Arturo Pérez-Reverte: Yhdeksäs portti

 

Kirjaetsivä Lucas Corso saa hyvin rahakkaan työkeikan. Hänen on vain päästävä käsiksi kaikkiin tiedossa oleviin kappaleisiin eräästä hyvin harvinaisesta kirjasta. Yhdeksäs portti -kirjaa on tiettävästi olemassa vain kolme kappaletta. Corson etsiessä kirjoja ja tutkiessa niitä hän saa kuitenkin huomata, ettei ole ainoa asiasta kiinnostunut. Mitä vaarallisimmat ihmiset alkavat olla kintereillä, ja työstä tuleekin vaarallinen ajojahti. 

"Corso istui siinä neljännestunnin odottaen keskittyneesti jotakin outoa merkkiä. Lattialle jalkojensa väliin hän oli laskenut olkalaukun, jossa oli suurin osa Varo Borjan mysteerin vastauksista. Bibliofiilin rahat eivät menisi hukkaan."s.303

Yhdeksäs portti on vanhojen arvokkaiden kirjojen maailmaan sukeltava tarina, johon on ripoteltu niin mystisyyttä kuin toimintaakin.

Tämä on ollut ikuisuuden lukulistalla. Tarina vanhoista kellastuneista kirjoista, synkkine tarinoineen kuulostaa aiheena täydelliseltä. Aina välillä pääsinkin mukavasti kirjan synkkään tunnelmaan mukaan, mutta täytyy silti myöntää, ettei tämä kirja ole minua varten. Kirjan alkuperäinen nimi "El club Dumas" kuvaa tätä huomattavasti paremmin kuin tämä suomennettu. Dumas ja hänen kirjansa on valtavassa roolissa. Niin valtavasssa, että tämä tuntui paikoitellen puuduttavalta Dumas -tietokirjalta. Teki mieli hyppiä niiden jaarittelujen yli, mutta en voinut, kun en tiennyt kuinka tärkeää se on juonen kannalta. Itsehän en ole vielä ainuttakaan Dumasin kirjaa lukenut, enkä aiheesta ole edes järin kiinnostunut. Mutta edes pientä Dumas fania itsestään löytävälle tämä kirja saattaa olla helmi. 

En pitänyt myöskään hahmoista. Miehet ovat super maskuliinisia korstoja ja naiset, olivat sitten näiden miesten vihollisia tai heidän puolellaan, heti valmiina kivaan pikku tuhmaan. 

No, mistä sitten pidin? Synkistä maisemista, vanhoista kartanoista, siitä pienestä mystisyydestä ja kirjan kauniista piirretyistä yksityiskohdista. Harmi, ettei tuota mystisyyttä oltu hyödynnetty enemmän, sekin kun tuntui lässähtävän täysin.

Yhdeksäs portti, (El club Dumas, 1993)

Like, 1998

Suom. Katja Kallio

Kansi: Tommi Hänninen

s.449

Riley Sager: Kotiin ennen pimeää

 

Maggie Holtin väitetään kokeneen lapsena jotakin hyvin kamalaa, josta hänen isänsä kirjoitti suositun myyntimenestys kirjan, Kauhujentalon. Maggie on tietysti yksi kirjan päähenkilöistä, ja tämä asia on varjostanut hänen elämäänsä aina. Kaikki luulevat tuntevansa Maggien, vaikka edes Maggie itse ei tunnista itseään tuosta kirjan lapsesta. Isä ja äiti väittävät kuitenkin kiven kovaan, että kaikki kirjan asiat ovat täysin totta. Kirja kertoo heidän kokemistaan kamaluuksista kummitusten asuttamassa Baneberry Hallissa. Kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin Maggie palaa tuohon kartanoon. Hän haluaa saada tietää kaiken, totuuden.

"Bartleby on viehättävä, mutta jotenkin nuhruisempi kuin vastaavanlaiset pikkukaupungit yleensä. Aika tuntuu pysähtyneen, mutta siellä täällä mäkyy merkkejä nykyajasta."s.138

Riley Sagerin Kotiin ennen pimeää on kauhuelementtien värittämä trilleri. 

Juoni kulkee kahdessa aikatasossa. Nykypäivänä kun Maggie tutkii Baneberry Hallin salaisuuksia remontoidessaan taloa myyntikuntoon, sekä menneisyydessä isän kirjoittaman kirjan kautta. 

Isän kirjoittama kirja tuo juoneen mukanaan kunnon kummitustarinan kauheuksineen, mutta kyllä nykypäivän kerronnassakin jännitystä ja lähes mahdottomilta tuntuvia asioita riittää. Vuosia tyhjillään ollut kartano, josta on kirjoitettu kokonainen kauhukirja vihamielisine kummituksineen, on tapahtumapaikkana sellainen, etten itse uskaltautuisi sinne yöksi yksinäni. Kauhunväreitä se onnistuu ihan näin sivujenkin kautta tarjoamaan, sillä aika pelottaviakin tapahtumia juoneen mahtuu.  

Kirja etenee sujuvasti. Hieman itseään toistavista kummitusjutuista huolimatta paljastuksia ja uusia koukkuja ilmestyy juoneen tasaiseen tahtiin pitäen tarinan kiinnostavana. Monenlaista ehdin tämänkin kirjan aikana arvailemaan, siitä mitä salaisuuksia tarinaan kätkeytyy. Olinkin jo omassa päässäni aivan varma tapahtumien kulusta, mutta pieleen meni arvaukset tälläkin kertaa ja lopun juonenkäänteet tuli yllätyksenä. Hieman pettymystä tuottavana yllätyksenä tällä kertaa. En nimittäin ollut järin tyytyväinen loppuratkaisuun.

Kotiin ennen pimeää, (Home Before Dark, 2020)

WSOY, 2023

Suom. Laura Liimatainen

s.381

Rebecca Netley: Kalman kehtolaulu

 

Vuonna 1860 Elspeth Swansome matkustaa syrjäiselle saarelle Skotlannin rannikolle. Siellä häntä odottaa täysin uusi alku. Työt yhdeksänvuotiaan Maryn lastenhoitajana kuulostaa helpolta, mutta todellisuus on huomattavasti hankalampi. Mary on kokenut kovia, eikä ole veljensä kuoleman jälkeen puhunut sanaakaan. Eikä Maryn puhumattomuus ole läheskään pelottavin asia. Iskarin talossa tapahtuu jotain hyvin häiritsevää, ehkä jopa yliluonnollista. Elspeth päätyy tutkimaan hämäriä salaisuuksia, joita talon ja sen asukkaiden ympärillä pyörii.

"Hänen kätensä leiskahti tarttumaan minua ranteesta, ja hän puristi sormillaan niin kovasti, että henkäisin kivusta. "Sinä et tiedä mitään, Elspeth. Et mitään. Et tiedä mitään etkä ymmärrä mitään. Mutta tiedä tämä: Joudut vielä maksamaan. Kadut tätä. Ikuisesti.""s.247

Rebecca Netleyn Kalman kehtolaulu on kauhukertomus täynnä synkkiä käänteitä, selkäpiitä karmivia kummitustarinoita ja hahmoja, jotka ovat kokeneet jo ennestään kamalia asioita.

Olin vaikuttunut jo kirjan alkumetreillä, sillä asetelma ja miljöö lupailivat ihastuttavan karmivaa tarinaa. Skelthsean saari vaarallisine kallioineen, sateisine päivineen ja pimeine öineen riittäisi jo itsekseen luomaan upeat puitteet kauhutarinalle, mutta sen lisäksi lukijalle tarjotaan myös ränsistymässä oleva Iskerin talo. Talo saa mielikuvituksen liikkeelle, ja nautin kaikista sitä kuvailevista kohtauksista. Kaikesta kauhusta huolimatta, talossa vallitsi välillä jopa kotoisa tunnelma teehetkineen ja lounastaukoineen. 

Minulle kirjan salaisuudet pysyivät salaisuuksina aivan kirjan loppumetreille saakka, vaikka kehittelinkin lukemisen lomassa monenlaisia mahdollisia skenaarioita. Kummitustarinat ja itse kummitukset ovat erittäin hyvin kirjoitettu. Tunnelma on synkkä ja karmiva, kummitukset pelottavia ja jännitys tiivistä. 

Pidin kirjasta erityisesti tunnelman ja miljöön takia. Erityismaininta täytyy antaa myös upealle Ailsalle, joka on upea hahmo, ja hänen kanssaan koetut muutamat kohtaukset ovat mahtavia. Juonen eteneminen sen sijaan ei täysin miellyttänyt, sillä toistoa tuntui välillä olevan liikaa. Samankaltaisia asioita tapahtui, ja välillä mietin, että tähänkö tämä nyt sitten jää. Sataa, pelottaa, sataa, pelottaa. Mutta olihan tarinalla sitten taas lisää annettavaa.

Kalman kehtolaulu, (The Whistling, 2021)

Bazar

Suom. Satu Loitsu

s.343

Laurie Gilmore: Kahvila Pumpkin Spice

 

Jeanie saapuu syksyiseen Dream Harborin kylään ottaakseen tätinsä kahvilan hoitaakseen. Kahvila Pumpkin Spicella on vakaa asiakaskunta, joka ottaa uuden omistajan ilolla vastaan, kunhan tämä vaan avaa kahvilan nopeasti kuumia juomia kaipaaville. Paikallinen kurpitsanviljelijä ei sentään huuda riemusta törmättyään ensi kertaa Jeanieen. Logan saa kuitenkin pian huomata, ettei välttelystä ole apua, sillä koko Dream Harbor tuntuu työntävän häntä kohti tuota pirtsakkaa naista. 

"Käytännöllistä. Aivan. Sellainen Logan siis oli. Vakaa ja käytännöllinen. Kuin luotettava maatalouskone."s.82

Kahvila Pumpkin Spice aloittaa romanttisen Dream Harbor -sarjan.

Olen nähnyt tästä kirjasta niin paljon negatiivisiä kommentteja, ettei odotukset olleet korkealla tähän tarttuessani. Halusin silti päästä itsekin kurkistamaan näiden kauniiden kansien välistä löytyvään tarinaan.

Ehkä se auttoi, ettei odotukset olleet korkealla, sillä viihdyin tätä lukiessani oikein hyvin. Tarina on helppolukuinen, viihdyttävä ja täynnä lempeää ja lämmintä huumoria. Hauskaa sanailua, hilpeitä ajatuksia ja tapahtumia riittää. Kirja on kiva hyvän mielen tarina.

Tarinassa on mukana kevyt ja pieni mysteerijuoni, mutta ehdottomasti suurimmaksi osaksi kirja keskittyy romanttisiin juonikuvioihin. Minähän itse olen enemmän sellaisten kirjojen ystävä, joissa romanttiset juonikuviot pysyvät taustalla ja muu elämä saa suuremman roolin. Siksi tästä kirjasta ei omaa lempparia tule. Jeanien asettumista kahvilan arkeen ei kuvata oikeastaan ollenkaan. Kahvila on menossa mukana muutamilla lauseilla siellä täällä. Sen sijaan Jeanien ja Loganin epävarmuuksia suhdeasioissa ja heidän tunteita toisiaan kohtaan kuvataan hyvin hyvin monen sivullisen verran. 

Jatko-osien pääpareja esitellään jo aika isosti. Luulenpa, että ainakin seuraavan osan haluan vielä lukea, sillä pidin tästä leppoisasta kirjoitustyylistä. Erityismaininnat täytyy muuten antaa myös kirjassa kuvatulle ihanan lämpimälle sisarussuhteelle ja omalaatuiselle pormestarille, joka sai hymyn huulille.

Kahvila Pumpkin Spice, (The Pumpkin Spice Cafe, 2024)

Gummerus, 2025

Suom. Laura Ekberg

s.370

S.K. Rostedt: Synkän virran syli

 

Remenassa kuohuu. Niin ihmiset, haltiat kuin demonitkin valmistautuvat johonkin suureen, joka tulee todennäköisesti muuttamaan kaiken. Kenelläkään ei ole tietoa lopputuloksesta, joten Moornakaan ei voi muuta kuin yrittää parhaansa. Moornan musta tuli kiinnostaa niin monia, ettei yksikään päivä ole turvallinen. Caidas vierellään Moorna luovii tietään salaisuuksien, epävarmuuksien ja taistelujen keskellä.

"Moorna olisi halunnut möläyttää ne kaikki ulos, mutta kieli tuntui suussa paksulta. Tuttu, harmaa huoli palasi tyytyväisenä tekemään pesää kylkiluiden väliin."s.117

Synkän virran syli päättää Moorna -romantasiatrilogian. 

Ja tyylikkäästi päättääkin, sillä onhan tämä loistava, monenlaisia tunteita herättävä kirja. 

Kirja alkaa vauhdikkaasti, eikä meno ehdi enää juurikaan rauhoittua. Nyt ollaan salaisuuksien paljastumisen äärellä, ja pidän siitä tavasta jolla asiat paljastuvat. Kirjan juonenkäänteet tulivat nimittäin aivan puskista. Yllätyksiä riitti. Eräässäkin alkupuolen paljastuksessa nauroin ääneen. Tässä kohtaa esitelty uusi hahmo on mainio! Kaikki häneen liittyvät yksityiskohdat ja se kuvailu jolla hänet ehditään näin lyhyessä ajassa tuoda niin tärkeäksi osaksi tarinaa on taidokasta. Kirjassa onkin mukavasti huumoria mukana pehmentämässä kaikkia niitä kamalia tapahtumia, joita kirjasta myös löytyy. 

Viimeiset reilut sata sivua oli luettava kerralla, sillä hurjat juonenkäänteet lähes pakottivat jatkamaan. Kirjan loppupuolella ei sitten enää naurata. Ilmeisesti minusta on tullut kirjoja lukiessa varsinainen itkupilli, sillä tämä oli jo toinen kirja putkeen, jota lukiessa itkin. Mutta olihan tässä todella tunteikkaita kohtauksia, jotka kuvataan niin koskettavasti, ettei kai ole suuri ihme, että pari kyyneltäkin vuodatetaan. 

Ainoa minusta vähän plääh -juttu kirjassa on Falco. Tyyppi on melkoisen tyhjä hahmo, jonka tarpeellisuuden ymmärrän kyllä juonen kannalta, mutta joka tuntuu keskeneräiseltä täytehahmolta, jonka kohdalla mutkat vedetään liian suoriksi. No, myös haltioiden kohdalla loppu tuntui hivenen helposti hoidetulta.

Synkän virran syli

Otava, 2026

Kansi ja kartta: Emmi Kyytsönen

s.412

Katinka Sarjanoja: Karhuneito

 

Hopeapajun Sigri-neito saa viimein juhlia häitä valitsemansa miehen kanssa. Häähumua häiritsee ainoastaan kaukaa kantautuvat synkät uutiset. Vallalliset kuuluu saaneen joukkonsa järjestykseen, he haluavat vallata Savusälvän. 

Vuodet kuluu ja uhka lähestyy, mutta Savusälvässä tehdään kaikki mahdollinen hyvän puolustuksen takaamiseksi. 

"Tytön silmät olivat siniset kuin keskiyön taivas. Rowan muisti Étainen joskus sanoneen niin hänen omista silmistään, ja tunsi hengessään piston, kun vanha taisteluhaava olisi muistuttanut olemassaolostaan."s.146

Katinka Sarjanojan Karhuneito on toinen osa kelttihenkisestä fantasiatrilogiasta. 

Eipä minulle kyllä vieläkään tästä trilogiasta tule mieleen fantasia, mutta uskotaan nyt sitten kun takakannessa niin lukee. Kirjassa on siis näkijöitä, loitsuja ja muuta sellaista vanhan kansan uskomuksiin liittyvää, joita itse en miellä niinkään fantasiaksi. 

Oli genre sitten mitä hyvänsä, pidin tästä toisestakin osasta. Savusälvän asukkaiden elämää seurataan useiden vuosien ajan. Tarinaa kerrotaan monen henkilön näkökulmasta, eikä kirjalla ole sellaista selkeää päähenkilöä. Savusälvän kartanoiden herrojen, rouvien ja neitojen nimiä luetellaan niin paljon, että usein on mietittävä, että kukas tämä nyt sitten olikaan? Siksi kirjan alku ei vielä temmannut minua mukaansa, vaan kesti hetken, että pääsin tarinaan sisään. Sitten se olikin taas menoa. Kun hahmot tulivat jälleen tutuiksi, jännitin, iloitsin ja surin heidän kanssaa. Eikä Sarjanoja päästä hahmojaan helpolla, sen voin luvata. Tuli itkettyä useampaankin kertaan tätä lukiessa. 

Karhuneito alkaa melko verkkaisesti, kuvaten Savusälvän elämää ja arkea. Ihmiset kasvavat, saavat lapsia ja ihan vaan elävät elämäänsä. Uusi uskonto on virallisesti tullut myös Savusälpään, mutta vanhat uskomukset istuvat tiukassa, eikä kukaan oikein uskalla näkijöiden sanoja jättää huomiotta vieläkään. Näkijöiden sanomisista tuleekin mukavasti jännitystä tuleviin tapahtumiin. Toteutuvatko ne kaikki? Kenties viimeisessä osassa? Kirjan loppupuoli onkin sitten nopeatempoisempaa sotaisaa toimintaa.

Karhuneito

Karisto, 2020

Kannen suunnittelu: Laura Noponen

s.445

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro saa uransa kannalta kiinnostavan tehtävän. Hänet lähetetään virka-avuksi Skotkantiin, pieneen Kyle of Lochalsin kylään. Erään linnan rantakivikosta löydetään suomalainen muotiopiskelija, jonka kuoleman tutkintaan kaivataan apua.

Tuuli alkaa hoitaa tehtäväänsä varmoin ottein, vaikka kaikki eivät ota häntä avosylin vastaan. Pienen kylän asukkaat ovat näennäisesti ystävällisiä, mutta pinann allla kuohuu, eivätkä kaikki ole iloisia ulkopuolisen poliisin puuttumisesta asioihin. Jutusta tulee äkkiä entistä monimutkaisempi kun myös suomalaisen linnan pihamaalta löydetään ruumis. 

"-Hän makasi siellä rannassa. Katsoin ensin, että joku lippu tai riepu olisi rantautunut veden mukana, mutta sitten näin valkoista ihoa, ja vaaleat pitkät hiukset kelluivat pinnalla. Se oli ihan epätodellinen näky, ihan kuin nukke."s.79

Linnan varjossa aloittaa Tuuli Purosta kertovan dekkarisarjan.

Tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Skotlantiin, mutta osittain myös Suomeen, Raaseporiin. 

Kirja on mielestäni oikein toimiva dekkari. Juoni etenee rauhallisesti seuraten tutkinnan arkisia tapahtumia ja poliisien mietteitä, mutta mukaan mahtuu myös paljon muuta kuin varsinainen tutkinta. Kirjassa käsitellään esimerkiksi liikaturismin haittoja. Lukija saakin kokea kauniiden maisemien lisäksi vakituisten asukkaiden huolen tuon luonnon säilymisestä. Ajatuksia herätellään, mutta ei lainkaan saarnaavaan äänensävyyn. Asia sopii kirjaan ja tulee esiin osana toimivaa juonta.

Erityisesti pidän kirjan henkilöistä, joita löytyy monenlaisia. Pienet yksityiskohdat, arkiset askareet ja toimiva dialogi herättävät hahmot eloon ja tekevät heistä kaikista uskottavia. Osasta samaistuttavia, osasta kiukkua herättäviä. Luen mielelläni lisää Tuulista ja tämän kollegoista. Toinen lempijuttuni oli se, että uhriin tutustuttiin niin hyvin. Hänet esitellään kirjassa takaumien kautta. Usein dekkarit tuntuvat keskittyvän niin vahvasti poliiseihin ja rikollisiin tai muiden mielipiteisiin uhrista, mutta tässä kirjassa uhri pääsee itse ääneen. Minusta tämä ratkaisu oli loistava, vaikka se saikin aikaan surullisia tunteita, sillä Emilia oli yksi suosikkihahmoistani.

Omat lennokkaat arvaukeni syyllisestä menivät aivan metsään, ja juoni onnistui yllättämään. Syyllisen toimet tuntuivat hiukan ylimitoitetuilta, sillä uhriin keskittyvä kirja tarjosi lopussa melkoisella pikakelauksella esitetyt perustelut  syyllisen mielenmaisemasta ja syistä. 

Linnan varjossa

Myllylahti, 2026

s.336

Tatu Kokko: Minä, Ajuma

 

Mainos/kirja saatu kirjailijalta.

Ajuma pakenee veljensä kanssa Keniasta kun heidän kotikylänsä tuhotaan. He odottavat tuolta Pohjoiselta turvapaikaltaan paljon. Paratiisin kuva silmissään he kestävät raskaan matkan. Perille päästyään he saavat huomata, ettei uusi koti olekaan se mielikuvan turvallinen paikka, jossa aloittaa alusta. Heiltä kielletään lähes kaikki. Raskaat päivät seuraavat toisiaan, mutta Ajuma yrittää pitää toivoa yllä.

"Paastopäivänä saimme vain vettä. Se muistutti meitä siitä, kuinka hyvin asiamme olivat. Olisin kyllä muistanut ilmankin, että tavallisesti saimme kolme puuroannosta päivässä ja lihasoppaa sunnuntaisin."s.99

Tatu Kokon Minä, Ajuma aloittaa Pohjola 2056 -dystopiatrilogian.

Kirja on dystopiatarina tulevaisuuden Suomesta, jossa kantaväestönä itseään pitävät ihmiset ovat ottaneet vallan ja alistaneet muut, kuten suomenruotsalaiset tarkkaan vartioiduksi työvoimaksi, joilla ei ole mitään oikeuksia. 

Kirjan dystooppinen maailma avautuu hiljalleen lukijalle kirjan edetessä. Asioita selviää vain sen verran mitä Ajuma pystyy työnsä ohella kuulemaan tai näkemään. Niinpä lukijalle jää epäselväksi mitä kuohuntaa tuon maailman kulisseissa oikeastaan tapahtuu, sillä saamme vain pienen pieniä maistiaisia ja vihjailuja. Selväksi kuitenkin käy, että jotain suurta on tapahtumassa. Siitä saamme ehkä kuulla lisää tulevissa osissa. Ainakin tämä osa jätti jälkeensä liudan kysymyksiä.

Ajuma on hyvin rakennettu hahmo, jossa on särmää. Kenian juuret pysyvät hänen mukanaan läpi kirjan, vaikka niitä yritetään kovasti kitkeä pois. Pienet yksityiskohdat menneisyydestä tuovat juoneen ja Ajuman hahmoon syvyyttä. 

Kirjan maailma on julma ja ajatuksia herättävä. Kamalia asioita tapahtuu tasaiseen tahtiin. Kantaväestön ja heidän "orjiensa" olojen eroavaisuuksia korostetaan, eikä tämä kaikki todellakaan ole helpointa luettavaa vaikeiden aiheidensa takia. Suurimmaksi osaksi juoni etenee rauhallisesti kuvaillen Ajuman elämää uudessa maassa. Siinä sitä kuvailtavaa riittääkin, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka juonenkäänteet keskittyvätkin lähinnä Ajuman arkeen ja vasta aivan kirjan lopussa saa isomman vihjeen siitä mitä on meneillään isommassa mittakaavassa. 

Tämä on oikein sujuva dystopia. Harmikseni kirja on minulle dystopiaa aivan kansiaan myöten, sillä en toivo näkeväni näitä "kannen suunnittelussa on hyödynnetty tekoälyä" -merkintöjä etenkään kotimaisissa kirjoissa. En sen tarkemmin tiedä, mihin ja miksi sitä on käytetty, mutta tällaiset merkinnät saattavat vaikuttaa jopa omaan ostopäätökseen kirjakaupassa.

Minä, Ajuma

ICASOS, 2026

Kansi: T.P. Kekäläinen (Kannen suunnittelussa hyödynnetty tekoälyä)

s.288

Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita

 

Tervetuloa kurkistamaan Cortesin ja Valentin perheiden tuttujen hahmojen uusimpia kuulumisia. Stella ei usko, että asiat voisivat oikeasta olla hyvin, tai ainakaan hän ei usko, että ne ovat hyvin kauaa. Hortensen ensimmäinen muotinäytös lähestyy ja hän aikoo menestyä. Junior riutuu rakkaudesta ja haluaa uusia ystäviä. Tom kokee ensirakkauden. Ja niin edelleen. Monenlaista on meneillään monella hahmolla.

"Täytyy olla tarkkana, että onnistuu elämässä ja perheasioissa. Kaikki on kiinni yksityiskohdista, äänensävyistä. Missään ei saa hutiloida, missään ei saa antaa periksi. Ei pidä ajatella, että kyllä se siitä, ummistaa silmiä vain siksi että on laista tai ei tiedä mitä haluaa taikka pelkää."s.594

Katherine Pancolin Aina ei tapahdu surullisia asioita jatkaa Pancolin kahdesta aiemmin ilmestyneestä trilogiasta tuttujen hahmojen tarinaa. 

Tämä tiiliskivi tarjoaa sivukaupalla sujuvasti etenevää tarinaa, jossa kummallisuuksia riittää. Juonenkäänteet ovat kaikessa epäuskottavuudessaan hulvattomia, mutta silti niin vakavia ja todellisia kirjan hahmoille. Kirja on kevyttä luettavaa välillä vilahtelevista rankoista aiheistaan huolimatta. Sivut kääntyvät helposti. Tarina on mielikuvituksellinen ja täynnä hahmojen sisäistä mielenmaisemaa. Jokainen kirjan hahmo on upea ja omaperäinen kokonaisuus. 

Kirjan hahmot ovat tulleet jo hyvin tutuiksi aiemmissa osissa ja odotin innolla uutta kurkistusta heidän kuulumisiinsa. Huomaan kuitenkin, ettei tämä sarja herätä enää kovin suurta kiinnostusta, sillä jo Mimmit -trilogiassa pääpaino siirtyi Stella Valentin ja hänen perheensä elämään, kun taas Cortesit saavat vähemmän tilaa kirja kirjalta. Ilmeisesti heidän tarinansa alkaa olla jo taputeltu, mikä on minun kannaltani harmi, sillä heidän tarina on ollut minulle huomattavasti kiinnostavampi kuin Stellan. En tiedä tuleeko näistä hahmoista enää uusia kirjoja, mutta en itse niitä enää sen suuremmin odota tai kaipaa.

Aina ei tapahdu surullisia asioita, (Trois baisers, 2017)

Bazar, 2019

Suom. Lotta Toivanen

s.847

Anna Breitholtz Monsén: Salaisuuksien ranta

 

Lina Lantz, pahasti traumatisoitunut entinen poliisi ja henkivartija lähtee Sandingeen, sillä hän on perinyt sieltä vanhan talon. Lina aikoo hoitaa taloasiat nopeasti pois alta ja palata takaisin kotiinsa, mutta yllätyksekseen tuo pieni merenrantakaupunki, kissahotellina toiminut talo, isoisän seura, sekä muuan vanha katoamistapaus saavat hänet voimaan paremmin kuin aikoihin. Lina päättääkin jäädä ainakin toistaiseksi. Samalla hän avaa kaivatun kissahotellit ovet jälleen suloisille asiakkaille.

"Linan oli vaikea kääntää katsettaan papereista. Hän olisi halunnut ryhtyä heti lukemaan niitä. Ristiriitaiset tunteet surisivat hänen päässään. Hän vilkaisi Maddea, joka oli ottanut kahvikupit esille ja mursi suklaata pieniksi palasiksi. Mitä hittoa äsken oli tapahtunut? Linahan oli vannonut ottavansa iisisti tänä kesänä."s.197

Anna Breitholtz Monsénin Salaisuuksien ranta aloittaa Lina Lantz -dekkarisarjan.

Tarinaa kulkee kahdessa aikatasossa. Nykypäivänä nähdään Linan tutkimusten, sekä arkielämän sujumista, ja kurkistellaan nopein vilauksin myös syyllisen mielenmaisemaan. Välillä taas palataan vuoteen 1988. Silloin katosi 16-vuotias Peter, jonka katoamista Lina päätyy tutkimaan. Takaumissa palataan aikaan hetkeä ennen Peterin katoamista.

Linalla on paljon ikäviä tapahtumia käsiteltävänään, eikä hän muutenkaan ole mikään maailman hyväntuulisin ihminen. Myös Peterin arki on täynnä synkkiä tapahtumia. Näiden päähenkilöiden tilanteiden takia, ei kirja ole ihan niin leppoisa hyvän mielen dekkari kuin voisi olettaa pieneen rantakaupungiin ja kissahotelliin sijoittuvalta kirjalta. Kissat, Madde ja Linan vallaton isoisä kyllä keventävät päähenkilöiden luomaa synkkää tunnelmaa mukavasti. 

Rikosjuoni etenee verkkaisesti tarjoten monenlaista syöttiä lukijalle siitä, kuka syyllinen voisi olla. Omaan makuuni välillä liiankin hitaasti ja polveilevasti, mutta kirjan monipuoliset tapahtumat pitivät mielenkiinnon silti yllä. Itsehän en ole traumatisoituneiden ja kärsivien dekkaripäähenkilöiden suurin fani, mutta tässä kirjassa vastapainoksi löytyykin sitten oikein riemukkaita hahmoja. Sitä paitsi pidän siitä, että Linankin kohdalla näämme mahdollisuuksia iloisempaan elämään. Jatko-osa menee lukulistalle.

Salaisuuksien ranta, (Stranden, 2021)

Minerva kustannus, 2023

Suom. Jänis Louhivuori

s.414

Harper Crowley: Like a Bad Penny

 

Meredith Brady kuvaa kummitusjuttuja nettiin tuhansille seuraajille. Hän on hyvin tarkka siitä, että ottaa tutkittavakseen vain aitoja kummitusjuttuja. Netti kun on pullollaan lavastettuja kummituksia. Meredithin kummitustiimi saa hyvinkin uskottavan vinkin MacIverin kartanossa kuljeskelevasta kummituksesta, joten tiimi pakkaa auton ja lähtee matkaan. 

Perillä heitä odottaa kuvauksiin täydellisesti sopiva hylätty kartano. Harmi vain, ettei kaikki halua kummitustiimiä paikalle kuvaamaan.

"We follow Jess up the rickety front porch steps. The old wood creaks under our feet, and I instinctively stay to one side since the middle sags the most."s.32

Like a Bad Penny aloittaa Brady Paranormal Investigations -sarjan. 

McIverin kartano on ollut hylättynä jo vuosia. Kun perheen äiti katosi, jätettiin kartano oman onnensa nojaan. Nyt perheen tytär on varma, että hänen äitinsä kummittelee kartanossa. Asetelma kuulostaa täydelliseltä, ja ajoittain myös oli sitä. 

Kirja yhdistelee mukavasti kummitusryhmän jäsenten elämää arkisine ongelmineen, kummitusjuttuja ja nopeatempoista toimintaa, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Näistä elementeistä koostuu nopealukuinen mysteeritarina.

Sellaista mystistä, hieman pelottavaa kummistusmateriaalia jäin kaipaamaan kirjaan enemmän. Loppujen lopuksi kun itse kummittelua kirjassa kuvataan hyvin vähän. Pääpaino pysyy ihmissuhteissa, joissa riittääkin puitavaa. Mystinen tunnelma pysyy myös kaukana, kun Meredith seurueineen hoitaa hommat melkoisen suorasanaisesti ja toimeliaasti. 

Kirja oli välillä hyvin mutkat suoriksi vetävä ja nopeasti etenevä tarina, jonka mysteeri ratkesi kaiken toiminnan keskellä vauhdilla tarjoamatta mitään maailmaa mullistavia oivalluksia. Viihdyin silti näiden tyyppien parissa mainiosti ja aion lukea seuraavankin osan. 

Like a Bad Penny

Kindle Direct Publishing, 2019

s.167

Pia Tervo: Ruth

 

Ruth on asunut sirkuksessa lapsesta asti. Ihmiset maksavat mielellään siitä, että saavat nähdä maailman karvaisimman naisen, mutta Ruthille se ei ole helppoa. Ihmisten katseet ja nauru seuraavat häntä kaikkialle. Ulkonäkönsä takia hän joutuu sietämään kammottavaa sirkuksen johtajaa, joka pitää häntä ja kaikkia muitakin työntekijöitään omaisuutenaan, jolle voi tehdä mitä tahansa. Mutta mitä muutakaan Ruth voi tehdä? 

"Telttaan äkkiä laskeutunutta hiljaisuutta olisi voinut koskettaa. Väki katseli toisiaan utelias ilme kasvoillaan. Joseph iski hampaansa kovettuneeseen leipään ja hörppäsi kuumaa vettä, jonka seassa oli teenlehtiä."s.51

Ruth on 1800-luvun loppupuolen Skotlantiin sijoittuva tarina. 

Vain hieman yli satasivuinen kirja tarjoaa pienen kurkistuksen kiertävän sirkuksen julmaan ja rankkaan arkeen hieman ennen kuin ulkonäöltään poikkeavien ihmisten käyttö sirkuksissa kielletään. 

Nopealukuisessa kirjassa nähdään Ruthin arkea sirkuksessa, mutta kuullaan myös hänen tunteistaan ja ajatuksistaan omaa elämäänsä kohtaan. Eikö ulkonäöltään poikkeava ihminen saisi unelmoida tavallisesta elämästä ja rakkaudesta hyvän miehen rinnalla? Johtajalla on Ruthin varalle aivan toisenlaiset suunnitelmat. Kirja onkin myös rakkaustarina, joka saa hieman jännitystä johtajan kierojen suunnitelmien takia. 

Kirja oli minulle sellainen "ihan kiva" välipala. Lukeminen sujui sutjakkaan, mutta tarina jäi melko pintapuoliseksi raapaisuksi. En ehtinyt uppoutua maailmaan tai sen hahmoihin missään kohtaa niin hyvin, että edes rankimmat kohtaukset olisivat herättäneet sen suurempia tunteita.

Ruth

Reuna, 2018

Kansi: Nea Kandelin

Taitto: Paula Heiäng

s.121

Erin Sterling: The Ex Hex

 

Yhdeksän vuotta sitten Vivienne Jones päätti sydänsuruissaan tehdä hieman taikoja serkkunsa kanssa. yhdessä tytöt langettavat leikkikirouksen keljun poikaystävän päälle helpottaakseen Viviennen oloa. 

Nykypäivänä Graves Glenin kylän vuosipäivä lähestyy, ja tuo samainen entinen poikaystävä lähetetään kylään tekemään taikojaan, sillä hän kuuluu kylän perustajasukuun. 

Kun Rhys Penhallow saapuu kylään, saa Vivienne huomata, ettei kirous tainnut sittenkään olla niin leikkimielinen. Hän huomaa myös kauhukseen, ettei yhdeksän vuotta ole ehtinyt korjata särkynyttä sydändä, eikä poistaa Rhysin hurmaavaa olemusta.

"With a swish of the starry curtain, she was gone, leaving Rhys standing in the middle of the room, holding the mirror and dreading every bit of what came next."s.69

The Ex Hex on Graves Glenin pikkukaupunkiin sijoittuva suloisen hauska romanssi täynnä noitia ja taikuutta. 

Kirjassa vallitsee ihanan kodikas ja lämmin tunnelma. Perhe ja ystävät pitävät toistensa puolia, kujeilevaa huumoria viljellään runsaasti ja tarinassa tuntuu olevan koko ajan sellainen kiva pilke silmäkulmassa. Tarinan parissa saa hihitellä useampaankin kertaan, kun vakavat ja selkäpiitä karmivat tapahtumat tuppaavat saamaan melko hupaisia elementtejä.

Kirjan alkupuoliskolla olin varma, että tästä tulisi täyden viiden tähden lukukokemus, mutta ihan siihen se ei sitten lopulta yltänyt, sillä yhtäkkiä kirjan kaikki tärkeät juonikuviot tuntui unohtuvan aivan täysin, jotta Viviennen ja Rhysin kuumia tunteita saatiin mehusteltua seuraavat miljoona sivua. Teki mieli kiljua heille, että voitteko nyt nousta sieltä sängystä kun olisi mielenkiintoisempiakin asioita nähtävänä, kuten kummitus, kirous ja muuta pientä... 

Tästä pienestä jumahtamisesta huolimatta kirjasta jäi todella hyvä fiilis. Rakastin Graves Glenin tunnelmaa, kirjan hahmoja, kaunista miljöötä arkisine yksityiskohtineen, sekä Sir Purrcivalia, joka on ihastuttavin kirjakissa pitkään aikaan. 

Tämä kirja sopii erinomaisesti syksyn lukulistalle Halloweenin aikaan sijoittuvan tarinansa ansiosta. 

The Ex Hex

Avon, 2021

Kansi: Vi-An Nguyen

s.308

Milja Kaunisto: Napoleonin koodi

 

Mainos/kirja saatu kustantajalta.

Artémis Brandicourt muuttaa kammottavan miehensä kanssa syrjäiseen pikkukylään. Artémis joutuu jättämään taakseen Pariisin ja edesmenneen isänsä apteekin, joka nyt kuuluu hänen miehelleen, niin kuin kaikki muukin, joka kerran oli Artémiksen. 

Napoleonin uudet lait muuttavat naisten asemaa entistä huonommaksi, eikä ole helppoa olla sekä viisas, että neuroepätyypillinen maailmassa, joka haluaa naisen pysyvän hiljaa miehensä rinnalla. Artémiksella on vain yksi toive, että hän saisi jatkaa isänsä työtä apteekkarina. Yllätyksekseen hän kohtaa kylässä miehen, herra Farkin, joka tuntuu olevan kiinnostunut siitä, mitä hänellä on sanottavanaan. 

Isorokon saavuttaessa kylän, alkaa muitakin kiinnostaa Artémiksen taidot ja tiedot.

"Heti asiakkaan nähdessään herra Fark katosi apteekkihyllyn varjoon ja sulautui mustassa takissaan siihen niin kuin ei olisi koskaan muuta kuin varjo ollutkaan."s.181

Napoleonin koodi on 1800-luvun alun Ranskaan sijoittuva tarina, joka johdattaa lääketieteen kiehtovaan, mutta synkkään maailmaan upean päähenkilön selviytymistarinan kautta. 

Pidän tästä kirjasta todella paljon. Artémis on mainio päähenkilö, jonka tarkkanäköisten huomioiden täyttämä arki on välillä hauskaa seurattavaa ja välillä hyvin surullista. Kaikkea kuvataan niin aidosti ja upeasti, että tarinaan solahtaa aivan huomaamattaan. Tuoksut, maut, värit, tunteet, kaikki tuodaan esiin tarinan lomassa, ilman, että juoni pysähtyisi kuvailun takia. Tarina etenee kevyesti, ilman pitkiä puuduttavia tietoiskuja, ja silti huomaa saaneensa tietää valtavan paljon kaikkea uutta. 

Naisten kohtaama epäreilu maailma saa karvat nousemaan pystyyn, kun taas arkiset hetket apteekin purnukkavalikoiman lomassa tuo tarinaan lämpöä ja seesteisyyttä, pieniä toivonpilkahduksia on, vaikka kirjan maailma tuntuu pääasiassa hyvin julmalta. Tuo kylmä, juonittelun ja omaneduntavoittelun täyteinen maailma saa onneksi tasapainoittavaa lämpöä kauniisti kuvatusta ystävyydestä.

Lääketiede on tuon ajan Ranskassa vielä melkoisen ristiriitainen aihe, kun suurin osa väestä tuntuu pitävän sitä suorastaan pahuutena ja luottaa mieluummin vanhoihin uskomuksiin ja hoitokeinoihin. Tämä vastakkainasettelu tuo entistä enemmän kiinnostavia yksityiskohtia tarinaan. 

Napoleonin koodi

Aula&Co, 2026

Kansi: Laura Noponen

s.507

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

 

Mirjam palaa lapsuudenmaisemiinsa pieneen gotlantilaiskylään. Hän on ostanut vanhan kappelin, jonka aikoo korjata asunnoksi ystävänsä Hervorin kanssa. Naisten saapuminen kylään huomataan, se on varmaa. Tyylikäs lääkäri Mirjam, sekä noitamainen Hervor ovat vähintäänkin silmiinpistävä parivaljakko. Etenkin eräs mieskolmikko saa syystäkin olla huolissaan naisten majailusta kylässä, sillä naisilla on kosto mielessä. 

"Hervor keitti mitä ihmeellisimpiä yrttijuomia, jotka kumma kyllä auttoivat silloin kun lääkäri Mirjamin resepteillä ei ollut toivottua vaikutusta."s.17

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka on kesäinen tarina ystävyydestä, uusista aluista ja kostosta. 

Kirja herätti huomioni kauniin kantensa vuoksi, mutta myös esittelyteksti vakuutti. 

Kasviuutteet, noituus, kappelin kunnostus asunnoksi ja kosto ajatusten voimalla kesäisessä Gotlannissa, siinäpä pohja hyvälle kirjalle. 

Kirjan päähenkilönä toimii Mirjam, joka on saanut kokea kovia. Nyt hän palaa juurilleen ja aikoo kostaa kaikki kokemansa vääryydet. Mirjam on vahva hahmo, jonka tekemisiä on kiva seurata. Menneet kokemukset aukeavat pikkuhiljaa kirjan edetessä, samalla kun kuvataan nykyistä arkea kappelissa, tutustuen uusiin ihmisiin. 

Kirjassa on sellainen huumorin täyteinen tunnelma päähenkilön kovista kokemuksista ja kaikista kirjassa tapahtuvista kuolemista huolimatta. 

Minä pidin erityisesti Hervorista, sillä sellainen noitamainen mystisyys tekee aina vaikutuksen. Tosin Hervor on ehkä enemmänkin ronski ja pelottava kuin varsinaisesti mystinen. Hänen puuhiaan olisi saanut olla kirjassa paljon enemmänkin, sillä nyt kun pääpaino pysyi Mirjamin mietteissä ja tekemisissä, jäi se kasvien tutkiminen, luonto, noituus ja muut odottamani asit hyvin pieneen rooliin. Pienet vilahdukset eivät riittäneet, ja siksi kirjasta jäi sellainen "ihan kiva" fiilis.

Kirjan loppu oli erikoinen ja omalla tavallaan aivan mainio. Enpä osannut sellaista päätöstä odottaa, ja sen lukeminen sai minut nauramaan hieman epäuskoisena juuri lukemastani. 

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka, (Svinhugg)

Atena, 2011

Suom. Ulla Lempinen

Kansi: Nina Leino

s. 342

Anni Niskanen: lempeä ja leivonnaisia

 

Lehmuslahdelle muuttanut Hilla jumittaa työssä, joka ei tuo pienintäkään iloa. Hän sinnittelee päivästä toiseen unelmoiden urasta kakkujen parissa. Lopulta Hillan mitta tulee täyteen ja hän rohkenee kokeilla uudenlaista elämää. Hän ehdottaa yhteistyötä Samulle, joka omistaa Jokituvan kahvilan. Uudet ideat ovat pelottavia ja epävarmojakin, mutta silti kokeilemisen arvoisia.

"Moussetäyte oli juuri sopivan ilmavaa, ja vadelman hieman kirpeä maku sopi täydellisesti yhteen paksun, mehevän suklaapohjan ja kuorrutuksen kanssa."s.13

Lempeä ja leivonnaisia on maalaisromanttisen Lehmuslahti -sarjan neljäs osa. 

Tässä osassa tutustutaan täysin uuteen päähenkilöön Hillaan. Kolmesta ensimmäisestä osasta tuttu päähenkilö Aava saa nyt luopua roolistaan päätähtenä, mutta jatkaa silti mukana tarinassa, niin kuin monet muutkin entuudestaan tutut hahmot. 

Tämä on aivan ihana tarina uusista aluista, itsensä rohkaisemisesta, unelmien tavoittelusta, ystävystymisestä aikuisiällä ja tietysti rakkaudesta. Hilla on sellainen hiljainen, hieman epävarma, kiltti ja lämmin hahmo, jolle toivoo kaikkea hyvää. 

Pidän siitä, miten kirjassa kuvataan Hillan elämää ennen uusia tuulia. Varsinkin arki asiakaspalvelijana on erittäin uskottavasti kuvailtua kaikkine yksityiskohtineen. Hillan innostus leipomista kohtaan tuo kirjaan paljon sellaista lempeää arkea, kun taas hänen epävarmuudet pitävät pientä jännitettä yllä niin ettei kaikki tunnu sujuvan liian kepoisesti. 

Talvinen Lehmuslahti kyläläisineen tarjoilee parasta antiaan tässä lämpimän tunnelmallisessa tarinassa. Kyläläisten yhteishenki tuntuu tulevan tässä osassa entistä enemmän esiin kun tapahtumapaikat vaihtelevat muuallekin kylään kuin pelkkään majataloon. 

Lempeä ja leivonnaisia

Tammi, 2026

Kansi: Timo Numminen

s.292

Johan Theorin: Aarnivalkeat

 

Kesä on kauneimmillaan Öölannissa. Gerlof yrittää sietää turisteja, jotka ovat saapuneet saarelle kesän viettoon. Turistien mukana saarelle saapuu myös eräs, joka hautoo kostoa. Kun Gerlof eräänä yönä herää ovelta kuuluviin koputuksiin ja löytää oven takaa hätääntyneen pojan, joka kertoo aavelaivasta, kuolleista merimiehistä ja miehestä kirveen kanssa, on Gerlofin hetki sulateltava kuulemaansa. Muistot omasta lapsuudesta nousevat pintaan, sillä silloin hänkin epäili kohdanneensa kummittelua.

"Ranta oli tummanharmaa, ja vesi levittäytyi sen alapuolella pohjattomana mustana kuiluna. Gerlof liikkui äänettömästi ja höristi korviaan kuulematta muuta kuin hiljaista aaltojen liplatusta."s.122

Aarnivalkeat on Öölanti dekkarisarjan neljäs osa. Alunperin viimeiseksi osaksi kaavailtu kirja on myöhemmin saanut vielä kirjan verran jatkoa, joten vaikka tämän kirjan takakannessa lukee Öölanti-sarjan päätösosa, ei asia ole enää niin. 

Rikoksia ja vanhoja uskomuksia, arkea ja kummitustarinoita, kirja yhdistelee näitä asioita mukavasti, tehden tarinasta arkisen dekkarin, jossa mystiset elementit vilahtelevat taustalla. Minun harmikseni Gerlof on tosin aivan liian innokas torppaamaan kaikki yililuonnolisuudet ja kertomaan selityksen kaikelle kummalliselle. Minua kun ei lainkaan haittaisi, että tässä mentäisiin rohkeammin sinne yliluonnollisen puolelle. Gerlof voisi hyvin suoda minulle hetkisen tunnelmointia kummistusten parissa, mutta eeeei. :D

Gerlofia, joka on sarjan päähenkilö, alkaa ikä painaa. Kotona asuminen ei enää luonnistu ja muutenkin alkaa olla monenlaista vaivaa. Vanhuutta ja sen tuomia ongelmia kuvataan tarinan ohella uskottavasti, kaunistelematta. Vähän haikeakin tunnelma syntyy, kun Gerlof muistelee menneitä tai vertaa omaa liikuntakykyään johonkin paremmin voivaan. Vastapainoksi kirjan yksi näkökulmahenkilöistä on kouluikäinen Jonas, joka viettää kesälomaansa, mutta päätyy keskelle Öölannin hurjia tapahtumia.

Rikosjuonta ja kaikkea saarella tapahtuvaa tosiaan kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Juoni etenee verkkaisesti, ja saaren kesää ehditään tunnelmoida ilman kiirettä. Välillä tarina tuntui junnaavan paikallaan, ja asioiden selviämiseen kului jopa hitusen liikaa aikaa.

Aarnivalkeat, (Rörgast, 2013)

Tammi, 2015

Suom. Outi Menna

s.513

Eveliina Talvitie: Matleena

 

Mainos/kirja saatu kustantajalta.

Matleena työskentelee äitinsä Helgan salongissa. Vaatemuoti muuttuu, mutta Helgan salongissa asiat tuntuvat välillä pysähtyneen, ainakin Matleenan mielestä, joka olisi valmis kokemaan ja tekemään asiat uudella tavalla, räväkämmin, toisin kuin hänen äitinsä, joka vakaasti palvelee tuttua asiakaskuntaansa. Salongin pyörittäminen ei enää 70-luvulla ole helppoa muutenkaan, kun valmisteollisuus alkaa viedä asikkaita. 

"Housut ja taskut vaikuttivat mitättömiltä asioilta, mutta nepä olivat yhtä lailla tärkeitä taisteluja. Vaatteen piti sopia naisen vartalon lisäksi myös hänen elämäänsä."s.37

Matleena on toinen osa Ompelija -trilogiasta. 

Tällä kertaa pääosassa loistaa ensimmäisestä osasta tutun Helgan tytär. Matleenan elämää kuvataan kirjassa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Myös Helga kuuluu tarinaan edelleen isosti, onhan hän Matleenan äiti ja työnajantaja. Kirjassa kuljetaan vuodesta 1966 vuoteen 1985.

Olen edelleen sitä mieltä, että Talvitie osaa kuvata asioita upeasti, sellaisilla pienillä tiiviillä tuokiokuvilla, jotka onnistuvat tuomaan lukijan silmien eteen niin paljon, vaikka asiat kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi. Tarkkaan valitut yksityiskohdat elämästä ja ympäröivästä maailmasta rakentavat tarinan jonka maisemiin on helppo sukeltaa.

Muoti, vaatteet ja ompeleminen ovat tietysti suuressa roolissa, mutta niiden lisäksi, tai jopa niiden kautta kuvataan myös muuttuvaa maailmaa, sekä perhesuhteita, jotka tässä kirjassa ovat välillä hyvinkin kipeitä ja vaikeita. 

Maailmanmenoa Porissa oli jälleen kiinnostavaa seurata. Matleenan kautta tutustuttiin mielenkiintoisiin hahmoihin. Etenkin Talvikin pienet esiintymiset olivat mieleeni. Matleenasta ei silti kehittynyt aivan yhtä upea hahmo mielessäni kuin hänen äidistään Helgasta sarjan ensimmäisessä osassa. Onkin hienoa, että Helgankin kuulumiset kirjassa kerrotaan, vaikkakin hän on hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin aiemmassa osassa. 

Matleena

Into, 2026

Kansi: Timo Numminen

s.221

Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot 2

 

Sarjakuvaklassikot 2 sisältää sarjakuvat: Vaarallinen talvi, Kuvitteluleikki, Talonrakennus ja Aloitamme uuden elämän. Sarjakuvat ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran vuosina 1955-56 brittiläisessä iltapäivälehdessä (The Evening News).

Tämän kokoelman neljä sarjakuvakertomusta vievät lukijan vauhdikkaisiin seikkailuihin muumilaaksoon, jossa joka päivä löytyy jotakin uutta ja ihmeellistä. Muumit ovat luonnostaan melkoisia seikkailijoita jotka tarttuvat jokaiseen tarjoutuvaan uuteen asiaan. 

Näissä muumisarjakuvissa muumeista paljastuu aika hurjiakin puolia, sillä näitä ei ole kirjoitettu varsinaisesti lapsiyleisölle. Tarinoiden tiimellyksessä lukija pääsee näkemään esimerkiksi muumipeikon mustasukkaisen, hitusen murhanhimoisen puolen, Pikkumyyn vapaata kasvatusta suosivan äidin ja paljon muuta. Alkoholia käytetään, lasten leikit äityvät välillä hurjiksi ja rikollisiakin vilahtelee mukana tarinoissa. 

Tarinat ovat hauskoja, aikuislukijalle sopivia sarjakuvia, joissa mietitään elämistä ja olemista. Onko sitä esimerkiksi aina tullut elettyä aivan väärin? Eiväthän nämä sarjakuvat ole sellaisia tunnelmoivia ja kauniita niin kuin muumikirjat, mutta omalla, rohkeammalla ja sellaisella räväkällä tyylillään silti loistavia. 

Olen aina pitänyt muumeista valtavasti, sillä heidän avoin asenteensa elämää ja kaikkea hauskaa kohtaan on piristävää. Omiin suosikkeihini ei kuitenkaan ole kuulunut muumipeikko ja niiskuneiti, eikä se muuttunut tätäkään sarjakuvaa lukiessa. Heistä annetaan tarinoiden myötä sellainen kateellinen ja mustasukkainen kuva. Niiskuneiti yrittää niin kovasti olla naisellinen nainen ja muumipeikko taas miehinen mies. Siinä samalla muistetaan kertoa useasti kuinka vaikeaa miesten ja naisten on ymmärtää toisiaan. Kyllä heidänkin toilailuistaan saadaan silti aikaan hauskaa luettavaa. Talonrakennus sarjakuva varsinkin oli heidän osaltaan viihdyttävää.

Ruotsinkielinen alkuteos Mumintrollet II ja Mumintrollet III

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen, 1990

Tekstaus ja taitto: Satelliitti/Kati Valli ja Antti Hulkkonen, 2009

Jälkisanat: Sirke Happonen, 2009

Jenny Colgan: Aamuruskoja ja uusia alkuja

 

Marisa Rossi muuttaa Mount Polbearnen vuorovesisaarelle. Hän toivoo saavansa olla rauhassa pienessä mökissään, ilman ihmiskontakteja, jotka ovat olleet hänelle lähes mahdottomia isoisän kuoleman jälkeen. Suunnitelma osoittautuu mahdottomaksi toteuttaa kun naapurimökkiin muuttaa omalaatuinen pienonsoitonopettaja Aleksei. Lisäksi saaren asukkaata eivät noin vain jätä uutta asukasta rauhaan.

Lopulta hirveä myrsky myllertää saarella, ja kaikkien apua kaivataan.

"Hän antoi lasten keinua ja pomppia ympärillään koko matkan tietä alas, ja tuulen tuiverrus saatteli heitä ja heidän kovaäänistä lauluaan koko matkan majakalle."s.153

Aamuruskoja ja uusia alkuja on neljäs osa Beach Streetin pieni leipomo -sarjasta. Käsittääkseni tämä kirja myös päättää sarjan. 

Tämä neljäs osa eroaa sarjan aiemmista osista siltä osin, että tässä on uusi päähenkilö, Marisa. Kolmesta ensimmäisestä osasta tuttu Polly on kyllä vahvasti mukana perheineen, eikä leipomoa ja sen arkeakaan ole unohdettu.

Saari ja sen asukkaat tarjoavat jälleen ihanan tunnelmallisen tarinan täynnä arkea, joka ei aina suju ruusuisesti. Marisa tuo mukanaan omat henkiset ongelmansa. Ahdistuneisuushäiriö saakin kirjassa suuren roolin. Pollyllakin on edelleen monenlaista mielen päällä, sillä perhearki majakassa ja pienet tulot eivät ole helppo yhditelmä. On ongelmia muillakin kirjan henkilöillä, mutta tunnelma on silti lämmin.

Saarelaisten ihana yhteishenki huokuu tässäkin kirjassa lämpöä. Lisäksi kirjan suuria teemoja ovat ruoka ja musiikki, joten mukavaa tunnelmaa riittää, vaikka niihin liittyykin paljon murhetta. Pidin kovasti kaikesta saarella tapahtuvasta arkisesta elämästä, mutta omaan makuuni eivät ole koko sarjan aikana olleet Reuben ja Karensa, enkä tälläkään kertaa pitänyt siitä, miten näiden miljonäärien rahat liittyvät taas tarinaan. 

Aamuruskoja ja uusia alkuja, (Sunrise by the sea, 2021)

Gummerus, 2022

Suom. Kristiina Vaara

s.397

Anni Niskanen: Kuohuja ja kissankelloja

 

Kesä on saapunut Lehmuslahdelle ja Majatalo Kontiorannassa eletään täyttä sesonkikiirettä. Aavalla riittääkin hommaa ja hän saa huomata, että parisuhdeasiat jäävät helposti työn jalkoihin, jos yhteisestä ajasta ei pidä kynsin hampain kiinni. Myllerrystä riittää. Kontiorannassa tehdään monenlaista, suhdeasit vaikuttavat hitusen epävarmoilta ja tulevaisuuden suunnitelmat pitäisi lyödä ainakin alustavasti lukkoon.

"Aava riisui kengät ja kääri lahkeet ennen kuin laskeutui istumaan miehen viereen ja upotti jalat veteen. Vesi tuntui varpaissa viileältä. Kauempana näkyi kirkuva lokkilauma, ja aallot löivät hiljakseen rantaan. Näky oli suorastaan idyllinen."s.204

Kuohuja ja kissankelloja on maalaisromanttisen Lehmuslahti -sarjan kolmas osa. Se päättää Aavaan keskittyvän tarinan, joka on jatkunut läpi näiden ensimmäisten osien. Neljännessä osassa saadaan sitten uusi päähenkilö.

Elämä Kontiorannassa ja tietysti koko Lehmuslahdella on jälleen täynnä arkista tekemistä, draamaa ja suhdekoukeroita. Aavan elämässä puhaltavat uudet tuulet, on vain päätettävä mitä ottaa vastaan ja mihin haluaa tarttua. Suuret elämää koskevat päätökset eivät ole helppoja. vaikeammaksi ne tekee Kontioiden suuri suku, sillä joka nurkalla on joku sukulainen, eikä elämää tunnu saavan elää sekuntiakaan rauhassa. 

Tykkäsin. Etenkin kirjan ystäväpiirin kuvaus on niin ihanan lämminhenkistä. Jokaisella hahmolla on selvästi esiin tulevat luonteenpiirteensä, ja heidän puuhailua on kiva seurata. Pidän myös siitä, ettei räväköitä, nopealiikkeisiä päähenkilöitä, Aavaa ja Eemiliä kesytetä sellaiseen kliseiseen maalaisromanttiseen tyyliin. Ihanaa, että on myös tällaisia maalaisromanttisia tarinoita, joissa päähenkilöiden ei tarvitse haluta kahden viikon tapailun jälkeen perustaa perhettä, ostaa maatilaa ja mennä naimisiin. Raikasta. 

Kuohuja ja kissankelloja

Tammi, 2025

Kansi: Timo Numminen

s.263

Sarah J. Maas: Varjojen kuningatar

 

Celeana Sardothien on valmis kostamaan kaikki kokemansa vääryydet. Hän  tuntee viimein olonsa tarpeeksi vahvaksi ottaakseen oikeutetun paikkansa. Menneisyyden haamut kummittelevat silti edelleen mielessä, eikä niiden kanssa ole helppo elää, etenkin kun ympärillä pyörii koko ajan asioista muistuttavia henkilöitä. 

"Ohi kulkeva palvelija kantoi olallaan vadillista hunajalla valeltua ja rapeaksi paistettua salvialla maustettua kinkkua. Aelin yritti olla nauttimatta vihollisensa ruoan tuoksusta, vaikka se olikin hemmetin hyvää ruokaa."s.167

Varjojen kuningatar on neljäs osa Throne of Glass fantasiasarjasta.

Paljon on jo ehtinyt tapahtua. Hahmot ovat mukavasti kehittyneet, kasvaneet ja ymmärtäneet asioita elämästä ja maailmasta, mutta heidän kehityksensä jatkuu edelleen tässäkin osassa. Tätä kehitystä on kiinnostavaa seurata. Maas kuljettaa hahmonsa uskottavasti läpi kaikkien koettelemuksien niin, että he kasvavat, mutta pysyvät silti omina itsenään. 

Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta. Tapahtumapaikkoja on myös monta. Monenlaista juonittelua, taistelua, pohdiskelua ja hurjaa juonenkäännettä ehtiikin tapahtua, vaikka kirjassa välillä on rauhallisempiakin hetkiä. Tämän kirjan tunnelma on aika roisi, sillä kaikenlaista väkivaltaisuutta riittää ihan jokaisen näkökulmahenkilön elämässä. 

Tämän edeltäjähän jäi hirvittävään clifhangeriin, joten oli kiva, että ne keskenjääneet kamaluudet alkoivat selvitä tässä. Toki avoimia kysymyksiä ja odotettavaa jäi paljon seuraavien osien varalle, mutta tämä osa sai sellaisen melko rauhallisen lopun. 

Oli taas upeaa sukeltaa tähän fantasiamaailmaan, jossa yksityiskohtia riittää, juonikuviot ovat mehukkaita ja romanttiset asiat, vaikka ovatkin läsnä, saavat sopivan pienen roolin ja antavat kunnolla tilaa kaikelle sille, mitä tällä fantasiamaailmalla on tarjota. 

Varjojen kuningatar, (Queen of Shadows, 2015)

Gummerus, 2019

Suom. Sarianna Silvonen

s.743

Anu Joenpolvi: Suukkoja ja sudenkorentoja

 

Talvikki muuttaa Rantakylään saatuuan työpaikan hoivakoti Syyspihlajasta. Hän toivoo muuton tuovan uusia virkistäviä tuulia etäiseksi muuttuneeseen parisuhteeseen. Talvikkia kiinnostaa myös kyläläisten tarinat hänen entisistä sukulaisistaan, joita asui aikoinaan Rantakylässä. Kaikenlaista hän saakin kuulla, mutta vieläkö pystyisi selvittämään mitä tapahtui 30-luvulla kadonneelle Hiljalle?

"Tajusin katsellessani iloisen ja huolettoman näköisiä neitoja, että aikaa kuvan otosta oli lähes yhdeksänkymmentä vuotta."s.97

Suukkoja ja sudenkorentoja on maalaisromanttisen Rantakylä -sarjan viides itsenäinen osa. 

Rantakylä ihastuttavine vanhoine asukkaineen ja uusine tulokkaineen tarjoaa jälleen vauhdikkaan, lempeän humoristisen ja lämpimän tarinan kauniissa maalaismaisemissa. 

Talvikin suhdesotkujen ohella keskitytään ihastuttavaan maalaiselämään, jossa lehmätkin pääsevät näyttäytymään. Talvikin arki hoivakoti Syyspihlajassa tuo tarinaan monia hauskoja, mutta myös haikeita hetkiä. Pientä mysteeriäkin sivutaan, kun Talvikki pohtii aikoinaan kadonneen sukulaistyttönsä kohtaloa. 

Suukkoja ja sudenkorentoja tarjoaa helppolukuisen matkan Rantakylään, jossa päähenkilön rempseät otteet aiheuttavat monia hullunkurisia ja hirvittäviäkin tilanteita. 

Suukkoja ja sudenkorentoja

Karisto, 2025

s.336

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään

 

Aleksei palaa kotiin opintojensa jälkeen. Hän aloittaa harjoittelun isänsä johtamassa ihmistutkimuslaitoksessa. Laitokseen tuodaan Satomi, jonka muistot Aleksei saa tehtäväkseen poistaa. 

Marija kuuluu kelluvan kaupungin vastarintaliikkeeseen, joka halutaan tuhota. Liikkeeseen kuuluu kuitenkin monta sinnikästä ihmistä, jotka aikovat tehdä kaikkensa paremman maailman puolesta. Kun Marija ja Aleksei kohtaavat, on aika miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin.

"Yritin uskoa, että totuus oli jotakin siististi laskostettua ja helposti tunnistettavaa ja koska minä olin sen puolella, ei muulla ollut väliä. Ei edes sillä, ettei minusta pidetty tai että vietin päiväni yleensä yksin."s.67

Mistä valo pääsee sisään on toinen osa ilmastokatastrofin jälkeiseen maailmaan sijoittuvasta dystopia -trilogiasta.

Tämä on edeltäjäänsä, Korentoa huomattavasti nopeatempoisempi ja toiminnallisempi tarina. Näin suuri muutos yllätti ja jäin hieman kaipaamaan ensimmäisen osan tunnelmoivaa ja hidasta kerrontaa. Pidin silti tästäkin kaikkine riipaisevine ihmiskohtaloineen, kapinointeineen, kärsimyksineen ja pienine toivonkipinöineen. Kieli on myös aivan yhtä upean kaunista kuin Korennossakin.

Tarinaa kerrotaan tällä kertaa kolmen henkilön näkökulmasta. Koehenkilön, Aleksein ja Marijan. Minulla kesti hieman päästä näiden uusien päähenkilöiden maailmaan, eikä heistä lopulta tullut minulle yhtä tärkeitä kuin ensimmäisen osan henkilöistä. Itseasiassa minulle kiinnostavin hahmo oli tällä kertaa Aleksein äiti, jonka tarina oli kaunis, vaikkakin surullinen omalla tavallaan. Se jäi monella tavalla mietityttämään. Aivan kirjan loppupuolella sydämessäni avautui jonkinlainen paikka myös Aleksein ja hänen isänsä tarinalle. 

Mistä valo pääsee sisään

Otava, 2021

s.320

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

 

Jouni saa peräänsä kummallisen naisen, jota kukaan muu ei tunnu edes näkevän. Pahaenteisesti käyttäytyvä vainoaja alkaa ahdistaa siinä määrin, että Jouni pyytää apua entiseltä opettajaltaan. Romppaisella onkin loistavia ideoita asioiden korjaamiseksi. Jounin kolttasaamelainen äiti on kadonnut vuosia sitten. Voisko tapaukset liittyä jotenkin yhteen? 

"Matkalla olin muutaman kerran näkevinäni tumman hahmon seisomassa talon nurkalla tai katulampun vieressä, mutta kun katsoin uudestaan, ei mitään enää näkynyt."s.90

Kuulen kutsun metsänpeittoon on jännittävä nuortenkirja, jossa arkiset asiat ja yliluonnolliset elementit muodostavat toimivan kokonaisuuden.

Tämä on todella mukaansatempaava kirja, jossa juoni etenee vauhdilla. Huumoria ja pelottavia juttuja on sopivassa suhteessa. Kirjassa käsitellään hieman kolttasaamelaisuutta ja myyttejä, mutta pääpaino pysyy Jounin arjessa ja siitä selviytymisessä. On ihastumisia, kavereita ja perhesuhteita, ja sitten on pelottavia olentoja, jotka jahtaavat Jounia.

Jouni onkin loistava hahmo, niin kuin myös muut kirjan ihanan persoonalliset tyypit. Kirjan lyhyestä pituudesta huolimatta, kaikki hahmot saavat oman tilansa ja tuntuvat tarpeellisilta. 

Kuulen kutsun metsänpeittoon

Tammi, 2011

Kansi: Ea Söderberg

s.153

Ursula Anttila-Halinen: Lumiprinsessa ja taikaympyrä

 

Eläkkeellä oleva opettaja Aava Meri päätyy jonkinlaiseksi yksityisetsiväksi. Hän saa tehtäväkseen etsiä kadonnutta aviomiestä, mutta kaivelee vahingossa esiin jos jonkinlaista mysteeriä niin omasta kuin monen muunkin menneisyydestä. Tutkimustensa ohella Aava päätyy tutkiskelemaan itseeään henkisten valmennuksien, meditaatioiden ja muiden juttujen kautta. 

"Hän sai pelokkaasta soperruksesta sen verran selvää, että Sini oli vihdoin alkanut käydä läpi Janille tullutta postia ja avannut pari kirjettä. Niissä oli ollut käsittämättömän ja uhkaavan tuntuiset viestit."s.18

Lumiprinsessa ja taikaympyrä on ensimmäinen osa Aava Meri -dekkarisarjasta.

Tämä 160 sivuinen nopeatempoinen dekkari sisältää huimat 60 lyhyttä lukua ja valtavan paljon aiheita ja tapahtumia. 

Omaan makuun tässä kirjassa edetään liian nopeasti ja keskittymättä mihinkään kunnolla. Tarinaan heitetään katoamistapaus, joka näennäisesti on se pääjuoni, mutta kun ympärille kyhätään niin paljon kaikkea muuta menneisyyden salaisuuksista nykypäivän suhdekuvioihin jää kaikki aiheet liian pieneen rooliin. 

Unet, runot, mystiset muistelut, jumalat, meditaatiot ja monet muut aiheet täyttävät kirjan, eikä sellaiselle rauhallisemmalle tavalliselle aidolle arjelle jää piiruakaan tilaa. Kaikista hahmoista jää hieman kumma tunne, kun heihin ei pääse tutustumaan ja heidän ympärilleen vain luodaan jonkinlaista salaperäistä auraa. 

Aion antaa mahdollisuuden vielä sarjan toiselle osalle, sillä siinä teemana on ilmeisesti kukat.

Lumiprinsessa ja taikaympyrä

Kustannus HD, 2015

s.160

Nancy Thayer: Charlotten puutarha

 

Nantucketin saarella sijaitsevaan upeaan sukukartanoon kerääntyy joka vuosi kesänviettoon Wheelwrightien sukua. Perheen iäkäs isoäiti asuu kartanossa ympäri vuoden seuranaan Charlotte, lapsenlapsi, jota kaikki pitävät isöäidin suosikkina. 

Charlotte on perustanut kartanon maille kauppapuutarhan, joka on viimein suuren uurastuksen jälkeen alkanut tuottamaan muutaman roposen. Näistä roposista muu suku kadehtuu ja alkaa vaatia omaa osaansa, vaikka heillä rahaa riittää muutenkin. On siis aika pitää palavereja, ja käsitellä suvun raha-asioita. 

Monella kartanoon palaavalla sukulaisella on huolia ja murheita kannettavaan, eikä kesästä tule helppo kun asioita aletaan kaivella.

"Puutarhanhoito tuntuikin olevan loputtoman täynnä läksyjä, jotka oli opittava omakohtaisen kokemuksen kautta, ei pänttäämällä ja ulkoa opettelemalla."s.14

Charlotten puutarha tarttui kirpparilta mukaani kauniin nimensä ja kantensa ansiosta. Aloinkin lukea kirjaa innolla, sillä aihe kuulosti täydelliseltä. Takakansikin lupailee lämminhenkistä lukuromaania. Tämän kirjan kanssa jouduin kuitenkin pettymään. 

Tarinaa kerrotaan kolmen sukuun kuuluvan naisen kautta. Charlotte, Charlotten äiti Helen, sekä Nonnaksi kutsuttu isoäiti pääsevät kukin vuorollaan ääneen kertomaan tarinaansa, sekä tuntojaan elämästään tiukassa suvussa. 

Toivoin kirjalta runsaasti puutarhaelämää, sekä sellaista lämminhenkistä perhedraamaa, mutta sain kasan koppavia pankkiireja, toisten epäonnistumista innolla odottavia ihmisiä, kateutta, tiukkapipoisuutta ja kapeakatseisuutta. Kirja oli vähällä jäädä kesken useaan kertaan, mutta jatkoin sinnikkäästi loppuun. Pienet hetken Charlotten puutarhassa, sekä Nonnan menneisyyden muistelut saivat jatkamaan. 

Charlotten puutarha, (Summer house, 2009)

Karisto, 2011

Suom. Auli Hurme-Keränen

s.381

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

 

Lukiolaistyttö Aino tekee koulupäivän aikana raskaustestin, joka onkin positiivinen. On aika tehdä suuria päätöksiä. Perheelle ja tietenkin poikaystävälle on asiasta kerrottava, eikä uutisia ole kovin helppo sulattaa. 

Päätöksen jälkeen on aloitettava täysin uudenlainen arki. Raskausaika nuorena opiskelijana ei ole ehkä helpoin, etenkin kun siinä samalla on itsenäistyttävä, etsittävä oma koti ja rakennettava turvallinen tulevaisuus omalle lapselle.

"Aivan pienen hetken verran halusin kuvitella, että se olisi mahdollista. Että meistä sittenkin tulisi perhe, enkä joutuisikaan olemaan yksin."s.35

Positiivinen yllätys on kirjailija Aino Leppäsen omaan elämään pohjautuva tarina.

Kirjassa kuvaillaan hieman nuoren lukiolaisen elämää ennen koko elämän muuttavaa raskautta, mutta suurin osa kirjasta on kuitenkin varattu raskaudelle ja kaikelle sille mitä se tuo tullessaan, miltä se tuntuu ja miten siitä selvitään opiskelijana. Kirjan loppuosa on säästetty ajalle lapsen syntymän jälkeen. 

Tämä kirja valikoitui luettavaksi kauniin kantensa perusteella. Aihe ei todellakaan ole minulle ominta aluetta, mutta mielenkiinnolla luin tämän kurkistuksen vauva-aiheeseen silti. 

Leppänen kuvaa kirjassa monenlaisia tunteita aidosti ja lämpimästi. Niitä ikävämpiäkään, juttuja ei unohdeta kertoa, eikä kirja tosiaan ole pelkkää hattaraa, iloa ja onnea. Aluksi kirjan tyyli tuntui hieman luettelomaiselta, että tässä nyt kävi näin ja sitten näin, ja sitten näin... Mutta kun tarinaan pääsi sisään, alkoikin tyyli tuntua pikkuhiljaa siltä, kuin päähenkilö kertoisi omaa tarinaansa juuri sinulle, kahdenkesken jossain kahvin äärellä. 

Positiivinen yllätys

Docendo, 2019

Kannen kuvitus: Terhi Ekebom

s.195

Anna Harju: Jäljet

 

Tampereen poliisin rikoskomisario Taro Auramo saa hoitaakseen hankalan murhatutkinnan. Apteekkari löydetään työpaikaltaan murhattuna. Aluksi johtolangat näyttävät osoittavan farmaseutti Joanna Vihervuoreen, mutta onko asia kuitenkaan niin yksinkertainen? Yhä useampia omituisia polkuja alkaa löytyä tapauksen ympäriltä.

"Apteekkarin menneisyys oli täydentynyt tutkinnan sähköisiin tietoihin Taron torkkujen aikana."s.209

Jäljet aloittaa Taro Auramo -dekkarisarjan.

Nykypäivän talvinen Tampere, sekä menneisyyden helteinen Saksa johdattavat lukijan syvälle monimutkaiseen rikostapaukseen. 

Kirjassa seurataan suurimmaksi osin Taron ja Joannan elämää, mutta mukaan mahtuu myös muutama pienemmän roolin saava näkökulmahenkilö. Monien muiden dekkarisarjojen avausosien tapaan tässäkin kirjassa vihjaillaan Taron menneisyydestä ja nykyisyydestä kaikenlaista, mutta kaikkea ei kerrota, jotta jatko-osiinkin riittää jännitettä. Mukavan aidon kuvan päähenkilöistä ehtii saada pienten arkisten kohtausten aikana. Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että myös Joanna saattaisi olla mukana myöhemmissä osissa, mutta varma en ole. 

Kirjan alkupuolella heitetään esiin monenlaista tapahtumaa, joista juoni lähtee etenemään. Lukijalle annetaan siis mahdollisuus arvailla, miten nämä kaikki liittyvät yhteen, vai liittyvätkö mitenkään. Pientä jännitystä pimeinä talvi-iltoina löytyy, mutta myös sellaista hyvinkin realistista arkielämää. Kirjan loppupuolella asiat alkavat ratketa. Osa alun tapahtumista kääritään kokoon omaan makuuni liiankin pikaisesti ja helpon oloisesti, mutta jännitys pysyy silti loppuun saakka.

Jäljet

Tammi, 2025

Kansi: Eveliina Rusanen

s.489