittajasta Julián Caraxista, ja tahtoo etsiä hänet. Kymmenen vuotta Daniel etsii kadonnutta Caraxia selvitellen samalla omaa elämäänsä, joka muistuttaa hyvin paljon Caraxin elämää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan.

Suuria kirjahyllyjen muodostamia labyrinttejä, pölyisiä kirjoja ja hämärässä palavia kynttilöitä. Ne tulee mieleen kun mietin Tuulen varjoa. Tuulen varjo on mielestäni loistava kirja. Se on salaperäinen, jännittävä ja koukuttava. Välillä tuli sellanen fiilis että eihän tää nyt näin voi mennä, kun tapahtui jotain surullista, mutta ei kirja silti liian surullinen ollut. kirjassa vallinnut sateinen ja sumuinen ilma loi lisää salaperäisyyttä, kun voi vaan arvailla mitä kaikkea siellä sumun keskellä voikaan tapahtua. Juoni ei ollut liian ennalta-arvattava, vaan koko ajan paljastui jotakin uutta. Henkilöistä hauskin oli mielestäni Fermín Romero de Torres, jolla oli omanlainen mielipide asioista. Aion lukea myöhemmin myös Tuulen varjon jatko osat, koska tämä kirja teki ainakin vaikutuksen.

Tuulen Varjo (La sombra del viento, 2001)
Suom. Tarja Härkönen
Otava 2004
647 s.